Tänään olin töissä väsynyt ja vastahakoinen, kaikki tuntui mitä merkityksettömimmältä ja halu vaihtaa alaa kutkutteli entistä voimakkaammin. Se gradu pitäisi saada aikaan ja sille pitäisi saada aikaa, muuten pelkään jumahtavani paikkaan, jonne en kuulu. Olen antanut itselleni luvan ottaa asian kanssa rennosti ja olla ahdistumatta, silti totuus läjähtää silmille toisinaan. Minun olisi pitänyt jo valmistua. Edistin kuitenkin muita opintojani ottamalla vihdoinkin yhteyttä ohjaavaan henkilööni ja kysymällä käytänteistä. Ehkä huomenna saan jo varattua tenttikirjan kirjastosta ja alan suunnitella hopsia.

Soitin myös pelottavana pitämäni puhelun Väestöliittoon. Langan päässä ollut nainen teki keskustelusta mukavan ja helpotti sitä omalla ystävällisyydellään sekä auliilla kertovuudellaan, minun ei tarvinnut tietää mitä kysyä, hän tiesi mainita sen ilmankin. Aika ensikäynnille on varattu lokakuun viidennelletoista, sitten katsotaan jatkoa. Tuntuu ihan hyvälle. Emme enää ole yksin arvailemassa ja ahdistelemassa asian kanssa, joku osaa ehkä auttaa.

Tänään olen miettinyt sitä, kuinka niin monet sanovat, että lapsia ei tule yrittämällä, niiden pitää vain antaa tulla. Miten ne ihmiset sen tekevät? Minun on mahdotonta unohtaa yrittäminen, sillä tiedän milloin olen hedelmällisimmilläni ja oli seksi spontaania tai ei, enkä voi olla ajattelematta mahdollisuutta raskautua. Ennen odotettuja kuukautisia tarkkailen kehoani ja luen merkkejä, en pysty unohtamaan. Miten voisin, sillä koko kehoni kuuntelee.

Tässä jatkuvien pettymysten prosessissa olen yllättänyt itseni miettimästä ja kyseenalaistamasta totuuksiani. Jatkuva sattuminen ei vahvista ketään, se tekee ihmisestä heikon ja kyynisen, kätkee suojakuoren alle. Enää en tiedä, onko enkeleitä, Jumalaa, vetovoiman lakia, korkeinta parasta ja tarkoituksellisuutta, asioita, joihin annoin itselleni luvan nojata vuosia sitten. Haluaisin, että olisi, tarvitsisinkin niitä saadakseni asioille ja tapahtumille mielen, sillä ajatus siitä, että on vain biologiaa ja kemiaa, soluja, jakaantumisia, kromosomeja ja puhdasta darwinismia on omalla tavallaan valtavan kaunis, mutta niin kylmä. Pidän siitä, että asioilla on järjestys, mutta haluan myös, että niiden takana olisi myös jotain suurempaa, jotain, jota jotkut kutsuvat Jumalaksi, jotkut Unversumiksi, minä mieluiten Kaikkeudeksi. Ajatus sielullisuudesta ja kaiken yhteydestä houkuttaa. En vain ymmärrä, mikä on tämän kaiken korkein paras.  Millainen on minun Jumalani? Millainen minä olen? Sillä jos kaikki on yhtä, minä teen tämän itselleni. Se tuntuu aivan liian suurelta vastuulta minulle nyt.

Eilen kävimme kuvaamassa auringon laskua myrskyävän veden äärellä, tuuli hulmutti ja palelsi, mutta oli kaunista. Valitettavasti kuvat eivät ole sitä, mitä olisimme tahtoneet. Vielä on niin paljon opittavaa, onneksi.

Kemiaa

Kemialliseksi jäi tämä raskaus, vuoto alkoi perjantai-illan origamikurssilla, seuraavan päivän kivut ja runsaus eivät jättäneet mitään arvailujen varaan - tämän jälkeen kohdussani tuskin on enää ketään elämässä. Itku tuli eilen iltakävelyllä, yllättäin ja lohduttomana. Kuinka kipeältä voi tuntua kaipuu johonkin, jota ei ole, eikä ole koskaan vielä ollut? Sylini oli niin tyhjä keskellä pimeyttä, autojen valokeilat taittuivat kirkkaina kyynelten läpi, halusin kadota tien reunaan. Ennätin jo olla onnellinen, ennätin jo kiittää raskaudesta ja ennätin jo uskoa, että tällä kertaa hän tulee luoksemme. Enkä voi olla miettimättä, että ymmärtävätkö he, keille lisääntyminen on helppoa omaa onnekkuuttaan? Tai sitä, kuinka vaikeaa se voi olla joillekin? Onneksi minulla on ihanin mieheni tukenani.

Vuosi sitten toivoin ja uskoin siihen, että kyllä me saamme lapsen tänä aikana, että meille ei kävisi näin. Tuntuu pelottavalta astua kohti tulevaa vuotta, sillä en voi tietää, mitä se pitää sisällään: onnea ja pettymyksiä, mutta missä suhteessa? Huomenna soitan väestöklinikalle ja varaan ajan tutkimuksiin. Ehkä pitäisi käydä työterveyden kautta tarkistuttamassa jälleen myös kilpirauhasarvot. Hassua, kuinka lasken aikaakin eri tavoin - vuoteni vaihtuu nyt, ei kolmen kuukauden kuluttua. Kaikki pyörii niin sukusolujen kokoisten asioiden ympärillä, että hämmästyttää. Kuinka paljon lapsemme on meille opettanut jo nyt ennen syntymäänsä?

Haamuaamu ja puuhastelua

Viikonloppuna jakson puuhastella ja aikaansaada monen väsyneen päivän edestä. Siivosin perjantaina vanhempien kyläilyä varten, lauantaina nautin isän ja äidin läsnäolosta, asensin vessaan uuden ihanimman ja oransseimman vessanistuimen sekä tein ruokaa. Sunnuntaina valmistin kaunista saippuaa, vahasin tv-tason ja vaihdoin työhuoneen järjestystä mieheni kanssa. Käänsimme ennen huoneen yhdellä seinällä olleen suuren ruokapöydän pitkittäin jakamaan tilaa kahdelle, nyt me molemmat mahdumme samaan tilaan. Tämän kaiken mahdollisti kesällä hankittu ja pitkään vastustettu telkkari, joka vei muassaan pelikonsoleita olohuoneeseen. Sieltä myös elokuvat löysivät luontevan uuden kodin itselleen, ja yksi hyllykkö saatiin purettua turhana pois. Vielä pitäisi raijata makuhuoneen Ikea-vaatekaappi työhuoneeseen, kääntää sänky toisin päin ja miettiä paikka ompelukoneille, kankaille ja Warhammer-ukoille. Mutta olemme alussa ja muutoksessa, se on hyvä.

Uudesta alusta kielivät myös kehoni viestit. Nännejä aristaa, alavatsassa nipistelee ja vihloo, pissattaa, väsyttää ja palelee, toisaalta olo tuntuu mitä elinvoimaisimmalta samalla. Eilen aamulla näyttöön ilmeentyi tuskin näkyvä haamu. Huomenna uskallan kokeilla uudestaan, silloin kuukautisten pitäisi alkaa. Lupaavalta näyttää.

Ajatus uudesta raskaudesta näin pian tuntuu jotenkin paljon pehmeämmältä, kuin tieto ensimmäisestä. En kulje pää pilvissä äärettömän onnellisena, vaan pikemminkin makustelevan tyytyväisenä. Yritän kovasti perata ajattelustani pois kaiken pelon ja epäilyn, katkaista loimet kauhukudelmilta. Tämä on uusi, tämä on nyt - ei ollut eikä mennyt. Kiitän joka aamu siitä, että kaikki on jatkuvasti mitä parhain, että minusta ja meistä pidetään huolta. Ja miksei pidettäisi? Ei ole muuta vaihtoehtoa, sillä suurin on rakkaus.

Olen yrittänyt olla ajattelematta elokuun neljättä. Toivoisin, että se voisi olla vain päivä muiden joukossa, sellainen joka katoaa eileisten massaan yhtä helposti kuin kaikki muutkin. Vielä näin ei kuitenkaan ole. Kävin tuolloin varhaisultarssa vuodon vuoksi ja näin pienen sydämen pompahtelevan tomerasti, ajattelimme minut tutkineen lääkärin kanssa kaiken olevan hyvin. Kasvava istukka siellä vain verestää, ei hätää. Että voin hengähtää ja olla rauhassa. Soitin miehelleni töihin, kävimme syömässä lounasta ja hymyilimme. Tunsin valtavaa rakkautta pientä elämää kohtaan minussa, suurempaa kuin vielä kertaakaan olin uskaltanut tuntea. Kotona tuli kipu, laahusti alaselkään ja -vatsaan, jäyti lopulta niin, että taas oli lähdettävä. Muutaman tunnin jälkeen yhteispäivystyksen ultrassa näkyi tyhjentynyt raskauspussi. Pidättelin itkua ja tärisin tutkimuspöydällä, enkä tiennyt mitä tuntea. Mykkänä katselin, kuinka elämä valuu minusta viemäriin, jälleen kerran.

Myöhemmin tulivat itku, lamaannus, epäusko ja suunnaton viha kaikkeutta kohtaan. Vihasin niin kovaa, että en tiennyt, mitä voisin sillä tehdä. En voinut paiskoa tavaroita lattialle, en kaataa kirjahyllyä, en lähteä grillijonoon haastamaan riitaa, en viillellä itseäni enkä vahingoittaa mitään muutakaan. Raivosin, itkin ja kirosin kaikki, koko helvetin elämän, jumalani, enkelini, valo-olentoni. Enkä enää tiennyt, mihin voisin uskoa. Itkien ajattelin luonnontieteilijöiden olevan sittenkin oikeassa, että on vain soluja ja jakaantumisia, kromosomeita ja huonoja olosuhteita. Ei ole mitään lohtua eikä toivoa, ei mitään suurta tarkoitusta kaiken takana. Tuntui siltä, että koko minuuteni on kadonnut, valunut sen pienen myötä vessanpönttöön, lakannut olemasta. Nyttemmin on jo paremmin. Suru ja haikeus, hiljainen hyväksyntä ja vähittäinen luottamus elämään, vaihtelevat arjen tasapaksuuden kanssa.

Niin monet ympärilläni tuntuvat juuri nyt odottavan, ja yritän olla onnellinen heidän puolestaan. Olenkin, mutta ehkä enemmän olen vielä kateellinen, surullinen ja kaipaava. Juuri tänään on se päivä, jolloin samoilla päivillä raskaana olleen tuttavani raskaudesta puhutaan jo julkisesti. Enkä voi olla miettimättä, että minullakin voisi olla niin - onni kasvamassa kohdussani. Olisi aika jo siirtyä eteenpäin, ajattelen.

Tänään on uusi ovulaatio, minussa on kaikki valmiina ihmeille. Hei, lapseni, olet niin tervetullut, ihan koska haluat. Me rakastamme sinua jo nyt, enemmän kuin kukaan voi kuvitella. Enemmän, kuin mitä edes itse osaamme arvata.

Jo pian, kannan kohdussani kultaista lasta, ajattelen. Näin tulkoon.



Keskenmenon jälkeen kuvasin paljon, tuntui hyvältä keskittyä yksityiskohtiin, väreihin ja muotoihin - unohtaa hetkeksi. Tässä muutama valkea kuva retkiltäni:

                                                 Nuput
                                                    

                                        
                                Alku

Aina välillä löydän itsestäni halun kirjoittaa, en ole tehnyt tätä vuosiin, julkistanut ajatuksiani näin. Luulen, että nyt on hyvä aloittaa. Ehkä tämä kaikki johtuu syksystä, ulkona varisevista lehdistä ja vihmonnasta. Siitä että juuri nyt on tarve olla osa jotain suurempaa, näkymätöntä yhteisöä ja meitä. Mitä tästä seuraa? En tiedä. Mutta haluan antaa mahdollisuuden sanoille kasvaa odotuksen myötä. Näin on hyvä.