Surusta ja symboleista

Eilen mietin surua, sitä mitä se tekee minulle ja kuinka minä suren. Välillä tunnen itseni huonoksi ihmiseksi tässä maailman torjuvuudessani, etenkin silloin kun en kykene olemaan onnellinen muiden puolesta. Haluaisin rakastaa jokaista pientä lasta ja elämää pyyteettömästi ja niin teenkin, oman suruni ja omien torjuvien reaktioideni takaa. Alan vähitellen kyllästyä itseeni, toistuviin sanoihin, tunteisiin ja synkkään alavireisyyteeni. Kaipaan ympärilleni valoa ja kaiken poispyyhkivää rakkautta, kepeyttä.

Tämä prosessi tuo minussa esiin pimeät puoleni - kateuden, katkeruuden ja omanapaisuuden, ehkä juuri siksi tämä tila on minulle niin vaikea. En halua sallia minulle ihmisyyttäni tässä, en kohdata omia negatiivisia tunteitani. Sillä vain kamalat ja pahantahtoiset katkeroituneet ihmiset toimivat kuten toimin. Ja he, ketkä ovat menettäneet jotain ja surevat, muistutan itseäni toistuvasti. Yritän antaa anteeksi itselleni ja elämälle.

Eilen Iltasanomat saivat minut miettimään surun viestimisestä muille. Ennenhän naiset ovat pitäneet suruharsoa ja miehet -nauhaa tai -nappia vaatetuksessaan. Myös minä kaipaan jotain symbolia, joka kertoisi maailmalle, että olen nyt surullinen enkä jaksa toimia niin kuin tavallisesti. Ihmiset tietäisivät ja minä saisin elää omaa hiljaisuuttani muiden keskellä saamatta suuremmin epäsosiaalisen vetäytyjän leimaa. Muut ehkä päästäisivät minut vähemmällä vaateineen: talkoista, kutsuista ja yhteiseen hiileen puhaltamisesta kieltäytyminen olisi sallittua ilman selittelyitä. 

Mielenterveyden keskusliitto myy surukorua juuri tähän tarkoitukseen, mutta minuun sen muotoilu ei vetoa. Suunnittelen tekeväni oman surusymbolini tähän käyttöön. Ehkä jopa olen niin rohkea ja sitaisen mustan nauhan hihaani merkiksi. Kaipaan myös muita ulkoisia merkkejä, joiden kautta voisin kertoa muille lapsettomuudestani ja keskenemenoistakin, ehkä painatan oman T-paidan tai jotain. Hassua, ettei Simpukka-yhdistykselläkään ole mitään päällevedettävää myynnissä. En usko olevani ainoa, joka tahtoisi lapsettomuuden näkyvän.

Ehkä kaikki tietävät, vaikkei asiasta puhuta

Nojatuolini syli on lämmintä ruskeaa, lapsuuteni pehmeää vakosamettia, turvaa. Pienenä halusin olla aikuinen, jotta ei tarvitsisi huolehtia. Ajattelin, että silloin voin itse päättää asioistani ja voin päättää niin, että kaikki on aina hyvin. En ymmärtänyt miksi äitini naurahti huvittuneesti järkeilylleni. 

En silti palaisi ajassa takaisin lapsuuteeni, enneminkin tahtoisin elää uudestaan ne nuoruuteni kaikkivoipaisuuden vuodet, jolloin vasta itsenäistyneenä jaksoin bilettää, tutustua uusiin ihmisiin, opiskella ja käydä tapahtumissa. Elin ennen kaikkea ilman tätä lisääntymisen vimmaa. Ehkäisystä ei luistettu missään tilanteessa, ja jos oli pieni olemantonkin mahdollisuus vahingolle, niin jälkiehkäisyä perään. Kuinka hölmö olinkaan.

Tuolloin en edes pitänyt lapsista. Heidän huutonsa ja tarraavaisuutensa ahdisti ja koin, että ei minusta ole vielä äidiksi kun ei ollut taidekasvattajaksikaan. Sitten kehoni alkoi vaatia lasta. Vähitellen sallin ajatuksen kasvaa todeksi ja niin suureksi, että siltä ei käynyt enää perääntymän. Viisi vuotta sitten aloin hiljalleen jutella miehelleni toiveestani, kylvin ainoan riidanaiheen suhteeseemme. 

Me erosimme ja muistan, kuinka sanoin ystävälleni, että Universumilla ei ole muuta mahdollisuutta kuin antaa minun tulla äidiksi. Minä luotin niin paljon vetovoimaisuuteeni, siihen että kun nyt hyppään tyhjään ja sallin lapsen tulla, niin hän tulee. Niinhän maailmani oli ennenkin toiminut - asiat järjestyneet tahtoni mukaan. Aloin etsiä uutta kumppania vanhemmuuteen kanssani. Minulla oli jo valmiina sukusolujen luovuttajiakin auttamaan, mikäli olisin päätynyt tekemään lapsen yksin. 

Eikä onnellani ollut määrää mieheni kerrottua eräänä sunnuntaiyönä, että hän on oivaltanut tahtovansa sittenkin lapsen kanssani. Että me olemme täydelliset yhdessä ja että ainoa pysyvä voima todellisuudessamme tulee perheestä, rakkaudesta. Että hän ei tahdo toistaa isänsä virheitä eikä paeta loputtomasti sitoutumista. Minun oli helppo sanoa tahdon.

Meille on kahdessa vuodessa tapahtunut paljon hyvää ja kaunista, vaikka yksi asia ei mennytkään niin kuin piti. Seuraamme haikeina vierestä ystävien lasten kasvua ja heidän lisääntymisen helppouttaan - tuntuu liki ironiselta, että lähes kaikki heistä ovat tulleet raskaaksi ensimmäisistä yrityskierroista, jopa vahingossa ja tuosta noin vain. Jouluna tupsahtelee kortteja pienistä tytöistä ja pojista tonttuhatut päässä, juhlissa vilistää tai mönkii samanikäisiä, joita meillä voisi olla. Eikä kukaan kysy, että milloin meille. Ehkä kaikki tietävät, vaikkei asiasta puhuta.

Jälleen eilen olin tipahtaa tuolilta klikattuani vanhan työkaverin muuttunutta profiilikuvaa. Hänen vatsansa on viimeisillään, ihan yhtäkkiä. Omassa surussa jokainen uusi raskaus, jonkun huuto.netistä ostetut vauvatarvikkeet, onnelliset uudet valokuvat söpöistä lapsista, jonkun konttaamaan oppimiset ja hampaiden kasvua kitistyt yöt sekä tuskailut uhmaiästä vihlaisevat kipeästi. 

Jokainen teko hieroo omaa lapsettomuuttamme syvemmälle nahan alle. Joskus piilotan hetkeksi ne ihmiset, joiden onnea en vain jaksa ottaa vastaan. Välillä tahtoisin koko maailman pitävän lapset piilossa. Ja tiedän, että en voi jatkaa näin. Voin vain oppia elämään asian kanssa, ja yrittää olla tahdikkaampi sitten, kun on meidän vuoromme.

Ja puhunhan itsekin opinnoistani niille, keillä ei ole opiskelupaikkaa ja parisuhteestani sinkuille. Anteeksi, en ymmärtänyt ehkä satuttavani. 

Pimeää

Suru pitää minua vielä sylissään, välillä haluan käpertyä vain syvemmälle, rypeä ja itkeä väsymystäni pois. Välillä haluan potkia ja raivota itseni eloon, raadella ankeuttajat hengiltä. Unissani minä olen raskaana ja oksennan kuolleita lapsia sisältäni, seuraan vierestä kuinka tuttujen vatsat kasvavat samaa tahtia kuin omanikin pitäisi. Päivisin en pääse unikuvista eroon, vaikka kuinka nopeasti kulkisin, yritän pitää itseni ja mieleni kiireisinä. Luulen, että ne pitäisi vain kohdata - maalata pois väijymästä, tehdä tosiksi ja hyväksyä. Vielä ei ole sen aika.

Tässä tilassa olen myös herkempi ulkomaailman koetulle vääryyksille, usko ihmisiin ja ihmisyyteen positiivisena voimana vaatii pinnistelyä. Viimepäivien homokeskustelut vaikuttavat voimakkaammin kuin median kohu aiemmin, ymmärtäminen ja hyväksyminen teettää työtä. Osa minua pyörii valtavirran teoissa ja marginaalien myrskyissä raadeltavana. Väsynyt mieleni ei jaksa perustella eikä vääntää, alan itkeä paineen alla. Onko niin vaikea hyväksyä? Millaista on fundamentalistien jumalan rakkaus ja armo, ihmisoikeus- ja tasa-arvokäsitykset? Entä me, mekään emme ole saaneet lapsia luonnollisesti vaikka olemmekin fyysisesti mies ja nainen. Olenko joskus tehnyt niin suurta syntiä, että tämä on kaiken rangaistus. Hei, herätkää!

Muutenkin olen viimepäivinä ollut ärtyinen, uupunut ja apea uudella tavalla. Ehkä hormonitoimintani palautuu raskautta edeltäneeseen tilaan, ehkä pimeys sotkee aivotoimintaani, ehkä minä vain suren. Matalalla liidän joka tapauksessa, kompastelen juurakoihin ja telon itseäni kiviin. Tuntuu, kuin kaikesta olisi kulunut kuukausia vaikka maanantaina keskenmenosta on vasta kaksi viikkoa. Todellisuuteni on hiljainen ja harmaa.

Tänä aamuna maailma on suuri meri

Kajoavan aamun pehmeä valo herättelee puitani vielä hetken. Joku uskaltaa jo puhua talvesta, mutta minä laitan periaatteesta vastaan. Näillä leveyksillä kaamos kestää niin pitkään niin pimeänä, sekoittaa hormonini ja väsyttää minut. Älä rakas tule ihan vielä, anna meille aikaa tottua kaiken kuolemaan, valmista meitä vähitellen. Lasken päiviä valoa kohti.

Muistatteko kun istuin kesäaamuja parvekkeella ja minun oli hyvä? Siitä ei ole pitkästi ja yritän tavoittaa nuo hetket taas hiljalleen, opetella meditoimaan, liikkumaan, hengittämään ja hymyilemään - olemaan läsnä. Antibiootit loppuivat, vuoto niukkenee ja kaikki pyörähtää alkuunsa. Surusta on osattava päästää irti joskus, hyväksyttävä, että tämä oli nyt tässä ja uusi vaihe saa tulla. Eikä kaikesta tarvitse löytää tarkoitusta. Asiat vain ovat niin kuin ovat, eivät hyvinä tai pahoina vaan olevina. Ne tulevat ja menevät, virtaavat vuorovesinä reittejään, me heilumme levinä mukana. Maailma on suuri meri.

Uusi raskaus voi alkaa jo seuraavasta kierrosta ja vuoden päästä minä voin olla elävän lapsen äiti, kaikki on mahdollista. Meidät otettiin hedelmöityshoitojonoon takaisin, alkukeväästä on vuoromme, mikäli uusi elämä tarvitsee apuja. YTHS:n psykiatri tapaa minut viikon päästä, sekin on hyvä. Haluan varmistua etten uppoa vahingossa liian syvälle.







Korvavalo saapui eilen ja kahden käyttökerran jälkeen en uskalla puhua suuria. Mutta molempien hoitokertojen loppupuolella olen alkanut hymyillä ilman näkyvää syytä - tuosta on vielä mahdotonta tehdä johtopäätöksiä. Kiinnostuneet voivat seurata laitteen kotisivulla käytävää ihmiskoetta. Ei, en ole itse tuossa mukana, halusin muuten vain kokeilla pehmittääkö tämä talveani.

Puut pimenevät taivasta vasten, niiden rajat ovat selkeät katsoa. Silmä unohtuu seuraamaan oksien huiskutusta, heilutan takaisin. Kertokaa terveiset lapselleni, minä odotan häntä kuten te unianne. Paljaat rangat ovat vaiti, notkuvat lintujen painoa. Maa on räntää täynnä, keltaiset lehdet kajastavat outoa valoa.

Kauppamatkalla näin taas äitejä vaunuineen, väsyneitä kuin minä. He uupuneet rakkaudesta, minä surusta. Katselin pitkään lähelle tullutta varista, yhtä hämmentynyttä kuin itsekin. Sinun kupusi on kuin omani vasta, kanna sitä ylpeänä, ajattelin. Hän katsoi minuun takaisin kunnes oli aika mennä. Valitsin kapeimmat polut vasitella, maa tuntui yhtä raskaalta kuin rintani.

Nämä päivät ovat pahimmat, yksinäisyyden vaateettomat tunnit. Puhumani lauseet voi laskea kaksin käsin ja jaloin, mieleni on liian kiireetön kaiken tulla. Minä odotan että palaat kotiin ennen yötä, pidät sylissä ja täydennät tyhyyden, silität unen varjot eheiksi ennen kuin lankeavat. Kaksinkertainen ikävä hieroo itseään minuun ja väistelen inohten sen otetta. Mene pois, jätä minut olemaan tyhjä ja yksin.

Huomenna manaan valon,
hymyilen vaikka väkisin.

Olen kyllästynyt .

Poimintoja

Tyttö sanoo: olen tuntenut sinut alusta. Niin kauan olet pitänyt kasvojani
kättesi välissä, kuiskinut mielelle hellinkielin. Raaputamme hiekkaan
kivillä, simpukankuorilla, aina tulee aalto, vie sanan mennessään. Aina
pimeä laskee mustat lampaat, taivasniittyjen tummat polut, tähdet
surulankojen välissä keinumaan. Ja tähdet, pitkin yötä ne kantavat pimeää
harteillaan, näyttävät tietä.

Saila Susiluoto - Auringonkierto (2005)

Selviytymien ilman strategiaa

Hengitän hiljaa, kasaan voiman takaisin itseeni. Vihreä pussitee on laimeaa yliliotuksesta huolimatta, mutta lämmittää silti, turvariepuni. Kehoni huutaa antioksidantteja, himoitsee marjoja ja raakaa kaakaota, omegoita ja magnesiumia. Kaikkea tumman vihreää, merilevää ja parsaa ja vahvaa teetä. On hyvä, että sillä on näin selkeä tahto, vakaa varmuus kaipauksistaan. Lohdullista, että jokin minulle ja minussa on selvää.

Aamulla kävin lääkärissä, selkäryhmää iskiasoireisiin, kilpirauhas-, hemoglobiini- ja sydänkokeita muihin epämääräisiin tuntemuksiin. Kehoni suree kanssani. Puhuin selkeästi ja tunteetta keskenmenosta kunnes lääkäri romautti suojamuurini kysymyksellä: tuliko kiirellinen lähtö sairaalaan? Hetkessä olin takaisin sängyssä verhojen takana, kävelemässä käytävillä ja tietämässä, että nyt se tapahtuu. Että tämän päivän jälkeen lastamme ei enää ole. Alan jo kyllästyä koko lauseeseen, ehkä parantuminen on jo siis alkanut.

Mutta niin, pinnistelin vastaanottohuoneessa kyyneleitä vastaan minuutteja, nyökkäilin ja puistelin päätäni vastaukseksi muihin kysymyksiin. Oliko raskaus ensimmäinen? Puistelua. Sinulla on jo siis lapsia ennestään? Puistelua. Useampi keskenmeno? Nyökkäilyä. Keski-ikäiseltä mieheltä ei paljoa lohdun sanoja herunut, nyyhkyttäen kumartelin alusvaatteisillani hänen edessään, annoin stetoskoopin kuunnella, vasaran nytkyttää refleksejä. Kaikki tuntuu olevan kunnossa, mutta testataan kuitenkin, soita sitten tuloksista. Hei, minä itken, etkö näe? Miten silloin kaikki on kunnossa? 


Kerrankin kiitollisena yliopiston loputtomista käytävistä kävelin pisintä reittiä rauhoittuakseni. Hoin hädättömyyden ja selviämisen mantraa ihmisvilinässä, naamioiduin läppärin tavoittamattomuuden taakse.  Tänään pitää vielä kohdata monia ihmisiä, selvitä HOPS-keskustelusta ja niistä tekijöistä, jotka mahdollisesti hidastavat opintojani, matkasta toivottuun äitiyteen omaopettajani kanssa. Sitä ei voi sivuuttaa, eikä näitä viiden viikon sairaslomia. Kolme tuntia aikaa etäännyttää tunteeni kuplamuoviin. Kaikkeus, auta minua.

Suvanto

Aamulla käteni kulki häpyluulta kylkikaariin koveran litteän matkan. Ei enää muille näkymätöntä pientä kumpua ja turvotusta, kaikki on kutistunut pois viikossa. Vaatteet roikkuvat päälläni, en ehkä ole muistanut syödä. Aiemmin olisin säteillyt riemua, katsokaa, mahdun laihuusfarkkuihini taas kahden vuoden jälkeen, juuri nyt en voisi vähempää välittää. Ei sen näin pitänyt mennä. Uutta talvitakkiakaan ei tarvitse hankkia, vatsani mahtuu nykyiseen liiankin hyvin.

Kahvi maistuu taas hyvältä, ei tarvitse laskea kuppeja, hetkeen. Eilen mieheni vei minut ulos syömään ja  valitsin huoletta kaikkea sitä, mistä olen ollut paitsi yli kaksi kuukautta. Söin pakastevihannekset salaattipöydästä. Viiniäkin olisin voinut juoda ilman antibiootteja. En pese porkkanoita enää niin tarkkaan, en mieti pastorointeja tai listeriaa - helppoa.

Vähitellen elämä solahtaa tuttuun uomaansa. Alan taas ajaa pyörällä, pääsen uimaan ja kuntosalille, kaivan ylijääneet ovulaatiotestit kaapista. Kirjoitan graduni valmiiksi. Maalaan kuvat pois mielestäni, ompelen ideani vaatteiksi. Avaan silmäni maailmalle ja jatkan elämää, hymyilenkin. Kyllä tämä tästä, ajattelen. Vielä jonain päivänä olen kokonainen äiti. Annan käden silittää urheaa vatsaani.

AURA

Elämän keskipäivässä
Minäkin eksyin synkkään metsään
Aamupäiväin kappaleisiin
Iltojen ikävään
Missä

Kasvot puhuvat omaa kieltään
Oppivat suruaan nauramaan
Ja elämän hauraat astiat
Katsovat ihmetellen toisiaan

Askel ja pysähdys kerrallaan
Yksi nurin yksi oikein
Etsi tietä joka hehkuu
Polkua joka puhuu

Se on käsiesi liikkeissä
Se on taivaankannen valoissa
Se on päivällä ja yöllä ja aina
Se on täällä se on muualla
Se ei puhu, ei voi vastata

Olen ymmärtänyt tämän sen valossa

Talvi toi meidät tähän paikkaan
Missä lepäämme kylki kyljessä
Opimme enemmän toisiamme
Opimme ajoissa luopumaan

En ehkä tiedä mitä tehdä
Vaikka joskus olenkin varma
Ja joskus makaan aivan hiljaa
Ja uskallan vain epäillä

Jos yrittäisin puhua vain sanoja
Käsiin jäänyt kosketuksen paloja
Täytyy luopua, ajatella uudelleen
Itsensä ja muut

Cmx - A.W.Yrjänä

Tahdon unohtaa koko matkan

Tässä kuussa lapsellamme on ollut lupa tulla kaksi vuotta. En halua muistella ensimmäisten yrityskertojen toiveikkuutta ja onnea, en katsoa taaksepäin ja nähdä kaiken muuttuvan suunnitelmalliseksi ja harkituksi, päivien loputtomaksi laskemiseksi. Tahdon unohtaa koko matkan. Kipu ja pettymykset eivät vahvista ketään, päin vastoin. En muista näin suurta heikkoutta olleen aiemmin, en fyysistä enkä psyykkistä. Silti on vain pakko jaksaa, muu maailma ei pysähdy kanssani.

Taistelin pitkään sanaa lapseton vastaan, pelkäsin määrittäväni itseni pysyvästi joksikin, vetäväni sen sisältöä puoleensa. En enää tahdo uskoa vetovoiman lakiin. Se tekee tästä kaikesta omaa syytäni, aivan kuin vanhat jumalat jotka tuomitsevat ja rankaisevat. Kyllä minä olen yrittänyt. Olen uskonut, luottanut, toivonut, julistanut, sallinut, rakastanut ja päästänyt irti. Antanut itselleni ja Universumille aikaa ja mahdollisuuksia ja tässä ollaan. Me olemme lapsettomia, edelleen - korkeimmaksi parhaaksi, vitut.

Tältäkö ikuinen elämä tuntuisi? Katsella kuolemattomana elämän virtaavan ohitse, nähdä lasten syntyvän ja kasvavan ja kuolevan itsen pysyessä alkupisteessä muuttumattomana tarkkailijana. Kahteen vuoteen mahtuu kymmeniä muiden lapsia, liian monta vertauskohtaa omille tähtien asukeilleni. En enää ymmärrä, miksi me? Enkä jaksa välittää. Eikä kenelläkään ole vastausta. Näinä päivinä tyhjyyteni on loputon syvyys, alkumeri ja avaruus, kadotettujen elämien tyyssija.

Itkua ei enää tule, sen sijalla on nyt lamaannus. Aamulla kello hertättää ottamaan lääkkeet seitsemältä, tuijotan pimeyteen minuutteja osaamatta nousta ylös. Nielen tabletteja haluamatta muistaa miksi, enää neljä päivää, sitten on yksi konkretisoija vähemmän. Loppuisipa vuoto jo, tahdon unohtaa ja jatkaa eteenpäin, kyllästyttää. Hei Maailma, eikö olisi jo meidän vuoromme? Vähän iloa ja valoa ja sitä kuulua puhtainta rakkautta tännekin, yksi vauvan kokoinen annos - kiitos.













Kaamosoireet nostavat itseään pintaan, vaikka tässä tilassa en erota selvästi mikä on mitä. Mutta muistatteko korvavalon? Yksi sellainen on tulossa, blogissa lisää vempeleestä ja sen vaikutuksista itseeni jatkossa.

Tabu

Pimenevä vuodenaika pukee minua. Kuolema naamioituu värikylläisyyteen, nakertaa lehtiruotoja paljaiksi mustuudessaan. Surun hampaat ovat pitkät ja terävät, jäytävät minua mahoksi, lahottavat kuin mädän puun.

Päivisin ihmiset puhuvat vauvoista enemmän kuin koskaan ympärilläni, ja minä olen hiljaa. En sano: vaietkaa - omani kuoli vasta. En kerro lapsilleni suunniteltuja nimiä sille äidille, joka pohtii kuopukselleen kastetta. Enkä kysy: Oletteko varmoja, että saatte? siltä nuorelta mieheltä, joka huovuttaa vastapäätä vauvan hattua viiden vuoden pääähän suunnitellulle lapselleen. Ääneti käteni hierovat märkää villaa tiiviiksi massaksi ja minä vaivun salaisen maaniseen rytmiini. Hiljaa olen toivottamatta heitä siihen helvettiin, jossa minä elän.

Olen läsnä, mutten kuitenkaan. Nauran muiden naurua vaikka tahtoisin laittaa kädet korville ja huutaa niin, että kaikki lakkaisi olemasta. Annan sanojen ja kuvien vyöryä ylitseni kuin ei mitään ja itken vasta kotini turvassa. En pidä tästä. Tahtoisin iloita vilpittömästi ja välittömästi muiden onnesta, mutta hymyni yltää silmiini vasta päivien päästä, jos sittenkään. Tunnen olevani petturi, valehtelevani maailmalle päin naamaa.

Miksi lasten hankkimiseen liittyvä suru on meille niin suuri tabu? Miksi pelkäämme itkeä tuttujen, mutta vielä vieraiden ihmisten edessä, tai jopa ystäviemme kanssa? Ihmiset puhuvat syövistä, sairauksista, onnettomuuksista ja kuolemista avoimesti, menetetyistä lapsista vaietaan kahvipöydässä.

Eikä minusta ole nostamaan ensimmäistä kuollutta sikiöä pöydälle. Ehkä pitäisi alkaa kuljettaa mukana sitä ainoaa ultrakuvaa elävästä lapsestamme ja näyttää se toisten vyöryttäessä vauva-albumeita iPhoneistaan. Tässä Urho-Ilonamme on reilu kahdeksan viikkoa, hän ei ole enää litteä, ohutta ihoakin jo löytyy. Eikö ole söpö? Viikon päästä häntä ei enää löytynyt kohdustani. Voin kuvitella vaivautuneen hiljaisuuden ympärilläni. Lusikka pyörisi tyhjää kupissa ja lopulta vaihtaisin itse puheenaihetta. Ilon pilaaja.

Kiitos

Haluan vilpittömän lämpimästi kiittää koko sydämestäni kaikkia rakkaita, ystäviä, tuttavia ja niitä lukuisia tuntemattomia, jotka ovat ilmaisseet halunsa auttaa meitä niin raskauden eri vaiheissa kuin nyt surussammekin. On uskomatonta, kuinka pyytettömästi ihmiset ovat jakaneet meille aikaansa, rukouksiaan, energiahoitojaan ja lohduttavia sekä rohkaisevia ajatuksiaan - kaikkea sitä mistä toivovat meidän saavan apua. Ja me saammekin, tiedämme ettemme ole yksin ja että ympärillämme on valtavasti auttajia. Rakastan teitä.

Tiedän myös, että lopulta minulla ei ole muuta vaihtoehtoa kuin kiittää Universumia tästäkin kokemuksesta. Kipuni on osa matkaani, osa sitä prosessia jossa kasvan ihmisenä ja henkisesti. Raskauden aikana pakkolevossa kiitin siitä, että minulla on vihdoin aikaa vain itselleni ja ajatuksilleni, mahdollisuus nähdä kuka minä olen. Maksin tuntien tekemättömyydessä ja vain olin, rakastin ja hengitin. Juttelin syntymättömälle lapsellemme ja opin samalla itsestäni paljon. Kaikessa tässä vihaisessa surun uhmassani minä tiedän, millainen minun maailmani on - siellä on kaikkea sitä mihin on joskus mahdoton uskoa.

Kiitos näistä heiveröisistä aluista ja rakkauden kokemuksista, jotka ovat kasvattaneet meitä vanhemmuuteen ja vastuullisuuteen jo vuosia. Kiitos rakkaudesta, joka vahvistaa parisuhdettamme entisestään, kiitos siitä että olen saanut sielunkumppanini tähän elämään rinnalleni. Kiitos näistä prosesseista, jotka vahvistavat ystävyyksiä ja sieluyhteyksiä tällä matkalla. Kiitos siitä, että minulla on mahdollisuus kasvaa ja laajentaa ymmärrystäni elämästä, vahvistua ja ymmärtää kaikkinaisuuden moninaisuuksia niin, että pystyn jatkossa kohtaamaan avoimesti, empaattisesti ja arvostavasti jokaisen elämän, joka kohdalleni tulee.

Kiitos tästä elämästä.

Vaikka surumme tulee ehkä vielä olemaan pitkä ja monivaiheinen, minä kuitenkin tiedän, että kaikessa on jotain kaunista. Kuolemassa on uusi alku.

LINNUNHAMMAS

patosivat tämän joen, kun olin vielä pieni
pienenpieni syntymätön, piste solujen saatossa
merkkinä siitä arpi tässä ja kaulalla linnunhammas
kädessä sauva sileä puuta ja silmissä pitkä katse

Kerto:
virtaan alkuvesien
heittäydyn ja kuljen
aina virran mukaan
alas vesiin lämpimiin
kohtuun merten vanhain
kehtoon vuoksien
eikä padottua tätä vettä saa

luona hiljaisten koskien, luona siipien iskun
kurotan kohti veden pintaa, kurotan päin yötaivasta
joka on niin syvä täällä, sinne ei parane pudota
koettaa hyvää onneaan
kosken voimaa vastaan

tulee aamu taaskin
valon kehrä kiertää kiven
jos kohta varjot lankee
lankee ne jotta valo näkyisi
paremmin kirkassilmän
katsoa kauneutta
koreutta maanpiirin humalluttavaa

Kerto
CMX - A.W. YRJÄNÄ

Suru ja viha

Mieli on sanaton eikä se lepää missään. Itku takertuu, vaakkuu ilmoille suihkussa ja öisin, tietämättömien sanoissa ja teoissa. Katso, kummalla meistä on isompi maha, eiks toi ookki jo vähän laskeutunut? Katso tuohon, se potkii, harvoin näkee näin selvästi. Tuhansien ihmisten käytävillä minä näen niitä liikaa, puhkon mielessäni neulalla kuin saippuakuplia. Omani on puhjennut jo liian monesti, miksi toiset saavat kasvattaa sateenkaariaan? 

Jo toisena yönä minä herään suruuni ja toivon kehoni lakkaavan kerrankin muistamasta. Miltä se tuntui, sen klöntin tuleminen ulos, vaalea rääpäle pitkin housuja ja loputon veri. Kolme lääkäriopiskelijaa katseli lattioita ja seiniä, myöhemmin sairaanhoitajaopiskelija niiskutti kuunnellessaan minulle annettuja ohjeita. Eikä kukaan katsonut enää silmiin.  Hei, ihmiset. Kohdatkaa tämä kuolema minussa yhtä rohkeasti kuin aamulla levitelty anatomiani. Minä olen muutakin kuin varottava virtsaputken suu, levitettävät häpyhuulet ja ontelo spekulan mennä. Ei se tapa, teitä. Enkä olisi halunnut kivun lakkaavan, sillä tiesin sen jälkeen tulevan toden.

Aamuisin mieheni löytää minut sohvalta, tuijottamasta yhteen pisteeseen, itkemästä. Vihaan sitä ääntä, yksinäistä valitusta, ilman hallitsematonta kulkua, vinkunaa ja kaakatusta. Työpaidat kastuvat kyynelistä ja kuolasta, rauhoitun vähitellen hänen sydämensä ääneen. Hän sanoo, että ei se haittaa, jään vielä tänään kotiin. Odota, perun vain palaverit. Käsi silittää lapaluita tasaisiksi, ojentaa paperia ja tuudittaa. Onneksi meillä on toisemme.

Äiti soittaa liian usein. Miten sinä jaksat? Eihän ole kuumetta? Olethan syönyt? Ei tästä auta kuin selvitä, aika parantaa. Se onni onnettomuudessa, että se oli vielä pieni, minun ensimmäiseni meni kesken kuudennella kuulla ja piti synnyttää ulos. Onhan se menetys. Voi voi. Töissä Marja-Leena näytti pieniä nuttuja joita se tekee niiden vauvalle, kyllä tuntui aika pahalta. Eihän se voi tietää. 

Pinnistelen pystyäkseni puhumaan edes hieman, enimmäkseen olen hiljaa ja pyyhin kyyneleitä. Mutta en sano, että en nyt jaksaisi. Tässä surussa ei ole tilaa kolmelle, tämä on meidän omamme, näiden seinien hiljainen ja loputon laulu nyt. Jätän vastaamatta illalla ystävien puheluihin, arvostan, mutta en pysty.

Eilen oivalsin jotain matkastani, jotain jonka oletetun suuruuden olen jo nyt unohtanut. Ymmärrystä siitä, mitä kulunut vuosi on tehnyt minulle ja todellisuudelleni, kaventanut tietoisuuteni ja energiani itseeni. Ennen olin universaalia rakkautta ja muiden auttamista, nyt olen vain minää ja meitä. En jaksa muuta, tämä kupla on liian tiivis haljetakseen, mitättömyyksien hautomo. Sillä mitä on edes meidän surumme nälkää näkevien silmissä? Kuoleman väärissä tuomioissa? Elävältä kidutettujen tuskassa? Mitätöntä, sanon minä. Mutta silti niin totta.

Ja kyllä minusta tuntuu siltä, että olen pettänyt itseni ja maailmani, totuuteni. Enkä enää ikinä halua kokea yhtään keskenmenoa. Enkä tiedä, miten jaksan yrittää taas. Viimeksi kului yli vuosi ennen kuin tärppäsi uudestaan, liian monta pettynyttä kiertoa, täysiä ja tyhjiä kuita, tabletteja ja piikkejä. Ja vain siksi, että saisin kokea kaksi keskenmenoa yhdessä raskaudessa? Hei Universumi, haista vittu. Tänään minä vihaan sinua.

Loputtomasti samaa

tyttö tyhjässä kirkossa 
katsoo palavaa ikkunaa 
sydämessä mustaa jäätä 
silmässä kuiva kyynel 
eikä yksikään enkeli 
tule koskaan lohduttamaan 
eikä löydy pyhää sanaa 
kertomaan 

alttarimaalaus alastonna pysytelköön raameissaan 
kun kylmä viima kaikkialta hankaa seinää vihassaan 

jos mikään ei muutu 
kaikki vain jatkuu 
loputtomasti samaa 

kuvun alle eksyneenä 
lepattelee lintu 
ajatus lyö kasvoihin 
kuin tahtoen herättää 
riisukaa pois salaisuudet 
häpeänne yltä 
en enää hae täältä mitään 
haluan vain levätä 

CMX - DINOSAURUS STEREOPHONICUS

Tähtivauva, osa kaksi.

Tämäkin lapseni palasi tähtiin, lopullisesti viikoilla 9+3 huolestutettuaan meitä monesti sitä ennen. Aamuyöstä heräsin itkuuni ja tietoon siitä, että lapseni on kuollut. Ei ole enää ketään, jota silittää pyöristyvän kohdun läpi, ei ketään kenelle kertoa, kuinka me kaikki tulemme häntä rakastamaan. Hän halusi palata tähtiin jo aiemmin poistuneen kaksoissisaruksensa luokse. Eikä mikään vie sitä pois.

Tälläkin kertaa kaikki toteutti liki samaa kaavaa. Aamulla kontrolliultrassa kaikki oli hyvin ja hienosti, hematooma oli jopa jo poistumassa. Siitä parin tunnin jälkeen lorahti ensimmäinen runsaampi vuoto ja helvetilliset kivut saivat minut itkemään, muutaman tunnin päästä monitorilla iloisesti polskinut lapsemme oli sairaalan roskakorissa. Verikokeet paljastavat mahdollisen pienen infektion, mutta ei vielä mitään, mitä olisi alettu lääkitä, etukäteen. Kotiin lähdin kahden antibioottikuurin kanssa - varuilta.

Ja päivää ennen minä näin talomme ulko-ovella kuolleen tikan. Hätkähdin ja kerroin miehelleni, kuinka ennen edellistä keskenmenoamme vuosi sitten kuollut varpunen odotti minua ovella. Hän vakuutti minut sattumasta, siitä kuinka mielemme poimii yksityiskohtia, jotka sitten merkityksellistää, halusin uskoa. 

Eilen hän nyökkäsi hiljaa sanoessani, että se oli se pikkulintu. 

Ja jälleen minä olin uskomassa kaikkeen hyvään, siihen että saamme pitää pienemme. Että toukokuussa me saamme hänet syliimme ja meistä tulee perhe. Että enkeleitä ja tarkoituksia on, että maailma on kohtuullinen ja kaunis. Tällä hetkellä se on ainoastaan yhtä tyhjä kuin kohtuni.