Mielessäni eivät helise vaskiset kellot, eikä tiu salainen musiikki

Aamulla puin ylleni pinkit toppahousut ja varustin itseni -15 asteen pakkaseen. Kävelin nykyisin liian harvoin kuljettua reittiä ja katselin uuden lumen valkaisemaa maata. Viima oli kinostanut pieniä dyynejä reitilleni yön aikana, sieltä täältä törrötti hailakoita korsia sekaisina mattoina ja punamultainen seinä näytti juuri siltä miltä pitääkin tammikuun viimeisenä päivänä - ihanan lämpimältä ja kutsuvalta.

Kävelin rautatien yli ja pienten sievien omakotitalojen lomitse päätyen koululle, jossa en ole koskaan ollut sisällä. Matkallani mietin suhdettani nykyiseen kotikaupunkiini, eikä se ole vieläkään muuttunut juurikaan. Olen ollut täällä jo viisi vuotta, ja silti en voi sanoa kaupunkia kodikseni samoin kuin entisiä asuinseutujani, en samalla rakkaudella tai voimalla. Minä vain olen täällä. Luulen, että jos muuttaisin pois, niin en kaipaisi takaisin. Harmi, sillä kaikkien näiden vuosien jälkeen toivoisin jo juurtuneeni, mutta huomaan olevani hyvin löysästi kiinni. Joskus jopa toivon, että tuuli tarraisi minuun ja istuttaisi hedelmällisempään maahan, kaupunkiin jossa on hyvä hengittää.

Kävin ottamassa H1N1-rokotteeni pitkällisen viikkojen pohdinnan jälkeen, koska lopulta minusta vain tuntui siltä, että voin sen ottaa, että se olisi jopa suotavaa. Ystäväpiirini jakaantuu tässä voimaisasti kahtia, ja ymmärrän kaikkien näkökannan kovinkin hyvin. Mikäli en suunnittelisi raskautta, niin olisin itsekin jättänyt piikin sikseen, mitä todennäköisimmin. Mitään sivuoireita ei vielä ole havaittavissa, edes kättä ei kolota, eikä katumuksen ahdistuksesta ole häivääkään.

Tänään on ollut parempi päivä. Pitkästä aikaa latasin iPodini ja kuuntelin onnelliseksi tekeviä lauluja, sellaisia jotka värisevät vielä pitkään jäsenissä viimeisten sävelten haihduttua ilmaan. Olen aina toivonut osaavani laulaa, mutta ala-asteen komannen luokan ensimmäinen seiska musiikinnumerona sai minut vaikenemaan häpeästä. Seitsemän oli jotain tavattoman noloa kahdeksikkojen ja yhdeksikköjen rivistössä, sillä ei päässyt edes koulun kuoroon, jonne liki kaikki muut luokkamme tytöt pääsivät. Vain minä ja Satu ja suuri osa pojista istuimme koulun juhlissa luokkarivissämme ja liikuttelimme huuliamme muka laulen samalla, kun kuoro ylpeänä esiintyi.

Tunsin olevani ulkopuolella ja epäonnistunut ensimmäistä kertaa jossain, josta pidin. Huono pedagogiikka tappoi intoni musiikkiin ja liikuntaan, ja vaikka jälkimmäisestä on tullut osa elämääni, tuskin tulen koskaan ylittämään sitä kynnystä, että laulaisin julkisesti. Onneksi musiikista voi nauttia myös kuuntelemalla, sen voi antaa liikuttaa ja puhdistaa, avata tukkeumia ja lukkoja, koskettaa syvältä ja uudistaa. Ja sitä minä tarvitsin tänä aamuna. Hiljaisuudesta nousevia ja laskeviä säveliä tekemään minut kokonaiseksi.

Tavattuani mieheni on musiikki alkanut kiinnostaa minua uudella tavalla. On äärimmäisen kiehtovaa ymmärtää, kuinka erilaisia me olemme, kuinka eri tavoin koemme, katsomme ja elämme maailmaa. Hän kuulee musiikin päässään ja opettelee soittamaan voidakseen tehdä paremmin omaa musiikkia tietokoneella. Minä en ole koskaan kuullut uusia melodioita päässäni, en ainakaan tiedostavasti. Joskus harvoin siellä raikaavat jumiutuneet viisut ja lapsuuteni päiväkerhon virret, ei muuta. Minä taas näen kuvia ja värejä. Ne sekoittuvat tuntemuksiini, aisteihini ja sanoihini, värittäen mieltäni kuin lapsi kirjaansa - uhmakkaasti yli rajojen ja siten kuten tahtoo, ei siten, kuten yhteiskunnastamme pitäisi.

Jokaisella sanalla on oma värimaailmansa ja sanat houkuttavat mielestäni yhä uusia ja uusia väriyhdistelmiä niin, että pääni tuntuu leijaavan Tikkurilan värikartastossa ja kaukana sen ulkopuolella. Minusta oli yhtä yllättävää kuulla, että miehelleni kahvi on vain kahvia kuin hänestä se, että musiikki ei heläjä päässäni, että siellä ei tiu'u eikä helise, ei kumise eikä pärise. Alitajuntani lörpöttely ja ajatusteni jatkuva pulina on sitten asia erikseen. Monesti olen toivonut ihmisistä löytyvän napin, jota painamalla voisi kokea kuin toinen, ymmärtää ja nähdä niitä asioita, joihin sanamme eivät taivu. Kuinka paljon mahdollisia maailman havaitsemistapoja onkaan, miten sinä elät omaasi? Tuoksuin, tuntemuksin, sävelin, sanoin, värein, kuvin...?