Torniluolan uninoita

Niin kauan olen sinua rakastanut, niin kauan, että olen jo lähes unohtanut ettei aikaa ole. On vain loputon nyt, johon ikuisuus häviää ja josta huominen herää. Aina löytyy joku, jonka tarina on vielä pahempi tai parempi, tämä on omani - lapsihaaveita, kipua ja toivoa, arkea, juhlaa, iloa ja onnea, välillä yhtä ja sitten toista.
Tervetuloa peremmälle.


tiistai 20. syyskuuta 2011

Tänään

Pitkästä aikaa suru nousee pintaan, yllättää pimeässä huoneessa, laittaa nieleskelemään tietämättömien puheista. Kerroin äidille, kerroin ystävälle, kerroin opettajalle.

Me olemme myymässä tätä asuntoa ja haaveitamme, kolme vuotta työhuoneena pysynyttä ylimääräistä tilaa, syöttötuolin paikkaa, pinnasängyn sijaa. Kävin läpi vaatteeni ja vein kirpputorille paljon. Mutta en vielä punaista äitiyspaitaani enkä pöllöpotkupukua, en pieniä raitaisia sukkia. Ne saavat odottaa hetken, seurata mukana taas uuteen vaiheeseen.

Sanoin eilen ääneen, että emme varmaankaan ryhdy adoptioprosessiin enää. Jos ja kun jonot ovat niin pitkät ja minä olen sitten jo vanha. Luovun yhdestä pakoreitistämme, viimeisestä oljenkorresta. Me jäämme kaksin, jos minusta lasta ei synny.

Edelleen minusta on hurjaa, että Universumille jättämäistäni pyynnöistä muut toteutuvat helposti. Asunnostamme saimme ensinäytössä täyden myyntihinnan tarjouksen. Sopiva auto löytyi pari päivää pyynnön jälkeen ostettavaksi. Koira muutti meille. Minä olen päässyt aina opiskelemaan sinne, minne olen mielinyt. Asunto on löytynyt aina. Asiat ovat järjestyneet, suuret muutokset ja pienemmätkin, sopivat tilanteet ja ihmiseet kulkeutuneet vastaan. Miksi odotamme lastamme näin pitkään? Edelleen aprikoin katsomukseni kanssa. Mikään selitys ei tunnu hyvältä, oikealta eikä järkevältä. Tarkoituksettomuuskin tuntuu niin kylmältä, mutta ehkä vielä pahemmalta tuntuu, että tälläkin olisi jokin merkitys. Kuka tai mikä voi olla näin julma?

Ensi kuussa tulee kolme yrityksen vuotta täyteen. Se alkaa jo oikeasti olla pitkä aika - kymmenesosa minun ja miehen elinvuosien keskiarvosta.

Joinain päivinä usko loppuu totaalisesti.
Sattuu, itkettää ja syli kumisee tyhjyyttään.
Silloin minä olen väsynyt, tyhjä ja pohjaton.
Tänään.



Kymmenen minuutin päästä on aika soittaa jatkohoidoista.
Kertokaa minulle, että tässä on vielä jokin  mieli, jossain.

lauantai 17. syyskuuta 2011

Kiire

Kaikista asioista löytyy hyviä puolia.
Nyt kun en ole raskaana, voin rauhassa stressata kodin myyntiin liittyvistä jutuista. En ole pahoinvoiva enkä loputtoman väsynyt silloin, kun pitäisi jaksaa siivota, puunata ja raijata ja toivottavasti muuttaa. Pärjään vielä hetken liian vähillä unilla.

Pääsen mukaan opintomatkalle, jossa käydään Strömsössä ja Tukholmassa.

Voin syödä mitä vain.

Elämä voittaa, vielä lopulta minussakin.

maanantai 12. syyskuuta 2011

Big Fat Nega

Tuhrua ja yksi viiva.
Rintoja ei arista.
Kahvi on hyvää.
Ei pahoinvointia.
Ei raskausoloa.

Eiköhän tämä ollut tässä.
Pitää jaksaa soittaa IVF-hoitajalle.
Lopetan luget, vaikka vuoto ei ole megalomaanista.
Ei minussa kukaan elä.

sunnuntai 11. syyskuuta 2011

11. päivää siirron jälkeen

Tissi-indeksi varoittaa, että en ole raskaana. Pingotus, aristus ja kaikinpuolinen kipu on tiessään. Yleensä tästä seuraa menkat päivän sisällä. Välillä alavatsa on samaa mieltä. Aamulla testaan, jos vuoto ei ala.

torstai 8. syyskuuta 2011

Painajainen vol. 2

Se tuli ulos. Minun pieni vauvani, kolikon kokoinen möykky istukoineen ja kaikkineen. Äiti ja mummo odottivat vessan oven takana ja kyselivät innoissaan, koska se syntyy. Itkin ja huusin sanoja: ettekö tajua, että vauva ei elä?

Hyvä luoja, päästä minut pahasta.

keskiviikko 7. syyskuuta 2011

Viikon jälkeen

Tänään siirrosta on viikko. Olen yllättävän hyvin sietänyt näitä piinapäiviä, opetellut uusia taitoja ja keskittänyt mieltäni kaikkeen muuhun kuin vatvomiseen. Silti vähintään kerran päivässä yritän tunnustella ja kuulostella, että olenko vai enkö. Yleensä lähellä unirajaa mieli hakee vastauksia.

Lugejen ansiosta rinnat ovat yhtä arat kuin raskauksissa, jotenkin julmaa. Välillä alavatsassa on erilaisia tuntemuksia, nimen omaan kohdun seutuvilla, yöllä heräsin vessaan ja tunsin menkkamaista jomotusta selässä ja vatsassa. Muistin ne kaikki kauhujen yöt ennen keskenmenoja. Vilkaisin vaistomaisesti paperia. Mutta en uskalla tehdä mitään johtopäätöksiä. Oikeastaan en edes vielä halua tietää. Vielä viikon ajan on kaikki mahdollista.

Olen miettinyt testaamista, houkuttaisi tilata nippu superherkkiä liuskoja ja yrittää varastaa tietoa etukäteen. Taistelen vastaan. Plussat ovat yleensä näkyneet vasta aika myöhään, haamuilleet päivän, kahden myöhästelyn jälkeen, jos oikein muistan. Virallinen testauspäivähän on vasta ensi viikon perjantaina. Ihan liian pian ja vasta, yhtäaikaa.

lauantai 3. syyskuuta 2011

Painajainen

Näin unta, että äitini oli raskaana. Vanhempani kihersivät onnessaan ja muka salailivat uutista, kunnes lopulta vedin pussillisen herneitä nenään ja huusin pää punaisena tietäväni. Olevan perkeleen, että vaihevuotinen äitinikin saa vauvan kun minä en. Koko muu suku paheksui minua, sitä etten osaa iloita läheisteni puolesta. Onneksi kello herätti laittamaan luget.

Mutta valvetodellisuudessakin pinnaani kiristää. Kilahdan miehelle ja koiralle joutavista, paiskon ovia ja menen vessaan laskemaan sataan. Että en sanoisi vielä pahemmin. Epäilen keltarauhashormonia, muistaako kukaan muu reagoineensa Lugesteroniin näin?

Tänä aamuna kahvi oli lupaavan pahaa siihen saakka, kunnes mies myönsi laittaneensa porot summamutikassa. Se siitä.

perjantai 2. syyskuuta 2011

Mantra



"Tuolla se kaksitumainen nukkuu pinnasängyssä." (Lähde: joku keskustelupalsta)



Pieni toivo.


torstai 1. syyskuuta 2011

Vaikka

Tietenkin mieleni pitää nyt kiinni siitä, että niitä tumia oli kaksi. Normaalisti pitäisi olla jo yksi tässä vaiheessa. Läärkäri sanoi, että ne voivat olla se syy, miksi meidän on ollut vaikea tulla raskaaksi.

VAIKKA kaksitumaisista tulee vauvoja.
VAIKKA luonto osaa korjata itsensä.
VAIKKA soluset saattavat olla vähän hitaina vain.
VAIKKA minun sisääni siirtyi kaksi elämää.


Kaikki on mahdollista. Vähän pienemmällä prosentilla, mutta silti mahdollista. Pieniä prosentteja tapahtuu ihmisille. Nyt on meidän vuoro.

keskiviikko 31. elokuuta 2011

Ihmehautomo

Kuudesta kaksi oli elossa.
Molemmissa kaksitumaisia soluja.
Molemmat kohdussa.
Kaikki ON mahdollista.

Minä haudon.


maanantai 29. elokuuta 2011

Punktio

Aamulla jännitti valtavasti ja vasta lääkehuuruissa osasin rentoutua. Sain Buranaa, Voltarenia pari nappia sekä Diapamia esilääkkeeksi, ihan kivasti hihitytti ja huonotkin jutut huvittivat. Kikatin pitkään sille, kun mies lähti hoitamaan velvollisuuttaan ja saapui luokseni heräämöön ilmoittaen, että meni ohi. Kauhistuneen ilmeeni jälkeen tajusi sentään tarkentaa, että siis huoneesta, ei kupista.

Kanyylin laitto ei ollut kivaa. Vasemman käden suonet olivat hukassa ja ensimmäisellä yrityksellä ei onnistunut. Lopulta hoitaja sai neulan osumaan oikeaan paikkaan toisessa kädessä käytyään ensin muualla toimenpiteessä. Tuolla välin jumppailin sormia ja pidin itseni lämpimänä. Hoitsun palattua olin jo niin tokkurassa, että torkkuhymystelin vain hänen touhuilleen. Seuraavaksi minut talutettiin vessaan ja sieltä punktioon. Puudutus tuntui kurjalta ja itse neulan läpivienti vihlaisi, kipulääkettä lisättiin kolmesti suoraan suoneen. Punktio meni hyvin ja kipu vastasi lievää menkkajomotusta, ei sen pahempaa. Munasoluja saatiin talteen vain kuusi, mikä hieman harmittaa. Pitää toivoa, että hedelmöittyiminen ja jakaantuminen sujuvat sitten sitäkin paremmin.

Kotiin pääsin melko nopeasti, sillä pysyin tolpillani ja juttelin kohtuu järkeviä. Päivän nukuin ja olin hemmoteltavana, söin intialaista ruokaa, karkkia ja nukuin hurjasti. Kipua ei ole tuntunut enää, tosin sain vielä Buranaa lähtiessäni. Vuotoa on ollut niukasti. Väsyttää ja olo on hassu, ilmeisesti lääkkeiden vuoksi. Ja pää ei vielä toimi ihan täysillä. Sen ehkä huomaa sanoistanikin, loikkivat.

Eilen minun piti kirjoittaa, että minulla on jo nyt sellainen olo, että olen raskaana. Keho tuntuu samalta. Aamulla makasin sängyssäni ja tunsin lapseni vieressäni. Näen hänestä selkeitä kuvia ja pidän niistä kiinni. Uskon. Luotan. Rakastan.

Hei pieni, tule vain.

sunnuntai 28. elokuuta 2011

Huomenna tapahtuu

Perjantain ultra oli paljon parempi. Lääkäri oli tällä kertaa ihana nainen, ja saamme hänet punktioon mukaan huomenna. Kaksi kandia oli opettelemassa ultrausta, ja annoin heidän olla mukana. Odotusaulassa kävin kiivaan 45 minuuttisen taiston muistojeni kanssa, ja päätin lopulta sallia tulevien lääkäreiden kajota minuun. Yllättävää, kuinka pitkälle keskenemenon kaiut ylsivät. Sama käytävä, samat hoitajat, sama huone. Ne kanditkin, kasvottomien harjoittelijoiden joukko, joka kantaa kipuni viitteitä nimilapussaan. Juuri heistä muistin pimeän ja surun ja kohtaamattomat katseet, lattiaa mittovat silmät ja vaivautuneisuuden, sairaalasängyn ja loputtoman veren.

Minun oli tohdittava olla vastatusten sen kaiken kanssa uudestaan. Uskalsin. Kehoni muisti on pitkä, mutta voin auttaa sitä tuntemaan vahvemmin kaiken hyvän. Niin, että lopulta se kantaa muassaan lempeää pehmeyttä ja toivoa menetyksen väristysten sijaan.

Munasoluja köllötteli kymmenkunta asemissaan. Eilen yöllä pistin pregnylin ja huomenna aamupäivästä meillä on aika punktioon. Mies luovuttaa siemennesteen tuntia ennen, minä saan kamalan määrän lääkkeitä ja iltapäivällä olemme jo toivomassa, että solut löytävät toisensa ja jakaantuvat kauniisti. Keskiviikkona on siirto. Eniten jännitän lääkemäärää ja kanyyliä, en itse toimenpidettä.

Vieläkään en ihan täysillä tajua, että tämä nyt lopulta tapahtuu meille. Liki kolmen vuoden yrityksen jälkeen meidän lapsemme saa alkunsa maljassa. Ihmeellistä. Toivokaa kanssani, että hän jatkaa kasvuaan minussa. Ja että kaikki menee hyvin ennen tuota hetkeä.

keskiviikko 24. elokuuta 2011

Kp 7 - eka ultra

Tänään kävin ensimmäisessä ultrassa. Paljoa julkisen puolen toimivuuden ihanuudesta ei kerro se, että lääkäri oli yli tunnin myöhässä ja kun hän lopulta otti minut vastaan, oli kohtelu kiireisen ylimalkaista ja selittelemätöntä, melkeinpä tylyä. Herra oli ihan pihalla siitä, että etenemme lyhyen kaavan mukaan eikä antanut selkeitä toimintaohjeita tulevaan. Onneksi hoitajani oli ihana ja kävi vielä tarkentamassa lääkityksiä, kun hänkään ei saanut selvää siitä, mitä ja milloin pitää pistää. Sain häneltä muutenkin enemmän informaatiota siitä, mitä jatkossa tapahtuu.

Puregonilla mennään vielä tämä ja huominen, perjantaina piikitän Orgalutralin. Samana päivänä on vielä uusi ultra, jossa katsotaan, tarvitaanko Puregoniakin.

Ainoa mitä lääkäri sanoi munasolutilanteestani oli se, että hän kommentoi niitä olevan enemmän vasemmalla, kokoluokkaa 9-12 mm. Olin jotenkin niin hämilläni alun sumutesekoiluista ja lääkitykseni tavaamisesta miehelle, että en tajunnut kysyä tarkemmin. Toivottavasti perjantaina on parempi tohtori puikoissa. 

lauantai 20. elokuuta 2011

Kp 3

Keskiviikkona hain lääkeet ja kävin varmuuden vuoksi yksityisellä ultrassa varmistamassa, että ei ole kystia. Ei ollut, pienen pieni myooma löytyi kohdun ulkoseinästä, siitä ei pitäisi olla mitään haittaa raskauden, eikä elämän kannalta.

Eilen tavasin pitkään Puregonin käyttöohjeita ja 150 IU upposi vatsan uumeniin. Pistämistä enemmän jännitti se, että osaanko käyttää kynää, kun opastuksen sain joulukuussa. Tänään kaikki oli jo helpompaa, mutta itse piikki sattui. Mitään tuntemuksia eikä sivuvaikutuksia ole vielä havaittavissa ja toivottavasti ei tulekaan.

Mieli ei seuraa tapahtumia ihan täysin perässä. Piikitän toista päivää, enkä vielä täysin tajua, että prosessi todellakin nyt käynnistyi. Ehkä se on hyvä. En tajua jännittää. Paitsi nyt, kun kirjoitan asiasta.

Apteekkiin upposi melkein 500€, enkä edes ostanut kaikkia lääkkeitä, kun en tiedä mitä tulen tarvitsemaan ja paljonko. Jonkun yhden kuun vuokra. Yli puolet vähemmän, mitä koiramme maksoi. Pienen loman verran. Vähemmän, kuin miehen iPad. Kaikki on suhteellista.

keskiviikko 17. elokuuta 2011

Odotus

Tänään Dpo 13 ja selvä nega testattu. Aamupäivällä alaselkä tuntui juuri siltä, miltä se tuntuu ennen menkkoja, mutta ei enää. Toisaalta kuukautisoireet vähenivät keväisen akupunktion jälkeen ja vuoto alkaa monesti varkain. Rinnoista ei oikein tiedä, aristavatko vai eivätkö. Huomenna viimeistään pitäisi tapahtua.

Maanantaina varmistin apteekista lääkkeen saatavuuden, pienenmpää pakkausta oli yksi ja muita viisi, tilasivat lisää - ei siis hätää.

Putkivauva alkaa konkretisoitua.


maanantai 15. elokuuta 2011

Perhosia vatsassa

Tällä viikolla se kaikki alkaa. Perjantaina kaivoin laput esille ja soitin IVF-hoitajalta lääkitysohjeet, jotka olin unohtanut. Kp 2-6 Puregon 150 IU, kp 7 ultra. Tänään on DPO 11, huomenna tai ylihuomenna vaihtuu kierto, ainakin pitäisi. Aamulla voisi jo testatakin, vaikka oletan negaa.

Jännittää, pitää vielä varmistaa apteekista lääkkeen saatavuus.

Ensimmäiselle tietämättömälle tutulle tulin jo kaapista ulos. Mies, 50+ otti asian lämmöllä ja sydämellä vastaan, kannusti ja rohkaisi. Yritän tehdä samaa itselleni. Oikeastaan yllättävää, miten hermona olen. Kaikki neuvoantavat kokemukset ja vinkit otetaan vastaan, ihan itsensä rauhoittamisesta lähtien.

Onneksi tuo koira vie niin paljon ajatuksia muualle. Tämä kaikki on päässyt varkain tulemaan lähelle. On aika sukeltaa.

torstai 11. elokuuta 2011

Kohti hoitoja

Ajattelen tulevia hoitoja enemmän ja enemmän. Jännittää. Huolestuttaa. Pelottaa. Silti minulla on olo, että näin sen kuuluukin mennä. Että jostain syystä minun on koettava tämä, uskallettava antautua elämälle taas. Hypättävä sokkona virtaan ja luotettava, että ajelehdin turvalliset uomat, pysyn pinnalla ja hengissä. Että kyllä minä selviän. Me selviämme - mies ja minä ja vauva. Että malja synnyttää elämää.

Vielä en ole saanut aikaiseksi kaivaa reseptejä esille, tarkistaa miten se nyt menikään. Toisena kiertopäivänä aloitettiin jokin lääkitys ja sitten pitäisi soittaa OYS:iin, varata aikoja. Hurjaa. Me olemme niin lähellä, enää vajaa viikko. Ehkä pitäisi varmistaa apteekista, mikä on lääkkeiden tilanne. Kun kuitenkin on mahdollista, että niitä ei tarvitakaan. Ja jos niitä tarvitaankin, niin huonolla säkällä ovat lopussa. Mitään oireita ei ole. Pissattaa öisinkin, mitä ei ole tapahtunut aikoihin. Mutta se voi johtua muusta.

En ole kertonut vanhemmilleni, että nyt ne alkavat. Enkä aiokaan, vaikka muuten ajattelin olla avoin hoidostani. Pakkohan minun on opiskelukavereille ja opettajille jotain selityksiä antaa, ja haluankin. Niin moni tuntuu elävän lasten tekemisen itsestäänselvyyksissä, että haluan muistuttaa heitä toisistakin poluista. Että niitä saadaan, jos saadaan. Ja antaa samalla selityksen sille, miksi raskaus- ja vauvakertomukset saavat minut hiljaiseksi. Ehkä lähtemään vessaan tai jonnekin, katsomaan pöytää tai tyhjää kuppia. Minusta tuntuu, että on aika olla avoimesti sitä mitä minä olen.

perjantai 5. elokuuta 2011

Kolmas yrityksen syksy

Aamu paleltaa jo paljaissa varpaissa, ilmassa tuoksuu muutos. Päivät hiipivät lyhyemmiksi ja yöllä herään pimeään sulkemaan ovia ja ikkunoita, jotta se ei enempää kylmettäisi meitä. Vielä Muumilaaksossa ei sytytetä ensimmäistä lyhtyä verannalle, ei meilläkään. Mutta ei siihen ole enää pitkästi. Nukumme nykyisin olohuoneessa, leikimme retkeä ja kerromme tarinoita laskeutuvassa hämärässä. Oikeasti pidämme silmällä koiraa ja tassua, mutta ei sen väliä. Näin kaikki on hauskempaa.

Eilen aamulla olisin kirjoittanut, että suru on vihdoin ohi. Tiedättehän, että jotkut asiat tunnistaa vasta sitten, kun ne ovat menneet. Että rakastikin jotain ja tajusi sen vasta hänen lähdettyään. Hetken luulin oivaltaneeni suruni jättäneen minut vihdoin. Luulin varjojani puhtaiksi, huoneitani vapaiksi onnen ja luottamuksen tulla. Muistelin viime kesän iloa ja uskon pilkahduksia - ne ovat meillä olleet uuden elämän hetkiä, kahden viivan kantamoisia. Ajattelin, että sitä kohti ollaan taas menossa.

Totuus tuli vastaan ystäväni sanoissa. Hän on raskaana, 12 viikkoa. Petyin itseeni. Aavistin jo aiemmin hänen kertovan minulle raskaudestaan, kävin läpi mielessäni keskustelumme ennen hänen saapumistaan. Uskoin tuntevani vilpittömästi ja vain onnea hänen puolestaan. Vaikka hän on tuntenut miehen vasta 4 kuukautta. Vaikka lasta ei ollut yritetty kummemmin, hippimeiningillä - saa tulla, jos on tarkoitus. Ja niin kai sitten tällä lapsella oli. Ja meidän lapsillamme kai ei.

Eteisessä huomasin hänen rintojensa suurentuneen. Hänen vatsansa oli erilainen, hän kantoi itseään toisin. Hänestä hehkui uusi varmuus ja kauneus. Ja silti uutinen yllätti. Osa minusta oli toivonut niin kovasti, että se ei olisi totta. Häpesin mieltäni. Kysyin kysymykset ja pohdin vastaukset, ammensin itsestäni ja kokemastani. Samalla olin jossain muualla. Ja hän on herkkä, hän kyllä huomasi energiani muuttuneen, vaikkei mitään sanonutkaan. Paitsi että häntä jännitti kertoa minulle, niinkuin kaikkia muitakin.

Hänen lähdettyään romahdin. Illalla ovulaatioseksin jälkeen romahdin. Yöllä romahdin.
Itkin sitä, että toisille lisääntyminen on niin helppoa. Itkin keskenmenojani ja sitä, että en halua kokea yhtään niitä lisää. Itkin sitä, että jos tulen raskaaksi ja pelottaa ja sitä, että jos en tulekaan ja sekin pelottaa. En ymmärrä, kuinka ihmiset lukuisten yritysten ja vielä karumpien tosien jälkeen uskaltavat yhä uudestaan heittäytyä elämälle. Ehkä meillä ei ole muuta vaihtoehtoa, elämättömyys kaduttaisi vielä enemmän.

Mutta se siitä huolettomasta pellepäivästä. Vastaisuudessa pidän maailmani suljettuna hedelmällisimpinä aikoina. Kääriydyn ihanaan kuplaani, jossa haudon meitä perheeksi. Sillä vielä en ole tarpeeksi vahva olemaan auki.

Minua ahdistaa. Pelottaa. Kauhistuttaa.

Yhä vahvemmin koen olevani ulkopuolella. Jokainen raskaus sulkee minut pois jostain, kääntää tuttuja selkiä vasten kasvojani. En pääse piiriin, en täysin voi enää ymmärtää heidän maailmaansa ja elämäänsä, sillä minulta puuttuu jotain olenaista. Ei voi tietää mitä on olla elävän lapsen äiti ilman sitä lasta. Ei voi tietää, millaista on olla 12 viikkoa raskaana ilman niitä viikkoja.




Lähellä häämöttävät hoidot nostavat nämä tunteet pintaan.
Hyvä Luoja, anna niin, että niitä ei tarvittaisi.
Että tästä kierrosta lapsemme löytäisi syliin saakka.
Kuulisitko minut tällä kertaa.
En enää jaksa enempää.




Edit löysi typon.
Edit löysi toisen ja kolmannenkin, anteeksi.

sunnuntai 17. heinäkuuta 2011

Vielä yksi kierto

Olemme tänä kesänä viettäneet paljon aikaa lapsuudenkodissani. Koira loukkasi varpaansa ja täällä kaikki on helpompaa - ei portaita eikä liikaa leikkiin innostavia naapurin hauvoja. Tänä viikonloppuna vanhempani ovat olleet reissussa ja olen ollut enemmän kotonani tässä talossa. Aamuisin kävelen postilaatikolle hakemaan lehdet ja vien toisen mummolleni. Kerään mansikat kasvimaalta, lämmitän puusaunan, kastelen piharuusut ja ihmettelen rauhaa. Täälläkö minä kasvoin? Silloin teininä niin ärsyttävästi landella, nyt voisin jo harkita asuvani omassa talossa kaikkine sen puuhineen. Vähän kaipaankin omaa tilaa ja tiluksia, joilla kulkea.

Perjantaina pyöräilin kampaajalle tuttuja teitä, joita en ole polkenut kai kymmeneen vuoteen. Olin hetkessä niissä viimeisissä kesissä tässä paikassa, niissä jossa ilta houkutti juhlimaan ja kaverit kutsuivat, niissä jolloin aamuyöstä poljettiin kotiin ja jäätiin ihailemaan usvaisia peltoja ja kuuntelemaan kuikan laulua tai pöllön kujerrusta. Täältä minä olen kotoisin. Ja jälleen kerran tartun aikaan. En ymmärrä, kuinka voi olla niin vaikeaa katsoa eteenpäin mennen sijaan. Eivät ne kullatut vuodet olleet sen parempia kuin nykyinenkään elämäni. Yhtä lailla tartun hetkiin näinä päivinäkin. Mutta silti on liian hankala luottaa.

Nyt mennään heinäkuun loppupuolta. Yksi kierto ennen hedelmöityshoitoja. Syyskuulle olisi tiedossa pientä matkaa ja kaikkea, mutta epäröin. Entä jos olen raskaana ja samassa tilassa, kuin viime, ja sitä edellisenä vuonna? Makaan sohvalla ja rukoilen elämää säilyttämään lapseni. Seuraan huolestuneena vuotoja ja kipuja, mietin mikä on normaalia ja mikä ei. Yritän uskoa parhaaseen.

Ja se aika, se kulkee. Ne toivoa antavat blogiraskaudet kulkevat viimeisillä kolmansillaan - nyt jo! Puoli vuotta on lyhyt aika lopulta. Siinä missä kolme kuukautta voi olla piinaavan pitkä, kahdesta viikosta puhumattakaan. Mutta meillekin se on mahdollista. Onhan?

keskiviikko 29. kesäkuuta 2011

Sekaista ja ikävä

Minulla on välillä valtava ikävä. Se löytyy yllättäin, kahvin ja näkkileivän maku vie tätilän kahvipöytään 80-luvulle, lapsuuden niihin kesiin jolloin leikittiin suurten kivien päällä ja ajeltiin pyörillä pitkin sorateitä. Kuva virkatusta tähdestä saa kyyneleet silmiin ja haluamaan äidin syliin. Uuden koiran katseessa on joskus sitä samaa kuin perheemme seisojassa, väliin melkein tunnen Tytin läsnäolon vieressäni. Ja minua itkettää. Eniten kai se, että aika kuluu. Niin, tiedän - hölmöä. Mutta tässä on jotain, jota minä suren vuodesta toiseen. Kadehdin kirjojen kuolemattomia ja kaipaan itse ikuisuuksiin.

Ajatukset kulkevat edelleen koiran ehdoilla ja ympärillä. Silloin kun se nukkuu, mietin mitä voisimme tehdä toisin, mikä olisi parhaaksi ja yritän löytää ratkaisuja ongelmiin. Minä ajattelen sitä jatkuvasti, kaupungilla, suihkussa, pyykkinarulla. Välillä kauhistelen, mihin olemme itsemme laittaneet tämän eläimen ja elämän myötä. Mutta samalla olen luottavainen ja uskon siihen, että hänen kuuluu matkata kanssamme nyt. Että Artulla ja meillä on toisillemme jokin tarkoitus. Side ja rakkaus välillämme punoutuu vähitellen tiiviimmäksi. Silloinkin, kun tuntuu, että toisella ei ole korvia tai silmiä päässä, kun hampaat ovat käsivarressa tai liepeissä ja päälimmäisenä ajatuksena on päästää toinen vapaaksi moottoritiellä. Yritän olla zen.




Mutta päivä päivältä on enemmän tilaa ja aikaa ajatella lasta. Eilen poljin kotiin yliopistolta ja muistin keskenmenon, oli pakko pysähtyä tien laitaan itkemään. En katsonut, katsottiinko minua, mutta kukaan ei tullut kysymään vointiani, hyvä niin. Naamakirjassa lapsensa pitää saanut päivittää onnellisuuksia ja se tuntuu yllättävän vähän pahalta. Alan sisäistää, että se ei ole minun elämäni, joka puolestaan on tässä ja nyt. Ja se voi muuttua. Ja minä sallin sen muuttua. Tälläkin kertaa.

Muistatteko, kun keväällä tuskailin ympäristötaideteokseni kanssa? Tällainen siitä tuli. Niin, mandalat minulle symboloivat kosmosta. Yhtä suuri osa teosta oli seurata kaiken palautumista alkutekijöihinsä, kivien hajaantumista takaisin ympäri risteystä. Yhtä vääjäämätöntä, kuin elämä. Ja näinkin minä teostani selitin.

Kuljen paljon katsellen katuja ja ihaillen jalkojeni alla tapahtuvaa maailmaa. Kivien miljardisvuotinen kierto on pyörii jaloissamme, emmekä osaa arvostaa sitä elämää, jonka kivi on kokenut. Se on ollut osa suuren suurta ja on matkalla tomuksi päätyen jälleen joskus suureksi massaksi. Sora jalkojemme alla on nähnyt kaiken mahdollisen, ehkä dinosaurukset ja sen kaiken muun elämän alun ja tämän hetken välissä. Katusorasta tulee mieleeni myös avaruus lukemattomine kappaleineen. Kuljemme ikuisuus jalkojemme alla näkemättä sitä mielemme pyörittäessä omiaan. Jotkut sanovat, että elämämme on kirjoitettu tähtiin, ja aina välillä minä toivon kärsimättömyyksissäni, että voisin järjestää tähteni uudestaan, että kaikki menisi juuri niin kuin minä haluaisin. Että lapseni olisivat jo sylissäni.






Tuhat ajatusta sinusta






Edit korjasi typoja

torstai 16. kesäkuuta 2011

Kirjoittamattomat päivät

Olen ollut huono blogaaja taas, laiska ja saamaton. Näin meinasin aloittaa tekstini, mutta vaiensin mieleni. Minä olen vain ollut minä, välillä vähän hiljaisempi. Ensin jäin odottelemaan sitä hetkeä, että saisin koiran kuvat toiselta koneelta jakoon, mutta se ei vieläkään ole onnistunut. Sitten jäin odottamaan sopivaa hetkeä ja rauhaa kirjoittaa, mutta sitäkään ei löytynyt. Mutta nyt minä olen tässä. Kiitos vielä kaikille kommenteista hiljaisuuteni keskellä, arvostan.

Minulla ei ole oikeastaan ollut paljoa sanottavana, siksi vaiennus. Uusi perheenjäsenemme on vaatinut hurjasti huomiota, aikaa ja pitkää pinnaa. Pissaa siellä ja täällä, näykkimistä, seinien syöntiä, kenkien varastelua, remmissä vetämistä, pikkukivien, roskien, nurmikon, puun palasten, ulkoseinien, kaarnan, voikukkien, hyttysten ja oravanraatojen rouskutusta - pentuelämää ja suuria toiveita siitä, että saamme hänestä yhteiskuntakelpoisen otuksen. Välillä jopa stressaan tuosta koipeliinista. Miksi se ei voi tahtoa itse ulos, vaikka pissattaa? Mitä sitten, kun se on niin iso, ettei enää syliin noin vain kaapata ja kanneta kolmannesta kerroksesta puskan juurelle? Meneekö nivelet portaissa? Entä jos se kompuroi? Sattuukohan sillä johonkin? Kasvukipuja? Miten me selvitään jättihauvan murrosiästä? Ei tämän merkkisten pitäisi haukkua tai murista, ollaanko me tehty jotain väärin? Eikö se enää luota meihin? Apua?

Kuukauden elämä on pyörinyt pennun ympärillä. Hän kasvaa silmissä ja välillä sitä unohtaa, että Arttu on todellakin vasta pentu, kun painoa on jo 13 kg ja säkääkin niin, ettei enää keittiön tuolien alta mahduta. Onhan se vielä pieni. En sen vielä tarvitsekaan osata kulkea koko aikaa remmissä, tai aina muistaa tulla kutsusta tai pitää huomiota yllä. Mutta niitä opettelemme päivittäin ja kasvamme yhdessä.










Hurjaa, kuinka paljon tuo pieni nelijalkainen on meitä ja eloamme muuttanut. Välillä mietin, että tätäkö se on sitten lapsen kanssa? Ei enää ikinä vapaa? Ei enää koskaan kahdestaan? Sitä, ja vielä paljon enemmän. Eilen ajatusketjun lopulla ajattelin, että taitaa adoptio jäädä, jos biologisia ei tule. Tuossa koirassa on tarpeeksi. Mutta sitten muistin taas miettiä pidemmälle. Nähdä meidät perheenä, kokonaisuutena ja jätin vielä oven a-maahan raolleen. Toivon silti, että sieltä meidän ei tarvitse kulkea.

Arttu on tuonut meille muassaan lapsiajattelemattomuuden. On jopa saattanut mennä päiviä, jolloin en ole miettinyt, surrut enkä kaivannut raskautta, ensimmäistä kertaa vuosiin. Tiistaina täytin 32. Aika kulkee vääjäämättömästi eteenpäin. Ihmiset ympärilläni kasvavat ja vanehevat, nimeävät lapsiaan ja synnyttävät niitä lisää. Minä niin toivon, että pian mekin saamme liittyä heihin.

Maailma, heijaa meitä sylissäsi, kanna rakkautemme kaikkialle. Anna haaveidemme lentää luoksemme, sillä me olemme yhtä, niin kuin maa ja taivas. Minun lapseni olkoon jo minussa.

Rakastan.





Edit osasi käydä lisäämässä kuvan.

maanantai 9. toukokuuta 2011

Perheenlisäystä

Meillä on viikonlopun verran seurailtu tepsutusta, opeteltu pissa- ja kakkajuttuja, kuunneltu pientä tuhinaa ja hikkastelua, osteltu leluja ja ihmetelty ruoan määrää. Jo vain, perheeseemme liittyi kahden akaattikotilon lisäksi koiravauva. Olemme hänestä onnessamme, toivomme uuden jäsenemme tuovan kotiimme paljon iloa ja rentoutta, välitöntä hetkessä elämistä ja säännöllisiä rytmejä.


Oman karvaisen tassukkaan hinku on kasvanut tässä prosessissa pikkuhiljaa. Viime syksynä aloin ajatella asiaa tosissaan ja puhua miehelle mahdollisuudesta. Tutkimme rotuja ja löysimme meille sopivan lunkin kotonaviihtyjän, joka kuitenkin tarvitsee säännöllistä liikuntaa ja jaksaa lenkkeillä pitkäänkin. Pääsiäisenä bongasin yhden vapaan pennun koko Suomesta ja viime perjantaina kasvattaja päätti, että olemme hänen koiransa arvoiset. Karvakerä (Sir) Arttu muutti meille ja meidän elämämme.  Laitan kuvan hieman myöhemmin, kun pääsen toiselle koneelle.


torstai 21. huhtikuuta 2011

Kirsikka

Minä katselen vihreinä hehkuvia kuusten latvoja ja lämmitän itseäni auringossa. Kuulkaa, minä sulan kuin likaantuneet kinokset, valun hiljaa maaperään ja tulen yhdeksi. Annan korsien kasvaa ja taittua, ihmisten tulla ja mennä, hetkien lipua ohitse ja jäädä pysyviksi. Tänään kävelin yliopistolle vain siksi, että voin ja koska minulla on aikaa. Katselin kuraantuvia kengänkärkiäni ja oikaisin vielä kohmeisen nurmen läpi, sen pinta uinui kuolleena vanhaa sykliään uuden suunnitellessa jo kasvuaan. Niin minussakin, vielä suren vanhoja kipujani, opettelen kerta toisensa jälkeen luopumaan enkä vieläkään ole mestari. Tuntuu hyvältä kuitekin huomata, että kaiken sen myllerryksen alla siemenet itävät, ne hiljasena mielessä lausutut toivon ajatukset, ruma muuttuu kauniiksi.

Välillä olen niin ankara itselleni. En pidä siitä negatiivisuudesta jota käsittelen, tavasta jona se ilmenee minussa. Koska se näyttää minulle sen, mitä en ole, alleviivaa keskeneräisyyteni mielikuvaa, korostaa kasvunpaikkojani ja matkani niitä polunkohtia, jotka ovat käyttämättöminä niityttyneet umpeen, lakanneet olemasta. Ihan vasta ymmärsin, että ei ole mikään pakko kulkea sitä yhtä reittiä, välillä on tarpeen uskaltaa astua polulta niitylle ja kohdata rajoitta koko maailma. Tehdä juuri niin miten ei pitäisi, ehkä ihan oma polku, tai eksyä, tai oikaista. Tai vain jäädä paikoilleen itkemään. Välillä on hyvä nähdä vain pieni maailmansa ja oma napansa, löytää avaruus sisältään ja oppia suunnistamaan omista tähdistään. Tunteet täytyy tuntea ja vaikka jotkut ovat sitä mieltä, että kaikki voi olla aina ihanaa näkökulmaa vaihtamalla, on purkauksilla silti paikkansa. Ne toimivat merkkeinä ja merkitsijöinä, auttavat huomaamaan sen, mitä minussa taphtuu.

Olen lueskellut Ihkuusia ja löytänyt sieltä monesti itseni. I used to be that girl, so and totally that girl. Kolme vuotta sitten, ennen kuin tämä prosessi oli vielä saanut alkuaan, silloin kuin se oli vasta itämässä. Aloin elää unelmilleni ja huomasin ennen pitkää vetäneeni pitkän viivan toivelistani toteutuneiden ylle. Paitsi sen yhden, en ehkä voi sanoa tärkeimmän, mutta yhden suuren ja elämäämullistavan toiveen yli, lapseni odottaa vielä. Mitä minussa on tapahtunut, minne meni se tyttö?

Välillä mietin, olenko kiittämätön, kun minulla on jo kaikki muut. Minulla on loistava parisuhde ja ihana ihminen rinnallani, minulla on ystäviä joihin voin nojata ja luottaa ja jotka jakavat kanssani tätä maailmaa. Teen juuri sitä mitä haluan ja olen matkalla juuri siihen ammattiin, joka tuntuu omimmalta. Olen terve. Minulla on mahdollisuus panostaa hyvinvointiini. Asun mukavasti, talous on kunnossa ja elämä kaikin puolin puitteissaan, minulta ei puutu mitään. Lapsi olisi kirsikka tämän jälkiruoan huipulle, mutta se on silti vallan nautittavaa ilman tuota herkkua. Mutta ei täydellistä. Ja oikeastaan, se kirsikka on aika olennainen kokonaisuuden kannalta. Se vaikuttaa siihen, miltä seuraavat kerrokset maistuvat. Ja joinain päivinä, en halua muuta kuin tuon kirsikan.

Eikö tämän pitäisi silti todistaa minulle, että vanha minäni oli oikeassa. Katson kaikkea hyvyyttä ympärilläni ja olen siitä onnellinen. Jospa universumi kasvattaa vasta sitä minulle täydellisintä kirsikkaa, ne kolme aiempaa ovat olleet vääränlaisia? Entä jos minä en vain ole osannut uskoa ja vetää puoleeni oikein? Kulkenut liikaa negaatioissa ja vahvistanut vain huonoa satoa? Tarjonnut puuni tuholaisille ja altistanut hallalle? Minä en haluaisi uskoa, että maailmankaikkeus on lopulta niin julma. Että se ei sallisi ihmisille suruaan, harharetkiä sysiniityille tai aarniin. Että jos pelottaakin, että kaikki otetaan pois, niin sitten se otetaan. Sillä minusta tuntuu, että juuri sinä hetkenä, kun luottamus on tullut hengitykseeni, niin kaikki on viety pois. Juuri niinä hetkinä kipu on kiipinyt vatsaani ja linnut ovat vieneet lapseni.

Haluaisiko joku kertoa, mistä tässä maailmassa on kyse? Paimentaa minut niityltä polulle tai vuoren huipulle, jotta voin nähdä kauas ja selkeästi.

keskiviikko 6. huhtikuuta 2011

B?

Juttelin eilen sen tytön kanssa, jolla on sama la kuin mitä itselläni olisi ollut. Hän tekee työtään äitiydestä ja raskaana olemisesta. Hei helvetti, en voi pitäytyä omassa aiheessani. En halua kohdta niitä tunteita, sanoja ja oloja, jotka vastakkainasetteleumme aiheuttaisi. Itsessäni kyllä, vaan entäs ne muut?

tiistai 5. huhtikuuta 2011

Luomisen tuskaa

Viikonloppu yllätti ovulaatiolla, tikutin hymynaaman ensimmäisenä testauspäivänä 3 päivää etuajassa. Tähän kiertoon en ole jaksanut lähteä mukaan systemaattisesti, olen jättänyt aamulämmöt sikseen ja yrittänyt vain pysyä elämäni vauhdissa, stressaan. Annan kai liian suuren merkityksen opiskelutehtäville enkä ole oppinut vieläkään näkemään matalia aitoja. Lähestyn kaikkea kovin tosissani ja kunnianhimoisesti, väsynkin. Tai enemmänkin ahdistun siitä, että jatkuvasti tulee tehdä, analysoida, esittää ja suorittaa. Kyllä, itse olen tämän valinnut ja tämä on vain ohimenevää, mutta tässä kuussa on hyvin vähän aikaa nautiskelulle. Niinpä ei liene yllätys, että se tapahtui sunnuntaina - ensimmäinen seksiriitamme.


Jokainen hieman pidempään raskautumista yrittänyt tietää, mitä se on. Otollisimmat hedelmöittymishetket yritetään taktikoida tuntien tarkkuudella, spekuloidaan parhainta ajankohtaa niiden annetun 48h armon tunnin aikana, mitkä ovulaatiotestin plussa suo. Silloin yksi pikakypsyvä munasolu voi yhtäkkiä olla liikaa - sekin pitäisi vielä ennättää huomioida, vaihtaa suunnitelmaan b ja toivoa parasta. Ja silloin voi käydä niin, että jos puoliso 1 tekee koko päivän tuskaisena esseetä taidefilosofiasta ja puoliso 2 herää pelimaailmastaan hieman ennen nukkumaanmenoa siihen todellisuuteen, että asialle voisi ehkä tehdäkin jotain, niin puoliso 1 heittää faktat naamalle: väsyttää, et sitten aiemmin voinut? Ja kuka siivoaa terraarion, se on pakko tehdä tänään tai meillä on 300 pikkuetanaa? Puoliso 2 ehdottaa viattomasti: että ehkä me vielä ennätettäis sitten huomennakin, jos nyt siivotaan? Puoliso 1: Ihan vittu sama, en mää mitään raskaaks tulis kuitenkaan.


Kaksi ja puoli vuotta vei kuulla nuo sanat suustani, epäuskon ääneenlausuttu raja on ylitetty. Olen edelleen hämilläni ja mykistynyt tuosta sammakosta. Olen aina ajatellut, että en koskaan anna periksi, en luovu toivosta ja mahdollisuudesta, että en antaisi sanoille ikinä valtaa tehdä minusta ikuisesti lapsetonta. Tuon jälkeen olemme puhuneet paljon, jakaneet todellisuuksiemme pintoja ja mieheni ehkä paremmin ymmärtää sitä maailmaa, jossa minä elän, ja minä hänen. Minun mieleni on surullisempi kuin mitä olen tiennytkään.

Opinnossa tulisi tehdä ympäristoestetiikan työ. Seuraan kauhulla vierestä, kuinka oma visioni vahvistuu päässäni, ruokkiutuu jatkuvasti uusilla sanoilla, mielikuvilla ja toteutusmahdollisuuksilla. Kaikki muut  vaihtoehdot tuntuvat yhä valjuimmilta ja minun on ehkä vain pakko tehdä lapsettomuuteni näkyväksi taiteen keinoin. Yritän paeta mahdollista teostani, mutta se seuraa minua perässä, nousee pintaan sinnikkäästi ja vaatii tulla kuulluksi. Kyse on vain uskalluksesta. Siitä, kuinka avoin tohdin olla itseni kanssa, kuinka paljon haluan muiden tietävän minusta. Haluanko päästää muut haavoihini? Kuinka rehellisesti voin olla puolituntemattomien joukossa sitä, mitä olen. En vielä tiedä. Ehkä annan kaiken vain syntyä ja päätän sitten, saavatko muutkin nähdä. Mutta jos eivät saa, pitäisi olla vaihtoehto b, ja sitä ei ole, apua?





Ja riita, se päättyi kauniisti.

perjantai 1. huhtikuuta 2011

Hyvä päivä

Hurr, pitkästä aikaa ihana rauhallinen ja lempeä aamu. Painoin hellävaroin sarastusvalon kiinni puoli seitsemältä, kiehnäsin kiinni miehen unilämpimään ihoon ja nukahdin vielä tunniksi. Olen juonut kahvia ja seikkaillut virtuaalisissa lempipaikoissani, hengittänyt syvempään ja pidempään kuin mitä minulla on liian pitkään hetkeen ollut aikaa. Juuri nyt ei ole kiire.

Minun ei tarvitse imeä itseeni tietoa, ei keskutella, perustella tai ottaa kantaa - ihanaa. Tai siis, pidän tuosta kaikesta, mutta aikatauluni ovat edelleen niin tiukat, että kivoista asioista ei ennätä nauttia ja opiskelu muuttuu pakkotahtiseksi suorittamiseksi oman jaksamiskyvyn rajoilla. Onneksi tämä vähitellen helpottaa, kuukauden päästä on jo väljempää. Päätös lykätä hoitoja syksyyn oli oikea. Tässä myräkässä stressihormonit taitaisivat voittaa 1-0. Toissapäivänä ihanin mieheni tuli kotiin kukkien kera, vain koska halusi jotenkin lievittää ahdistustani. Pieni ja kaunis ele sai minut hymyämään loppuillaksi, ja orkidean sekä ruusun hento tuoksu houkuttelivat esseetäni hellävaroen loppuun. Rakastan.

Eilen sain siis itseni eroon kahdesta isosta työstä. Piirrustus- ja maalauskurssin kritiikki meni loistavasti, niin hyvin että opettajani halusi ostaa piirrokseni, mikäli se sopii hänen kotiinsa. Lisäksi hän pyysi minua tekemään grafiikkaa, jota tiedekunta voisi ostaa ja myydä liikelahjoina. Saa nähdä ennätänkö, sillä grafiikka on minulle niin vierasta vielä. Mutta tuntuu hyvältä, että joku näkee minussa suuren potentiaalin itselle tärkeässä asiassa.

Mutta kaikkein parasta eilisessä oli tieto siitä, että äitini on terve. Tai siis, jos kaksi kystaa ja hematooma maksassa lasketaan terveeksi, mutta mitään rankkoja hoitoja, leikkauksia tai lääkityksiä ei aloiteta ja hän voi jatkaa elämäänsä normaalisti. Olen vahvasti sitä mieltä, että voimme tuntea itsessämme toistemme energiat. Olen varma siitä, minulla on yhteys äitiini ja että olen aistinut äitini tunteet itsessäni, kaiken sen pelon ja levottomuuden ja huolen. Eilen yhden aikaan suuri huojennus ja helpotus levisi mieleeni, ja soitto kotiin varmisti tilanteen. Juuri tuolloin äitini oli saanut tietää, että syytä huoleen ei ole.

Tänään minä aion leikkiä ja ideoida ja halailla puita. Aion kadottaa itseni johonkin mielettömään, paikkaan jossa analyytikko ja stressaaja muuttuvat lapseksi, joka kokee ja elää aisteillaan ja kehollaan. Siitä huolimatta, että huomenna on seminaari, jossa pitää keskustella taidefilosofiasta järkevästi ja että siihen pitää valmistautua. Tai että tuleva viikko vaatii lisää analyysejä, esseitä ja esityksiä. Hys, minä sanon niille.
Tämä ilta on minun ja meidän. Muu saa odottaa.

keskiviikko 23. maaliskuuta 2011

Paha päivä

Sisältövaroitus: pahaa oloa **/***. Lue omalla vastuulla.




En jaksa ottaa valosta kiinni, vaikka se tyrkyttää itseään niin jo pitkään. Kuljen kumppareissa hankia ja siristelen silmiäni, aurinkolasit ovat aina jossain muualla. Kirkkaus osoittaa sormellaan jokaisen pölyhiukkasen ja hajallaan olevan asian, näyttää varjoina esineista asioita, joita en tiennyt olevankaan. Tänään minä olen sille vihainen.

Tai ehkä olen enemmän surullinen, mutta silti tekee mieli potkia lumipaakkuja siroaviksi kiteiksi, piirtää paksuja viivoja paperille niin, että hiili narskahtelee murusiksi ja kynistä terät katkeavat. Haluan laittaa kädet silmille ja korville ja laalatttaa maailman tasaisen hiljaiseksi paikaksi, jossa minun ei tarvitse katsoa kuinka minun laskettu aikani kasvaa toisen vatsassa kauniina. En halua kuulla hänen ihmettelevää nauruaan siitä, että meille tulee joku, joka ei puhu ja lässyn lässyn. Ajatella. En ainakaan silloin, kun kuukautiset kolkuttavat tuloaan sen yhden ainoan ylimääräisen ja toiveisen päivän jälkeen.

En ehkä voi kaikkein parhaiten. Aika katoaa yliopiston ja unen väliin ja huoli kaartaa mukaan päiviini. Äidiltäni löydettiin maksasta kaksi kystaa ja jokin kiinteämpi juttu, tämän kierron pellepäivänäni. Odotamme pääsyä viipalekuvauksiin. Tiedän, murehtiminen ja pelko eivät kanna pitkälle, mutta teen sitä silti. Ehkä enemmän empatiasta, kuin kuoleman tai sairauden pelosta. Tunnen äitini tunteet minussa.
Olen väsynyt, tukossa ja lukossa.

Ärsyttää välinpitämättömyyteen saakka.

perjantai 4. maaliskuuta 2011

Hehku

Viime päivinä olen halunnut huutaa ääneen, käskeä koko maailmaa näkemään elämän minussa. Tämän poltteeen, tämän riemun, tämän intohimon ja pulppuavuuden - katsokaa kuinka se kuplii ihoni alla! Minä elän! Sen toisen hiljaisen ja mietteliään ja melankolisen rinnalla sykkii toinen, ja ne ovat yhtä. Ja ne ovat totta. Enkä nyt yritä kielikuvin kertoa olevani raskaana, sillä en ole. Mutta muuten minä Olen.

Eilen hyppytunnilla päädyin maalaamaan. Suteni ja Aaloni metsästäni tuli heleä ja kirkas, täynnä niitä värejä joita sanat minussa herättävät, ei pelkkiä mielikuviani. Ilmeisesti olen jonkin asteisesti synesteettinen. Minulla on sanoille omat värinsä, jokaikiselle oma sävynsä ja aallonpituutensa. Yleensä kytken tuon tilan pois päältä, sillä on helpompi keskittyä ja elää ilman jatkuvaa väriliekehdintää. Mutta nyt annoin savyjen tulla sanojen läpi ja Kallaksen Sudenmorsiamesta tuli kirkas ja heleä.

Tein puhdasta ja likaista, tummaa ja vaaleaa, tasaista ja rytmiä. Olen oppinut jälleen leikkimään, karistanut vuosien analysoinnin ja teoretisoinnin kannoiltani tai imenyt sen niin syvälle ytimeeni, että voin unohtaa jälleen. Voin halutessani uhmata kultaista leikkausta tai antautua sille, minä olen sommitelmat ja väriopit ja dynamiikat ajattelematta. Ehkä olen vapaa.

Houkutan pintaan tiloja ja rajoja tunteella, en pakolla. Siinä nopeassa kaksituntisessa rakastuin itseeni jälleen, rakastuin mieleeni ja maailmaani, rakastuin väreihini ja paperiini. Hengitin ja maalasin, katsoin ja maalasin, elin ja maalasin. Olin hurjan nopea. Lopetettuani minun oli istuttava hiljaa sohvalla, huohotettava,  tuijotettava eteenpäin, päästettävä irti. Vatsani perhosteli ja purin huultani etten olisi huutanut, riemusta enkä nälästä, himosta.

Katselin ihmisten kauneutta, hurmaannuin lattialaattojen labyrinteista ja värisin - ihan niin kuin silloin joskus kun maailma oli minulle vielä uusi. Juoksin kertomaan sille tytölle, jonka kanssa halusin kaikkein eniten jakaa hetkeni. Menimme katsomaan ja rakastimme, sitä hetkeä ja elämää ja toisiamme ja maalaustanikin. Saman tytön syliin ja silitykseen painauduin eilen taidemuseossa, tulin liian varhain yliopistolle jakamaan aamiaista, tanssahtelin käytäviä hänen laulaessa uutta lauluaan. Elin samoja tekoja ja tunteita kuin 13 vuotta sitten. Ja muistan jälleen, että ei aikaa ole. On vain ikuinen nyt, syklinen, polttava, hehkuva, ja viileän rauhallinen hiljaisuus, minä ja kaikkiluova mieleni.

Olen herännyt talviunestani, vetänyt puoleeni samoin ajattelevia uusia ihmisiä ja löytänyt niitä pieniä salaisia tienviittoja, joilta olen sulkenut silmäni pitkään. Rakastan. Mutta jotta kaikki ei olisi pelkkää hekumaa ja lentoa, niin annan itseni myös haikailla. Kaivata ja kadehtia, jos tunnen sen tarpeelliseksi. Ja tunnen kyllä. Mutta kateeni sävy on muuttunut, pehmentynyt hellyydeksi ja hienoiseksi sääliksikin, taittanut vihan ja katkeruuden särmän. Kyllä tämä tästä.

Mutta halusin kertoa, että olen kyennyt unohtamaan hetkiksi. Ja ne hetket ovat olleet kauneimmat aikoihin. Uskon, että Universumi on hyvä.

tiistai 22. helmikuuta 2011

Aikalisä

Eilen maalasin täällä yhdeksän tuntia pieniä ja hieman isompia poskia, käsivarsia ja kämmenselkiä: perhosia, kukkia, prinsessoja, lohikäärmeitä, koiria, kissoja, merirosvoja, pääkalloja, logoja ja tekstejä. Toisia jännitti ihan valtavasti, toiset tulivat syliin saakka istumaan, ujoimmat tyytyivät seuraamaan isovanhempien ja vanhempien kyljestä siveltimen liikkeitä. Pienet ihmiset istuivat hievahtamatta tuolilla ja unohtivat melkein hengittää pensselin kosketuksesta. Söpöin ei tohtinut katsoa peilistä hänelle maalaamaani kuvaa.

Olin jo melkein unohtanut, millaista on olla lapsi. Sen, miltä tuntui kohdata jotain ihan uutta ja kokea tuntematonta, ilman odotuksia tai pohjaa josta hakea uskallusta ja tietoa, että näin tästä selvittiin viimeksikin. Aikuisena se ei ole enää sama - uusissa tilanteissa meillä on vuosikymmenten kokemus selustassamme. Jotain, josta ammentaa silloin kun hirvittää tai matto nykäistään alta.

Sunnuntaina mummoni täytti 90 vuotta. Nainen, jolla on ehkä kaunein nimi koskaan ja jonka syvä salliva viisaus tekee minuun aina yhtä suuren vaikutuksen. Hän hartaana vanhoillislestadiolaisena ei ole koskaan sulkenut syliään keneltäkään, ei tuominnut toisin eläviä eikä ajattelevia. Ei tytön tyttöystävää, ei hurjia kampauksia, ei kirkottomuutta eikä muita hairahduksia.

Juhlat vietettiin seurakuntatalolla ja niissä veisattiin paljon, kiitettiin elämästä iloineen ja suruineen, luotettiin Herraan ja Hänen rakkauteensa. Ja arvatkaas, minun oli ihan hyvä. Virsien rauhallinen poljento tyynnytti ja liikutti, ymmärsin jotain lisää siitä maailmasta, josta osa minua tiedostamattakin on ammentanut. Koin rauhaa ja yhteenkuuluvuutta ilman kristillisyysahdistustani ja kirkkoarvokapinaani. Ei tämä ole sittenkään niin kaukana omastani, kuin mitä välillä ajattelen. Ei tässä muodossaan.

Olen vältellyt äidin puolen sukujuhlia viimeiset viisi vuotta. Olemme sisareni kanssa liki ainoat ilman lapsia, toinen tahdosta, toinen tahtomattaan. Ja aina joku on raskaana, jollain on pieni vauva kainalossaan, pieniä ihmisiä vilistää kaikissa mitoissa pitkin pihoja. Välillä he esittävät näytelmiä tai laulavat kuorona, joku soittaa pianoa tai jotain torvea ja minua itkettää. Kerran oli pakko karata rivivessaan pyyhkimään silmäkulmia ja hengittämään syvään, silloin kun serkkulauma puhui elokuun lasketuista ja asetteli pikkuisia riviin kuvaa varten.

Minä en aina kuulu joukkoon. Vatsaani vilkuillaan joka kerta, mutta koskaan ei kysytä, että milloin? Ei onneksi myöskään miksi, oletteko ajatelleet tai mitenkäs näin. Lapsettomuutemme korostuu tuossa hedelmällisyydessä, leijaa ilmassa aaveena, kylmänä henkäyksenä selkäpiissäni. Kummituskissana, jota ei nosteta pöydälle, en edes minä itse. Parempi on, että sitä ei huomata niin se ei tule vaivaksi.

Eilen pyysin miestäni soittamaan OYS:iin ja siirtämään aikaamme. En ole vielä valmis hoitoihin, en henkisesti enkä tahdo järisyttää kehoani nyt väkisin. Aikalisä jatkuu elokuuhun.

torstai 17. helmikuuta 2011

Dpo 6 - plah ja valitus

Pakkanen puree liian kylmänä, kodissamme vetää ja olen ytimiä myöten jäässä ja väsyssä. Eilen makasin olohuoneen matolla kahden viltin, yhden pyyhkeen ja aamutakin alla villapaidoissani, johon mieheni minut ystävällisesti peitteli. Odotin nuokkuen säädyllistä nukahtamisaikaa ja katosin yhdeksältä uniini.

Tuore ja raakaruoka tuntuvat vastenmielisiltä ja liian kylmiltä keholleni, toisaalta aamun ruispuurostakaan ei lämmön jälkeen jää onnellisuutta vatsaani. Ei huvita syödä. Tuntuu, että mikään ei myöskään imeydy - iho ja kynnet voivat huonommin jälleen. Olo on tukkoinen, turvonnut ja plah.

Ajatukset ovat tahmeita ja sanat vajaita, rytmittömiä ja laahaavia.

Aamulämpö on jämähtänyt tiukasti ovulaatolukemiin, sitä kolmatta lupaavaa nousua ei näy.

sunnuntai 13. helmikuuta 2011

600 vuotta sitten


Who is man?
    The reflection of the Eternal Light.

What is the world?
    A wave on the Everlasting Sea.

How could the reflection be cut off from the Light?

How could the wave be separate from the Sea?

Know that this reflection and this wave are that very Light and Sea.

      
Jami, Diwan, tr by W.C. Chittick

Erillisyys

Eilinen sai minut miettimään itseäni, lukemaan tekstejäni taaksepäin ja ymmärtämään jotain. Minulla ei vielä ehkä ole sanoja oivallukselleni, mutta maailma alkaa avautua, ja minä. Jos joku on joskus väittänyt, että kasvaminen on helppoa ja kivutonta, niin en uskoisi häntä. Tarvitsen niitä peilejä kunnes ei ole enää peilattavaa. Kolmas syntini lienee erillisyyden harha - minä minä minä vs. universumi, jumalat ja kaikkeudet. Oikeastaan on todella jännittävää, että pystyn 12 tunnin sisällä liikuttamaan itseni ykseydestä täydeliseen kadotukseen. Siksikö meillä on tunteet? Että meidän olisi mahdollista ymmärtää.

Soitin eilen sittenkin ystävälleni, puhuimme raskauksista ja niiden keskeytymisistä. Ennen tätä lasta hän oli kokenut keskenmenon ja pystyi paremmin ymmärtämään kipuani. Kerroin katkeruuksista ja siitä, kuinka välillä on vaikea olla aidon puhtaasti onnellinen rakkaidenkin ihmisten raskauksista ja lapsista ja kuinka en pidä siitä. Luulen, että hän ymmärsi. Siksi hän soitti ehkä vasta juuri nyt, koska pelkäsi reaktiotani, sitä kipua, jonka hän mahdollisesti minulle aiheuttaisi. Samasta syystä olen vältellyt ottamasta häneen yhteyttä, vaikka olenkin tiennyt, että heille tulee poika. Mistäkö? Toiset asiat vain tuntee sisällään niin vahvoina. Ja minä uneksuin hänen keskenmenonsakin syksyllä.

Eilen yritin selittää miehelleni, mitä kaikkea minussa tapahtuu niinä hetkinä, kun kipu tulee liian vahvaksi pysyäkseen säädyllisenä. Yllätyin ja suutuin siitä, että hänen täytyi kysyä. Luulisi, että kaikista ihmisistä juuri sinun tulisi tietää, miltä tämä tuntuu! Etkö sinä sure? Ajattele kuolleita lapsiamme? Tätä kaikkea? Olenko tässäkin oikeasti niin yksin, kuin mitä välillä luulen. Että kukaan ei voi ymmärtää?

Kyllä, kyllä hänkin suree, mutta niin paljon tyynemmin. Osaa olla velloutumatta pahaan oloonsa, on rationaalisempi ja zenimpi, antaa asioiden tulla ja mennä. Sanoo minulle ääneen ne kaikki asiat, jotka tiedän tosiksi, mutta joilla ei myrskyssäni ole valtaa kuohunnan yli. Sillä ei ole mitään merkitystä, kuinka muut saavat lapsia. Mekin saamme, kun on aika. Paitsi että prosessini tässä vaiheessa en ole yhtä luottavainen ja varma kuin hän. Se ehkä aiheuttaa suurimman kivun - epävarmuus. Jos voisin olla varma siitä, että lapsemme on joskus sylissämme, olisi kaikki helpommin nieltävissä, koko matka kohti valoa.

lauantai 12. helmikuuta 2011

...

Tämän piti olla minun pellepäiväni.

Iltapäivällä sain soiton ystävältäni, hän kertoi heille tulevan pääsiäisvauvan.
Että raskaus alkoi elokuussa ja kaikki on mennyt hyvin.
Olen tiennyt, että he yrittävät ja olen aavistanut, että hän on raskaana.
Mutta en olisi tahtonut kuulla totuutta tänään.

Kolme sanaa sai minut tolaltaan,
rikkoi tasapainon ja todellisuuden ja harhautti raiteilta.

Tsäp - koko historia oli siinä,
minä ja kuolleet lapset ja muiden onnistumiset.
Katkeruus, suru ja viha.
Niin pienestä se oli kiinni.

Miten helvetin pitkään niitä vielä riittää?

Pääsiäinen - kaksi viikkoa ennen omaa LA:ni.

Tarvitsenko todella näitä kaikkia peilejä ympärilleni?


Lupasin soittaa takaisin,
en vain voi, vielä.

Dpo 1 - pakkasta ja rakkautta

Valo taittuu hiuksista ja varjot lakanalla ovat kauneimpia, kuljetan sormiani hivellen pitkin laskoksia ja hengitän unista ilmaa. Se on vielä sakeana yön kuvista, yllä leijaavat toisten todellisuuksien aihiot. Juuri nyt on mahdollista, että minussa uusi elämä sykkii tasaisesti, jakaantuu ja jakaantuu ja jakaantuu ja jakaantuu.

Kaikkeus, ruoki toivoani, ruoki minun verelläni ja voimallasi, koska me olemme yhtä.

Yöllä minä heräsin pakkasen ääniin. Kuu tuijotti sisään ja nousin hiljaa ylös, puin ääneti ylleni monta kerrosta villaa, näppäilin koodin ja menin ulos. Kävelin pienen metsämme rajaan, suljin silmäni ja tunsin puut. Ne valmistautuvat heräämään, ojentelevat verkkaan neulasia, tunnustelevat kevään tuloa. Katselin taivaita ja kipristelin kylmän kuivaa ilmaa, olin siinä ja tässä ja kaikkialla, samana.

Annoin runkojen hohkan tulla minuun, hengitin yötä itseeni kunnes sain kyllikseni. Mies ei ollut herännyt lähtööni ja mietin, noinko helppoa se olisi, häipyä. Loikata salaa omaan elämään, kun kukaan ei pitäisi kiinni tai pistäisi vastaan. Paitsi minä itse, ja se kaunein side välillämme. En edes tahtoisi muuta.

Yössäni oli jotain samaa kuin olleissa retkissäni, niissä katveen ja valon taitteissa jolloin olen palannut luota tai luokse, uuden ihmisen hurmoksessa ja rakastumisen siinä vaiheessa, jolloin toinen tulee vastaan. Hekumassa, innossa, kaipauksessa, halussa valloittaa ja humaltua ja valvoa vaikkei jaksaisi.

Toisinaan minä kaipaan olleita hetkiäni kuullessani nuorempien kikattavan niistä, kertovan vähäisistä unistaan ennen luentoa tai tapaamisia. Muistelen millaista se oli ja tunnen kutinan vatsassani. Ja samalla muistan, kuinka kaipasin turvaa ja pysyvyyttä ja siteitä. Eiväthän ne sulje toisiaan pois, meissä on kaikki. Rakastan enemmän kuin eilen, päivä päivältä. En vain häntä tai itseäni tai muita - kaikkea.

Näinä hetkinä lakkaan tahtomasta ja uppoan elämään. Ymmärrän, että lopulta ei ole olennaista mitä meillä on tai ei ole, mitä olemme tai emme, missä olemme tai mistä olemme pois. Tärkeää on se, että olemme. Miten? Sitä aion miettiä tänään. Mutta en tässä, kauniiden varjojen välissä, missä on nyt.

,

perjantai 11. helmikuuta 2011

Ovulaatio

Tämä aamu pitää minua otteessaan, kietoo tiukasti sormia raajojeni ympäri ja vetää takaisin uneen. Eilen karkasin velvollisuuksista, tänään en enää pysty. Päsen helpommalla, jos nyt vain menen. En jaksaisi muita ihmisiä tänään, en suunnitella, en kuunnella, en puhua.

Jäsenet tuntuvat painavilta, ja odotan niitä päiviä, että saan juoda pitkään kahviani puiden kanssa. Ne lukevat minulle lehtiään ja minä unohdun hetkeen kaipaamatta mihinkään. Ilma tuoksuu erilaiselta, on helppo luottaa.

Ovulaatiotestiin ilmestyi hymynaama.
Jälleen universumi antaa meille yhden mahdollisuuden löytää toisemme.
Sytytän lyhdyn kohtuuni, seuraa valoa.
Se on sinulle pehmeä ja lämmin.

tiistai 8. helmikuuta 2011

Toinen syntini: metsänpeitto

Unessa testiini ilmestyi kaksi viivaa, sinä hetkenä kun viimeksi osasin odottaa. Meillä oli meno juhliin, ja meikatessani huomasin lavuaarin törmällä hanan vieressä ihan selvän plussan. Äitini oli vieressäni, ja minun oli pakko kertoa hänelle heti. Matkalla kuiskasin miehelleni: Minä olen raskaana. Katsoimme toisiamme pitkään ja pelkäsin kaiken onnen keskellä. Mitä jos taas? Oli kesä ja talvi ja heräsin. Mitä, jos taas?

Tähän kiertoon olen kavunnut mukaan. Kymmenes päivä, ensimmäinen ovulaatiotesti näytti negaa, kuten pitääkin. Mutta toinen viivoista oli jo selkeästi vahvistunut, ihan niin kuin aina. Eilen aamulämpö oli 36,16, toissapäivänä 36,26. Vielä ei ole kavuttu yli rajan. Minä tiedän missä kehoni menee. Mutta mieleni, se hamuaa tuntemattomille poluille, turvallisuuden rajamaille, tasapainoilee tikkuisilla puilla. Aita on mielen rajatila.

Kerrotaan, että kulkiessaan lumotusta portista voi joutua metsänpeittoon, haltijoiden ja muiden valtakuntiin, josta ei löydä takaisin. Niin on käynyt monille, Morgainelle ja itse Lancelotillekin, muistaakseni. Koskaan ei saisi syödä mitään, mitä metsän väki sinulle tarjoaa, sillä se on sitten siinä, paluuta ei ole. Ja minä en enää muista, kummalla puolella kuljen. Sillä välillä tuntuu siltä, ettei mikään muutu. Samat teot ja tanssit ja elämät tapahtuvat kehänä loputtomasti. Aika pysyy ja minä värjyn ennallani muiden kulkiessa eteenpäin - valmistumatta, lapsetta, kummallisen vapaana vankina.

Olenko kulkenut usvissa huomaamattani puolituisten tiloille? Nostanut kiellettyjä maljoja, unohtanut hevoseni ja tikarini nääntymään nälkäänsä? Syömään jäätynyttä maata, ruostumaan tuppeensa teoitta? En tiedä. Täällä pitäisi olla ikuisen kesän ja loputtoman juhlan, kauniin unohduksen täydellisyyksien sylissä. Lehdet puhuvat tästä, ja suut yliopiston käytävillä, sisälläni kiusaavat toiset äänet. Sinäkin kuljit siitä portista, sinä tartuit ensimmäiseen käteen, nielit viinit ja lembasit ja lupasit itsesi meille. Etkä osaa takaisin, et luota itseesi, et Suurimpaan. Tule, tanssitaan, niin mikään ei muutu. Laula kanssamme lapsettomien lauluja. Ojenna lasisi. Suutele huuliani. Unohda.

Ja minä mietin, että onko unissani sittenkin totuus, se oikea ja kaunis elämä. Että tämä onkin vain pahinta yötä, josta herään onneen ja kohtuni kasvuun. Mieheni katseeseen ja sanohin, jotka helisevät luottamusta ja uskoa ja hedelmällisyyttä. Että ehkä jossain on se portti, josta peruutan takaisin ja kaikki kääntyy päälaelleen. Sinä hetkenä hirtetty nousee leijumaan ja linnut heräävät henkiin. Nousevat lentoon ovensuista ja porttien pielistä. Enkä enää vuoda, en kertaakaan yhdeksään kuuhun.

maanantai 7. helmikuuta 2011

Ensmmäinen syntini: katkeruus

Minä en tiedä, mitä ajatella, tuntea tai kokea näinä päivinä. Kuin joku suuri tuuli puhaltaisi minusta kaiken liikkeeseen, nostaisi ilmaan tomuksi kadonneet päivät, koko unohdettujen tunteiden autiomaan. Dyynini vaeltavat satoja kilometrejä, nousevat ja laskevat, kasaantuvat kadotakseen ja noustakseen. Hengitän sitä josta olen tullut ja johon olen palaava, hienoa ja näkymätöntä, huokoset tukkivaa.

Suren, pelkään, ahdistun. Itken poikasensa myrskyssä menettäneitä merileijonia, lastaan kaipaavaa Aaloa, kuuntelen kaihoisia lauluja. Katselen kuvia pojasta, jonka ikäinen lapseni olisi. Luen hiljaa kommentteja hänen tomeruudestaan ja suloisuudestaan, niin isänsä ja äitinsä näköinen. En kirjoita niiden alle omia sanojani: Tässä kuuluisi olla minun lapseni. Aina joku läheltä vie minun vauvani, ruokkii sillä omaansa kasvamaan suuremmaksi. Enkä pääse koskaan pakoon totuutta. Teidän vatsanne eivät ole vatsojani, lapsenne ole omiani. Ne ovat maailmankaikkeuden epäoikeudenmukaisia kohtuja hedelmineen.

Ne äidit kävelevät niin itsevarman suojelevina katuja rattaineen, pulkkineen ja kantamuksineen. Päivittävät paljaita pingottuneita nahkoja avatareikseen ja ilmoittavat ylpeinä viikkonsa, 34+5. Minä piilotan kipuni heidän muassaan, lakaisen maton alle odottamaan päiviä, jolloin uskon taas.

Luulin jo päässeeni tästä, mutta miettiessäni aikaa tajuan, että kaikki tapahtui oikeastaan aivan vasta. Kuukaudet voi laskea yhden käden sormin, vaikka minusta tuntuu muulta. Pimeä keskiaikani on aivan nurkan takana, rutto ja rotat ja vitsaukset, inkvisiittorit, aneet, kadotukset. Ja minä palan omassa puhdistavassa tulessani kunnes sieluni on valmis nousemaan kohti vapautusta. Maho nainen, paholaisen oma. Kirottu juoksemaan sutena suolla, loputtomasti taakatonna, vapaana?





Eilen aloitin Siri Kolun Metsän pimeän ja hän kirjoittaa minun sanojani ja kokemuksiani. Hän puhuu kirjoistani ja hahmoistani, minun metsästäni ja Aalostani ja muista. Asioista joita olen ajatellut aivan vasta. Hämmennys.

lauantai 5. helmikuuta 2011

Hiljaisina aamuina
kun metsä viettelee ikkuinoiden takana
huutaa suolle juoksemaan
itse kuoleman kanssa
pääperkeleen virne
suloinen kutka
ota kiinni jos saat
minä vein sinun lapsesi
kätkin lahopuiden lomaan
suonsilmäkkeiden kehtoihin

en ole Aalo
ei virtaa suden vereni vehmaana
väkevänä kuin viljan aallot

silti
väläytän hampaitani
kitani täynnä neuloja

käännän selkäni kuulle
paljaan ja arpisen

kuinka pitsien verhot polttavat
ikuisten varjojen seitit ihooni
puhkovat orvaskeden
viima tuulee läpi
hajottaa leivänmurujen sekaan

kuule
en minä nyt
nuku sinäkin vielä
toukoöihin on aikaa
herkeä painajaisistasi

sitten näytät
mesimättäät ja lumopolut
kuunnellaan
kuinka mahla
meissä molemmissa
ruokkii uutta elämää

perjantai 4. helmikuuta 2011

minä itken tähtiäni
kaksinkerroin
eläimenä
kuuntelen jonkun huutoa
vieraita ääniä
kaikuvat kaakeleista
ammentavat sairaalan huoneista
saalaa säälityistä katseista
omasta rakkaudestani lapsena
josta nyt paitsi
kuinka sanoa hyvästit
kolmelle syntymättömälle
jotka voisivat olla sylissäni
voisivat katsoa takaisin
koskea
rakastaa
elää




laulan sinisia lauluja
pienistä linnuistani
tuuditan ikuiseen uneen
osa minusta
lepää heidän sivuillaan
kuuntelee äännähdyksiä
on valmiina
jos vaikka
nälkä
tai väsy
tai muu










Ja siellä on kultainen metsä
ja metsässä kultainen puu
ja unien sinilintu
ja linnulla kultainen suu
ja se unien sinilintu
se lapsia tuudittaa
se laulaa unisen laulun
lala lallala lallallaa



keskiviikko 2. helmikuuta 2011

Kevättä kohti

Aamulla heräsin tunteeseen, että olen unohtanut jotain. Olen viimepäivät odotellut lappusia OYS:ta, niitä jotka kertovat koska aloitan piikityksen ja kuinka sitten toimitaan. Ihmetellyt, miksi niitä ei saavu. Päivällä muistin, että minunhan piti ilmoittaa sinne kiertoni. Soitin hoitajalle ja olin varma, että olen jo liian myöhässä, en sentään. Maaliskuussa toisesta kiertopäivästä aloitetaan puregonit, 7. päivä ultra ja siitä edetään. Jo ensi kuussa! Mietin, että kun nyt elän kp. 4:sta, niin toiset menkat tulevat tämän kuun loppuun, eli ilmeisesti kaksi kiertoa on vielä luomuiluvaraa. Mutta silti, niin pian!

Ja tämä yrttilääke on varmasti jokin afrodisiakki, luoja tätä hyrinää. Tai sitten jatkuva panetus johtuu keväästä, jokatapauksessa huvittavaa. Menkatkin. Hah.

tiistai 1. helmikuuta 2011

Akupunktiohuomioita, osa 2.

Kp 3 - ei ensimmäistäkään särkylääkettä. En edes muista, koska näin on viimeksi ollut. Ehkä joskus 15 vuotta sitten? Uskomatonta. Eilen oli hyvin pienesti havaittavissa jotain kipua ja vanhasta tottumuksesta olin jo hamuamassa Forte-purkkiani, ennen kuin olisi liian myöhäistä. Sitten päätin katsoa kuinka kovaksi kipu yltyy ja illalla huomasin, että sitä ei enää ole. Särky lakkasi olemasta, hiipui pois. Se miksi tämä on minusta jotenkin ihmeellista johtuu siitä, että ei niin kauan sitten joissakin kierroissa 3g paracetamolia päivässä ei riittänyt, pakko oli kaivaa Buranat avuksi. Muistan, että viimeksikin akupunktio lievitti kipujani, ja pärjäsin vain yhdellä napilla koko menkat.

Sain ennen seuraavaa kertaa syötäväkseni yrttilääkekuurin, jota käytetään mm. vaihdevuosioireiden helpottamiseen - tasapainottaa hormoneja jne. Tuntuu siltä, että rohto on vaikuttanut positiivisesti mielialaani ja seksuaaliseen innokkuuteenikin. Olo on kaikin puolin positiivinen, blogimaailman vauvauutisetkin tuntuvat vain luovan uskoa omiin mahdollisuuksiin raskautua sen sijaan, että vyöryttäisivät minut kateellisen katkeruuspilveen. Miinuksena se, että viimeisen hoitokerran jälkeen olen nukkunut todella huonosti, heräillyt 1-2 tunnin välein katsomaan kelloa. Ehkä tällekin löytyy jokin selitys seuraavassa hoidossa.

perjantai 28. tammikuuta 2011

Akupunktion vaikutushuomioita

Kaksi vapaata tuntia luentojen välillä, aikaa vaikka mihin. Tänään minä säteilen pitkästä aikaa jälleen, loistan kilpaa tulevan kevään kanssa. Olo on vain hyvä, vatsanpohjasta saakka. Kuin jokainen jäseneni olisi rentoutunut, kuin ensimmäistä huolta eikä pelkoa olisi olemassakaan. Minä vain olen, tasapainossa ja tyytyväinen, mieli täynnä ideoita ja visioita. Muistelen, että tältä se tuntuu joka vuosi - kaamoksen päättyminen räjäyttää minut käyntiin ja kohti pysyvää mielihyväilyä.

Juttelin eilen hoidossa peloistani, siitä kuinka ne ovat vallanneet minua viime viikon. Hoitaja katsoi silmiini ja sanoi, että hyvä. On siis hienoa, että pelkään. Se kertoo neulojen toimivan. Palelen myös vähemmän, hengitän enemmän ja käyn vessassa harvemmin. Kehoni alkaa reagoida ja korjata epätasapainoa, hienoa! Prolaktiinikin oli normaali.

Tänään minä uskon taas kaikkeen ja rakastan.

torstai 27. tammikuuta 2011

Pinnailua ja laantumista

Ihana pitkä aamu töytäisee minut hellästi päivään. Mieskin on kotona, tuntuu hyvältä olla hänen seurassaan, hengittää samaa ilmaa ja paeta yhteiseen kuplaan näinä kiireisinä päivinä. Välillä tunnen eläväni jaksamiseni rajamailla ja silloin pinnaan surutta sieltä mistä voin. Eilen karkasin velvollisuuksista kaupungille, ja minulla mitä parhain syy: rakas ystävä halusi jakaa päivänsä kanssani. Monta tuntia katselin hänen kasvojaan ja upposin silmiin, nauroin ja pohdin, puhuin ja kuuntelin. Minun sisareni jostain kaukaa ja aikojen takaa, kaunis ja tärkeä. Kiitos siitä, että saamme jälleen tässä elämässä olla yhdessä.

Hänen poikansa oli mukana, pian vuoden ikäinen hymyilijä. Ensimmäisen lapseni oli määrä olla häntä kahdeksan viikkoa nuorempi.Poika tuntui sylissä painavalta tottumattoman käsiin, hänen viestinsä vierailta uusiin korviin. Työnsin ostoskärryjä, enkä oikein tuntenut mitään, kaikki oli niin tavallista. En surrut sitä, että siinä ei ole oma lapseni, en rakastanut ylenpalttisesti. Lapsi vain oli siinä. En tiedä, osaanko kertoa sitä mitä yritän, maalata tavallisuutta ja arkea ja normaaliutta. Sitä, että jokin joskus niin kipeä voi jonain päivänä olla koskettamatta, sitten kun aikaa on kulunut tarpeeksi.

Ilmassa on jonkinmoista luopumisen hehkua, innon laantumista ja haavekuvien haihtumista. Ensimmäistä kertaa 28:aan kuukauteen ovulaatio oli mennä ohi. Ja ehkä se menikin, sillä en ole keskenmenon jälkeen saanut itseäni mittaamaan aamulämpöjä yhtä säntillisesti kuin ennen, Fertility Friendin maksetut päivät kuluvat yksin kohti loppuaan. En tiedä dpoitani, hädin tuskin kiertoni päivän. Mutta luulen tietäväni, että en ole raskaana. Hajanaiset aamulämmöt ovat laulaneet matalia suruisia ääniä, laahustavat liian syvällä kertoakseen elämästä kohdussani.

Nykyisin kysyn itseltäni tavallista useammin haluanko tätä? Jaksanko? Tänään ymmärsin, että ehkä kyse kaikessa epäilyssä on pelosta. Siitä, että taas voi sattua liian lujaa, mutta en ole varma. Ensimmäistä kertaa kuukaisiin minä herään yöllä ahdistukseen, lapseni kuolemaan ja menettämisen kipuun, sairaalan toivottomiin käytäviin ja verisiin klöntteihin. Tai siihen, että joku muu läheiseni on kuollut tai että minä itse olen vakavasti sairas. Uneni huuhtovat minusta luottavaisuuden ja kauneuden, jättävät jälkeensä tummin silmänalusin tuijottavan väsyneen hahmon. Ja minussa nousee yhä vahvempana jälleen halu maalata.

Tänään on kolmas kerta akupunktiossa. Pidän minua hoitavasta miehestä paljon ja olen onnellinen löytäessäni hänet. Hän on muistuttanut minua henkisestä maailmastani ja vanhoista tukipuistani. Meditoin ja kuljen sisäisissä kauneuksissa, matkaan kristallipyramideissa ja näen kolminaisia buddhia, lohikäärmeitä ja valoa. Minä tarvitsen tätä nyt, jotta jaksan ja jotta minulla on jokin keino kuljettaa itseäni elämässä. Kuulostan ehkä synkemmältä kuin mitä oikeasti olenkaan. Sillä enimmäkseen minä rakastan ja onnellistelen, kiitän pienistä kauniista asioista, huurteisten puiden kiteistä, langan karheuteen eksyneistä heinänpätkistä, elämästä ja terveydestä.

Maanantaina ensimmäisen raskauteni ultrannut professori tutki rintani ja kertoi, että kaikki on kunnossa. Että sitä kirkasta nestettä tulee miltei kaikilta joskus synnyttäneiltä naisilta puristaessa. Neuvoi, että rintoja tutkittaessa tulee myös tunnustella rintalasta ja solisluiden alue imusolmukkeita silmällä pitäen, tätä en tiennyt. Prolaktiini otettiin kuitenkin, huomenna saan tietää tulokset. Tänään lupaan hengittää ja olla läsnä.

Illalla opettelen kehräämään lankaa.

sunnuntai 16. tammikuuta 2011

En enää taida uskoa mahdottomuuksiin

Viikot kuluvat nopeaa enkä ennätä olla läsnä niin kuin haluaisin. Opetusharjoittelun myötä päiväni venyvät kymmentuntisiksi ja stressaan joutavia asioita. Haluaisin uskaltaa luottaa omaan minääni opettajana vankemmin, haluaisin uskaltaa heittäytyä ja sukeltaa välittämättä muista. Sitten kun minulla on oma luokka,  ajattelen, vaikka juuri nyt olisi hyvä leikkiä ja pelata. Saisin kokeilla ideoideni ja näkemysteni kantavuutta ja saada niistä vielä palautettakin. Enkä muka uskalla, mitä ihmettä. Tiistaina on  ensimmäinen äidinkielentuntini päälauseista ja annan palaa.

Olen vasta nyt ymmärtämässä, että tulevassa teen työtä persoonallani ihmisten parissa. Jaan väistämättä osan itsestäni heille päivittäin, millaisen, sitä en vielä tiedä. Haluan tulla viisaaksi ja herkäksi, haluan osata keriä asiat yhteen selviksi vyyhdeiksi, joista lasten on helppo valita omansa ja tehdä niistä jotain itselleen sopivaa. Haluan rakastaa, kunnioittaa ja uskoa jokaiseen tielleni tulevaan ihmiseen muuttumatta sinisilmäiseksi hölmöksi, joka ei tajua elämän realismia. Haluan muistaa, mitä on olla lapsi ja kasvaa.

Perjantaina kävin hoidossa miehellä, joka paljastui itseäni nuoremmaksi. Yllättävää, sillä oletin hänen olevan minua vanhempi, reilusti. Jokin hänen olemuksessaan viestii niin suuresta varmuudesta ja vakaudesta sekä asiantuntijuudesta, että olen lukenut häneen kymmenen vuotta enemmän kuin mitä hän oikeasti onkaan, hassua. Ja jokin hänessä vetää minua puoleensa suunnattomasti, hänen energiansa ja se suuri tuttuus, jonka koen hänestä. Ei, ei sillä tavalla. Vaan siten, kun joskus viehättyy ja innostuu uudesta elämässään, kun löytää jotain niin tilanteeseen sopivaa, että loksauttaa hämmästyksestä suunsa auki.

Hän pisteli minuun neuloja ja jutteli pienistä asioista, sai minut jälleen muistamaan vanhan totuuteni. Että kukaan meistä ei voi parantaa toista, ellei parannettava ole itse valmis parantumaan ja päästämään irti vaivastaan. Että eri hoitomuodot voivat tarjota erilaisia kanavia ja välineitä päästää irti, mutta kukaan muu kuin sinä itse ei voi tilannettasi muuttaa. Ennen olen uskonut tähän sokeasti, niellyt koko klöntin kuin käärme saaliinsa, pureskelematta ja antanut sen sulaa ravinnokseni, osaksi minua, yhdeksi niistä liikkeelle panevista voimista. Tänä syksynä luin kirjan aboriginaaleista, jotka hoitivat katkenneen jalan vuorokaudessa kuntoon omilla riiteillään ja vakaalla uskolla parannukseen. Loukkaantunut mies pääsi seuraavana päivänä jatkamaan matkaansa terveellä jalalla ja vaelsi aavikon poikki kivutta. Mahdotontako? En tiedä. En enää taida uskoa mahdottomuuksiin.

Koen, että en ole pitänyt kiinni lapsettomuudesta tai raskaaksi tulemisen vaikeudesta, en ainakaan koko tätä aikaa. Olen toki surussani, kivussani ja vihassani rypenyt siinä, mutta olen myös uskonut ja luottanut siihen, että lapsen saaminen on kohdallamme mahdollista, yhtä mahdollista ja helppoa kuin muillakin. Olen kokeillut moninaisia hoitoja ja uskonut saavani niistä apua siinä määrin, mitä se jatkuvien pettymysten jälkeen on ollut mahdollista. Ihmisinä me kannamme mukanamme menneen kokemuksia vaikka kuinka yritämme elää hetkessä ja ymmärtää, että juuri nyt kaikki on hyvin ja mahdollista. Vastedes ja jälleen kerran lupaan itselleni hiljentyä ja deletoida ne mielen pienet epäilyksen äänet jotka asettavat rajoitteita minuun. Mikään elämässä ei ole pysyvää, vaan kaikki muuttuu. Miksi siis ei tämäkin?

Ja niin, vinkiksi hoitolaisille. Eilen mieheni löysi tutkimuksen, jonka mukaan IVF - potilaan mahdollisuuksia tulla raskaaksi hoidon jälkeen nosti radikaalisti pellen esiintyminen hoidetulle heti operaation perään. Taikatemppuilu ja hassuttelu saivat hoidetut nauramaan, mikä vähensi stressiä ja paransi onnistumisen mahdollisuuksia. Eli kaikkea kivaa ja ilahduttavaa toimintaa heti siirtojen jälkeiseen hetkeen ja päivään. Mieli on jännä juttu.

tiistai 11. tammikuuta 2011

Mistä sinä haluat jäädä mieliin?

Tänään törmäsin harjoittelussa ihmiseen, joka oli pääsykokeissa valitsemassa minua sisälle. Kätellessäni hän kertoi muistavansa minut ja toivoneensa, että pääsisin sisälle - kertoi minun koskettaneen häntä pitkään ja syvästi. Mykistyin, minun pääsykoeteokseni onnistui liikuttamaan jotain, minä tarinoineni jäin jonkun mieleen. Aina emme ymmärrä tekojemme seurauksia, emme hyvässä kuin pahassakaan. Saatamme pitkään antaa tietämättämme merkityksen tai kasvot jollekin. Ja se on kaunista tai kauheaa. Oletko koskaan miettinyt, mistä sinut muistetaan?

Tässä harjoittelussa liikun jälleen uskallukseni rajamailla. Meidän ei tarvitse vielä opettaa kuin yksi tunti tai tuokio, mutta silti se kauhistuttaa. Tuntuu siltä, että en osaa - en edes muista peruskoulun sisältöjä, jakokulmakin piti kerrata. Ja ohjaava opettajamme on niin viisas ja niin taitava, lempeän jämerä tarinoiva mies, joka puhuu suuresta sydämestä ja ihmisyyden tärkeydestä esiteineille, kaikki ovat hiljaa ja kuuntelevat. Sitten hän liukuu sujuvasti avaruuteen ja maalailee mykistäviä faktoja aivokartoille, houkuttelee, koukuttaa ja antaa tilaa. Sen miehen kanssa on hyvä kasvaa, ajattelen monesti, turvallista. Alan vähitellen ymmärtää, mikä minua tulevassa odottaa. Minä tulen koskettamaan lukuisia mieliä vuosien ajan arjessani, työkseni, ajatella. Niin suuri vastuu, että hiljentää.

Sama on varmaan omankin lapsen kanssa - pitää uskaltaa liukua tuntemattomilla vesillä ja luottaa intuitioonsa, siihen että osaa ja pystyy ja ymmärtää. Ja on uskallettava olla väärässä, erehtyä, mokata ja pyytää anteeksi, haparoida ja rakastaa.

Olen päättänyt, että seuraavassa raskaudessa rakastan lastani ensimmäisestä plussasta alkaen, sillä sitä kadun eniten, että en uskaltanut. Olen jo niin monesti repinyt itseni vereslihalle näissä prosesseissa, että en enää pelkää sitä. Tai en enää jaksa pelätä, enkä halua.

Katsellessani vieraita lapsia ympärilläni näen lukuisia ihmeitä. Lukuisia elämiä, jotka saavat minut tuntemaan paljon. Aina välillä on helppo ajatella, että tämä näin riittää, että minulla on kylliksi kasvatettavia ja rakastettavia ilman omaa verta ja lihaa. Mutta joinain päivinä mikään ei vie tyhjän sylin onttoutta pois.

Silloin ylpeän vuoden ikäisen isän näyttämä ruokatahra farkuilla saa itkemään salaa ja muistutus pääsykokeista nostaa palan kurkkuun. Kesäkuussa näytin kuvia töistäni ja ääni nauhalla kertoi olleesta ja eletystä, äidistä ja isästä ja kuolleesta lapsesta. Minun ääneni. Ehkä loputtomasti jonkun mielessä kuolleen lapsen äidin ääni, eikä mitään muuta.

sunnuntai 9. tammikuuta 2011

Hormoneja ja haparointia

Sanat ovat tauolla, nukkuvat talviunta minun neuloessa Babylon Viiden rytmittämänä. Olen lamaantunut aivotyhjiöön ja näennäiseen ajatuksettomuuteen, kummaan positiiviseen flegmaattisuuteen, jossa asiat vain ovat minun jaksamatta tarttua niihin. Mutta sitten välillä tapahtuu jotain, ahdistaa ja pelottaa ja ahdistaa. Ihan niin kuin ennen, silloin kuin minulla oli vielä joku, jolle käydä viikoittain juttelemassa ja analysoimassa. Olen huomannut, että pärjään ihan itse kaikesta huolimatta. Ja me kuljemme valoa kohti, se on vain hyväksi, minulle ja hormoneilleni. Kierrot ovat lyhyehköjä ja rinnat elävät ihmeellistä elämäänsä.

Kolme kuukautta ne ovat olleet ihan vääränlaiset - jatkuvasti pehmeät ja kivuttomat, ilman tuttua pms-viikon turvotusta ja aristusta, jonka kp1 vie taikaiskusta pois. Nyt kun kuukautiseni alkoivat, tulivat rintani araksi, ja ovat vieläkin. Aivan kuin olisin raskaana, paitsi että menkat tietävät, että en ole. Lokakuussa nänneistä tuli kirkasta nestettä ja kävin mammografiat ja ultrat varmuuden vuoksi - ei mitään hätää. Joulukuussa herui taas ja odottelen edelleen, että kaikki palaisi normaaliksi. Lähete gynegologilille odottaa, ehkä pitäisi ensiviikolla soittaa sinne, vaikka ajattelin ensin antaa ajan tehdä tehtävänsä. Parin kolmen kuukauden kuluttua aloitetaan hoidotkin, ennen sitä soisin kehoni toimivan.

Vanha ystäväni sai lapsen eilen. Olen mitä onnellisin hänen puolestaan ja samalla sanaton kaikesta. Elämä on kaunista, sittenkin.