Kemiaa

Kemialliseksi jäi tämä raskaus, vuoto alkoi perjantai-illan origamikurssilla, seuraavan päivän kivut ja runsaus eivät jättäneet mitään arvailujen varaan - tämän jälkeen kohdussani tuskin on enää ketään elämässä. Itku tuli eilen iltakävelyllä, yllättäin ja lohduttomana. Kuinka kipeältä voi tuntua kaipuu johonkin, jota ei ole, eikä ole koskaan vielä ollut? Sylini oli niin tyhjä keskellä pimeyttä, autojen valokeilat taittuivat kirkkaina kyynelten läpi, halusin kadota tien reunaan. Ennätin jo olla onnellinen, ennätin jo kiittää raskaudesta ja ennätin jo uskoa, että tällä kertaa hän tulee luoksemme. Enkä voi olla miettimättä, että ymmärtävätkö he, keille lisääntyminen on helppoa omaa onnekkuuttaan? Tai sitä, kuinka vaikeaa se voi olla joillekin? Onneksi minulla on ihanin mieheni tukenani.

Vuosi sitten toivoin ja uskoin siihen, että kyllä me saamme lapsen tänä aikana, että meille ei kävisi näin. Tuntuu pelottavalta astua kohti tulevaa vuotta, sillä en voi tietää, mitä se pitää sisällään: onnea ja pettymyksiä, mutta missä suhteessa? Huomenna soitan väestöklinikalle ja varaan ajan tutkimuksiin. Ehkä pitäisi käydä työterveyden kautta tarkistuttamassa jälleen myös kilpirauhasarvot. Hassua, kuinka lasken aikaakin eri tavoin - vuoteni vaihtuu nyt, ei kolmen kuukauden kuluttua. Kaikki pyörii niin sukusolujen kokoisten asioiden ympärillä, että hämmästyttää. Kuinka paljon lapsemme on meille opettanut jo nyt ennen syntymäänsä?