Tähtivauva, osa kaksi.

Tämäkin lapseni palasi tähtiin, lopullisesti viikoilla 9+3 huolestutettuaan meitä monesti sitä ennen. Aamuyöstä heräsin itkuuni ja tietoon siitä, että lapseni on kuollut. Ei ole enää ketään, jota silittää pyöristyvän kohdun läpi, ei ketään kenelle kertoa, kuinka me kaikki tulemme häntä rakastamaan. Hän halusi palata tähtiin jo aiemmin poistuneen kaksoissisaruksensa luokse. Eikä mikään vie sitä pois.

Tälläkin kertaa kaikki toteutti liki samaa kaavaa. Aamulla kontrolliultrassa kaikki oli hyvin ja hienosti, hematooma oli jopa jo poistumassa. Siitä parin tunnin jälkeen lorahti ensimmäinen runsaampi vuoto ja helvetilliset kivut saivat minut itkemään, muutaman tunnin päästä monitorilla iloisesti polskinut lapsemme oli sairaalan roskakorissa. Verikokeet paljastavat mahdollisen pienen infektion, mutta ei vielä mitään, mitä olisi alettu lääkitä, etukäteen. Kotiin lähdin kahden antibioottikuurin kanssa - varuilta.

Ja päivää ennen minä näin talomme ulko-ovella kuolleen tikan. Hätkähdin ja kerroin miehelleni, kuinka ennen edellistä keskenmenoamme vuosi sitten kuollut varpunen odotti minua ovella. Hän vakuutti minut sattumasta, siitä kuinka mielemme poimii yksityiskohtia, jotka sitten merkityksellistää, halusin uskoa. 

Eilen hän nyökkäsi hiljaa sanoessani, että se oli se pikkulintu. 

Ja jälleen minä olin uskomassa kaikkeen hyvään, siihen että saamme pitää pienemme. Että toukokuussa me saamme hänet syliimme ja meistä tulee perhe. Että enkeleitä ja tarkoituksia on, että maailma on kohtuullinen ja kaunis. Tällä hetkellä se on ainoastaan yhtä tyhjä kuin kohtuni.