Sekaista ja ikävä

Minulla on välillä valtava ikävä. Se löytyy yllättäin, kahvin ja näkkileivän maku vie tätilän kahvipöytään 80-luvulle, lapsuuden niihin kesiin jolloin leikittiin suurten kivien päällä ja ajeltiin pyörillä pitkin sorateitä. Kuva virkatusta tähdestä saa kyyneleet silmiin ja haluamaan äidin syliin. Uuden koiran katseessa on joskus sitä samaa kuin perheemme seisojassa, väliin melkein tunnen Tytin läsnäolon vieressäni. Ja minua itkettää. Eniten kai se, että aika kuluu. Niin, tiedän - hölmöä. Mutta tässä on jotain, jota minä suren vuodesta toiseen. Kadehdin kirjojen kuolemattomia ja kaipaan itse ikuisuuksiin.

Ajatukset kulkevat edelleen koiran ehdoilla ja ympärillä. Silloin kun se nukkuu, mietin mitä voisimme tehdä toisin, mikä olisi parhaaksi ja yritän löytää ratkaisuja ongelmiin. Minä ajattelen sitä jatkuvasti, kaupungilla, suihkussa, pyykkinarulla. Välillä kauhistelen, mihin olemme itsemme laittaneet tämän eläimen ja elämän myötä. Mutta samalla olen luottavainen ja uskon siihen, että hänen kuuluu matkata kanssamme nyt. Että Artulla ja meillä on toisillemme jokin tarkoitus. Side ja rakkaus välillämme punoutuu vähitellen tiiviimmäksi. Silloinkin, kun tuntuu, että toisella ei ole korvia tai silmiä päässä, kun hampaat ovat käsivarressa tai liepeissä ja päälimmäisenä ajatuksena on päästää toinen vapaaksi moottoritiellä. Yritän olla zen.

Mutta päivä päivältä on enemmän tilaa ja aikaa ajatella lasta. Eilen poljin kotiin yliopistolta ja muistin keskenmenon, oli pakko pysähtyä tien laitaan itkemään. En katsonut, katsottiinko minua, mutta kukaan ei tullut kysymään vointiani, hyvä niin. Naamakirjassa lapsensa pitää saanut päivittää onnellisuuksia ja se tuntuu yllättävän vähän pahalta. Alan sisäistää, että se ei ole minun elämäni, joka puolestaan on tässä ja nyt. Ja se voi muuttua. Ja minä sallin sen muuttua. Tälläkin kertaa.

Muistatteko, kun keväällä tuskailin ympäristötaideteokseni kanssa? Tällainen siitä tuli. Niin, mandalat minulle symboloivat kosmosta. Yhtä suuri osa teosta oli seurata kaiken palautumista alkutekijöihinsä, kivien hajaantumista takaisin ympäri risteystä. Yhtä vääjäämätöntä, kuin elämä. Ja näinkin minä teostani selitin.

Kuljen paljon katsellen katuja ja ihaillen jalkojeni alla tapahtuvaa maailmaa. Kivien miljardisvuotinen kierto on pyörii jaloissamme, emmekä osaa arvostaa sitä elämää, jonka kivi on kokenut. Se on ollut osa suuren suurta ja on matkalla tomuksi päätyen jälleen joskus suureksi massaksi. Sora jalkojemme alla on nähnyt kaiken mahdollisen, ehkä dinosaurukset ja sen kaiken muun elämän alun ja tämän hetken välissä. Katusorasta tulee mieleeni myös avaruus lukemattomine kappaleineen. Kuljemme ikuisuus jalkojemme alla näkemättä sitä mielemme pyörittäessä omiaan. Jotkut sanovat, että elämämme on kirjoitettu tähtiin, ja aina välillä minä toivon kärsimättömyyksissäni, että voisin järjestää tähteni uudestaan, että kaikki menisi juuri niin kuin minä haluaisin. Että lapseni olisivat jo sylissäni.

Tuhat ajatusta sinusta

Edit korjasi typoja

Kirjoittamattomat päivät

Olen ollut huono blogaaja taas, laiska ja saamaton. Näin meinasin aloittaa tekstini, mutta vaiensin mieleni. Minä olen vain ollut minä, välillä vähän hiljaisempi. Ensin jäin odottelemaan sitä hetkeä, että saisin koiran kuvat toiselta koneelta jakoon, mutta se ei vieläkään ole onnistunut. Sitten jäin odottamaan sopivaa hetkeä ja rauhaa kirjoittaa, mutta sitäkään ei löytynyt. Mutta nyt minä olen tässä. Kiitos vielä kaikille kommenteista hiljaisuuteni keskellä, arvostan.

Minulla ei ole oikeastaan ollut paljoa sanottavana, siksi vaiennus. Uusi perheenjäsenemme on vaatinut hurjasti huomiota, aikaa ja pitkää pinnaa. Pissaa siellä ja täällä, näykkimistä, seinien syöntiä, kenkien varastelua, remmissä vetämistä, pikkukivien, roskien, nurmikon, puun palasten, ulkoseinien, kaarnan, voikukkien, hyttysten ja oravanraatojen rouskutusta - pentuelämää ja suuria toiveita siitä, että saamme hänestä yhteiskuntakelpoisen otuksen. Välillä jopa stressaan tuosta koipeliinista. Miksi se ei voi tahtoa itse ulos, vaikka pissattaa? Mitä sitten, kun se on niin iso, ettei enää syliin noin vain kaapata ja kanneta kolmannesta kerroksesta puskan juurelle? Meneekö nivelet portaissa? Entä jos se kompuroi? Sattuukohan sillä johonkin? Kasvukipuja? Miten me selvitään jättihauvan murrosiästä? Ei tämän merkkisten pitäisi haukkua tai murista, ollaanko me tehty jotain väärin? Eikö se enää luota meihin? Apua?

Kuukauden elämä on pyörinyt pennun ympärillä. Hän kasvaa silmissä ja välillä sitä unohtaa, että Arttu on todellakin vasta pentu, kun painoa on jo 13 kg ja säkääkin niin, ettei enää keittiön tuolien alta mahduta. Onhan se vielä pieni. En sen vielä tarvitsekaan osata kulkea koko aikaa remmissä, tai aina muistaa tulla kutsusta tai pitää huomiota yllä. Mutta niitä opettelemme päivittäin ja kasvamme yhdessä.

Hurjaa, kuinka paljon tuo pieni nelijalkainen on meitä ja eloamme muuttanut. Välillä mietin, että tätäkö se on sitten lapsen kanssa? Ei enää ikinä vapaa? Ei enää koskaan kahdestaan? Sitä, ja vielä paljon enemmän. Eilen ajatusketjun lopulla ajattelin, että taitaa adoptio jäädä, jos biologisia ei tule. Tuossa koirassa on tarpeeksi. Mutta sitten muistin taas miettiä pidemmälle. Nähdä meidät perheenä, kokonaisuutena ja jätin vielä oven a-maahan raolleen. Toivon silti, että sieltä meidän ei tarvitse kulkea.

Arttu on tuonut meille muassaan lapsiajattelemattomuuden. On jopa saattanut mennä päiviä, jolloin en ole miettinyt, surrut enkä kaivannut raskautta, ensimmäistä kertaa vuosiin. Tiistaina täytin 32. Aika kulkee vääjäämättömästi eteenpäin. Ihmiset ympärilläni kasvavat ja vanehevat, nimeävät lapsiaan ja synnyttävät niitä lisää. Minä niin toivon, että pian mekin saamme liittyä heihin.

Maailma, heijaa meitä sylissäsi, kanna rakkautemme kaikkialle. Anna haaveidemme lentää luoksemme, sillä me olemme yhtä, niin kuin maa ja taivas. Minun lapseni olkoon jo minussa.

Rakastan.





Edit osasi käydä lisäämässä kuvan.