Nyt voin vain väittää, että kaiken tarkoitus löytyy rakkaudesta. Uskoteko?

Sujen silmät ja tunnustelen vihreää makeutta suussani. Hengitän hitaasti jasmiinia ja annan lämmön sulattaa minut itsekseni, rauhaani ja tasapainooni. Tällaisina päivinä tee tuo minuun vakauden, pysäyttää levottoman mielen ja tasoittaa kaiken sileäksi.

Olen istunut aloillani liian monta päivää, kehoni laittaa hanttiin enkä voi sille mitään. Alistun hissutteluun ja yritän puhua ymmärtävästi liikettä kaipaaville jäsenilleni. Ei, en nyt voi viedä teitä salille enkä hiihtämään, en edes pitkälle kävelylle. Minulla on lämpöä ja ulkona on pakkasta. Malttakaa vielä tovi. Jumiutuneet hartiani huokaavat ja valittavat, lonkan koukistajat kiristelevät hampaitaan. Voin melkein kuulla jäsenteni narinan. Soitin sinne fysioterapiakeskukseenkin. Olin katsonut väärin, minulla on kuin onkin lähete juuri siihen hoitoon, jota entinen hoitoni antaa. 19. päivä tapaan hänet taas, miehen joka istutti lehtikuusen pihalleen minua varten. Vieläköhän se elää?

Riisun paitani, taivuttelen ja pyörittelen itseäni hänen edessään, asetun vatsalleni hoitopöydälle ja annan hänen avata rintaliivieni hakaset. Kuulostelen hänen tutkivia käsiään ihollani ja tuijotan pienestä reiästä lattiaa. Radio soi kuten ennenkin, juttelemme kenties säästä. Tällä kertaa kysyn: Mitä kuuluu? Kysyn niin monta kertaa, että saan vastauksen, kuvan jostain jossa minulla ei ole enää tilaa. Ja ehkä kerron itsekin elämästäni, mainitsen ahdistavan työn ja keskenmenon, lapsettomuudenkin jos hän osaa ottaa ne vastaan. Mikäli näille asioille on sijaa. Ehkä on vain helpompi jutella jostain muusta, vaikkapa siitä, että neulon taas. Ja että ostin sukset, aion pyrkiä eroon ala-asteen Hippo-hiihto -traumoista tänä talvena.

Toissa päivänä viimeistelin harmaan pöllöneuleeni, tänään olen antanut valkean pörröisen langan silmukoitua lohikäärmeiden huiviksi. Mieleni suunnittelee jatkuvasti uutta ja hehkuu värejä paeten talven yksioikoisuutta. Onneksi vähitellen päivä kuroo itseään pidemmäksi, tunnen sen itsessäni, soluissani. Imen kuulaina poutina itseeni pastelleja, pakkasessa höyryävää jokea ja hangen timantteja. Tämä talvi on ollut helpoin viiteen vuoteen, kirkasvalolamppu terapioi nurkassa kuihtuvaa limoviikunaa sijastani, terapeuttini on nähnyt naisen, jota väsyttää ilman masennusta. En ole lamaantunut sohvalleni kertaakaan, en kironnut tosissani kaamoksen mustuutta. Tänä vuonna minä olen ottanut pimeyden haltuuni, hengittänyt sen lämpöä ja kietonut viitaksi ylleni, suojakseni tarpeen tullen. Valon saapuessa hyvästelen sen kuin hyvän ystävän ja toivotan tervetulleeksi taas. Sillä se tulee, kuitenkin. Miksi antaa hallitsemattomien asioiden vaikuttaa liikaa, saati taistella turhaan niitä vastaan? Sillä kaikella on oma syklinen rytminsä, ja minä olen osa kaikkea. Eikä yö ole pimeä päivä.

Neulomisen rytmi on heijannut minua sylissään kuin meri, valkea lanka kiertynyt puikoille tasaisen varmasti, kohonnut ja laskenut vaahtopäinä, huljuttanut ajatuksiani edes ja taas. Ne ovat lipuneet lävitseni, kiertyneet kerältä yksi toisensa jälkeen, jatkaneet matkaansa tyhjyyteen. Olen huuhtonut mieltäni, ollut rauhassa ja nautiskellut, rakastanut. Olen ajatellut hellyydellä sitä pientä tyttöä, joka tuulisina päivinä levitti kätensä ja nojasi vastaviimaan, juoksi ja nauroi vimmasta. Olen muistellut hevosen tuoksua ja lämpöä kehoni vieressä, olen katsonut taakse ja eteen.

Ja sitten olen vain katsonut, ollut läsnä ja tässä, uppoutunut tarinaan rakastavista korealaisen Il Maren myötä, lumoutunut ja kadonnut visuaaliseen kauneuteen. Ja hieman myöhemmin itkin toisen elokuvan teinitytön yllätysraskautta ja vauvan täydellisyyttä. Kysyin mieheni sylissä miksi meidän pitää odottaa, eikä hän tiennyt vastausta. Minäkin haluan. Vaikka näin on vallan hyvä, en silti voi lopettaa tekstiäni sanoihin, sillä ei minulta mitään puutu.

Niin tasaisesti kuin olenkin onnistunut ottamaan vastaan nämä kuukautiset, en silti pysty unohtamaan sitä toista vaihtoehtoa. En etenkään nyt, kun hyvän ystäväni vauva saattaa syntyä päivänä minä hyvänsä. Eikä tästä ole enää niin pitkä toisenkin tuttuni synnytykseen, eikä siihen kolmanteen - maaliskuun lopulla oli minunkin määrä saada oma lapseni syliini. Paitsi että universumi tuli sittenkin toisiin ajatuksiin. Niin, välillä olen yrittänyt ymmärtää elämää, mutta se on edelleenkin liian suuri suuhuni. Ehkä sitten, kun  katselen pikakelauksena taivaltani ennen kuolemani, oivallan, mistä oli kyse. Sitä ennen täytyy tyytyä arvailuun. Juuri nyt voin vain väittää, että kaiken tarkoitus löytyy rakkaudesta. Uskotteko?