Torniluolan uninoita

Niin kauan olen sinua rakastanut, niin kauan, että olen jo lähes unohtanut ettei aikaa ole. On vain loputon nyt, johon ikuisuus häviää ja josta huominen herää. Aina löytyy joku, jonka tarina on vielä pahempi tai parempi, tämä on omani - lapsihaaveita, kipua ja toivoa, arkea, juhlaa, iloa ja onnea, välillä yhtä ja sitten toista.
Tervetuloa peremmälle.


tiistai 2. marraskuuta 2010

Kohti uutta

Aamuni tuntuvan nykyisin loppuvan kesken, en ennätä päivittää blogiani niin kuin tahtoisin. Iltaisin minulla olisi aikaa, mutta jotenkin en vain osaa - aamujen tyhjyys antaa tilaa olla läsnä, tunnistaa ja tavoittaa mitä minulle kuuluu. Toisaalta on ollut hyvä olla hiljaa, vellomatta ja pyörimättä olleissa. Tänään varastan hetken luennolta, annan ruuviliitosten ja puunsyiden valua ohitseni, teknisten piirrustusten aika on toiste

Jotain on tapahtunut. Mieleni on antanut periksi tyyneydelle ja hyväksynnälle, haikea suru ja ikävä möyryävät enää haaleina minussa. On ihan hyvä olla, tämä osa elämääni on nyt näin. Eilen kekrinä sytytin kynttilät lapsilleni, istuin hiljaa ja katselin liekkejä, astioissa lammikoiksi sulavaa steariinia. Kuuma massa levisi hallitsemattomasti lasissa ja mietin elämää. Sitähän se on, vapaata vellomista jossain rajoissa. Toisten kupit ovat laakeammat kuin toisten, toisten syvemmät. Silti sydän on aina keskellä, valaisee tai lepää mustana paikallaan.

Olen miettinyt paljon luovuttamista, sitä tuleeko se hetki joskus kohdallemme. Päättäisimme, että emme enää yritä ja jatkamme elämäämme pysyvästi lapsettomina. En tiedä, enkä tahdo päästää vielä niin irti tästä unelmastamme. Välillä tuntuu, ihan kuin he olisivat jo tässä. Juoksisivat helmoissa ja puhuisivat meille. Ihmekö tuo, niin pitkään olemme heistä haaveilleet, luoneet tosiksi ja osaksi elämäämme. Irrottaminen tuntuu väärältä.

Tänään posti toi odottamattoman kirjeen OYS:sta, uudet hoitoajat oli kirjattu sarakkeisiinsa. Tammikuussa alottaisin sumutteet. Näin pian, oli ensimmäinen reaktioni. Siihenhän ei ole kuin kaksi kuukautta. Keskellä ensimmäistä opetusharjoittluani. Ehkä olemme valmiit ja universumi on tällä kertaa kanssamme samaa mieltä. Sylimme on avoin onnen tulla.

1 kommentti:

  1. Miten kauniisti taas puit ajatuksesi, kyynel ei ollut kaukana <3 Älä luovuta vielä, en minäkään.

    Joskus kyllä iskee epätoivo, mutta se väkevä tahto omasta perheestä on kuitenkin niin vahva, että se puskee aina läpi kaikesta epäilemisestä ja luovuttamisen aatoksista.

    Kyllä me molemmat vielä onnistutaan! :)

    Iloa päiviin <3

    VastaaPoista