Kotiompelijattaren allergia ja muusta riitelyä

Kolme väsynyttä päivää tainnuttavat mielen sanattomuuteen, ommellessani vaivun omiin maailmoihini tasaisen surinan tuutulauluista. Teen paitaa kirpputorilta löytämästäni miesten paitapuserosta ja yhdestä yöpaidasta. Pyrin eleganttiin prinssilookiin, mutta tekele näyttää yltiöromanttiselta härpäkkeeltä tässä vaiheessa ja omien virheiden ratkominen nostaa verenpainetta. Ehkä olisi pitänyt valita se jämäkkä harmaa pienten ruusujen sijasta. No, eiköhän tällekin oma käyttönsä löydy, jospa lyhyet hiukseni pelastavat kokonaisuuden.

Niin, väsymys. Opettelen jälleen kelloihin, viimeinen työviikkoni viiden herätyksin lähenee vauhdilla. Enää kaksi tuntia kirittävänä, toivottavasti heinät lakkaavat kukkimasta siihen mennessä ja yksi uupumuksen aiheuttaja helpottuu. Koko keho laittaan hanttiin allergeenejä vastaan, jäsenet tuntuvat lyijyisiltä ja pää tyhjältä. Vuosi sitten hoidin allergiani akupunktiolla ja pärjäsin lääkkeittä koko kesän. Nyt tuohon ei ole varaa, mikä on harmi. Länsimainen lääketiede pyrkii liian usein poistamaan pelkän oireen puuttumatta kokonaisuuteen. Vain kerran on lääkäri kysynyt minulta vointiani huomattuaan keskenmenon potilaskertomuksestani. Ihanalla naisella oli aikaa ja taitoa nähdä oireitani syvemmälle ja vaikka silloinkin sain kolotusteni mukaisen hoidon, tuli minulle tunne siitä, että hän välittää minusta, ei ainoastaan oireistani.

Torstaina riitelimme mieheni kanssa. Yksi väärin ajoitettu vitsiksi tarkoittava lausahdus ja KABOOM! Minä räjähdin, varoittamatta. Ystävät pitävät meitä sinä ärsyttävän söpönä parina, joka kuhertelee ja pussailee nolostuttavasti muiden läsnäollessa viiden vuoden jälkeenkin. Kävelemme käsi kädessä kaikkialle kuin vastarakastuneet. Eräs kysyi minulta taannoin, että emmekö me koskaan riitele. Kyllä, kyllä me riitelemme, mutta varsin harvoin, ehkä kerran puolessa vuodessa. Melkoinen saavutus minulle, joka nuorempana olin kuulu tuulella käyvästä temperamentistani ja äkkipikaisuudestani.

Vuosien myötä olen lauhtunut, oppinut käsittlemään tunteitani ja tullut tietoiseksi tavoistani riidellä. Kumppanini ovat opettaneet minulle paljon ja vaikuttavat suoraan torailun tarpeen määrään, mutta suurin oivallukseni  tapahtui huomatessani, kuinka toistin itse vanhempieni malleja myös tässä. Isäni pakeni huoneesta sanottuaan mielipiteensä ja äitini nalkutti jatkuvasti, kamala yhdistelmä höystettynä terävällä kielellä ja navanalusiskuilla. Jostain naisten lehdestä rakentavasta riitelystä luettuani totesin, että en tahtoisi kohdata kiukkusta itseäni ja päätin muuttua. Onneksi, sillä oma ja kumppanieni elämä helpottui.

Nykyisessä suhteessani kohtasin ensimmäistä kertaa vetäytyvän mököttäjän, joka onneksi on avoin huomaamaan myös itsessään epätoimivat toimintamallit ja muuttamaan niitä. Mököttäjän hiljainen valta on raastavaa, pelottavaa ja ahdistavaakin. Alkuun olin paniikissa hänen äänettömästä vetäytymisestään omiin maailmoihinsa. Eikö se rakasta enää? Haluaako se erota? Meninkö liian pitkälle? Kun on tottunut huutamaan suoraa huutoa kaiken ja vähän ylimääräsitäkin ulos, niin moinen hämmentää. Onneksi mieheni ymmärsi, että tilannetta on mahdotonta avata ilman keskusteluyhteyttä ja opetteli puhumaan.

Riitamme eivät siis ole pahoja enää ja monesti mitä turhimpia väärinymmärryksiä, kuten viimeinenkin. Tarpeeksi huonolla tuulella ollessaan vain haluaa pitää kiinni ärtymyksestä ja antaa mennä, kiukutella koko tunteen edestä. Koen sen olevan tarpeenkin toisinaan, viilipyttymäinen mieheni ei vain tahdo aina ymmärtää tuiskahduksiani. Hänen lapsuudessaan riidat olivat paha juttu, meillä taas huudettiin päivittäin. Onneksi olemme löytäneet oman sävelemme ja rytmimme tähänkin. Suhdesoppa-sivustolta voi lukea lisää parisuhteesta ja riitelystä, suosittelen.

Tänään suuntaan kamerani kanssa lakastuvien kukkien puutarhaan. Ehkä siellä on vieä jotain jäljella minua varten. Illalla leivotaan sämpylöitä.