Viikko

Valo kasvaa ovien pielistä ja ikkunoista, hohkaa uudella tavalla puiden latvustoissa iltaisin. Kevät on täällä ja ehkä hieman minussakin. Sinä tuttuna kaipuuna johonkin määrittämättömään, haluna istuttaa ja kasvattaa, juoda viiniä koko yön ja humaltua ihmisistä, hetkistä ja sanoista. Niin kuin silloin ennen.

Tunnen itseni vanhaksi. Muistan, kun äitini täytti saman verran mitä minä tulevana kesänä. Ihoni on ohentunut ja rypistyy helposti silmien ympäriltä. Näytän aikuiselta. Melkein odotan peilistä katsovan jonkun, jonka uurteita voi silittää sormenpäillä, jonkun jonka hiukset hohtavat helminä. Tuntuu siltä, että olen kokenut liikaa näin lyhyessä ajassa. Siitä on vasta viikko kun elämä lakkasi kasvamasta minussa. Olen miettinyt kaiken helppoutta ja ollut sitä mieltä, että hienosti menee. Että tiedän ennestään jo selviäväni, olevani jo tottunut tähän kaikkeen. Vasta sitten ymmärsin, kuinka lyhyt aika kaikesta on kulunut.

Tämän viikon olen tehnyt kymmentuntisia päiviä. Kutonut ja neulonut pakkotahtisia töitä, opettanut pitkin iltoja. Käyn kotona nukkumassa ja hengittämässä pienen hetken ennen unta ja sen jälkeen. Maailma ei kadota vaateitaan jonkun kaatuessa. Se jättää jalkoihinsa ellei kiipeä mukaan, enkä ole tohtinut jäädä jyrättäväksi. Haluan elämäni järjestykseen. Kokea edes pienesti hallitsevani tätä kaikkea.

Silti ja siksi kyyneleet yllättävät väärissä paikoissa, bussin penkillä, yliopiston pitkillä käytävillä, kadulla. Aina silloin, kun mietin kohtaamisia ihmisten kanssa, sitä mitä sanoisin ja kertoisin ja kuinka he siihen suhtautuisivat. Vähän surullisena olen todennut myös tämän prosessin näyttäneen minulle läheisimmät ystäväni, he ketkä välittävät ja keiltä itse olen hakenut turvaa ja apua. Joidenkin kanssa en vain halua edes nostaa aihetta esille, koska se tuntuu liian vaikealta. Jotkut uudet taas ovat tulleet yhtäkkiä valtavan lähelle. Elämä heijaa ja keinuttaa minua sylissään. Se on hyvä.

Hcg oli eilen 51.
Kromosomit ovat putkissaan.
Minä olen.

Lama

Yritin tänään kirjoitaa, mutta en jaksanut. En blogia, viestiä ystävälle,  en edes perua viikonlopun suunnitelmia. Kaksi tuntia yliopistolla uuvutti minut täysin. Kaikki ne raskaana olevat, lapsista puhuvat, ihmiset ylipäänsä ja suorittaminen. En halua tehdä ryhmätöitä, en telinevoimistella, en kutoa shaalia, en ommella vaatteita, soittaa kannelta tai istua luennolla. En halua puhua, katsoa enkä ottaa kantaa. Perustelkoon joku muu.



Tahdon vain olla - hiljaa, yksin, tekemättä.


Eilen kävin kontrollissa ja tilanne vaikuttaa vahvemmin keskenmenolta. Hormoni oli laskenut, limakalvo ohenutnut ja kohtu tyhjentynyt. Viikon päästä vielä yksi tarkistus. Samalla otetaan kromosomitutkimukset. Muut keskenmenotutkimukset voidaan tehdä vasta kolmen kuukauden päästä kehon vakiinnuttua. Lääkäri lupasi soittaa vastaukset elokuussa, en jaksa ajatella edes niin pitkälle.

Huomenna pitää varata labra-aikoja ja perua neuvola. Ensikäynti jäi tälläkin kertaa kokematta.
Seuraavaan raskauteen minulla on automaattisesti varhaisultra naistenpolilla tai lisääntymispuolella.


En pidä tästä surun vaiheesta.
Odotan vihaani ja itkua, voimaa.
Nyt olen vain tyhjyyteen tuijottava kuori.

Yö

Tänä yönä unet kiertävät minut, imeytyvät muiden mieliin ja hengityksiin. Katselin hetken pimeässä mieheni kasvojen varjoja, tunnustelin koiran painoa jaloissani. Minulla on sänky täynnä rakkautta ja kuitenkin ahnehdin lisää. Sitä pientä tuhinaa viereeni, nukkuvan lapsen tilaa, joka kuulemma täyttää koko huoneen. Kaikilla ei ole edes sitä, mitä minulla on jo nyt. Jotkut eivät koskaan opi tietämään, miltä tuntuu toisen keho unen läpi, mitä on katsoa hetki silmiin ennen unta.

Nyt niitä on jo neljä, minusta tähtiin karannutta lasta. Joku sanoi, että liian valaistuneita kokemaan maailmamme painon, liian kauniita elämään kanssamme. Minä haluaisin vain yhden ihan tavallisen, en uuden ajan kristalliperhettä, superneroa enkä puolijumalaa. Yksi elävä syliin saakka riittäisi.

Muiden nukkuessa juttelen jumalalleni, vaikka en tiedä onko häntä. En oikein edes tiedä mitä sanoisin, sillä pelkään yhtäkkisen vihani voimaa. Haluaisin kysyä, miksi meille taas kävi näin. Haluaisin tietää, eikö omalla tahdollani ole mitään väliä. Haluaisin jonkun kertovan minulle syyn ja selityksen, sellaisen jonka voin uskoa ja joka lohduttaa. Yöllä ei ole tarkoitusta, ei ennalta määrättyjä tai valittuja teitä, ei vetovoiman lakia, ei psykologiaa, ei jumalia, ei korkeampia voimia eikä opinkappaleita. Yhä uudestaan palaan kromosomeihin, biologiaan ja tieteeseen, joka sekin on yhä avuton edessämme.

Illalla luin sairaalan ohjetta keskenmenon kokeneille. Huomasin heidän päivittäneen sanavalintojaan sitten viimekerrasta. Alin paperi päättyi yritykseen lohduttaa: vain prosentti kaikista kokee kolme perättäistä keskenmenoa. Niinpä niin, ajattelin mielessäni ja siirsin marginaalien reunoja lähemmäksi itseäni. Mietin, kirjoittaisinko palautteeseen siitä, että he tietämättään työnsivät toivoa hieman kauemmaksi. Niiden rivien jälkeen, jolla pyytäisin heitä miettimään myös tunnetasolla ihmisten sijoittelua sairaalan huoneisiin.

Melkein sanoin pahasti sille toiselle, joka oksennettuaan ihmetteli sitä, mikä saa ihmisen tieten tahtoen haluamaan tähän tilaan yhä uudestaan. Mutta vedin vain hiljaa vaaleanpunaisia verhoja tiukemmin sänkyni ympärille ja katselin nestetippojen valumista minuun, mietin itsekseni ihan samaa. Kuinka voi rakastaa jotain olematonta niin paljon, että jaksaa vuosia taistella hänen puolestaan?

Ehkä minun on valvottava tämä pimeys raivatakseni surulle tilaa.
Ehkä sallin itseni jo itkeä minua ja miestä,
neljää syntymätöntä lastani,
onnellisten kasvukäyrien tulemattomia muistoja.






Vasta sitten mietin
uskallanko enää toivoa.

Nyt

Pysähdyksen hetkinä kyyneleet yllättävät minut yltymättä vuoksi. Virtuaali-ihmisten myötätunnon sanoista, koiran vilpittömästä jälleennäkemisen ilosta sekä ystävien välityksestä tipahdan hetkeksi paljaaksi ja ymmärrän hitaasti, mitä olen kokenut ja menettänyt. En uskalla romahtaa vielä, en huomioi merkkejä ilmassa, en salli surun tulla. Seison liian pitkään kuumassa vedessä. Syön liian makeita ja esanssisia irtokarkkeja. Tuijotan liikaa tyhjyyteen. Suihkussa en jaksanut kuivata lattiaa, en puhua puhelimessa. En tehdä kuolleen rajan ylittäneitä pakkotöitä. En ajatella enkä tuntea.

Ehkä huomenna annan tyhjyyden imaista itseni kokonaan, ulottua kohdusta mieleen. Tänään vielä pakenen, taistelen vastaan kynnet lattiaa naarmuttaen miettien samalla kaiken tolkkua ja kohtuullisuutta.

Tiedän, että on ihmisiä, jotka ovat kokeneet tämän useammin kuin minä. Tiedän, että joka päivä joku menettää jotain tärkeää ja korvaamatonta, enkä voi olla ihmettelemättä sitä, mikä saa meidät jaksamaan? Yrittämään kerta toisensa jälkeen, uskomaan tulevaan ja ihmeisiin. Mikä saa minut tekemään niin? Enkö uskalla luovuttaa sittenkään? Ehkä olen kulkenut sen rajan yli, jolloin asioilta katoaa väli. On aivan sama, mitä tapahtuu, sillä luulen kokeneeni jo kaiken aiemmin, tietäväni että kestän, kai, tai jotain.

Tässä hetkessä on hiljaisuus, sormien napina näppäimillä, ruudulla pinkovat kirjaimet.
Koira nukkuu lähellä kevätmatolla, ei päästä katoamaan kauaksi.
Mies yrittää löytää minulle asioita, joita tehdessä voin keskittyä muuhun.
Selaan neulejonoani ja suunnittelen aloittavani sen kivimman takin, vaikka muitakin on kesken.
Ajattelen vihdoin ompelevani ne jutut, jotka olen jo kauan halunnut tehdä.
Hengitän ja olen läsnä.
Kukaan ei vaadi minulta mitään,
vielä en edes itse itseltäni.
Siunaus.


Edit: kirjoitusvirheet

Päätös

Kiitos kaikille edellisen poistauksen kanssaeläjille.

Lauantaina oli pakko palata päivystykseen, kun olin lopulta niin kipeä, etten voinut enää istua. Minut siirrettiin suoraan osastolle tarkkailtavaksi. Samassa huoneessa oli kanssani kaksi superlisääntyjää, joilla oli ennestään neljä lasta, odottivat viidensiään kertalaakista tärpänneitä ja voivat liian pahoin ollakseen kotona. He puhuivat lapsistaan, raskauksistaan ja oloistaan samalla kun otin itse vastaan kipulääkettä ja tietoja siitä, että raskaushormonini laskee. Että ei välttämättä tarvitse leikata, mutta seurataan nyt vielä.

Selvisin pelkällä kipulääkityksellä, eikä vieläkään ole varmuutta, missä raskauteni sijaitsi. Mutta raskaana en enää ole, sen verran vakuuttavasti lukemat ja limakalvo ohentuivat. Tänään pääsin kotiin, mutta vointiani seurataan tarkasti. Ylihuomenna on kontrolli naisten polilla ja jossain vaiheessa pääsemme lopulta keskenmenotutkimuksiinkin, lupasi lääkäri. Kotona alkoivat tutut supistavat kivut ja vuotokin alkaa muuttua keskenmenovuodoksi. Kyllä tämä oli nyt tässä.

Psyykkisesti olen vielä kasassa. Kipu ei ole tavoittanut mieltä, mutta sen aika varmaankin tulee vielä. En enää tiedä, mitä mieltä elämästä olen. Tällä hetkellä se on aika perseestä.


EDIT:

Mutta jotta pysytään positiivisina, ainon listata tähän perään tämän hetken hyviä asioita:

- Saan juoda kahvia niin paljon kuin haluan.
- Saan syödä mitä mieleni tekee.
- Minulla on ihana mieheni rinnallani tukemassa ja kulkemassa.
- Meillä on ihana Arttu-koira, jota ilman maailma olisi paljon ankeampi.
- Kevät

Päivystystapaus

Eilen alkoi illalla sattua alavatsaan niin paljon, että mietin, lähdenkö päivystykseen. Kipu jatkui vielä aamullakin ja kävin kertomassa epäselvästä tilanteestani ilmottautumisluukulla - pääsin jonojen ohi päivystävälle gynekologille. Ultrailun tuloksena kohdusta eikä munasarjoista löytynyt sinne kuuluvaa eikä kuulumatonta elämää. Laboratoriokokeet näyttivät, että raskaus kuitenkin jatkuu, tosin hormonililukema oli 4000 ja jotain, eli ei reipasta nousua enää. Raskaana ollaan, mutta missä alkio piilee, sitä ei tiedä kukaan. Lääkärin mukaan on silti mahdollista, että se löytyy vielä kohdusta.

Maanantaina klo kahdeksan menen naisten polille tutkittavaksi ja leikeltäväksi, mikäli mitään vakavaa tässä välissä ei tapahdu. Kop kop. Sain ehdottoman yksinolokiellon, tietysti juuri nyt, kun mies on lähdössä työmatkalle Italiaan ensi yönä, loistoajoitus koko hommalla. Onneksi eläkkeellä oleva isäni ajelee reilu 200 km vahtimaan minua ja koiraa huomisaamusta. Toivoin, että olisin vihdoinkin saanut aloittaa raskausuutisten kertomisen vanhemmille ilman muttaa.

Toivoprosentit alkavat olla nollapilkun tuolla puolen.
Enkä enää tiedä, onko silkkaa kidutusta pitää niistä kiinni.

6+0

Torstain lukema oli 3482, eli istukkahormoni on normaalisti nousussa. Se voi olla sitä kohdun ulkoisessakin, mutta vähän varmemmilla vesillä taas kuljetaan.

Eilen oli opintoihin liittyvä pakollinen hiihtoharjoitus johon osallistuin, kun maanantain lääkäri oli sitä mieltä, että voin liikkua normaalisti. Parin tunnin kevyehkön hiihtelyn ja tekniikkaharjoitusten jälkeen illalla supisteli ja vuotoa oli reilusti enemmän. Olin jo varma keskenmenosta. Aamuksi tilanne oli kuitenkin rauhoittunut.

Kaikki vaikuttaa hyvin samanlaiselta kuin aikaisemmissa raskauksissani, joista kaikista on löytynyt hematooma - kohtu on välillä tyhjentänyt itseään ylimääräisestä verestä, rauhoittunut pariksi päiväksi ja sitten taas kiihdytellyt.

Neuvolan täti ei antanut lähettettä polille ultraan, kun tilanne on kuitenkin vakaa. Maanataina selvitellään yksityisellä asiaa. Toivottavasti silloin pieni on tullut piilostaan.

Tilastoja

Istukkahormonin määrä oli 1650, mikä on näille viikoille ihan normaali määrä. Käypähoidon mukaan:


"Jos kohdunsisäistä raskautta ei kaikututkimuksessa näy ja viimeisistä normaaleista kuukautisista on kulunut noin kuusi viikkoa tai seerumin hCG-pitoisuus on yli 1 000 IU/l, on kohdunulkoisen raskauden todennäköisyys 90–95 %."


"Jos seerumin hCG-pitoisuus on yli 2 000 IU/l, kaikututkimus uusitaan vähäoireisilla potilailla 2–3 vuorokauden kuluttua mahdollisen normaalin kohdunsisäisen raskauden toteamiseksi."


Ensimmäisessä raskaudessahan määrä oli 2200, eikä se silloinkaan vielä näkynyt kohdussa 5+3 hetkenä. Ollaan silloin liikuttu pienten prosenttejen todennäköisyyksissä, tiedän nyt. Mutta niissähän me eletään muutenkin. Näillä yrityskuukausilla pitäisi olla jo vauva tai parikin tekaistuna.


Huomenna soitan neuvolaan ja pyydän, että kontrolliarvot katsotaan julkisella puolella, jotta maanantaiksi olisi jo jotain seurantaa tehty. Ja näkisi sitten itsekin, minne suuntaan arvot ovat kulussa. Rassaa.

Piste?

Mitä ovat ne pisteet, joiden jälkeen ihmiset eivät enää vain jaksa? Milloin loppuu sietokyky, milloin tuntuu siltä, että tätä kaikkea on tullut jo tarpeeksi? Olen kohta ääriäni myöten kyllästetty kaikella sillä, mikä horjuttaa uskoa elämän perimmäisyyksiin, positiivisuuksiin ja mahdollisuuksiimme onnistua.

Kävin tänään ultrassa yksityisellä. Tai no, menin muista syistä gynekologille, mutta se kääntyi varhaisraskauden ultraksi. Viikkoja on noin 5+3, eikä kohdussa näkynyt muuta kuin paksuuntunut limakalvo. "Näillä viikoilla pitäisi jo näkyä ruskuaispussi. Joko se on mennyt kesken tai on kohdun ulkoinen." Onneksi itselläni on kokemus vastaavasta, jossa viikon päästä kontrolliultrassa näkyi elävä alkio ja sykkivä sydän. Ja onneksi tämä sama oli kirjattu käyttämäni lääkärilaitoksen asiakasrekisteritietoihin. Muuten saattaisin olla lähetteellä naistenpolille odottamassa päätöstä siitä, mille aletaan. Lääkäri otti pyynnöstäni raskaushormonin määrän verestä, jonka saan tietää keskiviikkona tai torstaina. Se kertoo jo ehkä jotain, parin pitkän päivän päästä. Tulevana maanantaina kaikki varmistuu viimeistään. Voi luoja, että osaa ahdistaa.

Vuoto on ollut kivutonta tiputtelua edelleen, vaihdellen vetisen ruskeasta haalean punaiseen - ei kalvoja tai kökköjä, ei selvää keskenmenoa. Munasarjoista toinen oli hieman suurempi, mutta se saattaa olla sitä hedelmöityshoitojen jäljiltä muutenkin. Kipuja ei tuntunut kummallakaan puolella eikä vatsaontelossa. Jotenkin en jaksa uskoa kohdun ulkoiseenkaan, sillä selvästi kohdussa ne nippaisut ja muut tuntemukset ovat olleet.

Niin. Pakko tätä on sietää.

Päivä kerrallaan, kunnes jotain todetaan. Helvetti.


Onneksi on vielä toivoa.

Tip tip tip

Tiputtelee muuallakin kuin räystäillä. Ruskea tuhru katosi pariksi päiväksi ja on nyt palannut haaleana punaisena tippasteluna. Rasittaa, ahdistaa ja pelottaakin. Limakalvot verestävät? Joku hematooma kehittyy? Argh! Haluan tavallisen, helpon ja vuodottoman raskauden, nyt heti! Pois kaikki epävarmuus välittömästi!


Postitiivisuuksia:

- Minulla ei ole kipuja.
- Lievä pahoinvointi
- Olen saanut paljon rästiasioita tehtyä.
- Noita rästejä on kiva tehdä.
- Aurinko lämmittää ja sulattaa.
- Koira on lutuinen ruttana enimmäkseen.
- Miehen kertomat iltatarinat
- Luomuomenat
- Rooibos
- The Mists of Avalon
- Bussimatkat yliopistoon, reilussa puolessa tunnissa ennättää vaikka torkahtaa.
- Minä olen raskaana.

Lisää hyvyyksiä

Mun on pakko listata näitä tänne lisää, mantroja. Että mieli huomaa ja keskittyy parhauksiin, kaikkeen siihen mikä juuri nyt on mainiosti.

- Aurinko ja kasvava valo
- Matolla nukkuva koira
- Päiväunet lämpimällä sohvalla
- Räystäistä tippuva vesi
- Ihana mies, joka meni vuokraamaan tyttöleffan ja ostamaan tofua sekä parsaa.
- Vapaa viikko tehdä kivuuksia.
- Sisko
- Ihanan inspiroiva uusi Marimekkokirja Surrur
- Terveys
- Rakkaus
- Mehustin
- Tee

Fokus

Ennen positiivista testiä kävin akupunktiossa ja kuuntelemassa viisaita Aarolla. Stressaavan ja kaoottisen syksyn jälkeen koimme mieheni kanssa olevamme väsyksissä ja hoivan tarpeessa. Niinpä päätimme käyttää hedelmöityishoitoihin kuluvat rahat siihen, että voimme itse hyvin, ja suuntasimme akupunktioon. Taka-ajatuksena oli toki myös se, että se samalla hoitaa hedelmällisyyttämme ja nostaa raskautumisen mahdollisuuksia.

Hoitokerran saldona virkistyin ja sain mukavan lämmön itseeni, mutta myös paljon ajateltavaa. Yhtenä tärkeimmistä eväistä oli kehoitus keskittyä siihen, mikä elämässä tuottaa hyvinvointia ja onnellisuutta, juuri nyt. Mieleni kauhuskenaaroiden keskellä päätin vakaasti, että niitä ei enää tarvita. Nyt keskitytään vain siihen, mistä olen onnellinen juuri tänään ja tässä hetkessä.

Hyvyyksiä satunnaisessä järjestyksessä:

- Mies ja minä
- Koira
- Ystävät
- Tämä raskaus
- Opiskelu ja kaikki kiva, mitä saan sen parissa tehdä.
- Loisto työharjoittelu unelmatyöpaikassani
- Harrastukset, jotka tuottavat mielihyvää ja onnistumisen elämyksiä
- Päivittäiset kävelyhetket
- Nukkuminen
- Hyvä ruoka
- Kiva koti ja kotipaikka
- Kiva vuorkaemäntä
- Uudet tuttavuudet
- Huominen matka ystävän luo


Noin minuutissa sain aikaan melkoisen listan. Niin paljon ihanuuksia elämässä juuri nyt, joihin voin keskittyä jossittelun sijaan. Ja monta asiaa jäi vielä mainitsematta. Kiitos elämä, ja kiitos Aaro.

Viestejä

Vielä hämilläni kaikesta luen maailmaa taas uusin silmin.


Eilen joku oli kirjoittanut pihamme lumikinoksiin: Never let you go <3 <3
Tänään tarkistin lasketun päivän nimet: Taisto.

Hyviä enteitä, eivätkö vain?

!

Heikko viiva toisen rinnalla, Clearbluen viesti on selvääkin selvempi: raskaana 1-2 viikkoa.

Kaikki alkaa ruskealla tuhrulla menkkojen aikaan, niinpä.
Uskotaan yhdessä, että tämä kestää.
Pidä kiinni pieni.