Torniluolan uninoita

Niin kauan olen sinua rakastanut, niin kauan, että olen jo lähes unohtanut ettei aikaa ole. On vain loputon nyt, johon ikuisuus häviää ja josta huominen herää. Aina löytyy joku, jonka tarina on vielä pahempi tai parempi, tämä on omani - lapsihaaveita, kipua ja toivoa, arkea, juhlaa, iloa ja onnea, välillä yhtä ja sitten toista.
Tervetuloa peremmälle.


tiistai 11. helmikuuta 2014

Neljäs keskenmeno

Blogissa on ollut hiljaista pitkään, ei ole ollut oikein sanottavaa. Itse asiassa suunnittelin reilu viikko sitten taputtelevani tämän kauniisti kekoon ja laittavani pisteen näihin vuosiin mahtuneelle elämänvaiheelle. Koen kasvaneeni jo ohi pahimman vauvakuumeilun ja lapsihaaveilun. Elin hyvässä tasapainossa ja sopusoinnussa vallitsevien olosuhteiden kanssa viime maanantaihin asti, jolloin päädyin yöllä päivystykseen voimakkaan toispuoleisen vatsakivun vuoksi. Tulehdusarvot ok, verenpaine loistava, raskaustesti plussa. Kp 26, en ollut edes itse vielä vakavasti harkinnut raskauden mahdollisuutta.

Lääkäri hymyili ja kysyi, oliko raskaus toivottu tai suunnitteilla. Kerroin, että olemme käyneet läpi hedelmöityshoidot, kolme keskenmenoa ja olleet ehkäisyttä reilut viisi vuotta. Hymy karisi nilkkoihin ja näin, kuinka realismi ja tilastoanalytiikka palasivat hänen mieleensä. Eipä luvata tälle naiselle liikoja, olin lukevinani hänen kulmakarvoistaan. Lääkäri lupasi laittaa lähetteen äitiyspolille, niin kuin OYS:ssakin. (Niin, muutimme tässä vasta toiselle puolen Suomea.) Lähdin kotiin hämmentyneen ilahtuneena ja lievästi vittuuntuneena. Raskaus ei oikein sopinut ajatukseeni tulevasta viikosta. Kyllä, en osannut ajatella pidemmälle, mikä oli oikeastaan ihan hyvä.

Parin päivän päästä alkoi tuttu vuoto. En suuremmin reagoinut asiaan, näitähän nyt on ollut ja mennyt, ja silti olen ollut aina raskaana. Tänään pyysin, että raskaushormonin määrä tarkistettaisiin ja laskussahan se oli, neljäs keskenmeno. Ilman maanantaista päivystyskäyntiä tuskin olisin edes tiennyt olevani raskaana. Tällä hetkellä vituttaa jälleen, mutta toisesta syystä. Pieni kipinä toivosta käänsi vallitsevan tosiasioidentilan hyväksynnän päälaelleen ja ennätin jo kuvitella. Lokakuinen vauva itse neulotussa villapuvussa, kuinka vanhempani ilahtuisivat, miten koira ottaisi pienen ihmisen vastaan… Vaikka kuinka yritin hallita mieltäni, olin jo matkalla äitiyteen, ennen kuin sain painettua hattarat realiteettien harmauteen.

Ja hei, en muuten enää usko mihinkään muuhun kuin solujakaantumisiin, raakaan biologiaan ja muuhun lohduttomaan. Viidessä vuodessa ennättää kuolla neljä ihmistä ja haavetta, sekä kaikki jumalat ja pyhyydet siinä ohella.

2 kommenttia:

  1. Olen NIIN pahoillani, että jouduit käymään tämänkin läpi. Elämällä ei ole tosiaan mitään tekemistä reiluuden kanssa. Raskaus joko onnistuu tai ei - ja kun ei, niin oikeastaan millään muulla ei ole merkitystä kuin omalla mielenrauhalla. Pahinta on, kun sen menettää. Uskon kuitenkin, että saat sen takaisin, kun olit päässyt jo hyvään alkuun. Paljon voimia ja kaikkea parasta!!

    VastaaPoista
  2. Kiitos. :) En oikein vieläkään tiedä, miten tähän kaikkeen tulisi reagoida, naurattaa ja itkettää, ihmettää ja hämmentää. Aika näyttää, mitä kaikkea minussa avautuu tämän myötä, nousevatko vanhat fiilikset zombeina vainoamaan. Toivon pääseväni vähällä.

    VastaaPoista