Torniluolan uninoita

Tip tip tip

2012-03-07T06:47:00.000+02:00

Tiputtelee muuallakin kuin räystäillä. Ruskea tuhru katosi pariksi päiväksi ja on nyt palannut haaleana punaisena tippasteluna. Rasittaa, ahdistaa ja pelottaakin. Limakalvot verestävät? Joku hematooma kehittyy? Argh! Haluan tavallisen, helpon ja vuodottoman raskauden, nyt heti! Pois kaikki epävarmuus välittömästi!

Postitiivisuuksia:

- Minulla ei ole kipuja.
- Lievä pahoinvointi
- Olen saanut paljon rästiasioita tehtyä.
- Noita rästejä on kiva tehdä.
- Aurinko lämmittää ja sulattaa.
- Koira on lutuinen ruttana enimmäkseen.
- Miehen kertomat iltatarinat
- Luomuomenat
- Rooibos
- The Mists of Avalon
- Bussimatkat yliopistoon, reilussa puolessa tunnissa ennättää vaikka torkahtaa.
- Minä olen raskaana.

Lisää hyvyyksiä

2012-03-03T15:07:00.000+02:00

Mun on pakko listata näitä tänne lisää, mantroja. Että mieli huomaa ja keskittyy parhauksiin, kaikkeen siihen mikä juuri nyt on mainiosti.

- Aurinko ja kasvava valo
- Matolla nukkuva koira
- Päiväunet lämpimällä sohvalla
- Räystäistä tippuva vesi
- Ihana mies, joka meni vuokraamaan tyttöleffan ja ostamaan tofua sekä parsaa.
- Vapaa viikko tehdä kivuuksia.
- Sisko
- Ihanan inspiroiva uusi Marimekkokirja Surrur
- Terveys
- Rakkaus
- Mehustin
- Tee

Fokus

2012-03-02T20:41:00.000+02:00

Ennen positiivista testiä kävin akupunktiossa ja kuuntelemassa viisaita Aarolla. Stressaavan ja kaoottisen syksyn jälkeen koimme mieheni kanssa olevamme väsyksissä ja hoivan tarpeessa. Niinpä päätimme käyttää hedelmöityishoitoihin kuluvat rahat siihen, että voimme itse hyvin, ja suuntasimme akupunktioon. Taka-ajatuksena oli toki myös se, että se samalla hoitaa hedelmällisyyttämme ja nostaa raskautumisen mahdollisuuksia.

Hoitokerran saldona virkistyin ja sain mukavan lämmön itseeni, mutta myös paljon ajateltavaa. Yhtenä tärkeimmistä eväistä oli kehoitus keskittyä siihen, mikä elämässä tuottaa hyvinvointia ja onnellisuutta, juuri nyt. Mieleni kauhuskenaaroiden keskellä päätin vakaasti, että niitä ei enää tarvita. Nyt keskitytään vain siihen, mistä olen onnellinen juuri tänään ja tässä hetkessä.

Hyvyyksiä satunnaisessä järjestyksessä:

- Mies ja minä
- Koira
- Ystävät
- Tämä raskaus
- Opiskelu ja kaikki kiva, mitä saan sen parissa tehdä.
- Loisto työharjoittelu unelmatyöpaikassani
- Harrastukset, jotka tuottavat mielihyvää ja onnistumisen elämyksiä
- Päivittäiset kävelyhetket
- Nukkuminen
- Hyvä ruoka
- Kiva koti ja kotipaikka
- Kiva vuorkaemäntä
- Uudet tuttavuudet
- Huominen matka ystävän luo

Noin minuutissa sain aikaan melkoisen listan. Niin paljon ihanuuksia elämässä juuri nyt, joihin voin keskittyä jossittelun sijaan. Ja monta asiaa jäi vielä mainitsematta. Kiitos elämä, ja kiitos Aaro.

Viestejä

2012-03-02T09:19:00.000+02:00

Vielä hämilläni kaikesta luen maailmaa taas uusin silmin.

Eilen joku oli kirjoittanut pihamme lumikinoksiin: Never let you go <3 <3
Tänään tarkistin lasketun päivän nimet: Taisto.

Hyviä enteitä, eivätkö vain?

!

2012-03-01T09:43:00.000+02:00

Heikko viiva toisen rinnalla, Clearbluen viesti on selvääkin selvempi: raskaana 1-2 viikkoa.

Kaikki alkaa ruskealla tuhrulla menkkojen aikaan, niinpä.
Uskotaan yhdessä, että tämä kestää.
Pidä kiinni pieni.

Näkemiin toistaiseksi

2012-02-15T20:15:00.000+02:00

Kaikessa hiljaisuudessa on kypsynyt päätös jättää hoidot tähän. Viimeisin kahden top-alkion ivf todentui negatiiviseksi parisen viikkoa sitten, ja enempää en jaksa. Nostan kädet pystyyn, luovutan, annan olla. Ihmeitä saa tapahtua luomuna, jos on tapahtuakseen.

Olen surullinen, kyllä. Koko matkasta, neljästäkymmenestä yrityskierrosta ja kaikesta siihen liittyvästä. Olen vihainenkin ja ehkä katkerakin, nyt, mutta en loputtomasti. Elämä jatkaa kulkuaan, ja me sen mukana.

Olen myös kiitollinen ja onnellinen, kaikesta siitä mitä minulla nyt jo on ja kaikesta siitä, mistä en vielä tiedä.

Tämän vähintään puolittaisen, mutta vilpittömän latteuden myötä on aika laittaa tämä blogi lopullisesti tai toistaiseksi virallisesti jäähylle.

Adoptioinfo on 20.4. ja nimemme ovat listassa. Mikäli sillä tiellä jatkamme, palaan kertomaan pitkästä odotuksestamme. Niin kuin muistakin mahdollisista ihmeistämme, katsotaan.

Siihen saakka kiitos matkasta!

Rakkaudella Unina

Tänään

2011-09-20T08:57:00.000+03:00

Pitkästä aikaa suru nousee pintaan, yllättää pimeässä huoneessa, laittaa nieleskelemään tietämättömien puheista. Kerroin äidille, kerroin ystävälle, kerroin opettajalle.

Me olemme myymässä tätä asuntoa ja haaveitamme, kolme vuotta työhuoneena pysynyttä ylimääräistä tilaa, syöttötuolin paikkaa, pinnasängyn sijaa. Kävin läpi vaatteeni ja vein kirpputorille paljon. Mutta en vielä punaista äitiyspaitaani enkä pöllöpotkupukua, en pieniä raitaisia sukkia. Ne saavat odottaa hetken, seurata mukana taas uuteen vaiheeseen.

Sanoin eilen ääneen, että emme varmaankaan ryhdy adoptioprosessiin enää. Jos ja kun jonot ovat niin pitkät ja minä olen sitten jo vanha. Luovun yhdestä pakoreitistämme, viimeisestä oljenkorresta. Me jäämme kaksin, jos minusta lasta ei synny.

Edelleen minusta on hurjaa, että Universumille jättämäistäni pyynnöistä muut toteutuvat helposti. Asunnostamme saimme ensinäytössä täyden myyntihinnan tarjouksen. Sopiva auto löytyi pari päivää pyynnön jälkeen ostettavaksi. Koira muutti meille. Minä olen päässyt aina opiskelemaan sinne, minne olen mielinyt. Asunto on löytynyt aina. Asiat ovat järjestyneet, suuret muutokset ja pienemmätkin, sopivat tilanteet ja ihmiseet kulkeutuneet vastaan. Miksi odotamme lastamme näin pitkään? Edelleen aprikoin katsomukseni kanssa. Mikään selitys ei tunnu hyvältä, oikealta eikä järkevältä. Tarkoituksettomuuskin tuntuu niin kylmältä, mutta ehkä vielä pahemmalta tuntuu, että tälläkin olisi jokin merkitys. Kuka tai mikä voi olla näin julma?

Ensi kuussa tulee kolme yrityksen vuotta täyteen. Se alkaa jo oikeasti olla pitkä aika - kymmenesosa minun ja miehen elinvuosien keskiarvosta.

Joinain päivinä usko loppuu totaalisesti.
Sattuu, itkettää ja syli kumisee tyhjyyttään.
Silloin minä olen väsynyt, tyhjä ja pohjaton.
Tänään.

Kymmenen minuutin päästä on aika soittaa jatkohoidoista.
Kertokaa minulle, että tässä on vielä jokin mieli, jossain.

Kiire

2011-09-17T06:23:00.000+03:00

Kaikista asioista löytyy hyviä puolia.
Nyt kun en ole raskaana, voin rauhassa stressata kodin myyntiin liittyvistä jutuista. En ole pahoinvoiva enkä loputtoman väsynyt silloin, kun pitäisi jaksaa siivota, puunata ja raijata ja toivottavasti muuttaa. Pärjään vielä hetken liian vähillä unilla.

Pääsen mukaan opintomatkalle, jossa käydään Strömsössä ja Tukholmassa.

Voin syödä mitä vain.

Elämä voittaa, vielä lopulta minussakin.

Big Fat Nega

2011-09-12T08:03:00.000+03:00

Tuhrua ja yksi viiva.
Rintoja ei arista.
Kahvi on hyvää.
Ei pahoinvointia.
Ei raskausoloa.

Eiköhän tämä ollut tässä.
Pitää jaksaa soittaa IVF-hoitajalle.
Lopetan luget, vaikka vuoto ei ole megalomaanista.
Ei minussa kukaan elä.

11. päivää siirron jälkeen

2011-09-11T16:37:00.000+03:00

Tissi-indeksi varoittaa, että en ole raskaana. Pingotus, aristus ja kaikinpuolinen kipu on tiessään. Yleensä tästä seuraa menkat päivän sisällä. Välillä alavatsa on samaa mieltä. Aamulla testaan, jos vuoto ei ala.

Painajainen vol. 2

2011-09-08T07:30:00.000+03:00

Se tuli ulos. Minun pieni vauvani, kolikon kokoinen möykky istukoineen ja kaikkineen. Äiti ja mummo odottivat vessan oven takana ja kyselivät innoissaan, koska se syntyy. Itkin ja huusin sanoja: ettekö tajua, että vauva ei elä?

Hyvä luoja, päästä minut pahasta.

Viikon jälkeen

2011-09-07T06:50:00.000+03:00

Tänään siirrosta on viikko. Olen yllättävän hyvin sietänyt näitä piinapäiviä, opetellut uusia taitoja ja keskittänyt mieltäni kaikkeen muuhun kuin vatvomiseen. Silti vähintään kerran päivässä yritän tunnustella ja kuulostella, että olenko vai enkö. Yleensä lähellä unirajaa mieli hakee vastauksia.

Lugejen ansiosta rinnat ovat yhtä arat kuin raskauksissa, jotenkin julmaa. Välillä alavatsassa on erilaisia tuntemuksia, nimen omaan kohdun seutuvilla, yöllä heräsin vessaan ja tunsin menkkamaista jomotusta selässä ja vatsassa. Muistin ne kaikki kauhujen yöt ennen keskenmenoja. Vilkaisin vaistomaisesti paperia. Mutta en uskalla tehdä mitään johtopäätöksiä. Oikeastaan en edes vielä halua tietää. Vielä viikon ajan on kaikki mahdollista.

Olen miettinyt testaamista, houkuttaisi tilata nippu superherkkiä liuskoja ja yrittää varastaa tietoa etukäteen. Taistelen vastaan. Plussat ovat yleensä näkyneet vasta aika myöhään, haamuilleet päivän, kahden myöhästelyn jälkeen, jos oikein muistan. Virallinen testauspäivähän on vasta ensi viikon perjantaina. Ihan liian pian ja vasta, yhtäaikaa.

Painajainen

2011-09-03T08:46:00.000+03:00

Näin unta, että äitini oli raskaana. Vanhempani kihersivät onnessaan ja muka salailivat uutista, kunnes lopulta vedin pussillisen herneitä nenään ja huusin pää punaisena tietäväni. Olevan perkeleen, että vaihevuotinen äitinikin saa vauvan kun minä en. Koko muu suku paheksui minua, sitä etten osaa iloita läheisteni puolesta. Onneksi kello herätti laittamaan luget.

Mutta valvetodellisuudessakin pinnaani kiristää. Kilahdan miehelle ja koiralle joutavista, paiskon ovia ja menen vessaan laskemaan sataan. Että en sanoisi vielä pahemmin. Epäilen keltarauhashormonia, muistaako kukaan muu reagoineensa Lugesteroniin näin?

Tänä aamuna kahvi oli lupaavan pahaa siihen saakka, kunnes mies myönsi laittaneensa porot summamutikassa. Se siitä.

Mantra

2011-09-02T08:36:00.000+03:00

"Tuolla se kaksitumainen nukkuu pinnasängyssä." (Lähde: joku keskustelupalsta)

Pieni toivo.

Vaikka

2011-09-01T07:46:00.000+03:00

Tietenkin mieleni pitää nyt kiinni siitä, että niitä tumia oli kaksi. Normaalisti pitäisi olla jo yksi tässä vaiheessa. Läärkäri sanoi, että ne voivat olla se syy, miksi meidän on ollut vaikea tulla raskaaksi.

VAIKKA kaksitumaisista tulee vauvoja.
VAIKKA luonto osaa korjata itsensä.
VAIKKA soluset saattavat olla vähän hitaina vain.
VAIKKA minun sisääni siirtyi kaksi elämää.

Kaikki on mahdollista. Vähän pienemmällä prosentilla, mutta silti mahdollista. Pieniä prosentteja tapahtuu ihmisille. Nyt on meidän vuoro.

Ihmehautomo

2011-08-31T16:57:00.000+03:00

Kuudesta kaksi oli elossa.
Molemmissa kaksitumaisia soluja.
Molemmat kohdussa.
Kaikki ON mahdollista.

Minä haudon.

Punktio

2011-08-29T21:53:00.000+03:00

Aamulla jännitti valtavasti ja vasta lääkehuuruissa osasin rentoutua. Sain Buranaa, Voltarenia pari nappia sekä Diapamia esilääkkeeksi, ihan kivasti hihitytti ja huonotkin jutut huvittivat. Kikatin pitkään sille, kun mies lähti hoitamaan velvollisuuttaan ja saapui luokseni heräämöön ilmoittaen, että meni ohi. Kauhistuneen ilmeeni jälkeen tajusi sentään tarkentaa, että siis huoneesta, ei kupista.

Kanyylin laitto ei ollut kivaa. Vasemman käden suonet olivat hukassa ja ensimmäisellä yrityksellä ei onnistunut. Lopulta hoitaja sai neulan osumaan oikeaan paikkaan toisessa kädessä käytyään ensin muualla toimenpiteessä. Tuolla välin jumppailin sormia ja pidin itseni lämpimänä. Hoitsun palattua olin jo niin tokkurassa, että torkkuhymystelin vain hänen touhuilleen. Seuraavaksi minut talutettiin vessaan ja sieltä punktioon. Puudutus tuntui kurjalta ja itse neulan läpivienti vihlaisi, kipulääkettä lisättiin kolmesti suoraan suoneen. Punktio meni hyvin ja kipu vastasi lievää menkkajomotusta, ei sen pahempaa. Munasoluja saatiin talteen vain kuusi, mikä hieman harmittaa. Pitää toivoa, että hedelmöittyiminen ja jakaantuminen sujuvat sitten sitäkin paremmin.

Kotiin pääsin melko nopeasti, sillä pysyin tolpillani ja juttelin kohtuu järkeviä. Päivän nukuin ja olin hemmoteltavana, söin intialaista ruokaa, karkkia ja nukuin hurjasti. Kipua ei ole tuntunut enää, tosin sain vielä Buranaa lähtiessäni. Vuotoa on ollut niukasti. Väsyttää ja olo on hassu, ilmeisesti lääkkeiden vuoksi. Ja pää ei vielä toimi ihan täysillä. Sen ehkä huomaa sanoistanikin, loikkivat.

Eilen minun piti kirjoittaa, että minulla on jo nyt sellainen olo, että olen raskaana. Keho tuntuu samalta. Aamulla makasin sängyssäni ja tunsin lapseni vieressäni. Näen hänestä selkeitä kuvia ja pidän niistä kiinni. Uskon. Luotan. Rakastan.

Hei pieni, tule vain.

Huomenna tapahtuu

2011-08-28T19:18:00.001+03:00

Perjantain ultra oli paljon parempi. Lääkäri oli tällä kertaa ihana nainen, ja saamme hänet punktioon mukaan huomenna. Kaksi kandia oli opettelemassa ultrausta, ja annoin heidän olla mukana. Odotusaulassa kävin kiivaan 45 minuuttisen taiston muistojeni kanssa, ja päätin lopulta sallia tulevien lääkäreiden kajota minuun. Yllättävää, kuinka pitkälle keskenemenon kaiut ylsivät. Sama käytävä, samat hoitajat, sama huone. Ne kanditkin, kasvottomien harjoittelijoiden joukko, joka kantaa kipuni viitteitä nimilapussaan. Juuri heistä muistin pimeän ja surun ja kohtaamattomat katseet, lattiaa mittovat silmät ja vaivautuneisuuden, sairaalasängyn ja loputtoman veren.

Minun oli tohdittava olla vastatusten sen kaiken kanssa uudestaan. Uskalsin. Kehoni muisti on pitkä, mutta voin auttaa sitä tuntemaan vahvemmin kaiken hyvän. Niin, että lopulta se kantaa muassaan lempeää pehmeyttä ja toivoa menetyksen väristysten sijaan.

Munasoluja köllötteli kymmenkunta asemissaan. Eilen yöllä pistin pregnylin ja huomenna aamupäivästä meillä on aika punktioon. Mies luovuttaa siemennesteen tuntia ennen, minä saan kamalan määrän lääkkeitä ja iltapäivällä olemme jo toivomassa, että solut löytävät toisensa ja jakaantuvat kauniisti. Keskiviikkona on siirto. Eniten jännitän lääkemäärää ja kanyyliä, en itse toimenpidettä.

Vieläkään en ihan täysillä tajua, että tämä nyt lopulta tapahtuu meille. Liki kolmen vuoden yrityksen jälkeen meidän lapsemme saa alkunsa maljassa. Ihmeellistä. Toivokaa kanssani, että hän jatkaa kasvuaan minussa. Ja että kaikki menee hyvin ennen tuota hetkeä.

Kp 7 - eka ultra

2011-08-24T17:34:00.000+03:00

Tänään kävin ensimmäisessä ultrassa. Paljoa julkisen puolen toimivuuden ihanuudesta ei kerro se, että lääkäri oli yli tunnin myöhässä ja kun hän lopulta otti minut vastaan, oli kohtelu kiireisen ylimalkaista ja selittelemätöntä, melkeinpä tylyä. Herra oli ihan pihalla siitä, että etenemme lyhyen kaavan mukaan eikä antanut selkeitä toimintaohjeita tulevaan. Onneksi hoitajani oli ihana ja kävi vielä tarkentamassa lääkityksiä, kun hänkään ei saanut selvää siitä, mitä ja milloin pitää pistää. Sain häneltä muutenkin enemmän informaatiota siitä, mitä jatkossa tapahtuu.

Puregonilla mennään vielä tämä ja huominen, perjantaina piikitän Orgalutralin. Samana päivänä on vielä uusi ultra, jossa katsotaan, tarvitaanko Puregoniakin.

Ainoa mitä lääkäri sanoi munasolutilanteestani oli se, että hän kommentoi niitä olevan enemmän vasemmalla, kokoluokkaa 9-12 mm. Olin jotenkin niin hämilläni alun sumutesekoiluista ja lääkitykseni tavaamisesta miehelle, että en tajunnut kysyä tarkemmin. Toivottavasti perjantaina on parempi tohtori puikoissa.

Kp 3

2011-08-20T10:48:00.002+03:00

Keskiviikkona hain lääkeet ja kävin varmuuden vuoksi yksityisellä ultrassa varmistamassa, että ei ole kystia. Ei ollut, pienen pieni myooma löytyi kohdun ulkoseinästä, siitä ei pitäisi olla mitään haittaa raskauden, eikä elämän kannalta.

Eilen tavasin pitkään Puregonin käyttöohjeita ja 150 IU upposi vatsan uumeniin. Pistämistä enemmän jännitti se, että osaanko käyttää kynää, kun opastuksen sain joulukuussa. Tänään kaikki oli jo helpompaa, mutta itse piikki sattui. Mitään tuntemuksia eikä sivuvaikutuksia ole vielä havaittavissa ja toivottavasti ei tulekaan.

Mieli ei seuraa tapahtumia ihan täysin perässä. Piikitän toista päivää, enkä vielä täysin tajua, että prosessi todellakin nyt käynnistyi. Ehkä se on hyvä. En tajua jännittää. Paitsi nyt, kun kirjoitan asiasta.

Apteekkiin upposi melkein 500€, enkä edes ostanut kaikkia lääkkeitä, kun en tiedä mitä tulen tarvitsemaan ja paljonko. Jonkun yhden kuun vuokra. Yli puolet vähemmän, mitä koiramme maksoi. Pienen loman verran. Vähemmän, kuin miehen iPad. Kaikki on suhteellista.

Odotus

2011-08-17T12:56:00.000+03:00

Tänään Dpo 13 ja selvä nega testattu. Aamupäivällä alaselkä tuntui juuri siltä, miltä se tuntuu ennen menkkoja, mutta ei enää. Toisaalta kuukautisoireet vähenivät keväisen akupunktion jälkeen ja vuoto alkaa monesti varkain. Rinnoista ei oikein tiedä, aristavatko vai eivätkö. Huomenna viimeistään pitäisi tapahtua.

Maanantaina varmistin apteekista lääkkeen saatavuuden, pienenmpää pakkausta oli yksi ja muita viisi, tilasivat lisää - ei siis hätää.

Putkivauva alkaa konkretisoitua.

Perhosia vatsassa

2011-08-15T12:39:00.000+03:00

Tällä viikolla se kaikki alkaa. Perjantaina kaivoin laput esille ja soitin IVF-hoitajalta lääkitysohjeet, jotka olin unohtanut. Kp 2-6 Puregon 150 IU, kp 7 ultra. Tänään on DPO 11, huomenna tai ylihuomenna vaihtuu kierto, ainakin pitäisi. Aamulla voisi jo testatakin, vaikka oletan negaa.

Jännittää, pitää vielä varmistaa apteekista lääkkeen saatavuus.

Ensimmäiselle tietämättömälle tutulle tulin jo kaapista ulos. Mies, 50+ otti asian lämmöllä ja sydämellä vastaan, kannusti ja rohkaisi. Yritän tehdä samaa itselleni. Oikeastaan yllättävää, miten hermona olen. Kaikki neuvoantavat kokemukset ja vinkit otetaan vastaan, ihan itsensä rauhoittamisesta lähtien.

Onneksi tuo koira vie niin paljon ajatuksia muualle. Tämä kaikki on päässyt varkain tulemaan lähelle. On aika sukeltaa.

Kohti hoitoja

2011-08-11T09:36:00.000+03:00

Ajattelen tulevia hoitoja enemmän ja enemmän. Jännittää. Huolestuttaa. Pelottaa. Silti minulla on olo, että näin sen kuuluukin mennä. Että jostain syystä minun on koettava tämä, uskallettava antautua elämälle taas. Hypättävä sokkona virtaan ja luotettava, että ajelehdin turvalliset uomat, pysyn pinnalla ja hengissä. Että kyllä minä selviän. Me selviämme - mies ja minä ja vauva. Että malja synnyttää elämää.

Vielä en ole saanut aikaiseksi kaivaa reseptejä esille, tarkistaa miten se nyt menikään. Toisena kiertopäivänä aloitettiin jokin lääkitys ja sitten pitäisi soittaa OYS:iin, varata aikoja. Hurjaa. Me olemme niin lähellä, enää vajaa viikko. Ehkä pitäisi varmistaa apteekista, mikä on lääkkeiden tilanne. Kun kuitenkin on mahdollista, että niitä ei tarvitakaan. Ja jos niitä tarvitaankin, niin huonolla säkällä ovat lopussa. Mitään oireita ei ole. Pissattaa öisinkin, mitä ei ole tapahtunut aikoihin. Mutta se voi johtua muusta.

En ole kertonut vanhemmilleni, että nyt ne alkavat. Enkä aiokaan, vaikka muuten ajattelin olla avoin hoidostani. Pakkohan minun on opiskelukavereille ja opettajille jotain selityksiä antaa, ja haluankin. Niin moni tuntuu elävän lasten tekemisen itsestäänselvyyksissä, että haluan muistuttaa heitä toisistakin poluista. Että niitä saadaan, jos saadaan. Ja antaa samalla selityksen sille, miksi raskaus- ja vauvakertomukset saavat minut hiljaiseksi. Ehkä lähtemään vessaan tai jonnekin, katsomaan pöytää tai tyhjää kuppia. Minusta tuntuu, että on aika olla avoimesti sitä mitä minä olen.

Kolmas yrityksen syksy

2011-08-05T08:50:00.005+03:00

Aamu paleltaa jo paljaissa varpaissa, ilmassa tuoksuu muutos. Päivät hiipivät lyhyemmiksi ja yöllä herään pimeään sulkemaan ovia ja ikkunoita, jotta se ei enempää kylmettäisi meitä. Vielä Muumilaaksossa ei sytytetä ensimmäistä lyhtyä verannalle, ei meilläkään. Mutta ei siihen ole enää pitkästi. Nukumme nykyisin olohuoneessa, leikimme retkeä ja kerromme tarinoita laskeutuvassa hämärässä. Oikeasti pidämme silmällä koiraa ja tassua, mutta ei sen väliä. Näin kaikki on hauskempaa.

Eilen aamulla olisin kirjoittanut, että suru on vihdoin ohi. Tiedättehän, että jotkut asiat tunnistaa vasta sitten, kun ne ovat menneet. Että rakastikin jotain ja tajusi sen vasta hänen lähdettyään. Hetken luulin oivaltaneeni suruni jättäneen minut vihdoin. Luulin varjojani puhtaiksi, huoneitani vapaiksi onnen ja luottamuksen tulla. Muistelin viime kesän iloa ja uskon pilkahduksia - ne ovat meillä olleet uuden elämän hetkiä, kahden viivan kantamoisia. Ajattelin, että sitä kohti ollaan taas menossa.

Totuus tuli vastaan ystäväni sanoissa. Hän on raskaana, 12 viikkoa. Petyin itseeni. Aavistin jo aiemmin hänen kertovan minulle raskaudestaan, kävin läpi mielessäni keskustelumme ennen hänen saapumistaan. Uskoin tuntevani vilpittömästi ja vain onnea hänen puolestaan. Vaikka hän on tuntenut miehen vasta 4 kuukautta. Vaikka lasta ei ollut yritetty kummemmin, hippimeiningillä - saa tulla, jos on tarkoitus. Ja niin kai sitten tällä lapsella oli. Ja meidän lapsillamme kai ei.

Eteisessä huomasin hänen rintojensa suurentuneen. Hänen vatsansa oli erilainen, hän kantoi itseään toisin. Hänestä hehkui uusi varmuus ja kauneus. Ja silti uutinen yllätti. Osa minusta oli toivonut niin kovasti, että se ei olisi totta. Häpesin mieltäni. Kysyin kysymykset ja pohdin vastaukset, ammensin itsestäni ja kokemastani. Samalla olin jossain muualla. Ja hän on herkkä, hän kyllä huomasi energiani muuttuneen, vaikkei mitään sanonutkaan. Paitsi että häntä jännitti kertoa minulle, niinkuin kaikkia muitakin.

Hänen lähdettyään romahdin. Illalla ovulaatioseksin jälkeen romahdin. Yöllä romahdin.
Itkin sitä, että toisille lisääntyminen on niin helppoa. Itkin keskenmenojani ja sitä, että en halua kokea yhtään niitä lisää. Itkin sitä, että jos tulen raskaaksi ja pelottaa ja sitä, että jos en tulekaan ja sekin pelottaa. En ymmärrä, kuinka ihmiset lukuisten yritysten ja vielä karumpien tosien jälkeen uskaltavat yhä uudestaan heittäytyä elämälle. Ehkä meillä ei ole muuta vaihtoehtoa, elämättömyys kaduttaisi vielä enemmän.

Mutta se siitä huolettomasta pellepäivästä. Vastaisuudessa pidän maailmani suljettuna hedelmällisimpinä aikoina. Kääriydyn ihanaan kuplaani, jossa haudon meitä perheeksi. Sillä vielä en ole tarpeeksi vahva olemaan auki.

Minua ahdistaa. Pelottaa. Kauhistuttaa.

Yhä vahvemmin koen olevani ulkopuolella. Jokainen raskaus sulkee minut pois jostain, kääntää tuttuja selkiä vasten kasvojani. En pääse piiriin, en täysin voi enää ymmärtää heidän maailmaansa ja elämäänsä, sillä minulta puuttuu jotain olenaista. Ei voi tietää mitä on olla elävän lapsen äiti ilman sitä lasta. Ei voi tietää, millaista on olla 12 viikkoa raskaana ilman niitä viikkoja.

Lähellä häämöttävät hoidot nostavat nämä tunteet pintaan.
Hyvä Luoja, anna niin, että niitä ei tarvittaisi.
Että tästä kierrosta lapsemme löytäisi syliin saakka.
Kuulisitko minut tällä kertaa.
En enää jaksa enempää.

Edit löysi typon.
Edit löysi toisen ja kolmannenkin, anteeksi.

Vielä yksi kierto

2011-07-17T09:35:00.000+03:00

Olemme tänä kesänä viettäneet paljon aikaa lapsuudenkodissani. Koira loukkasi varpaansa ja täällä kaikki on helpompaa - ei portaita eikä liikaa leikkiin innostavia naapurin hauvoja. Tänä viikonloppuna vanhempani ovat olleet reissussa ja olen ollut enemmän kotonani tässä talossa. Aamuisin kävelen postilaatikolle hakemaan lehdet ja vien toisen mummolleni. Kerään mansikat kasvimaalta, lämmitän puusaunan, kastelen piharuusut ja ihmettelen rauhaa. Täälläkö minä kasvoin? Silloin teininä niin ärsyttävästi landella, nyt voisin jo harkita asuvani omassa talossa kaikkine sen puuhineen. Vähän kaipaankin omaa tilaa ja tiluksia, joilla kulkea.

Perjantaina pyöräilin kampaajalle tuttuja teitä, joita en ole polkenut kai kymmeneen vuoteen. Olin hetkessä niissä viimeisissä kesissä tässä paikassa, niissä jossa ilta houkutti juhlimaan ja kaverit kutsuivat, niissä jolloin aamuyöstä poljettiin kotiin ja jäätiin ihailemaan usvaisia peltoja ja kuuntelemaan kuikan laulua tai pöllön kujerrusta. Täältä minä olen kotoisin. Ja jälleen kerran tartun aikaan. En ymmärrä, kuinka voi olla niin vaikeaa katsoa eteenpäin mennen sijaan. Eivät ne kullatut vuodet olleet sen parempia kuin nykyinenkään elämäni. Yhtä lailla tartun hetkiin näinä päivinäkin. Mutta silti on liian hankala luottaa.

Nyt mennään heinäkuun loppupuolta. Yksi kierto ennen hedelmöityshoitoja. Syyskuulle olisi tiedossa pientä matkaa ja kaikkea, mutta epäröin. Entä jos olen raskaana ja samassa tilassa, kuin viime, ja sitä edellisenä vuonna? Makaan sohvalla ja rukoilen elämää säilyttämään lapseni. Seuraan huolestuneena vuotoja ja kipuja, mietin mikä on normaalia ja mikä ei. Yritän uskoa parhaaseen.

Ja se aika, se kulkee. Ne toivoa antavat blogiraskaudet kulkevat viimeisillä kolmansillaan - nyt jo! Puoli vuotta on lyhyt aika lopulta. Siinä missä kolme kuukautta voi olla piinaavan pitkä, kahdesta viikosta puhumattakaan. Mutta meillekin se on mahdollista. Onhan?

Sekaista ja ikävä

2011-06-29T14:18:00.001+03:00

Minulla on välillä valtava ikävä. Se löytyy yllättäin, kahvin ja näkkileivän maku vie tätilän kahvipöytään 80-luvulle, lapsuuden niihin kesiin jolloin leikittiin suurten kivien päällä ja ajeltiin pyörillä pitkin sorateitä. Kuva virkatusta tähdestä saa kyyneleet silmiin ja haluamaan äidin syliin. Uuden koiran katseessa on joskus sitä samaa kuin perheemme seisojassa, väliin melkein tunnen Tytin läsnäolon vieressäni. Ja minua itkettää. Eniten kai se, että aika kuluu. Niin, tiedän - hölmöä. Mutta tässä on jotain, jota minä suren vuodesta toiseen. Kadehdin kirjojen kuolemattomia ja kaipaan itse ikuisuuksiin.

Ajatukset kulkevat edelleen koiran ehdoilla ja ympärillä. Silloin kun se nukkuu, mietin mitä voisimme tehdä toisin, mikä olisi parhaaksi ja yritän löytää ratkaisuja ongelmiin. Minä ajattelen sitä jatkuvasti, kaupungilla, suihkussa, pyykkinarulla. Välillä kauhistelen, mihin olemme itsemme laittaneet tämän eläimen ja elämän myötä. Mutta samalla olen luottavainen ja uskon siihen, että hänen kuuluu matkata kanssamme nyt. Että Artulla ja meillä on toisillemme jokin tarkoitus. Side ja rakkaus välillämme punoutuu vähitellen tiiviimmäksi. Silloinkin, kun tuntuu, että toisella ei ole korvia tai silmiä päässä, kun hampaat ovat käsivarressa tai liepeissä ja päälimmäisenä ajatuksena on päästää toinen vapaaksi moottoritiellä. Yritän olla zen.

Mutta päivä päivältä on enemmän tilaa ja aikaa ajatella lasta. Eilen poljin kotiin yliopistolta ja muistin keskenmenon, oli pakko pysähtyä tien laitaan itkemään. En katsonut, katsottiinko minua, mutta kukaan ei tullut kysymään vointiani, hyvä niin. Naamakirjassa lapsensa pitää saanut päivittää onnellisuuksia ja se tuntuu yllättävän vähän pahalta. Alan sisäistää, että se ei ole minun elämäni, joka puolestaan on tässä ja nyt. Ja se voi muuttua. Ja minä sallin sen muuttua. Tälläkin kertaa.

Muistatteko, kun keväällä tuskailin ympäristötaideteokseni kanssa? Tällainen siitä tuli. Niin, mandalat minulle symboloivat kosmosta. Yhtä suuri osa teosta oli seurata kaiken palautumista alkutekijöihinsä, kivien hajaantumista takaisin ympäri risteystä. Yhtä vääjäämätöntä, kuin elämä. Ja näinkin minä teostani selitin.

Kuljen paljon katsellen katuja ja ihaillen jalkojeni alla tapahtuvaa maailmaa. Kivien miljardisvuotinen kierto on pyörii jaloissamme, emmekä osaa arvostaa sitä elämää, jonka kivi on kokenut. Se on ollut osa suuren suurta ja on matkalla tomuksi päätyen jälleen joskus suureksi massaksi. Sora jalkojemme alla on nähnyt kaiken mahdollisen, ehkä dinosaurukset ja sen kaiken muun elämän alun ja tämän hetken välissä. Katusorasta tulee mieleeni myös avaruus lukemattomine kappaleineen. Kuljemme ikuisuus jalkojemme alla näkemättä sitä mielemme pyörittäessä omiaan. Jotkut sanovat, että elämämme on kirjoitettu tähtiin, ja aina välillä minä toivon kärsimättömyyksissäni, että voisin järjestää tähteni uudestaan, että kaikki menisi juuri niin kuin minä haluaisin. Että lapseni olisivat jo sylissäni.

Tuhat ajatusta sinusta

Edit korjasi typoja

Kirjoittamattomat päivät

2011-06-16T10:16:00.002+03:00

Olen ollut huono blogaaja taas, laiska ja saamaton. Näin meinasin aloittaa tekstini, mutta vaiensin mieleni. Minä olen vain ollut minä, välillä vähän hiljaisempi. Ensin jäin odottelemaan sitä hetkeä, että saisin koiran kuvat toiselta koneelta jakoon, mutta se ei vieläkään ole onnistunut. Sitten jäin odottamaan sopivaa hetkeä ja rauhaa kirjoittaa, mutta sitäkään ei löytynyt. Mutta nyt minä olen tässä. Kiitos vielä kaikille kommenteista hiljaisuuteni keskellä, arvostan.

Minulla ei ole oikeastaan ollut paljoa sanottavana, siksi vaiennus. Uusi perheenjäsenemme on vaatinut hurjasti huomiota, aikaa ja pitkää pinnaa. Pissaa siellä ja täällä, näykkimistä, seinien syöntiä, kenkien varastelua, remmissä vetämistä, pikkukivien, roskien, nurmikon, puun palasten, ulkoseinien, kaarnan, voikukkien, hyttysten ja oravanraatojen rouskutusta - pentuelämää ja suuria toiveita siitä, että saamme hänestä yhteiskuntakelpoisen otuksen. Välillä jopa stressaan tuosta koipeliinista. Miksi se ei voi tahtoa itse ulos, vaikka pissattaa? Mitä sitten, kun se on niin iso, ettei enää syliin noin vain kaapata ja kanneta kolmannesta kerroksesta puskan juurelle? Meneekö nivelet portaissa? Entä jos se kompuroi? Sattuukohan sillä johonkin? Kasvukipuja? Miten me selvitään jättihauvan murrosiästä? Ei tämän merkkisten pitäisi haukkua tai murista, ollaanko me tehty jotain väärin? Eikö se enää luota meihin? Apua?

Kuukauden elämä on pyörinyt pennun ympärillä. Hän kasvaa silmissä ja välillä sitä unohtaa, että Arttu on todellakin vasta pentu, kun painoa on jo 13 kg ja säkääkin niin, ettei enää keittiön tuolien alta mahduta. Onhan se vielä pieni. En sen vielä tarvitsekaan osata kulkea koko aikaa remmissä, tai aina muistaa tulla kutsusta tai pitää huomiota yllä. Mutta niitä opettelemme päivittäin ja kasvamme yhdessä.

Hurjaa, kuinka paljon tuo pieni nelijalkainen on meitä ja eloamme muuttanut. Välillä mietin, että tätäkö se on sitten lapsen kanssa? Ei enää ikinä vapaa? Ei enää koskaan kahdestaan? Sitä, ja vielä paljon enemmän. Eilen ajatusketjun lopulla ajattelin, että taitaa adoptio jäädä, jos biologisia ei tule. Tuossa koirassa on tarpeeksi. Mutta sitten muistin taas miettiä pidemmälle. Nähdä meidät perheenä, kokonaisuutena ja jätin vielä oven a-maahan raolleen. Toivon silti, että sieltä meidän ei tarvitse kulkea.

Arttu on tuonut meille muassaan lapsiajattelemattomuuden. On jopa saattanut mennä päiviä, jolloin en ole miettinyt, surrut enkä kaivannut raskautta, ensimmäistä kertaa vuosiin. Tiistaina täytin 32. Aika kulkee vääjäämättömästi eteenpäin. Ihmiset ympärilläni kasvavat ja vanehevat, nimeävät lapsiaan ja synnyttävät niitä lisää. Minä niin toivon, että pian mekin saamme liittyä heihin.

Maailma, heijaa meitä sylissäsi, kanna rakkautemme kaikkialle. Anna haaveidemme lentää luoksemme, sillä me olemme yhtä, niin kuin maa ja taivas. Minun lapseni olkoon jo minussa.

Rakastan.

Edit osasi käydä lisäämässä kuvan.

Perheenlisäystä

2011-05-09T08:19:00.000+03:00

Meillä on viikonlopun verran seurailtu tepsutusta, opeteltu pissa- ja kakkajuttuja, kuunneltu pientä tuhinaa ja hikkastelua, osteltu leluja ja ihmetelty ruoan määrää. Jo vain, perheeseemme liittyi kahden akaattikotilon lisäksi koiravauva. Olemme hänestä onnessamme, toivomme uuden jäsenemme tuovan kotiimme paljon iloa ja rentoutta, välitöntä hetkessä elämistä ja säännöllisiä rytmejä.

Oman karvaisen tassukkaan hinku on kasvanut tässä prosessissa pikkuhiljaa. Viime syksynä aloin ajatella asiaa tosissaan ja puhua miehelle mahdollisuudesta. Tutkimme rotuja ja löysimme meille sopivan lunkin kotonaviihtyjän, joka kuitenkin tarvitsee säännöllistä liikuntaa ja jaksaa lenkkeillä pitkäänkin. Pääsiäisenä bongasin yhden vapaan pennun koko Suomesta ja viime perjantaina kasvattaja päätti, että olemme hänen koiransa arvoiset. Karvakerä (Sir) Arttu muutti meille ja meidän elämämme. Laitan kuvan hieman myöhemmin, kun pääsen toiselle koneelle.

Kirsikka

2011-04-21T10:53:00.002+03:00

Minä katselen vihreinä hehkuvia kuusten latvoja ja lämmitän itseäni auringossa. Kuulkaa, minä sulan kuin likaantuneet kinokset, valun hiljaa maaperään ja tulen yhdeksi. Annan korsien kasvaa ja taittua, ihmisten tulla ja mennä, hetkien lipua ohitse ja jäädä pysyviksi. Tänään kävelin yliopistolle vain siksi, että voin ja koska minulla on aikaa. Katselin kuraantuvia kengänkärkiäni ja oikaisin vielä kohmeisen nurmen läpi, sen pinta uinui kuolleena vanhaa sykliään uuden suunnitellessa jo kasvuaan. Niin minussakin, vielä suren vanhoja kipujani, opettelen kerta toisensa jälkeen luopumaan enkä vieläkään ole mestari. Tuntuu hyvältä kuitekin huomata, että kaiken sen myllerryksen alla siemenet itävät, ne hiljasena mielessä lausutut toivon ajatukset, ruma muuttuu kauniiksi.

Välillä olen niin ankara itselleni. En pidä siitä negatiivisuudesta jota käsittelen, tavasta jona se ilmenee minussa. Koska se näyttää minulle sen, mitä en ole, alleviivaa keskeneräisyyteni mielikuvaa, korostaa kasvunpaikkojani ja matkani niitä polunkohtia, jotka ovat käyttämättöminä niityttyneet umpeen, lakanneet olemasta. Ihan vasta ymmärsin, että ei ole mikään pakko kulkea sitä yhtä reittiä, välillä on tarpeen uskaltaa astua polulta niitylle ja kohdata rajoitta koko maailma. Tehdä juuri niin miten ei pitäisi, ehkä ihan oma polku, tai eksyä, tai oikaista. Tai vain jäädä paikoilleen itkemään. Välillä on hyvä nähdä vain pieni maailmansa ja oma napansa, löytää avaruus sisältään ja oppia suunnistamaan omista tähdistään. Tunteet täytyy tuntea ja vaikka jotkut ovat sitä mieltä, että kaikki voi olla aina ihanaa näkökulmaa vaihtamalla, on purkauksilla silti paikkansa. Ne toimivat merkkeinä ja merkitsijöinä, auttavat huomaamaan sen, mitä minussa taphtuu.

Olen lueskellut Ihkuusia ja löytänyt sieltä monesti itseni. I used to be that girl, so and totally that girl. Kolme vuotta sitten, ennen kuin tämä prosessi oli vielä saanut alkuaan, silloin kuin se oli vasta itämässä. Aloin elää unelmilleni ja huomasin ennen pitkää vetäneeni pitkän viivan toivelistani toteutuneiden ylle. Paitsi sen yhden, en ehkä voi sanoa tärkeimmän, mutta yhden suuren ja elämäämullistavan toiveen yli, lapseni odottaa vielä. Mitä minussa on tapahtunut, minne meni se tyttö?

Välillä mietin, olenko kiittämätön, kun minulla on jo kaikki muut. Minulla on loistava parisuhde ja ihana ihminen rinnallani, minulla on ystäviä joihin voin nojata ja luottaa ja jotka jakavat kanssani tätä maailmaa. Teen juuri sitä mitä haluan ja olen matkalla juuri siihen ammattiin, joka tuntuu omimmalta. Olen terve. Minulla on mahdollisuus panostaa hyvinvointiini. Asun mukavasti, talous on kunnossa ja elämä kaikin puolin puitteissaan, minulta ei puutu mitään. Lapsi olisi kirsikka tämän jälkiruoan huipulle, mutta se on silti vallan nautittavaa ilman tuota herkkua. Mutta ei täydellistä. Ja oikeastaan, se kirsikka on aika olennainen kokonaisuuden kannalta. Se vaikuttaa siihen, miltä seuraavat kerrokset maistuvat. Ja joinain päivinä, en halua muuta kuin tuon kirsikan.

Eikö tämän pitäisi silti todistaa minulle, että vanha minäni oli oikeassa. Katson kaikkea hyvyyttä ympärilläni ja olen siitä onnellinen. Jospa universumi kasvattaa vasta sitä minulle täydellisintä kirsikkaa, ne kolme aiempaa ovat olleet vääränlaisia? Entä jos minä en vain ole osannut uskoa ja vetää puoleeni oikein? Kulkenut liikaa negaatioissa ja vahvistanut vain huonoa satoa? Tarjonnut puuni tuholaisille ja altistanut hallalle? Minä en haluaisi uskoa, että maailmankaikkeus on lopulta niin julma. Että se ei sallisi ihmisille suruaan, harharetkiä sysiniityille tai aarniin. Että jos pelottaakin, että kaikki otetaan pois, niin sitten se otetaan. Sillä minusta tuntuu, että juuri sinä hetkenä, kun luottamus on tullut hengitykseeni, niin kaikki on viety pois. Juuri niinä hetkinä kipu on kiipinyt vatsaani ja linnut ovat vieneet lapseni.

Haluaisiko joku kertoa, mistä tässä maailmassa on kyse? Paimentaa minut niityltä polulle tai vuoren huipulle, jotta voin nähdä kauas ja selkeästi.

B?

2011-04-06T07:15:00.000+03:00

Juttelin eilen sen tytön kanssa, jolla on sama la kuin mitä itselläni olisi ollut. Hän tekee työtään äitiydestä ja raskaana olemisesta. Hei helvetti, en voi pitäytyä omassa aiheessani. En halua kohdta niitä tunteita, sanoja ja oloja, jotka vastakkainasetteleumme aiheuttaisi. Itsessäni kyllä, vaan entäs ne muut?

Luomisen tuskaa

2011-04-05T08:51:00.002+03:00

Viikonloppu yllätti ovulaatiolla, tikutin hymynaaman ensimmäisenä testauspäivänä 3 päivää etuajassa. Tähän kiertoon en ole jaksanut lähteä mukaan systemaattisesti, olen jättänyt aamulämmöt sikseen ja yrittänyt vain pysyä elämäni vauhdissa, stressaan. Annan kai liian suuren merkityksen opiskelutehtäville enkä ole oppinut vieläkään näkemään matalia aitoja. Lähestyn kaikkea kovin tosissani ja kunnianhimoisesti, väsynkin. Tai enemmänkin ahdistun siitä, että jatkuvasti tulee tehdä, analysoida, esittää ja suorittaa. Kyllä, itse olen tämän valinnut ja tämä on vain ohimenevää, mutta tässä kuussa on hyvin vähän aikaa nautiskelulle. Niinpä ei liene yllätys, että se tapahtui sunnuntaina - ensimmäinen seksiriitamme.

Jokainen hieman pidempään raskautumista yrittänyt tietää, mitä se on. Otollisimmat hedelmöittymishetket yritetään taktikoida tuntien tarkkuudella, spekuloidaan parhainta ajankohtaa niiden annetun 48h armon tunnin aikana, mitkä ovulaatiotestin plussa suo. Silloin yksi pikakypsyvä munasolu voi yhtäkkiä olla liikaa - sekin pitäisi vielä ennättää huomioida, vaihtaa suunnitelmaan b ja toivoa parasta. Ja silloin voi käydä niin, että jos puoliso 1 tekee koko päivän tuskaisena esseetä taidefilosofiasta ja puoliso 2 herää pelimaailmastaan hieman ennen nukkumaanmenoa siihen todellisuuteen, että asialle voisi ehkä tehdäkin jotain, niin puoliso 1 heittää faktat naamalle: väsyttää, et sitten aiemmin voinut? Ja kuka siivoaa terraarion, se on pakko tehdä tänään tai meillä on 300 pikkuetanaa? Puoliso 2 ehdottaa viattomasti: että ehkä me vielä ennätettäis sitten huomennakin, jos nyt siivotaan? Puoliso 1: Ihan vittu sama, en mää mitään raskaaks tulis kuitenkaan.

Kaksi ja puoli vuotta vei kuulla nuo sanat suustani, epäuskon ääneenlausuttu raja on ylitetty. Olen edelleen hämilläni ja mykistynyt tuosta sammakosta. Olen aina ajatellut, että en koskaan anna periksi, en luovu toivosta ja mahdollisuudesta, että en antaisi sanoille ikinä valtaa tehdä minusta ikuisesti lapsetonta. Tuon jälkeen olemme puhuneet paljon, jakaneet todellisuuksiemme pintoja ja mieheni ehkä paremmin ymmärtää sitä maailmaa, jossa minä elän, ja minä hänen. Minun mieleni on surullisempi kuin mitä olen tiennytkään.

Opinnossa tulisi tehdä ympäristoestetiikan työ. Seuraan kauhulla vierestä, kuinka oma visioni vahvistuu päässäni, ruokkiutuu jatkuvasti uusilla sanoilla, mielikuvilla ja toteutusmahdollisuuksilla. Kaikki muut vaihtoehdot tuntuvat yhä valjuimmilta ja minun on ehkä vain pakko tehdä lapsettomuuteni näkyväksi taiteen keinoin. Yritän paeta mahdollista teostani, mutta se seuraa minua perässä, nousee pintaan sinnikkäästi ja vaatii tulla kuulluksi. Kyse on vain uskalluksesta. Siitä, kuinka avoin tohdin olla itseni kanssa, kuinka paljon haluan muiden tietävän minusta. Haluanko päästää muut haavoihini? Kuinka rehellisesti voin olla puolituntemattomien joukossa sitä, mitä olen. En vielä tiedä. Ehkä annan kaiken vain syntyä ja päätän sitten, saavatko muutkin nähdä. Mutta jos eivät saa, pitäisi olla vaihtoehto b, ja sitä ei ole, apua?

Ja riita, se päättyi kauniisti.

Hyvä päivä

2011-04-01T09:11:00.000+03:00

Hurr, pitkästä aikaa ihana rauhallinen ja lempeä aamu. Painoin hellävaroin sarastusvalon kiinni puoli seitsemältä, kiehnäsin kiinni miehen unilämpimään ihoon ja nukahdin vielä tunniksi. Olen juonut kahvia ja seikkaillut virtuaalisissa lempipaikoissani, hengittänyt syvempään ja pidempään kuin mitä minulla on liian pitkään hetkeen ollut aikaa. Juuri nyt ei ole kiire.

Minun ei tarvitse imeä itseeni tietoa, ei keskutella, perustella tai ottaa kantaa - ihanaa. Tai siis, pidän tuosta kaikesta, mutta aikatauluni ovat edelleen niin tiukat, että kivoista asioista ei ennätä nauttia ja opiskelu muuttuu pakkotahtiseksi suorittamiseksi oman jaksamiskyvyn rajoilla. Onneksi tämä vähitellen helpottaa, kuukauden päästä on jo väljempää. Päätös lykätä hoitoja syksyyn oli oikea. Tässä myräkässä stressihormonit taitaisivat voittaa 1-0. Toissapäivänä ihanin mieheni tuli kotiin kukkien kera, vain koska halusi jotenkin lievittää ahdistustani. Pieni ja kaunis ele sai minut hymyämään loppuillaksi, ja orkidean sekä ruusun hento tuoksu houkuttelivat esseetäni hellävaroen loppuun. Rakastan.

Eilen sain siis itseni eroon kahdesta isosta työstä. Piirrustus- ja maalauskurssin kritiikki meni loistavasti, niin hyvin että opettajani halusi ostaa piirrokseni, mikäli se sopii hänen kotiinsa. Lisäksi hän pyysi minua tekemään grafiikkaa, jota tiedekunta voisi ostaa ja myydä liikelahjoina. Saa nähdä ennätänkö, sillä grafiikka on minulle niin vierasta vielä. Mutta tuntuu hyvältä, että joku näkee minussa suuren potentiaalin itselle tärkeässä asiassa.

Mutta kaikkein parasta eilisessä oli tieto siitä, että äitini on terve. Tai siis, jos kaksi kystaa ja hematooma maksassa lasketaan terveeksi, mutta mitään rankkoja hoitoja, leikkauksia tai lääkityksiä ei aloiteta ja hän voi jatkaa elämäänsä normaalisti. Olen vahvasti sitä mieltä, että voimme tuntea itsessämme toistemme energiat. Olen varma siitä, minulla on yhteys äitiini ja että olen aistinut äitini tunteet itsessäni, kaiken sen pelon ja levottomuuden ja huolen. Eilen yhden aikaan suuri huojennus ja helpotus levisi mieleeni, ja soitto kotiin varmisti tilanteen. Juuri tuolloin äitini oli saanut tietää, että syytä huoleen ei ole.

Tänään minä aion leikkiä ja ideoida ja halailla puita. Aion kadottaa itseni johonkin mielettömään, paikkaan jossa analyytikko ja stressaaja muuttuvat lapseksi, joka kokee ja elää aisteillaan ja kehollaan. Siitä huolimatta, että huomenna on seminaari, jossa pitää keskustella taidefilosofiasta järkevästi ja että siihen pitää valmistautua. Tai että tuleva viikko vaatii lisää analyysejä, esseitä ja esityksiä. Hys, minä sanon niille.
Tämä ilta on minun ja meidän. Muu saa odottaa.

Paha päivä

2011-03-23T13:57:00.000+02:00

Sisältövaroitus: pahaa oloa **/***. Lue omalla vastuulla.

En jaksa ottaa valosta kiinni, vaikka se tyrkyttää itseään niin jo pitkään. Kuljen kumppareissa hankia ja siristelen silmiäni, aurinkolasit ovat aina jossain muualla. Kirkkaus osoittaa sormellaan jokaisen pölyhiukkasen ja hajallaan olevan asian, näyttää varjoina esineista asioita, joita en tiennyt olevankaan. Tänään minä olen sille vihainen.

Tai ehkä olen enemmän surullinen, mutta silti tekee mieli potkia lumipaakkuja siroaviksi kiteiksi, piirtää paksuja viivoja paperille niin, että hiili narskahtelee murusiksi ja kynistä terät katkeavat. Haluan laittaa kädet silmille ja korville ja laalatttaa maailman tasaisen hiljaiseksi paikaksi, jossa minun ei tarvitse katsoa kuinka minun laskettu aikani kasvaa toisen vatsassa kauniina. En halua kuulla hänen ihmettelevää nauruaan siitä, että meille tulee joku, joka ei puhu ja lässyn lässyn. Ajatella. En ainakaan silloin, kun kuukautiset kolkuttavat tuloaan sen yhden ainoan ylimääräisen ja toiveisen päivän jälkeen.

En ehkä voi kaikkein parhaiten. Aika katoaa yliopiston ja unen väliin ja huoli kaartaa mukaan päiviini. Äidiltäni löydettiin maksasta kaksi kystaa ja jokin kiinteämpi juttu, tämän kierron pellepäivänäni. Odotamme pääsyä viipalekuvauksiin. Tiedän, murehtiminen ja pelko eivät kanna pitkälle, mutta teen sitä silti. Ehkä enemmän empatiasta, kuin kuoleman tai sairauden pelosta. Tunnen äitini tunteet minussa.
Olen väsynyt, tukossa ja lukossa.

Ärsyttää välinpitämättömyyteen saakka.

Hehku

2011-03-04T09:15:00.000+02:00

Viime päivinä olen halunnut huutaa ääneen, käskeä koko maailmaa näkemään elämän minussa. Tämän poltteeen, tämän riemun, tämän intohimon ja pulppuavuuden - katsokaa kuinka se kuplii ihoni alla! Minä elän! Sen toisen hiljaisen ja mietteliään ja melankolisen rinnalla sykkii toinen, ja ne ovat yhtä. Ja ne ovat totta. Enkä nyt yritä kielikuvin kertoa olevani raskaana, sillä en ole. Mutta muuten minä Olen.

Eilen hyppytunnilla päädyin maalaamaan. Suteni ja Aaloni metsästäni tuli heleä ja kirkas, täynnä niitä värejä joita sanat minussa herättävät, ei pelkkiä mielikuviani. Ilmeisesti olen jonkin asteisesti synesteettinen. Minulla on sanoille omat värinsä, jokaikiselle oma sävynsä ja aallonpituutensa. Yleensä kytken tuon tilan pois päältä, sillä on helpompi keskittyä ja elää ilman jatkuvaa väriliekehdintää. Mutta nyt annoin savyjen tulla sanojen läpi ja Kallaksen Sudenmorsiamesta tuli kirkas ja heleä.

Tein puhdasta ja likaista, tummaa ja vaaleaa, tasaista ja rytmiä. Olen oppinut jälleen leikkimään, karistanut vuosien analysoinnin ja teoretisoinnin kannoiltani tai imenyt sen niin syvälle ytimeeni, että voin unohtaa jälleen. Voin halutessani uhmata kultaista leikkausta tai antautua sille, minä olen sommitelmat ja väriopit ja dynamiikat ajattelematta. Ehkä olen vapaa.

Houkutan pintaan tiloja ja rajoja tunteella, en pakolla. Siinä nopeassa kaksituntisessa rakastuin itseeni jälleen, rakastuin mieleeni ja maailmaani, rakastuin väreihini ja paperiini. Hengitin ja maalasin, katsoin ja maalasin, elin ja maalasin. Olin hurjan nopea. Lopetettuani minun oli istuttava hiljaa sohvalla, huohotettava, tuijotettava eteenpäin, päästettävä irti. Vatsani perhosteli ja purin huultani etten olisi huutanut, riemusta enkä nälästä, himosta.

Katselin ihmisten kauneutta, hurmaannuin lattialaattojen labyrinteista ja värisin - ihan niin kuin silloin joskus kun maailma oli minulle vielä uusi. Juoksin kertomaan sille tytölle, jonka kanssa halusin kaikkein eniten jakaa hetkeni. Menimme katsomaan ja rakastimme, sitä hetkeä ja elämää ja toisiamme ja maalaustanikin. Saman tytön syliin ja silitykseen painauduin eilen taidemuseossa, tulin liian varhain yliopistolle jakamaan aamiaista, tanssahtelin käytäviä hänen laulaessa uutta lauluaan. Elin samoja tekoja ja tunteita kuin 13 vuotta sitten. Ja muistan jälleen, että ei aikaa ole. On vain ikuinen nyt, syklinen, polttava, hehkuva, ja viileän rauhallinen hiljaisuus, minä ja kaikkiluova mieleni.

Olen herännyt talviunestani, vetänyt puoleeni samoin ajattelevia uusia ihmisiä ja löytänyt niitä pieniä salaisia tienviittoja, joilta olen sulkenut silmäni pitkään. Rakastan. Mutta jotta kaikki ei olisi pelkkää hekumaa ja lentoa, niin annan itseni myös haikailla. Kaivata ja kadehtia, jos tunnen sen tarpeelliseksi. Ja tunnen kyllä. Mutta kateeni sävy on muuttunut, pehmentynyt hellyydeksi ja hienoiseksi sääliksikin, taittanut vihan ja katkeruuden särmän. Kyllä tämä tästä.

Mutta halusin kertoa, että olen kyennyt unohtamaan hetkiksi. Ja ne hetket ovat olleet kauneimmat aikoihin. Uskon, että Universumi on hyvä.

Aikalisä

2011-02-22T09:36:00.002+02:00

Eilen maalasin täällä yhdeksän tuntia pieniä ja hieman isompia poskia, käsivarsia ja kämmenselkiä: perhosia, kukkia, prinsessoja, lohikäärmeitä, koiria, kissoja, merirosvoja, pääkalloja, logoja ja tekstejä. Toisia jännitti ihan valtavasti, toiset tulivat syliin saakka istumaan, ujoimmat tyytyivät seuraamaan isovanhempien ja vanhempien kyljestä siveltimen liikkeitä. Pienet ihmiset istuivat hievahtamatta tuolilla ja unohtivat melkein hengittää pensselin kosketuksesta. Söpöin ei tohtinut katsoa peilistä hänelle maalaamaani kuvaa.

Olin jo melkein unohtanut, millaista on olla lapsi. Sen, miltä tuntui kohdata jotain ihan uutta ja kokea tuntematonta, ilman odotuksia tai pohjaa josta hakea uskallusta ja tietoa, että näin tästä selvittiin viimeksikin. Aikuisena se ei ole enää sama - uusissa tilanteissa meillä on vuosikymmenten kokemus selustassamme. Jotain, josta ammentaa silloin kun hirvittää tai matto nykäistään alta.

Sunnuntaina mummoni täytti 90 vuotta. Nainen, jolla on ehkä kaunein nimi koskaan ja jonka syvä salliva viisaus tekee minuun aina yhtä suuren vaikutuksen. Hän hartaana vanhoillislestadiolaisena ei ole koskaan sulkenut syliään keneltäkään, ei tuominnut toisin eläviä eikä ajattelevia. Ei tytön tyttöystävää, ei hurjia kampauksia, ei kirkottomuutta eikä muita hairahduksia.

Juhlat vietettiin seurakuntatalolla ja niissä veisattiin paljon, kiitettiin elämästä iloineen ja suruineen, luotettiin Herraan ja Hänen rakkauteensa. Ja arvatkaas, minun oli ihan hyvä. Virsien rauhallinen poljento tyynnytti ja liikutti, ymmärsin jotain lisää siitä maailmasta, josta osa minua tiedostamattakin on ammentanut. Koin rauhaa ja yhteenkuuluvuutta ilman kristillisyysahdistustani ja kirkkoarvokapinaani. Ei tämä ole sittenkään niin kaukana omastani, kuin mitä välillä ajattelen. Ei tässä muodossaan.

Olen vältellyt äidin puolen sukujuhlia viimeiset viisi vuotta. Olemme sisareni kanssa liki ainoat ilman lapsia, toinen tahdosta, toinen tahtomattaan. Ja aina joku on raskaana, jollain on pieni vauva kainalossaan, pieniä ihmisiä vilistää kaikissa mitoissa pitkin pihoja. Välillä he esittävät näytelmiä tai laulavat kuorona, joku soittaa pianoa tai jotain torvea ja minua itkettää. Kerran oli pakko karata rivivessaan pyyhkimään silmäkulmia ja hengittämään syvään, silloin kun serkkulauma puhui elokuun lasketuista ja asetteli pikkuisia riviin kuvaa varten.

Minä en aina kuulu joukkoon. Vatsaani vilkuillaan joka kerta, mutta koskaan ei kysytä, että milloin? Ei onneksi myöskään miksi, oletteko ajatelleet tai mitenkäs näin. Lapsettomuutemme korostuu tuossa hedelmällisyydessä, leijaa ilmassa aaveena, kylmänä henkäyksenä selkäpiissäni. Kummituskissana, jota ei nosteta pöydälle, en edes minä itse. Parempi on, että sitä ei huomata niin se ei tule vaivaksi.

Eilen pyysin miestäni soittamaan OYS:iin ja siirtämään aikaamme. En ole vielä valmis hoitoihin, en henkisesti enkä tahdo järisyttää kehoani nyt väkisin. Aikalisä jatkuu elokuuhun.

Dpo 6 - plah ja valitus

2011-02-17T08:07:00.000+02:00

Pakkanen puree liian kylmänä, kodissamme vetää ja olen ytimiä myöten jäässä ja väsyssä. Eilen makasin olohuoneen matolla kahden viltin, yhden pyyhkeen ja aamutakin alla villapaidoissani, johon mieheni minut ystävällisesti peitteli. Odotin nuokkuen säädyllistä nukahtamisaikaa ja katosin yhdeksältä uniini.

Tuore ja raakaruoka tuntuvat vastenmielisiltä ja liian kylmiltä keholleni, toisaalta aamun ruispuurostakaan ei lämmön jälkeen jää onnellisuutta vatsaani. Ei huvita syödä. Tuntuu, että mikään ei myöskään imeydy - iho ja kynnet voivat huonommin jälleen. Olo on tukkoinen, turvonnut ja plah.

Ajatukset ovat tahmeita ja sanat vajaita, rytmittömiä ja laahaavia.

Aamulämpö on jämähtänyt tiukasti ovulaatolukemiin, sitä kolmatta lupaavaa nousua ei näy.

600 vuotta sitten

2011-02-13T21:46:00.000+02:00

Who is man?
    The reflection of the Eternal Light.

What is the world?
    A wave on the Everlasting Sea.

How could the reflection be cut off from the Light?

How could the wave be separate from the Sea?

Know that this reflection and this wave are that very Light and Sea.

      Jami, Diwan, tr by W.C. Chittick

Erillisyys

2011-02-13T10:46:00.001+02:00

Eilinen sai minut miettimään itseäni, lukemaan tekstejäni taaksepäin ja ymmärtämään jotain. Minulla ei vielä ehkä ole sanoja oivallukselleni, mutta maailma alkaa avautua, ja minä. Jos joku on joskus väittänyt, että kasvaminen on helppoa ja kivutonta, niin en uskoisi häntä. Tarvitsen niitä peilejä kunnes ei ole enää peilattavaa. Kolmas syntini lienee erillisyyden harha - minä minä minä vs. universumi, jumalat ja kaikkeudet. Oikeastaan on todella jännittävää, että pystyn 12 tunnin sisällä liikuttamaan itseni ykseydestä täydeliseen kadotukseen. Siksikö meillä on tunteet? Että meidän olisi mahdollista ymmärtää.

Soitin eilen sittenkin ystävälleni, puhuimme raskauksista ja niiden keskeytymisistä. Ennen tätä lasta hän oli kokenut keskenmenon ja pystyi paremmin ymmärtämään kipuani. Kerroin katkeruuksista ja siitä, kuinka välillä on vaikea olla aidon puhtaasti onnellinen rakkaidenkin ihmisten raskauksista ja lapsista ja kuinka en pidä siitä. Luulen, että hän ymmärsi. Siksi hän soitti ehkä vasta juuri nyt, koska pelkäsi reaktiotani, sitä kipua, jonka hän mahdollisesti minulle aiheuttaisi. Samasta syystä olen vältellyt ottamasta häneen yhteyttä, vaikka olenkin tiennyt, että heille tulee poika. Mistäkö? Toiset asiat vain tuntee sisällään niin vahvoina. Ja minä uneksuin hänen keskenmenonsakin syksyllä.

Eilen yritin selittää miehelleni, mitä kaikkea minussa tapahtuu niinä hetkinä, kun kipu tulee liian vahvaksi pysyäkseen säädyllisenä. Yllätyin ja suutuin siitä, että hänen täytyi kysyä. Luulisi, että kaikista ihmisistä juuri sinun tulisi tietää, miltä tämä tuntuu! Etkö sinä sure? Ajattele kuolleita lapsiamme? Tätä kaikkea? Olenko tässäkin oikeasti niin yksin, kuin mitä välillä luulen. Että kukaan ei voi ymmärtää?

Kyllä, kyllä hänkin suree, mutta niin paljon tyynemmin. Osaa olla velloutumatta pahaan oloonsa, on rationaalisempi ja zenimpi, antaa asioiden tulla ja mennä. Sanoo minulle ääneen ne kaikki asiat, jotka tiedän tosiksi, mutta joilla ei myrskyssäni ole valtaa kuohunnan yli. Sillä ei ole mitään merkitystä, kuinka muut saavat lapsia. Mekin saamme, kun on aika. Paitsi että prosessini tässä vaiheessa en ole yhtä luottavainen ja varma kuin hän. Se ehkä aiheuttaa suurimman kivun - epävarmuus. Jos voisin olla varma siitä, että lapsemme on joskus sylissämme, olisi kaikki helpommin nieltävissä, koko matka kohti valoa.

...

2011-02-12T17:10:00.001+02:00

Tämän piti olla minun pellepäiväni.

Iltapäivällä sain soiton ystävältäni, hän kertoi heille tulevan pääsiäisvauvan.
Että raskaus alkoi elokuussa ja kaikki on mennyt hyvin.
Olen tiennyt, että he yrittävät ja olen aavistanut, että hän on raskaana.
Mutta en olisi tahtonut kuulla totuutta tänään.

Kolme sanaa sai minut tolaltaan,
rikkoi tasapainon ja todellisuuden ja harhautti raiteilta.

Tsäp - koko historia oli siinä,
minä ja kuolleet lapset ja muiden onnistumiset.
Katkeruus, suru ja viha.
Niin pienestä se oli kiinni.

Miten helvetin pitkään niitä vielä riittää?

Pääsiäinen - kaksi viikkoa ennen omaa LA:ni.

Tarvitsenko todella näitä kaikkia peilejä ympärilleni?

Lupasin soittaa takaisin,
en vain voi, vielä.

Dpo 1 - pakkasta ja rakkautta

2011-02-12T11:12:00.003+02:00

Valo taittuu hiuksista ja varjot lakanalla ovat kauneimpia, kuljetan sormiani hivellen pitkin laskoksia ja hengitän unista ilmaa. Se on vielä sakeana yön kuvista, yllä leijaavat toisten todellisuuksien aihiot. Juuri nyt on mahdollista, että minussa uusi elämä sykkii tasaisesti, jakaantuu ja jakaantuu ja jakaantuu ja jakaantuu.

Kaikkeus, ruoki toivoani, ruoki minun verelläni ja voimallasi, koska me olemme yhtä.

Yöllä minä heräsin pakkasen ääniin. Kuu tuijotti sisään ja nousin hiljaa ylös, puin ääneti ylleni monta kerrosta villaa, näppäilin koodin ja menin ulos. Kävelin pienen metsämme rajaan, suljin silmäni ja tunsin puut. Ne valmistautuvat heräämään, ojentelevat verkkaan neulasia, tunnustelevat kevään tuloa. Katselin taivaita ja kipristelin kylmän kuivaa ilmaa, olin siinä ja tässä ja kaikkialla, samana.

Annoin runkojen hohkan tulla minuun, hengitin yötä itseeni kunnes sain kyllikseni. Mies ei ollut herännyt lähtööni ja mietin, noinko helppoa se olisi, häipyä. Loikata salaa omaan elämään, kun kukaan ei pitäisi kiinni tai pistäisi vastaan. Paitsi minä itse, ja se kaunein side välillämme. En edes tahtoisi muuta.

Yössäni oli jotain samaa kuin olleissa retkissäni, niissä katveen ja valon taitteissa jolloin olen palannut luota tai luokse, uuden ihmisen hurmoksessa ja rakastumisen siinä vaiheessa, jolloin toinen tulee vastaan. Hekumassa, innossa, kaipauksessa, halussa valloittaa ja humaltua ja valvoa vaikkei jaksaisi.

Toisinaan minä kaipaan olleita hetkiäni kuullessani nuorempien kikattavan niistä, kertovan vähäisistä unistaan ennen luentoa tai tapaamisia. Muistelen millaista se oli ja tunnen kutinan vatsassani. Ja samalla muistan, kuinka kaipasin turvaa ja pysyvyyttä ja siteitä. Eiväthän ne sulje toisiaan pois, meissä on kaikki. Rakastan enemmän kuin eilen, päivä päivältä. En vain häntä tai itseäni tai muita - kaikkea.

Näinä hetkinä lakkaan tahtomasta ja uppoan elämään. Ymmärrän, että lopulta ei ole olennaista mitä meillä on tai ei ole, mitä olemme tai emme, missä olemme tai mistä olemme pois. Tärkeää on se, että olemme. Miten? Sitä aion miettiä tänään. Mutta en tässä, kauniiden varjojen välissä, missä on nyt.

,

Ovulaatio

2011-02-11T07:18:00.001+02:00

Tämä aamu pitää minua otteessaan, kietoo tiukasti sormia raajojeni ympäri ja vetää takaisin uneen. Eilen karkasin velvollisuuksista, tänään en enää pysty. Päsen helpommalla, jos nyt vain menen. En jaksaisi muita ihmisiä tänään, en suunnitella, en kuunnella, en puhua.

Jäsenet tuntuvat painavilta, ja odotan niitä päiviä, että saan juoda pitkään kahviani puiden kanssa. Ne lukevat minulle lehtiään ja minä unohdun hetkeen kaipaamatta mihinkään. Ilma tuoksuu erilaiselta, on helppo luottaa.

Ovulaatiotestiin ilmestyi hymynaama.
Jälleen universumi antaa meille yhden mahdollisuuden löytää toisemme.
Sytytän lyhdyn kohtuuni, seuraa valoa.
Se on sinulle pehmeä ja lämmin.

Toinen syntini: metsänpeitto

2011-02-08T11:11:00.004+02:00

Unessa testiini ilmestyi kaksi viivaa, sinä hetkenä kun viimeksi osasin odottaa. Meillä oli meno juhliin, ja meikatessani huomasin lavuaarin törmällä hanan vieressä ihan selvän plussan. Äitini oli vieressäni, ja minun oli pakko kertoa hänelle heti. Matkalla kuiskasin miehelleni: Minä olen raskaana. Katsoimme toisiamme pitkään ja pelkäsin kaiken onnen keskellä. Mitä jos taas? Oli kesä ja talvi ja heräsin. Mitä, jos taas?

Tähän kiertoon olen kavunnut mukaan. Kymmenes päivä, ensimmäinen ovulaatiotesti näytti negaa, kuten pitääkin. Mutta toinen viivoista oli jo selkeästi vahvistunut, ihan niin kuin aina. Eilen aamulämpö oli 36,16, toissapäivänä 36,26. Vielä ei ole kavuttu yli rajan. Minä tiedän missä kehoni menee. Mutta mieleni, se hamuaa tuntemattomille poluille, turvallisuuden rajamaille, tasapainoilee tikkuisilla puilla. Aita on mielen rajatila.

Kerrotaan, että kulkiessaan lumotusta portista voi joutua metsänpeittoon, haltijoiden ja muiden valtakuntiin, josta ei löydä takaisin. Niin on käynyt monille, Morgainelle ja itse Lancelotillekin, muistaakseni. Koskaan ei saisi syödä mitään, mitä metsän väki sinulle tarjoaa, sillä se on sitten siinä, paluuta ei ole. Ja minä en enää muista, kummalla puolella kuljen. Sillä välillä tuntuu siltä, ettei mikään muutu. Samat teot ja tanssit ja elämät tapahtuvat kehänä loputtomasti. Aika pysyy ja minä värjyn ennallani muiden kulkiessa eteenpäin - valmistumatta, lapsetta, kummallisen vapaana vankina.

Olenko kulkenut usvissa huomaamattani puolituisten tiloille? Nostanut kiellettyjä maljoja, unohtanut hevoseni ja tikarini nääntymään nälkäänsä? Syömään jäätynyttä maata, ruostumaan tuppeensa teoitta? En tiedä. Täällä pitäisi olla ikuisen kesän ja loputtoman juhlan, kauniin unohduksen täydellisyyksien sylissä. Lehdet puhuvat tästä, ja suut yliopiston käytävillä, sisälläni kiusaavat toiset äänet. Sinäkin kuljit siitä portista, sinä tartuit ensimmäiseen käteen, nielit viinit ja lembasit ja lupasit itsesi meille. Etkä osaa takaisin, et luota itseesi, et Suurimpaan. Tule, tanssitaan, niin mikään ei muutu. Laula kanssamme lapsettomien lauluja. Ojenna lasisi. Suutele huuliani. Unohda.

Ja minä mietin, että onko unissani sittenkin totuus, se oikea ja kaunis elämä. Että tämä onkin vain pahinta yötä, josta herään onneen ja kohtuni kasvuun. Mieheni katseeseen ja sanohin, jotka helisevät luottamusta ja uskoa ja hedelmällisyyttä. Että ehkä jossain on se portti, josta peruutan takaisin ja kaikki kääntyy päälaelleen. Sinä hetkenä hirtetty nousee leijumaan ja linnut heräävät henkiin. Nousevat lentoon ovensuista ja porttien pielistä. Enkä enää vuoda, en kertaakaan yhdeksään kuuhun.

Ensmmäinen syntini: katkeruus

2011-02-07T08:32:00.002+02:00

Minä en tiedä, mitä ajatella, tuntea tai kokea näinä päivinä. Kuin joku suuri tuuli puhaltaisi minusta kaiken liikkeeseen, nostaisi ilmaan tomuksi kadonneet päivät, koko unohdettujen tunteiden autiomaan. Dyynini vaeltavat satoja kilometrejä, nousevat ja laskevat, kasaantuvat kadotakseen ja noustakseen. Hengitän sitä josta olen tullut ja johon olen palaava, hienoa ja näkymätöntä, huokoset tukkivaa.

Suren, pelkään, ahdistun. Itken poikasensa myrskyssä menettäneitä merileijonia, lastaan kaipaavaa Aaloa, kuuntelen kaihoisia lauluja. Katselen kuvia pojasta, jonka ikäinen lapseni olisi. Luen hiljaa kommentteja hänen tomeruudestaan ja suloisuudestaan, niin isänsä ja äitinsä näköinen. En kirjoita niiden alle omia sanojani: Tässä kuuluisi olla minun lapseni. Aina joku läheltä vie minun vauvani, ruokkii sillä omaansa kasvamaan suuremmaksi. Enkä pääse koskaan pakoon totuutta. Teidän vatsanne eivät ole vatsojani, lapsenne ole omiani. Ne ovat maailmankaikkeuden epäoikeudenmukaisia kohtuja hedelmineen.

Ne äidit kävelevät niin itsevarman suojelevina katuja rattaineen, pulkkineen ja kantamuksineen. Päivittävät paljaita pingottuneita nahkoja avatareikseen ja ilmoittavat ylpeinä viikkonsa, 34+5. Minä piilotan kipuni heidän muassaan, lakaisen maton alle odottamaan päiviä, jolloin uskon taas.

Luulin jo päässeeni tästä, mutta miettiessäni aikaa tajuan, että kaikki tapahtui oikeastaan aivan vasta. Kuukaudet voi laskea yhden käden sormin, vaikka minusta tuntuu muulta. Pimeä keskiaikani on aivan nurkan takana, rutto ja rotat ja vitsaukset, inkvisiittorit, aneet, kadotukset. Ja minä palan omassa puhdistavassa tulessani kunnes sieluni on valmis nousemaan kohti vapautusta. Maho nainen, paholaisen oma. Kirottu juoksemaan sutena suolla, loputtomasti taakatonna, vapaana?

Eilen aloitin Siri Kolun Metsän pimeän ja hän kirjoittaa minun sanojani ja kokemuksiani. Hän puhuu kirjoistani ja hahmoistani, minun metsästäni ja Aalostani ja muista. Asioista joita olen ajatellut aivan vasta. Hämmennys.

2011-02-05T13:41:00.001+02:00

Hiljaisina aamuina
kun metsä viettelee ikkuinoiden takana
huutaa suolle juoksemaan
itse kuoleman kanssa
pääperkeleen virne
suloinen kutka
ota kiinni jos saat
minä vein sinun lapsesi
kätkin lahopuiden lomaan
suonsilmäkkeiden kehtoihin

en ole Aalo
ei virtaa suden vereni vehmaana
väkevänä kuin viljan aallot

silti
väläytän hampaitani
kitani täynnä neuloja

käännän selkäni kuulle
paljaan ja arpisen

kuinka pitsien verhot polttavat
ikuisten varjojen seitit ihooni
puhkovat orvaskeden
viima tuulee läpi
hajottaa leivänmurujen sekaan

kuule
en minä nyt
nuku sinäkin vielä
toukoöihin on aikaa
herkeä painajaisistasi

sitten näytät
mesimättäät ja lumopolut
kuunnellaan
kuinka mahla
meissä molemmissa
ruokkii uutta elämää

2011-02-04T09:04:00.001+02:00

minä itken tähtiäni
kaksinkerroin
eläimenä
kuuntelen jonkun huutoa
vieraita ääniä
kaikuvat kaakeleista
ammentavat sairaalan huoneista
saalaa säälityistä katseista
omasta rakkaudestani lapsena
josta nyt paitsi
kuinka sanoa hyvästit
kolmelle syntymättömälle
jotka voisivat olla sylissäni
voisivat katsoa takaisin
koskea
rakastaa
elää

laulan sinisia lauluja
pienistä linnuistani
tuuditan ikuiseen uneen
osa minusta
lepää heidän sivuillaan
kuuntelee äännähdyksiä
on valmiina
jos vaikka
nälkä
tai väsy
tai muu

Ja siellä on kultainen metsä
ja metsässä kultainen puu
ja unien sinilintu
ja linnulla kultainen suu
ja se unien sinilintu
se lapsia tuudittaa
se laulaa unisen laulun
lala lallala lallallaa

Kevättä kohti

2011-02-02T14:56:00.001+02:00

Aamulla heräsin tunteeseen, että olen unohtanut jotain. Olen viimepäivät odotellut lappusia OYS:ta, niitä jotka kertovat koska aloitan piikityksen ja kuinka sitten toimitaan. Ihmetellyt, miksi niitä ei saavu. Päivällä muistin, että minunhan piti ilmoittaa sinne kiertoni. Soitin hoitajalle ja olin varma, että olen jo liian myöhässä, en sentään. Maaliskuussa toisesta kiertopäivästä aloitetaan puregonit, 7. päivä ultra ja siitä edetään. Jo ensi kuussa! Mietin, että kun nyt elän kp. 4:sta, niin toiset menkat tulevat tämän kuun loppuun, eli ilmeisesti kaksi kiertoa on vielä luomuiluvaraa. Mutta silti, niin pian!

Ja tämä yrttilääke on varmasti jokin afrodisiakki, luoja tätä hyrinää. Tai sitten jatkuva panetus johtuu keväästä, jokatapauksessa huvittavaa. Menkatkin. Hah.

Akupunktiohuomioita, osa 2.

2011-02-01T12:48:00.000+02:00

Kp 3 - ei ensimmäistäkään särkylääkettä. En edes muista, koska näin on viimeksi ollut. Ehkä joskus 15 vuotta sitten? Uskomatonta. Eilen oli hyvin pienesti havaittavissa jotain kipua ja vanhasta tottumuksesta olin jo hamuamassa Forte-purkkiani, ennen kuin olisi liian myöhäistä. Sitten päätin katsoa kuinka kovaksi kipu yltyy ja illalla huomasin, että sitä ei enää ole. Särky lakkasi olemasta, hiipui pois. Se miksi tämä on minusta jotenkin ihmeellista johtuu siitä, että ei niin kauan sitten joissakin kierroissa 3g paracetamolia päivässä ei riittänyt, pakko oli kaivaa Buranat avuksi. Muistan, että viimeksikin akupunktio lievitti kipujani, ja pärjäsin vain yhdellä napilla koko menkat.

Sain ennen seuraavaa kertaa syötäväkseni yrttilääkekuurin, jota käytetään mm. vaihdevuosioireiden helpottamiseen - tasapainottaa hormoneja jne. Tuntuu siltä, että rohto on vaikuttanut positiivisesti mielialaani ja seksuaaliseen innokkuuteenikin. Olo on kaikin puolin positiivinen, blogimaailman vauvauutisetkin tuntuvat vain luovan uskoa omiin mahdollisuuksiin raskautua sen sijaan, että vyöryttäisivät minut kateellisen katkeruuspilveen. Miinuksena se, että viimeisen hoitokerran jälkeen olen nukkunut todella huonosti, heräillyt 1-2 tunnin välein katsomaan kelloa. Ehkä tällekin löytyy jokin selitys seuraavassa hoidossa.

Akupunktion vaikutushuomioita

2011-01-28T12:43:00.001+02:00

Kaksi vapaata tuntia luentojen välillä, aikaa vaikka mihin. Tänään minä säteilen pitkästä aikaa jälleen, loistan kilpaa tulevan kevään kanssa. Olo on vain hyvä, vatsanpohjasta saakka. Kuin jokainen jäseneni olisi rentoutunut, kuin ensimmäistä huolta eikä pelkoa olisi olemassakaan. Minä vain olen, tasapainossa ja tyytyväinen, mieli täynnä ideoita ja visioita. Muistelen, että tältä se tuntuu joka vuosi - kaamoksen päättyminen räjäyttää minut käyntiin ja kohti pysyvää mielihyväilyä.

Juttelin eilen hoidossa peloistani, siitä kuinka ne ovat vallanneet minua viime viikon. Hoitaja katsoi silmiini ja sanoi, että hyvä. On siis hienoa, että pelkään. Se kertoo neulojen toimivan. Palelen myös vähemmän, hengitän enemmän ja käyn vessassa harvemmin. Kehoni alkaa reagoida ja korjata epätasapainoa, hienoa! Prolaktiinikin oli normaali.

Tänään minä uskon taas kaikkeen ja rakastan.

Pinnailua ja laantumista

2011-01-27T08:27:00.001+02:00

Ihana pitkä aamu töytäisee minut hellästi päivään. Mieskin on kotona, tuntuu hyvältä olla hänen seurassaan, hengittää samaa ilmaa ja paeta yhteiseen kuplaan näinä kiireisinä päivinä. Välillä tunnen eläväni jaksamiseni rajamailla ja silloin pinnaan surutta sieltä mistä voin. Eilen karkasin velvollisuuksista kaupungille, ja minulla mitä parhain syy: rakas ystävä halusi jakaa päivänsä kanssani. Monta tuntia katselin hänen kasvojaan ja upposin silmiin, nauroin ja pohdin, puhuin ja kuuntelin. Minun sisareni jostain kaukaa ja aikojen takaa, kaunis ja tärkeä. Kiitos siitä, että saamme jälleen tässä elämässä olla yhdessä.

Hänen poikansa oli mukana, pian vuoden ikäinen hymyilijä. Ensimmäisen lapseni oli määrä olla häntä kahdeksan viikkoa nuorempi.Poika tuntui sylissä painavalta tottumattoman käsiin, hänen viestinsä vierailta uusiin korviin. Työnsin ostoskärryjä, enkä oikein tuntenut mitään, kaikki oli niin tavallista. En surrut sitä, että siinä ei ole oma lapseni, en rakastanut ylenpalttisesti. Lapsi vain oli siinä. En tiedä, osaanko kertoa sitä mitä yritän, maalata tavallisuutta ja arkea ja normaaliutta. Sitä, että jokin joskus niin kipeä voi jonain päivänä olla koskettamatta, sitten kun aikaa on kulunut tarpeeksi.

Ilmassa on jonkinmoista luopumisen hehkua, innon laantumista ja haavekuvien haihtumista. Ensimmäistä kertaa 28:aan kuukauteen ovulaatio oli mennä ohi. Ja ehkä se menikin, sillä en ole keskenmenon jälkeen saanut itseäni mittaamaan aamulämpöjä yhtä säntillisesti kuin ennen, Fertility Friendin maksetut päivät kuluvat yksin kohti loppuaan. En tiedä dpoitani, hädin tuskin kiertoni päivän. Mutta luulen tietäväni, että en ole raskaana. Hajanaiset aamulämmöt ovat laulaneet matalia suruisia ääniä, laahustavat liian syvällä kertoakseen elämästä kohdussani.

Nykyisin kysyn itseltäni tavallista useammin haluanko tätä? Jaksanko? Tänään ymmärsin, että ehkä kyse kaikessa epäilyssä on pelosta. Siitä, että taas voi sattua liian lujaa, mutta en ole varma. Ensimmäistä kertaa kuukaisiin minä herään yöllä ahdistukseen, lapseni kuolemaan ja menettämisen kipuun, sairaalan toivottomiin käytäviin ja verisiin klöntteihin. Tai siihen, että joku muu läheiseni on kuollut tai että minä itse olen vakavasti sairas. Uneni huuhtovat minusta luottavaisuuden ja kauneuden, jättävät jälkeensä tummin silmänalusin tuijottavan väsyneen hahmon. Ja minussa nousee yhä vahvempana jälleen halu maalata.

Tänään on kolmas kerta akupunktiossa. Pidän minua hoitavasta miehestä paljon ja olen onnellinen löytäessäni hänet. Hän on muistuttanut minua henkisestä maailmastani ja vanhoista tukipuistani. Meditoin ja kuljen sisäisissä kauneuksissa, matkaan kristallipyramideissa ja näen kolminaisia buddhia, lohikäärmeitä ja valoa. Minä tarvitsen tätä nyt, jotta jaksan ja jotta minulla on jokin keino kuljettaa itseäni elämässä. Kuulostan ehkä synkemmältä kuin mitä oikeasti olenkaan. Sillä enimmäkseen minä rakastan ja onnellistelen, kiitän pienistä kauniista asioista, huurteisten puiden kiteistä, langan karheuteen eksyneistä heinänpätkistä, elämästä ja terveydestä.

Maanantaina ensimmäisen raskauteni ultrannut professori tutki rintani ja kertoi, että kaikki on kunnossa. Että sitä kirkasta nestettä tulee miltei kaikilta joskus synnyttäneiltä naisilta puristaessa. Neuvoi, että rintoja tutkittaessa tulee myös tunnustella rintalasta ja solisluiden alue imusolmukkeita silmällä pitäen, tätä en tiennyt. Prolaktiini otettiin kuitenkin, huomenna saan tietää tulokset. Tänään lupaan hengittää ja olla läsnä.

Illalla opettelen kehräämään lankaa.

En enää taida uskoa mahdottomuuksiin

2011-01-16T10:13:00.001+02:00

Viikot kuluvat nopeaa enkä ennätä olla läsnä niin kuin haluaisin. Opetusharjoittelun myötä päiväni venyvät kymmentuntisiksi ja stressaan joutavia asioita. Haluaisin uskaltaa luottaa omaan minääni opettajana vankemmin, haluaisin uskaltaa heittäytyä ja sukeltaa välittämättä muista. Sitten kun minulla on oma luokka, ajattelen, vaikka juuri nyt olisi hyvä leikkiä ja pelata. Saisin kokeilla ideoideni ja näkemysteni kantavuutta ja saada niistä vielä palautettakin. Enkä muka uskalla, mitä ihmettä. Tiistaina on ensimmäinen äidinkielentuntini päälauseista ja annan palaa.

Olen vasta nyt ymmärtämässä, että tulevassa teen työtä persoonallani ihmisten parissa. Jaan väistämättä osan itsestäni heille päivittäin, millaisen, sitä en vielä tiedä. Haluan tulla viisaaksi ja herkäksi, haluan osata keriä asiat yhteen selviksi vyyhdeiksi, joista lasten on helppo valita omansa ja tehdä niistä jotain itselleen sopivaa. Haluan rakastaa, kunnioittaa ja uskoa jokaiseen tielleni tulevaan ihmiseen muuttumatta sinisilmäiseksi hölmöksi, joka ei tajua elämän realismia. Haluan muistaa, mitä on olla lapsi ja kasvaa.

Perjantaina kävin hoidossa miehellä, joka paljastui itseäni nuoremmaksi. Yllättävää, sillä oletin hänen olevan minua vanhempi, reilusti. Jokin hänen olemuksessaan viestii niin suuresta varmuudesta ja vakaudesta sekä asiantuntijuudesta, että olen lukenut häneen kymmenen vuotta enemmän kuin mitä hän oikeasti onkaan, hassua. Ja jokin hänessä vetää minua puoleensa suunnattomasti, hänen energiansa ja se suuri tuttuus, jonka koen hänestä. Ei, ei sillä tavalla. Vaan siten, kun joskus viehättyy ja innostuu uudesta elämässään, kun löytää jotain niin tilanteeseen sopivaa, että loksauttaa hämmästyksestä suunsa auki.

Hän pisteli minuun neuloja ja jutteli pienistä asioista, sai minut jälleen muistamaan vanhan totuuteni. Että kukaan meistä ei voi parantaa toista, ellei parannettava ole itse valmis parantumaan ja päästämään irti vaivastaan. Että eri hoitomuodot voivat tarjota erilaisia kanavia ja välineitä päästää irti, mutta kukaan muu kuin sinä itse ei voi tilannettasi muuttaa. Ennen olen uskonut tähän sokeasti, niellyt koko klöntin kuin käärme saaliinsa, pureskelematta ja antanut sen sulaa ravinnokseni, osaksi minua, yhdeksi niistä liikkeelle panevista voimista. Tänä syksynä luin kirjan aboriginaaleista, jotka hoitivat katkenneen jalan vuorokaudessa kuntoon omilla riiteillään ja vakaalla uskolla parannukseen. Loukkaantunut mies pääsi seuraavana päivänä jatkamaan matkaansa terveellä jalalla ja vaelsi aavikon poikki kivutta. Mahdotontako? En tiedä. En enää taida uskoa mahdottomuuksiin.

Koen, että en ole pitänyt kiinni lapsettomuudesta tai raskaaksi tulemisen vaikeudesta, en ainakaan koko tätä aikaa. Olen toki surussani, kivussani ja vihassani rypenyt siinä, mutta olen myös uskonut ja luottanut siihen, että lapsen saaminen on kohdallamme mahdollista, yhtä mahdollista ja helppoa kuin muillakin. Olen kokeillut moninaisia hoitoja ja uskonut saavani niistä apua siinä määrin, mitä se jatkuvien pettymysten jälkeen on ollut mahdollista. Ihmisinä me kannamme mukanamme menneen kokemuksia vaikka kuinka yritämme elää hetkessä ja ymmärtää, että juuri nyt kaikki on hyvin ja mahdollista. Vastedes ja jälleen kerran lupaan itselleni hiljentyä ja deletoida ne mielen pienet epäilyksen äänet jotka asettavat rajoitteita minuun. Mikään elämässä ei ole pysyvää, vaan kaikki muuttuu. Miksi siis ei tämäkin?

Ja niin, vinkiksi hoitolaisille. Eilen mieheni löysi tutkimuksen, jonka mukaan IVF - potilaan mahdollisuuksia tulla raskaaksi hoidon jälkeen nosti radikaalisti pellen esiintyminen hoidetulle heti operaation perään. Taikatemppuilu ja hassuttelu saivat hoidetut nauramaan, mikä vähensi stressiä ja paransi onnistumisen mahdollisuuksia. Eli kaikkea kivaa ja ilahduttavaa toimintaa heti siirtojen jälkeiseen hetkeen ja päivään. Mieli on jännä juttu.

Mistä sinä haluat jäädä mieliin?

2011-01-11T17:33:00.000+02:00

Tänään törmäsin harjoittelussa ihmiseen, joka oli pääsykokeissa valitsemassa minua sisälle. Kätellessäni hän kertoi muistavansa minut ja toivoneensa, että pääsisin sisälle - kertoi minun koskettaneen häntä pitkään ja syvästi. Mykistyin, minun pääsykoeteokseni onnistui liikuttamaan jotain, minä tarinoineni jäin jonkun mieleen. Aina emme ymmärrä tekojemme seurauksia, emme hyvässä kuin pahassakaan. Saatamme pitkään antaa tietämättämme merkityksen tai kasvot jollekin. Ja se on kaunista tai kauheaa. Oletko koskaan miettinyt, mistä sinut muistetaan?

Tässä harjoittelussa liikun jälleen uskallukseni rajamailla. Meidän ei tarvitse vielä opettaa kuin yksi tunti tai tuokio, mutta silti se kauhistuttaa. Tuntuu siltä, että en osaa - en edes muista peruskoulun sisältöjä, jakokulmakin piti kerrata. Ja ohjaava opettajamme on niin viisas ja niin taitava, lempeän jämerä tarinoiva mies, joka puhuu suuresta sydämestä ja ihmisyyden tärkeydestä esiteineille, kaikki ovat hiljaa ja kuuntelevat. Sitten hän liukuu sujuvasti avaruuteen ja maalailee mykistäviä faktoja aivokartoille, houkuttelee, koukuttaa ja antaa tilaa. Sen miehen kanssa on hyvä kasvaa, ajattelen monesti, turvallista. Alan vähitellen ymmärtää, mikä minua tulevassa odottaa. Minä tulen koskettamaan lukuisia mieliä vuosien ajan arjessani, työkseni, ajatella. Niin suuri vastuu, että hiljentää.

Sama on varmaan omankin lapsen kanssa - pitää uskaltaa liukua tuntemattomilla vesillä ja luottaa intuitioonsa, siihen että osaa ja pystyy ja ymmärtää. Ja on uskallettava olla väärässä, erehtyä, mokata ja pyytää anteeksi, haparoida ja rakastaa.

Olen päättänyt, että seuraavassa raskaudessa rakastan lastani ensimmäisestä plussasta alkaen, sillä sitä kadun eniten, että en uskaltanut. Olen jo niin monesti repinyt itseni vereslihalle näissä prosesseissa, että en enää pelkää sitä. Tai en enää jaksa pelätä, enkä halua.

Katsellessani vieraita lapsia ympärilläni näen lukuisia ihmeitä. Lukuisia elämiä, jotka saavat minut tuntemaan paljon. Aina välillä on helppo ajatella, että tämä näin riittää, että minulla on kylliksi kasvatettavia ja rakastettavia ilman omaa verta ja lihaa. Mutta joinain päivinä mikään ei vie tyhjän sylin onttoutta pois.

Silloin ylpeän vuoden ikäisen isän näyttämä ruokatahra farkuilla saa itkemään salaa ja muistutus pääsykokeista nostaa palan kurkkuun. Kesäkuussa näytin kuvia töistäni ja ääni nauhalla kertoi olleesta ja eletystä, äidistä ja isästä ja kuolleesta lapsesta. Minun ääneni. Ehkä loputtomasti jonkun mielessä kuolleen lapsen äidin ääni, eikä mitään muuta.

Hormoneja ja haparointia

2011-01-09T21:01:00.000+02:00

Sanat ovat tauolla, nukkuvat talviunta minun neuloessa Babylon Viiden rytmittämänä. Olen lamaantunut aivotyhjiöön ja näennäiseen ajatuksettomuuteen, kummaan positiiviseen flegmaattisuuteen, jossa asiat vain ovat minun jaksamatta tarttua niihin. Mutta sitten välillä tapahtuu jotain, ahdistaa ja pelottaa ja ahdistaa. Ihan niin kuin ennen, silloin kuin minulla oli vielä joku, jolle käydä viikoittain juttelemassa ja analysoimassa. Olen huomannut, että pärjään ihan itse kaikesta huolimatta. Ja me kuljemme valoa kohti, se on vain hyväksi, minulle ja hormoneilleni. Kierrot ovat lyhyehköjä ja rinnat elävät ihmeellistä elämäänsä.

Kolme kuukautta ne ovat olleet ihan vääränlaiset - jatkuvasti pehmeät ja kivuttomat, ilman tuttua pms-viikon turvotusta ja aristusta, jonka kp1 vie taikaiskusta pois. Nyt kun kuukautiseni alkoivat, tulivat rintani araksi, ja ovat vieläkin. Aivan kuin olisin raskaana, paitsi että menkat tietävät, että en ole. Lokakuussa nänneistä tuli kirkasta nestettä ja kävin mammografiat ja ultrat varmuuden vuoksi - ei mitään hätää. Joulukuussa herui taas ja odottelen edelleen, että kaikki palaisi normaaliksi. Lähete gynegologilille odottaa, ehkä pitäisi ensiviikolla soittaa sinne, vaikka ajattelin ensin antaa ajan tehdä tehtävänsä. Parin kolmen kuukauden kuluttua aloitetaan hoidotkin, ennen sitä soisin kehoni toimivan.

Vanha ystäväni sai lapsen eilen. Olen mitä onnellisin hänen puolestaan ja samalla sanaton kaikesta. Elämä on kaunista, sittenkin.

Perimmäisyyksiä

2010-12-19T11:07:00.000+02:00

Aina välillä minä lumoudun niin, että sekoitan sen rakastumiseksi. Vai onko niillä eroa, loppujen lopuksi? Ne hetket saavat minut kuitenkin toivomaan, että minulla olisi blogi, johon voisi kirjoittaa ihan mitä tahansa ja olla mitä tahansa ilman elämää ohjaavaa määrettä. Olen asettanut itselleni rajat puhua lapsettoman sanoja, vaikka se on vain osa minua. Eikä välttämättä edes kovin pysyvä osa, joskin kipeän suuri ja liian vahva.

Tiedättekö, tämä on sadas päivitykseni. Nyt mennään jo kolminumeroisissa luvuissa, paluuta ei enää ole. Minä olen se nainen, joka kirjoittaa vuodesta toiseen lapsetonta elämäänsä ylös. Nainen, en tyttö enää. Se lakkasin olemasta ensimmäisen raskauteni jälkeen.

Minä pelkään uutta raskautta. Siihen ei ole paljon lisättävää eikä selitettävää. Jos se tapahtuu, niin en voi enää hallita mitään, minun täytyy vain uskoa ja luottaa ja hengittää. Ja siltikin voi sattua mitä tahansa. Voi tulla hematooma ja olla tulematta. Voi tulla niin suuri kipu ennen aikojaan, että hengitys muuttuu katkonaiseksi ja haukon ilmaa. Voi olla, että elämä sisälläni on poissa yhtä maagisesti kuin se syntyikin. Enkä minä sitten enää ole nainen, jonka sisällä kasvaa alien. Tai ihminen, niinkuin itse sanoisin.

Mutta voi olla, että kaikki menee aivan toisin. Ja että yhdeksän kuukauden päästä minä liekuttaisin kauneinta lasta sylissäni ja laulaisin omia laulujani matalalta, korkealta en osaa. Minun lauluni ovat aina hyrinää vailla heliseviä sanoja. Ne ovat enemmän ikiroutaa ja pohjakallioita kuin vuoripuroja tai jääpuikkoja, mutta silti minä niillä rakastan.

Tänä aamuna mietin sitä, kuinka sietämätöntä elämä oikeasti onkaan. Siksi me olemme keksineet omia järjestelmiämme siitä selviämiseen. Toiset tarvitsevat tiukemmat rajat kuin toiset, ja harva todella ymmärtää miten joku toinen voi elää eri tavoin kuin itse. Mutta jos haparoi järjestelmien rajamailla, poimii jotain jostain ja toisesta toista on pakko analysoida.

Silloin kun minä olin muuttanut tähän kaupunkiin annoin itselleni luvan luoda sellaisen maailman, jonka halusin. Ja minä rakastin sitä maailmaa, jossa kaikki oli mahdollista. Siinä oli keijuja ja menninkäisiä ja haltijoita ja kaikessa oma voimansa. Minä olin kiinni maassa tavalla jota en ole ollut vähään aikaan. Ja aina pohjoisessa minä näin asioita, kuljin seitoja reiteilläni ja uskoin tietäväni jotain enemmän kuin muut. Mutta en minä tiennyt enempää, vain eri tavalla. Siitä kai tässä kaikessa on kyse.

Ja olen miettinyt onko lapsettomuudesta tullut uusi elämän määreeni. Pitäsikö lakata jälleen käyttämästä sitä sanaa, jota ehkä vuosi sitten vielä vastustin. Olenko antanut symbolisesti periksi? Onko lapsettomuus minun Voldemortini? Miten iso on mielen mahti? Öisin minä vuoraan itseni lämmöllä ja katselen taivaiden kansia niin pitkään että on pakko lopettaa. Etsin vastausta liian suuriin asioihin. Mikä on minun mielessäni ja mikä on totuus, vai onko niilläkään eroa? Mistä ihmeessä tässä kaikessa on kyse? Saanko ihan itse valita?

Päästä meidät pahasta

2010-12-18T11:48:00.000+02:00

Kamala viimenen kouluviikko on ohitse ja minä olen vapaa hetken. Tai kuvittelen olevani. Tänä aamuna heräsin uskottuun kiireettömyyteeni ja törmäsin ajatuksiini, niihin joilla ei ole ollut tilaa sanoa totuuksiaan aikoihin. Sormet liisterissä olen tehnyt kollaaseja, sommitellut paperisilpusta kuvia pahville ja miettinyt vain rytmejä ja värejä. Olen istunut tuntikausia riimittelemässä tarinaa prinsessasta, joka seikkaili merillä ystävineen. Enkä enää vihaa loppusointuja, kuuden sivun jälkeen ei voi. Olen makustellut sanojen kulkua, hakemalla hakenut alku- ja loppusointuja ja kaikkea siitä välistä. Olen kirjoittanut romaneista ja romaaneista, eikä minuun ole mahtunut muuta. Ja sen on ollut ehkä hyvä.

Mutta tänä aamuna minä ajattelin taas. Totesin, että on hetkiä jotka muuttavat kaiken elämässä. Ohikiitäviä pyyhkäisyjä, jonka jälkeen mikään ei ole kuin ennen. Toiset ovat omia valintoja, toiset Universumin. Ja niitä on yllättävän paljon, vaikka monesti muistamme vain kauneimmat ja kauheimmat. Minun elämäni on muuttunut jokaisen positiivisen raskaustestin jälkeen, minusta on tullut aina uuden lapsen äiti siinä silmän räpäyksessä kun kaksi viivaa on täyttänyt näytön. Ja jokaisessa keskenmenossa minusta on tullut kuolleiden lasten äiti. Eikä se voi olla muuttamatta ihmistä, mitenkään. En vielä ole ihan selvillä siitä, mitä tämä prosessi tekee minulle, mutta koen vanhentuneeni. Ihmiset pitävät mielestäni paljon ääntä turhasta, mutta niin minäkin. Haluaisin huutaa jokaiselle statuspäivityksen raskausvalittelijalle suun sulkevia sanoja, mutta annan olla. Toivottavasti heidän ei tarvitse ikinä ymmärtää, mitä heillä on, niinkuin monen muun on pitänyt.

Aamulla täytin tiskikonetta ja mietin tulevaa joulua. Se on meillä kolmas ilman raskautta ja lasta ja välillä on vaikea uskoa, että mikään muuttuu. Että jonain jouluna me rakentaisimme omat perinteemme, omalle perheellemme. Minulla ei ole yhtään koristetta, ei ruokalistaa suunniteltuna eikä kortteja lähetettynä. Vuodesta toiseen minä ostan lahjoja toisten lapsille, valitsen hyllystä uuden ikävuoden ja koon. Ne kasvavat niin nopeasti. Seuraan statuspäivityksistä ja valokuvista lukuisten ihmisten raskauksia alusta loppuun, välillä niin turtana että millään ei ole väliä. Enkä aina jaksa iloita heidän kanssaan. Ehkä siksi meillä ei vietetä jouluakaan, ei ole ketään kelle rakentaa perinteitä. On ihan sama, puhutaanko pukeista vai tietäjistä.

Vietän hiljaisuudessa talvipäivänseisaukseni ja tänäkin vuonna annan hiljaisen rukouksen kuulle, taittuvalle talven pimeälle selälle. Vie meidät valoa kohti, anna lapsemme tulla luoksemme ja jäädä syliimme, elävänä. Päästä meidät pahasta.

Ja sytytän kynttilöitä kuolemalle. Pidä huolta pienistämme. Onneksi olet niin suuri ja loputon, kanssasi he ovat paremmassa turvassa kuin täällä.

Vaikka kyllä minun sylinikin suurenee, kumisee vuosi vuodelta tyhjempänä onttouttaan.
,
Mutta niin, silti on paljon asioita, jotka ovat hyvin. Niistä kiitos.

2010-12-14T19:25:00.000+02:00

Menkat. Viimeinen ja kiireinen kouluviikko. Toisen raskaana olevan luokkakaverin vatsa on tullut esiin ja kysyin lasketusta ajasta. Sama kuin mitä minulla olisi ollut.

Niin.

Välitila

2010-12-08T20:40:00.000+02:00

Hiljainen raukeus, kookosöljyllä marinoitu iho, vielä kosteat hiukset. Nojatuoli on nyt niin hyvä, kehoni ei jaksa enää tälle illalle mitään. Ihmettelen flunssan rajamailla, kurkku on kipeä ja kuitenkaan ei, eilen lämmöt kävivät rajan yläpuolella. Väsyttää ja palelee, välillä on huono olo. Alavatsassa joskus kipuilee, tylpästi. Repivä tai terävä olisi jo lupaus johon tarttua.

Silti mieleen livahtaa tuttu kysymys jälleen turhankin usein - voisinko olla, olenko? Järki lyö kylmiä faktoja tiskiin ja tiuskii vanhentuneista munasoluista ja siittiöistä, jarruttaa haaveilijaa minussa. Ei olisi ensimmäinen kerta, kun kehoni antaisi minun kuvitella olevani raskaana. Näin on melkein joka kuukausi. Ja silti testiin ilmestyy vain yksi viiva.

Kuulostelen, intuitioni ei sano mitään. Ei sitä tuttua viestiä, äiti, minä olen täällä, niinkuin aina aiemmin.
Välitila.

Kp 29/26, dpo 6.

Heräämisiä

2010-12-03T09:31:00.000+02:00

Näinä aamuina minä rakastan, ääneti mutta niin paljon, että soluni tuntuvat soivan. Kuuntelen hiljaa hengitystäni, annan katseen kiertää olevassa ja suljen silmäni, katselen sisäisiä kuviani. Annan uuden elämän kasvaa minussa, versota rakkaudesta ja valosta.

En kaipaa nyt juuri muuta, vaikka minussa on valtaisa halu mennä ja kokea maailma. Sama ihmeellinen levottomuus joka saa meidät hakemaan seuraa keväisin, se sama, joka houkuttelee jättämään kaiken ja sukeltamaan kohti tuntematonta. Ja minä rakastan tätä kaipuutakin, sen viekottelua kaukomaille ja seikkailuihin. Ja minä lähdenkin, mutten toisille mantereille, teen matkan itseeni. Annan itseni jälleen muistaa sen, mitä minä olen.

Näinä päivinä minä matkaan bussissa hymyillen, huomioiden ne pienet asiat, joiden kauneutta en ole kuukausiin katsonut: hentojen oksien täydellisyys, sama tiheä verkosto kanssamatkustajien kasvoilla, nauruista ja suruista syntynyt. Juttelen tuntemattomille ja vain seison onnellisena viimassa. Minä elän! Mitä kovemmin tuulee ja mitä enemmän palelen sitä varmemmin tiedän olevani elossa. Aivan kuin jokainen olento vieressäni ja jossain kaukana. Me elämme yhdessä tätä maailmaa ja mielemme kutovat kollektiivisia todellisuuksia. Millaisia, siitä päätämme itse.

Näinä hetkinä saatan välillä ärsyyntyä teknisen työn luokassa koneiden meluun ja kaoottisuuteen, ihmisten epätoivoiseen yritykseen saada apua yhdeltä opettajalta, joka ei millään ennätä. Mutta samalla minä vain olen, seison rauhassa vaneriani silitellen ja odottaen, luottaen siihen, että minun vuoroni tulee. Ja se tulee, eikä sitten ole enää väliä, onko tunnin loppuun 20 vai 120 minuuttia. Vyötiäisjakkarani valmistuu kun sen aika on. Ja me saamme lapsen, sitten kun sen saamme.

Aina hetkittäin, katsellessani ympärilleni näen paljon turhaa ja epäolennaista, tässä kaupungissa, näissä tiloissa, omassa kodissani ja itsessänikin. Mietin, miksi meillä on niin suuri tarve täyttää maailma tavaroilla ja asioilla, miksi ostamme identiteettejä ja välineitä onneen? Miksi haluamme kliinisyyttä, hajuttomuutta ja samalla kemiallisia aromeita, miksi haluamme keinomakeuttaa ja sokerikuorruttaa elämämme? Miksi rakennamme itsestämme kuvaa brändien ja brändittömyyksien avulla? Onko sillä oikeastaan väliä, millaisesta puhelimesta kuulen ystäväni äänen? Hänen sanansa tekevät minut onnelliseksi, ei itse laiteen omistaminen.

Näinä viikkoina kasvatan hiuksiini takaisin omaa väriäni ja tuskailen. Hiusmallini näyttäisi niin paljon paremmalta mielestäni syvän tummana kuin omassa maantiessäni. Minä näyttäisin paremmalta, ajattelen, voimakkaammalta ja graafisemmalta. Nyt näytän vain itseltäni, ehkä vähän lattealta ja valjulta, en mitenkään erikoiselta. Eikä sillä ole lopulta väliä, sillä minä itse tiedän, mitä minä olen. Ja niin tietää jokainen muukin, jolla on aikaa pysähtyä kuuntelemaan ja aistimaan.

Yritän muistaa, että kaikkien meikkien ja meikittömyyksien, uusien ja kierrätettyjen, puhtaiden ja likaisten takana on lopulta itse ihminen - paljas, täynnä elettyä ja haaveita, ajatuksia, kokemuksia ja totuuksia, elämää. Ja että jokainen meistä on ihan yhtä arvokas, ilmaisimmepa itseämme sitten miten tahansa. Me kaikki elämme.

Tämän kaiken näkeminen ja ymmärtäminen tuntuu hyvältä. Olen niin pitkään käpertynyt itseeni, katsonut suruani, tuskaani, toiveitani ja pyrkimyksiäni lapsitoiveemme sumentamana, että muu maailma on lakannut olemasta totta. Heräilen vähitellen. Nautin pienistä asioista ja näen kauneutta siellä, minkä ohi olen tuhannesti kävellyt. Koen monen epämukavuuden mahdollisuutena nähdä itseni selvemmin. Tiedostaa ja tunnistaa ne ketjut, joilla itseäni kahlitsen.

Luotan jälleen siihen, että kaikki menee kuten pitääkin, ja siihen, että juuri näin on hyvä. Päivät tuntuvat pidemmiltä ja minulla on enemmän aikaa kuin ennen, ehkä siksi etten juokse kaikkea pakoon enkä sulje silmiäni maailmalta.

Gandhi sanoi joskus, että ole se muutos, jonka haluat tapahtuvan. Valitsen, että olen.

Kohti uutta

2010-12-02T14:26:00.000+02:00

Kontrollissa näytti hyvältä, vasemmassa munasarjassa oli edelleen kaksi rakkulaa, mutta nyt ne olivat kooltaan normaaleita, ei enää mitään hirviömäisiä pienen appelsiinin vasteita, siis yhteensä. Oikeallakin oli useampia pieniä munasoluja tulollaan, eli ovulaatiota ei ole vielä ollut. Tänään aamulla testiin ilmestyi hyvin vahva viiva, joten hormonitoiminta ainakin käynnistelee itseään. Raskautta lienee turha odotella vielä tästä kierrosta kuitenkaan, jos nuo kaksi isompaa munasolua ovat niitä viimekierron jättimöllyköistä kutistuneita jäämiä ja siten luultavimmin toimintakelvottomia, otaksun.

Samalla reissulla sain siirrettyä IVF:n aloitusta maalis-huhtikuulle ja päädyimme lääkärin kanssa vaihtamaan hoitomuodon lyhyemmällä kaavalla toteutettavaksi, juurikin sen vuoksi että munasarjani näyttävät kovin aktiivisilta ja vaste hormonilääkitykselleni on ollut turhankin hyvä. Lyhemmässä hoidossa haittavaikutukset ovat pienemmät, ja pääsen vähemmillä lääkkeillä - olen enemmän kuin tyytyväinen. Vasta eilen itsekseni mietin loikkaamista takaisin Väestöliiton asiakkaaksi juurikin tämän kevyemmän hoitomenetelmän vuoksi, nyt kun rahatilanteemmekin sen sallisi. Olin ymmärtänyt, että lyhyempää hoitoa ei edes OYS:ssa toteutettaisi, hienoa siis näin.

Kävin viikko sitten energiahoidossa miehellä, joka on myös erikoistunut kiinalaiseen lääketieteeseen ja akupunktioon. Juttelin hänelle tilanteestamme ja hän kertoi hoitaneensa lapsettomuus- ja raskauspotilaita menestyksellisesti akupunktiolla. Ajattelin vielä ennen hedelmöityshoitoja antaa mahdollisuuden pehmeimmille vaihtoehdoille. Ainakin hänen energiahoitonsa on tehnyt minussa ihmeitä, en ole pitkään aikaan voinut näin hyvin. Olen valtavan kiitollinen ja onnellinen elämästä ja kaikesta siitä, mitä se on eteeni tuonut. Alan vähitellen oivaltaa tämän prosessin merkitystä kasvulleni, sydämeni on jälleen auki. Nyt on uuden aika.

Palautumista ja hyväksyntää

2010-12-01T10:41:00.000+02:00

Tämä aamu on minun. Kardemummakahvi tuoksuu viekottelevalle ja huurteisina hohkaavien puiden kylmyys ei yllä vilttini sisään. Lattiat ovat kaoottiset projektieni vimmasta, mutta hei, minä elän! Mahdollinen tuleva ovulaatio kutkuttelee vatsanpohjassa ja hyrisyttää. Mieli on keväisen levoton ja kaipaava.

Kahden tunnin päästä on fysiikkaa ja kemiaa, sitten teknistä. Nukuin yöni levottomasti, stressaan etukäteen liimalevyn tekoa, hölmöä. Ehkä sitä enemmän minua jännittää pienoismallini esittely muille, kummallista. Opiskelu näyttää minulle sisäisen täydellisyyksiin tavoittelijani jälleen, mutta osaan suhtautua häneen entistä lempeämmin. Kuulkaas toverit, minä voin nykyisin oikein hyvin.

Viikot vievät minua opiskelupäivästä toiseen ja nautin kaikesta uudesta - tiedosta, taidoista ja ihmisistä, hetkistä luennoilla ja etenkin niiden välissä. Kaiken sosiaalisen tohinan lomassa olen löytänyt itseni ja hyväksynnän, käynyt loistavassa energiahoidossa ja meditoinut oivalluksia. Juuri nyt on hyvä. En tarvitse mitään muuta enkä kaipaakaan. Jopa fanaattinen raskautumisen tarpeeni on lieventynyt. Pieni saa tulla kun on tullakseen, ja jos ei tule, niin sitten ei. Meillä on elämä ilman häntäkin, erilainen mutta silti täysi ja hyvä.

Ymmärrän, kuinka hienoa lopulta onkaan, että kehoni hormonitoiminta ei juuri nyt toimi vanhalla kaavallaan säntillisen ajallisesti, se antaa meille samalla aikaa toipua ja sopeutua keskenemenon jälkeiseen maailmaamme. Silti ovulaatiotestien vahvistuvat viivat saavat minut tyytyväiseksi, jotain tapahtuu sittenkin, vaikkakin kymmenen päivää myöhässä. Alan palautua. Toivon kovasti, että huomisessa konrollissa kysta on kadonnut omille teilleen. Hieman jännittää ja pelottaakin, ikävä paineen tunne vasemmassa nivusessa lupaa muuta.

Muiden raskaudet ja puheet niistä olen ottanut tyynen rauhallisesti, jopa iloiten. Olen myös tullut kaapista lapsettomuuden ja keskenmenojen kanssa muutamille luokkatovereilleni, ja se helpottaa elämää. Saan olla avoimesti sitä mitä olen, ja toiset osaavat ehkä hieman varoa, hyvä.

Tilanneraportti

2010-11-15T07:14:00.000+02:00

Menkat tuli ja meni, niukimmat ja kivuttomimmat vuosiin. Raskaustesti näytti tänäänkin 1-2 viikkoa raskaana, en kai voi olla? Kun jos ne munasolut ovat siellä kystailemassa? Ohjeen mukaan kystat voivat aiheuttaa virheellisiä positiivisia tuloksia, eli se on siellä vielä? Minä kun toivoin kaiken normalisoituvan menkkojen myötä. Tänään pissanäyte labraan, ehkä ne haluavat taas tutkia minua lisää. Mör.

Kärsimätön odotus

2010-11-10T07:07:00.000+02:00

Ensimmäistä kertaa kahteen vuoteen odotan menkkoja. Saisivat tulla jo, ei mitään merkkiä kehossa siitä, että kolkuttelisivat ovella. Maanantaina oli viisi viikkoa keskenemenosta, Clearblue näytti vielä 1-2 viikkoa raskaana - en ole.

Viime viikon torstaina kävin jälkitarkastusultrassa yksityisellä ja kohtu oli tyhjä. Vasemmassa munasarjassa sen sijaan köllötteli kaksi yli-isoa munasolua, jotka eivät olleet irronneet - toiminnallinen kysta, todennäköisesti. Kaiken pitäisi palautua ennalleen menkkojen myötä, mutta uusi kystakontrolli on joulukuun alussa, ennen ajateltuja hoitoja. En tiedä, olenko niihinkään valmis. Toimi keho toimi! Ärsytys.

Kohti uutta

2010-11-02T16:02:00.000+02:00

Aamuni tuntuvan nykyisin loppuvan kesken, en ennätä päivittää blogiani niin kuin tahtoisin. Iltaisin minulla olisi aikaa, mutta jotenkin en vain osaa - aamujen tyhjyys antaa tilaa olla läsnä, tunnistaa ja tavoittaa mitä minulle kuuluu. Toisaalta on ollut hyvä olla hiljaa, vellomatta ja pyörimättä olleissa. Tänään varastan hetken luennolta, annan ruuviliitosten ja puunsyiden valua ohitseni, teknisten piirrustusten aika on toiste

Jotain on tapahtunut. Mieleni on antanut periksi tyyneydelle ja hyväksynnälle, haikea suru ja ikävä möyryävät enää haaleina minussa. On ihan hyvä olla, tämä osa elämääni on nyt näin. Eilen kekrinä sytytin kynttilät lapsilleni, istuin hiljaa ja katselin liekkejä, astioissa lammikoiksi sulavaa steariinia. Kuuma massa levisi hallitsemattomasti lasissa ja mietin elämää. Sitähän se on, vapaata vellomista jossain rajoissa. Toisten kupit ovat laakeammat kuin toisten, toisten syvemmät. Silti sydän on aina keskellä, valaisee tai lepää mustana paikallaan.

Olen miettinyt paljon luovuttamista, sitä tuleeko se hetki joskus kohdallemme. Päättäisimme, että emme enää yritä ja jatkamme elämäämme pysyvästi lapsettomina. En tiedä, enkä tahdo päästää vielä niin irti tästä unelmastamme. Välillä tuntuu, ihan kuin he olisivat jo tässä. Juoksisivat helmoissa ja puhuisivat meille. Ihmekö tuo, niin pitkään olemme heistä haaveilleet, luoneet tosiksi ja osaksi elämäämme. Irrottaminen tuntuu väärältä.

Tänään posti toi odottamattoman kirjeen OYS:sta, uudet hoitoajat oli kirjattu sarakkeisiinsa. Tammikuussa alottaisin sumutteet. Näin pian, oli ensimmäinen reaktioni. Siihenhän ei ole kuin kaksi kuukautta. Keskellä ensimmäistä opetusharjoittluani. Ehkä olemme valmiit ja universumi on tällä kertaa kanssamme samaa mieltä. Sylimme on avoin onnen tulla.

Surusta ja symboleista

2010-10-19T08:15:00.000+03:00

Eilen mietin surua, sitä mitä se tekee minulle ja kuinka minä suren. Välillä tunnen itseni huonoksi ihmiseksi tässä maailman torjuvuudessani, etenkin silloin kun en kykene olemaan onnellinen muiden puolesta. Haluaisin rakastaa jokaista pientä lasta ja elämää pyyteettömästi ja niin teenkin, oman suruni ja omien torjuvien reaktioideni takaa. Alan vähitellen kyllästyä itseeni, toistuviin sanoihin, tunteisiin ja synkkään alavireisyyteeni. Kaipaan ympärilleni valoa ja kaiken poispyyhkivää rakkautta, kepeyttä.

Tämä prosessi tuo minussa esiin pimeät puoleni - kateuden, katkeruuden ja omanapaisuuden, ehkä juuri siksi tämä tila on minulle niin vaikea. En halua sallia minulle ihmisyyttäni tässä, en kohdata omia negatiivisia tunteitani. Sillä vain kamalat ja pahantahtoiset katkeroituneet ihmiset toimivat kuten toimin. Ja he, ketkä ovat menettäneet jotain ja surevat, muistutan itseäni toistuvasti. Yritän antaa anteeksi itselleni ja elämälle.

Eilen Iltasanomat saivat minut miettimään surun viestimisestä muille. Ennenhän naiset ovat pitäneet suruharsoa ja miehet -nauhaa tai -nappia vaatetuksessaan. Myös minä kaipaan jotain symbolia, joka kertoisi maailmalle, että olen nyt surullinen enkä jaksa toimia niin kuin tavallisesti. Ihmiset tietäisivät ja minä saisin elää omaa hiljaisuuttani muiden keskellä saamatta suuremmin epäsosiaalisen vetäytyjän leimaa. Muut ehkä päästäisivät minut vähemmällä vaateineen: talkoista, kutsuista ja yhteiseen hiileen puhaltamisesta kieltäytyminen olisi sallittua ilman selittelyitä.

Mielenterveyden keskusliitto myy surukorua juuri tähän tarkoitukseen, mutta minuun sen muotoilu ei vetoa. Suunnittelen tekeväni oman surusymbolini tähän käyttöön. Ehkä jopa olen niin rohkea ja sitaisen mustan nauhan hihaani merkiksi. Kaipaan myös muita ulkoisia merkkejä, joiden kautta voisin kertoa muille lapsettomuudestani ja keskenemenoistakin, ehkä painatan oman T-paidan tai jotain. Hassua, ettei Simpukka-yhdistykselläkään ole mitään päällevedettävää myynnissä. En usko olevani ainoa, joka tahtoisi lapsettomuuden näkyvän.

Ehkä kaikki tietävät, vaikkei asiasta puhuta

2010-10-18T08:44:00.000+03:00

Nojatuolini syli on lämmintä ruskeaa, lapsuuteni pehmeää vakosamettia, turvaa. Pienenä halusin olla aikuinen, jotta ei tarvitsisi huolehtia. Ajattelin, että silloin voin itse päättää asioistani ja voin päättää niin, että kaikki on aina hyvin. En ymmärtänyt miksi äitini naurahti huvittuneesti järkeilylleni.

En silti palaisi ajassa takaisin lapsuuteeni, enneminkin tahtoisin elää uudestaan ne nuoruuteni kaikkivoipaisuuden vuodet, jolloin vasta itsenäistyneenä jaksoin bilettää, tutustua uusiin ihmisiin, opiskella ja käydä tapahtumissa. Elin ennen kaikkea ilman tätä lisääntymisen vimmaa. Ehkäisystä ei luistettu missään tilanteessa, ja jos oli pieni olemantonkin mahdollisuus vahingolle, niin jälkiehkäisyä perään. Kuinka hölmö olinkaan.

Tuolloin en edes pitänyt lapsista. Heidän huutonsa ja tarraavaisuutensa ahdisti ja koin, että ei minusta ole vielä äidiksi kun ei ollut taidekasvattajaksikaan. Sitten kehoni alkoi vaatia lasta. Vähitellen sallin ajatuksen kasvaa todeksi ja niin suureksi, että siltä ei käynyt enää perääntymän. Viisi vuotta sitten aloin hiljalleen jutella miehelleni toiveestani, kylvin ainoan riidanaiheen suhteeseemme.

Me erosimme ja muistan, kuinka sanoin ystävälleni, että Universumilla ei ole muuta mahdollisuutta kuin antaa minun tulla äidiksi. Minä luotin niin paljon vetovoimaisuuteeni, siihen että kun nyt hyppään tyhjään ja sallin lapsen tulla, niin hän tulee. Niinhän maailmani oli ennenkin toiminut - asiat järjestyneet tahtoni mukaan. Aloin etsiä uutta kumppania vanhemmuuteen kanssani. Minulla oli jo valmiina sukusolujen luovuttajiakin auttamaan, mikäli olisin päätynyt tekemään lapsen yksin.

Eikä onnellani ollut määrää mieheni kerrottua eräänä sunnuntaiyönä, että hän on oivaltanut tahtovansa sittenkin lapsen kanssani. Että me olemme täydelliset yhdessä ja että ainoa pysyvä voima todellisuudessamme tulee perheestä, rakkaudesta. Että hän ei tahdo toistaa isänsä virheitä eikä paeta loputtomasti sitoutumista. Minun oli helppo sanoa tahdon.

Meille on kahdessa vuodessa tapahtunut paljon hyvää ja kaunista, vaikka yksi asia ei mennytkään niin kuin piti. Seuraamme haikeina vierestä ystävien lasten kasvua ja heidän lisääntymisen helppouttaan - tuntuu liki ironiselta, että lähes kaikki heistä ovat tulleet raskaaksi ensimmäisistä yrityskierroista, jopa vahingossa ja tuosta noin vain. Jouluna tupsahtelee kortteja pienistä tytöistä ja pojista tonttuhatut päässä, juhlissa vilistää tai mönkii samanikäisiä, joita meillä voisi olla. Eikä kukaan kysy, että milloin meille. Ehkä kaikki tietävät, vaikkei asiasta puhuta.

Jälleen eilen olin tipahtaa tuolilta klikattuani vanhan työkaverin muuttunutta profiilikuvaa. Hänen vatsansa on viimeisillään, ihan yhtäkkiä. Omassa surussa jokainen uusi raskaus, jonkun huuto.netistä ostetut vauvatarvikkeet, onnelliset uudet valokuvat söpöistä lapsista, jonkun konttaamaan oppimiset ja hampaiden kasvua kitistyt yöt sekä tuskailut uhmaiästä vihlaisevat kipeästi.

Jokainen teko hieroo omaa lapsettomuuttamme syvemmälle nahan alle. Joskus piilotan hetkeksi ne ihmiset, joiden onnea en vain jaksa ottaa vastaan. Välillä tahtoisin koko maailman pitävän lapset piilossa. Ja tiedän, että en voi jatkaa näin. Voin vain oppia elämään asian kanssa, ja yrittää olla tahdikkaampi sitten, kun on meidän vuoromme.

Ja puhunhan itsekin opinnoistani niille, keillä ei ole opiskelupaikkaa ja parisuhteestani sinkuille. Anteeksi, en ymmärtänyt ehkä satuttavani.

Pimeää

2010-10-17T12:44:00.000+03:00

Suru pitää minua vielä sylissään, välillä haluan käpertyä vain syvemmälle, rypeä ja itkeä väsymystäni pois. Välillä haluan potkia ja raivota itseni eloon, raadella ankeuttajat hengiltä. Unissani minä olen raskaana ja oksennan kuolleita lapsia sisältäni, seuraan vierestä kuinka tuttujen vatsat kasvavat samaa tahtia kuin omanikin pitäisi. Päivisin en pääse unikuvista eroon, vaikka kuinka nopeasti kulkisin, yritän pitää itseni ja mieleni kiireisinä. Luulen, että ne pitäisi vain kohdata - maalata pois väijymästä, tehdä tosiksi ja hyväksyä. Vielä ei ole sen aika.

Tässä tilassa olen myös herkempi ulkomaailman koetulle vääryyksille, usko ihmisiin ja ihmisyyteen positiivisena voimana vaatii pinnistelyä. Viimepäivien homokeskustelut vaikuttavat voimakkaammin kuin median kohu aiemmin, ymmärtäminen ja hyväksyminen teettää työtä. Osa minua pyörii valtavirran teoissa ja marginaalien myrskyissä raadeltavana. Väsynyt mieleni ei jaksa perustella eikä vääntää, alan itkeä paineen alla. Onko niin vaikea hyväksyä? Millaista on fundamentalistien jumalan rakkaus ja armo, ihmisoikeus- ja tasa-arvokäsitykset? Entä me, mekään emme ole saaneet lapsia luonnollisesti vaikka olemmekin fyysisesti mies ja nainen. Olenko joskus tehnyt niin suurta syntiä, että tämä on kaiken rangaistus. Hei, herätkää!

Muutenkin olen viimepäivinä ollut ärtyinen, uupunut ja apea uudella tavalla. Ehkä hormonitoimintani palautuu raskautta edeltäneeseen tilaan, ehkä pimeys sotkee aivotoimintaani, ehkä minä vain suren. Matalalla liidän joka tapauksessa, kompastelen juurakoihin ja telon itseäni kiviin. Tuntuu, kuin kaikesta olisi kulunut kuukausia vaikka maanantaina keskenmenosta on vasta kaksi viikkoa. Todellisuuteni on hiljainen ja harmaa.

Tänä aamuna maailma on suuri meri

2010-10-15T08:14:00.000+03:00

Kajoavan aamun pehmeä valo herättelee puitani vielä hetken. Joku uskaltaa jo puhua talvesta, mutta minä laitan periaatteesta vastaan. Näillä leveyksillä kaamos kestää niin pitkään niin pimeänä, sekoittaa hormonini ja väsyttää minut. Älä rakas tule ihan vielä, anna meille aikaa tottua kaiken kuolemaan, valmista meitä vähitellen. Lasken päiviä valoa kohti.

Muistatteko kun istuin kesäaamuja parvekkeella ja minun oli hyvä? Siitä ei ole pitkästi ja yritän tavoittaa nuo hetket taas hiljalleen, opetella meditoimaan, liikkumaan, hengittämään ja hymyilemään - olemaan läsnä. Antibiootit loppuivat, vuoto niukkenee ja kaikki pyörähtää alkuunsa. Surusta on osattava päästää irti joskus, hyväksyttävä, että tämä oli nyt tässä ja uusi vaihe saa tulla. Eikä kaikesta tarvitse löytää tarkoitusta. Asiat vain ovat niin kuin ovat, eivät hyvinä tai pahoina vaan olevina. Ne tulevat ja menevät, virtaavat vuorovesinä reittejään, me heilumme levinä mukana. Maailma on suuri meri.

Uusi raskaus voi alkaa jo seuraavasta kierrosta ja vuoden päästä minä voin olla elävän lapsen äiti, kaikki on mahdollista. Meidät otettiin hedelmöityshoitojonoon takaisin, alkukeväästä on vuoromme, mikäli uusi elämä tarvitsee apuja. YTHS:n psykiatri tapaa minut viikon päästä, sekin on hyvä. Haluan varmistua etten uppoa vahingossa liian syvälle.

Korvavalo saapui eilen ja kahden käyttökerran jälkeen en uskalla puhua suuria. Mutta molempien hoitokertojen loppupuolella olen alkanut hymyillä ilman näkyvää syytä - tuosta on vielä mahdotonta tehdä johtopäätöksiä. Kiinnostuneet voivat seurata laitteen kotisivulla käytävää ihmiskoetta. Ei, en ole itse tuossa mukana, halusin muuten vain kokeilla pehmittääkö tämä talveani.

2010-10-14T19:07:00.000+03:00

Puut pimenevät taivasta vasten, niiden rajat ovat selkeät katsoa. Silmä unohtuu seuraamaan oksien huiskutusta, heilutan takaisin. Kertokaa terveiset lapselleni, minä odotan häntä kuten te unianne. Paljaat rangat ovat vaiti, notkuvat lintujen painoa. Maa on räntää täynnä, keltaiset lehdet kajastavat outoa valoa.

Kauppamatkalla näin taas äitejä vaunuineen, väsyneitä kuin minä. He uupuneet rakkaudesta, minä surusta. Katselin pitkään lähelle tullutta varista, yhtä hämmentynyttä kuin itsekin. Sinun kupusi on kuin omani vasta, kanna sitä ylpeänä, ajattelin. Hän katsoi minuun takaisin kunnes oli aika mennä. Valitsin kapeimmat polut vasitella, maa tuntui yhtä raskaalta kuin rintani.

Nämä päivät ovat pahimmat, yksinäisyyden vaateettomat tunnit. Puhumani lauseet voi laskea kaksin käsin ja jaloin, mieleni on liian kiireetön kaiken tulla. Minä odotan että palaat kotiin ennen yötä, pidät sylissä ja täydennät tyhyyden, silität unen varjot eheiksi ennen kuin lankeavat. Kaksinkertainen ikävä hieroo itseään minuun ja väistelen inohten sen otetta. Mene pois, jätä minut olemaan tyhjä ja yksin.

Huomenna manaan valon,
hymyilen vaikka väkisin.

Olen kyllästynyt .

Poimintoja

2010-10-14T18:39:00.000+03:00

Tyttö sanoo: olen tuntenut sinut alusta. Niin kauan olet pitänyt kasvojani
kättesi välissä, kuiskinut mielelle hellinkielin. Raaputamme hiekkaan
kivillä, simpukankuorilla, aina tulee aalto, vie sanan mennessään. Aina
pimeä laskee mustat lampaat, taivasniittyjen tummat polut, tähdet
surulankojen välissä keinumaan. Ja tähdet, pitkin yötä ne kantavat pimeää
harteillaan, näyttävät tietä.

Saila Susiluoto - Auringonkierto (2005)

Selviytymien ilman strategiaa

2010-10-12T10:18:00.000+03:00

Hengitän hiljaa, kasaan voiman takaisin itseeni. Vihreä pussitee on laimeaa yliliotuksesta huolimatta, mutta lämmittää silti, turvariepuni. Kehoni huutaa antioksidantteja, himoitsee marjoja ja raakaa kaakaota, omegoita ja magnesiumia. Kaikkea tumman vihreää, merilevää ja parsaa ja vahvaa teetä. On hyvä, että sillä on näin selkeä tahto, vakaa varmuus kaipauksistaan. Lohdullista, että jokin minulle ja minussa on selvää.

Aamulla kävin lääkärissä, selkäryhmää iskiasoireisiin, kilpirauhas-, hemoglobiini- ja sydänkokeita muihin epämääräisiin tuntemuksiin. Kehoni suree kanssani. Puhuin selkeästi ja tunteetta keskenmenosta kunnes lääkäri romautti suojamuurini kysymyksellä: tuliko kiirellinen lähtö sairaalaan? Hetkessä olin takaisin sängyssä verhojen takana, kävelemässä käytävillä ja tietämässä, että nyt se tapahtuu. Että tämän päivän jälkeen lastamme ei enää ole. Alan jo kyllästyä koko lauseeseen, ehkä parantuminen on jo siis alkanut.

Mutta niin, pinnistelin vastaanottohuoneessa kyyneleitä vastaan minuutteja, nyökkäilin ja puistelin päätäni vastaukseksi muihin kysymyksiin. Oliko raskaus ensimmäinen? Puistelua. Sinulla on jo siis lapsia ennestään? Puistelua. Useampi keskenmeno? Nyökkäilyä. Keski-ikäiseltä mieheltä ei paljoa lohdun sanoja herunut, nyyhkyttäen kumartelin alusvaatteisillani hänen edessään, annoin stetoskoopin kuunnella, vasaran nytkyttää refleksejä. Kaikki tuntuu olevan kunnossa, mutta testataan kuitenkin, soita sitten tuloksista. Hei, minä itken, etkö näe? Miten silloin kaikki on kunnossa?

Kerrankin kiitollisena yliopiston loputtomista käytävistä kävelin pisintä reittiä rauhoittuakseni. Hoin hädättömyyden ja selviämisen mantraa ihmisvilinässä, naamioiduin läppärin tavoittamattomuuden taakse. Tänään pitää vielä kohdata monia ihmisiä, selvitä HOPS-keskustelusta ja niistä tekijöistä, jotka mahdollisesti hidastavat opintojani, matkasta toivottuun äitiyteen omaopettajani kanssa. Sitä ei voi sivuuttaa, eikä näitä viiden viikon sairaslomia. Kolme tuntia aikaa etäännyttää tunteeni kuplamuoviin. Kaikkeus, auta minua.

Suvanto

2010-10-11T09:02:00.000+03:00

Aamulla käteni kulki häpyluulta kylkikaariin koveran litteän matkan. Ei enää muille näkymätöntä pientä kumpua ja turvotusta, kaikki on kutistunut pois viikossa. Vaatteet roikkuvat päälläni, en ehkä ole muistanut syödä. Aiemmin olisin säteillyt riemua, katsokaa, mahdun laihuusfarkkuihini taas kahden vuoden jälkeen, juuri nyt en voisi vähempää välittää. Ei sen näin pitänyt mennä. Uutta talvitakkiakaan ei tarvitse hankkia, vatsani mahtuu nykyiseen liiankin hyvin.

Kahvi maistuu taas hyvältä, ei tarvitse laskea kuppeja, hetkeen. Eilen mieheni vei minut ulos syömään ja valitsin huoletta kaikkea sitä, mistä olen ollut paitsi yli kaksi kuukautta. Söin pakastevihannekset salaattipöydästä. Viiniäkin olisin voinut juoda ilman antibiootteja. En pese porkkanoita enää niin tarkkaan, en mieti pastorointeja tai listeriaa - helppoa.

Vähitellen elämä solahtaa tuttuun uomaansa. Alan taas ajaa pyörällä, pääsen uimaan ja kuntosalille, kaivan ylijääneet ovulaatiotestit kaapista. Kirjoitan graduni valmiiksi. Maalaan kuvat pois mielestäni, ompelen ideani vaatteiksi. Avaan silmäni maailmalle ja jatkan elämää, hymyilenkin. Kyllä tämä tästä, ajattelen. Vielä jonain päivänä olen kokonainen äiti. Annan käden silittää urheaa vatsaani.

AURA

Elämän keskipäivässä
Minäkin eksyin synkkään metsään
Aamupäiväin kappaleisiin
Iltojen ikävään
Missä

Kasvot puhuvat omaa kieltään
Oppivat suruaan nauramaan
Ja elämän hauraat astiat
Katsovat ihmetellen toisiaan

Askel ja pysähdys kerrallaan
Yksi nurin yksi oikein
Etsi tietä joka hehkuu
Polkua joka puhuu

Se on käsiesi liikkeissä
Se on taivaankannen valoissa
Se on päivällä ja yöllä ja aina
Se on täällä se on muualla
Se ei puhu, ei voi vastata

Olen ymmärtänyt tämän sen valossa

Talvi toi meidät tähän paikkaan
Missä lepäämme kylki kyljessä
Opimme enemmän toisiamme
Opimme ajoissa luopumaan

En ehkä tiedä mitä tehdä
Vaikka joskus olenkin varma
Ja joskus makaan aivan hiljaa
Ja uskallan vain epäillä

Jos yrittäisin puhua vain sanoja
Käsiin jäänyt kosketuksen paloja
Täytyy luopua, ajatella uudelleen
Itsensä ja muut

Cmx - A.W.Yrjänä

Tahdon unohtaa koko matkan

2010-10-10T08:51:00.000+03:00

Tässä kuussa lapsellamme on ollut lupa tulla kaksi vuotta. En halua muistella ensimmäisten yrityskertojen toiveikkuutta ja onnea, en katsoa taaksepäin ja nähdä kaiken muuttuvan suunnitelmalliseksi ja harkituksi, päivien loputtomaksi laskemiseksi. Tahdon unohtaa koko matkan. Kipu ja pettymykset eivät vahvista ketään, päin vastoin. En muista näin suurta heikkoutta olleen aiemmin, en fyysistä enkä psyykkistä. Silti on vain pakko jaksaa, muu maailma ei pysähdy kanssani.

Taistelin pitkään sanaa lapseton vastaan, pelkäsin määrittäväni itseni pysyvästi joksikin, vetäväni sen sisältöä puoleensa. En enää tahdo uskoa vetovoiman lakiin. Se tekee tästä kaikesta omaa syytäni, aivan kuin vanhat jumalat jotka tuomitsevat ja rankaisevat. Kyllä minä olen yrittänyt. Olen uskonut, luottanut, toivonut, julistanut, sallinut, rakastanut ja päästänyt irti. Antanut itselleni ja Universumille aikaa ja mahdollisuuksia ja tässä ollaan. Me olemme lapsettomia, edelleen - korkeimmaksi parhaaksi, vitut.

Tältäkö ikuinen elämä tuntuisi? Katsella kuolemattomana elämän virtaavan ohitse, nähdä lasten syntyvän ja kasvavan ja kuolevan itsen pysyessä alkupisteessä muuttumattomana tarkkailijana. Kahteen vuoteen mahtuu kymmeniä muiden lapsia, liian monta vertauskohtaa omille tähtien asukeilleni. En enää ymmärrä, miksi me? Enkä jaksa välittää. Eikä kenelläkään ole vastausta. Näinä päivinä tyhjyyteni on loputon syvyys, alkumeri ja avaruus, kadotettujen elämien tyyssija.

Itkua ei enää tule, sen sijalla on nyt lamaannus. Aamulla kello hertättää ottamaan lääkkeet seitsemältä, tuijotan pimeyteen minuutteja osaamatta nousta ylös. Nielen tabletteja haluamatta muistaa miksi, enää neljä päivää, sitten on yksi konkretisoija vähemmän. Loppuisipa vuoto jo, tahdon unohtaa ja jatkaa eteenpäin, kyllästyttää. Hei Maailma, eikö olisi jo meidän vuoromme? Vähän iloa ja valoa ja sitä kuulua puhtainta rakkautta tännekin, yksi vauvan kokoinen annos - kiitos.

Kaamosoireet nostavat itseään pintaan, vaikka tässä tilassa en erota selvästi mikä on mitä. Mutta muistatteko korvavalon? Yksi sellainen on tulossa, blogissa lisää vempeleestä ja sen vaikutuksista itseeni jatkossa.

Tabu

2010-10-09T08:53:00.000+03:00

Pimenevä vuodenaika pukee minua. Kuolema naamioituu värikylläisyyteen, nakertaa lehtiruotoja paljaiksi mustuudessaan. Surun hampaat ovat pitkät ja terävät, jäytävät minua mahoksi, lahottavat kuin mädän puun.

Päivisin ihmiset puhuvat vauvoista enemmän kuin koskaan ympärilläni, ja minä olen hiljaa. En sano: vaietkaa - omani kuoli vasta. En kerro lapsilleni suunniteltuja nimiä sille äidille, joka pohtii kuopukselleen kastetta. Enkä kysy: Oletteko varmoja, että saatte? siltä nuorelta mieheltä, joka huovuttaa vastapäätä vauvan hattua viiden vuoden pääähän suunnitellulle lapselleen. Ääneti käteni hierovat märkää villaa tiiviiksi massaksi ja minä vaivun salaisen maaniseen rytmiini. Hiljaa olen toivottamatta heitä siihen helvettiin, jossa minä elän.

Olen läsnä, mutten kuitenkaan. Nauran muiden naurua vaikka tahtoisin laittaa kädet korville ja huutaa niin, että kaikki lakkaisi olemasta. Annan sanojen ja kuvien vyöryä ylitseni kuin ei mitään ja itken vasta kotini turvassa. En pidä tästä. Tahtoisin iloita vilpittömästi ja välittömästi muiden onnesta, mutta hymyni yltää silmiini vasta päivien päästä, jos sittenkään. Tunnen olevani petturi, valehtelevani maailmalle päin naamaa.

Miksi lasten hankkimiseen liittyvä suru on meille niin suuri tabu? Miksi pelkäämme itkeä tuttujen, mutta vielä vieraiden ihmisten edessä, tai jopa ystäviemme kanssa? Ihmiset puhuvat syövistä, sairauksista, onnettomuuksista ja kuolemista avoimesti, menetetyistä lapsista vaietaan kahvipöydässä.

Eikä minusta ole nostamaan ensimmäistä kuollutta sikiöä pöydälle. Ehkä pitäisi alkaa kuljettaa mukana sitä ainoaa ultrakuvaa elävästä lapsestamme ja näyttää se toisten vyöryttäessä vauva-albumeita iPhoneistaan. Tässä Urho-Ilonamme on reilu kahdeksan viikkoa, hän ei ole enää litteä, ohutta ihoakin jo löytyy. Eikö ole söpö? Viikon päästä häntä ei enää löytynyt kohdustani. Voin kuvitella vaivautuneen hiljaisuuden ympärilläni. Lusikka pyörisi tyhjää kupissa ja lopulta vaihtaisin itse puheenaihetta. Ilon pilaaja.

Kiitos

2010-10-07T08:44:00.000+03:00

Haluan vilpittömän lämpimästi kiittää koko sydämestäni kaikkia rakkaita, ystäviä, tuttavia ja niitä lukuisia tuntemattomia, jotka ovat ilmaisseet halunsa auttaa meitä niin raskauden eri vaiheissa kuin nyt surussammekin. On uskomatonta, kuinka pyytettömästi ihmiset ovat jakaneet meille aikaansa, rukouksiaan, energiahoitojaan ja lohduttavia sekä rohkaisevia ajatuksiaan - kaikkea sitä mistä toivovat meidän saavan apua. Ja me saammekin, tiedämme ettemme ole yksin ja että ympärillämme on valtavasti auttajia. Rakastan teitä.

Tiedän myös, että lopulta minulla ei ole muuta vaihtoehtoa kuin kiittää Universumia tästäkin kokemuksesta. Kipuni on osa matkaani, osa sitä prosessia jossa kasvan ihmisenä ja henkisesti. Raskauden aikana pakkolevossa kiitin siitä, että minulla on vihdoin aikaa vain itselleni ja ajatuksilleni, mahdollisuus nähdä kuka minä olen. Maksin tuntien tekemättömyydessä ja vain olin, rakastin ja hengitin. Juttelin syntymättömälle lapsellemme ja opin samalla itsestäni paljon. Kaikessa tässä vihaisessa surun uhmassani minä tiedän, millainen minun maailmani on - siellä on kaikkea sitä mihin on joskus mahdoton uskoa.

Kiitos näistä heiveröisistä aluista ja rakkauden kokemuksista, jotka ovat kasvattaneet meitä vanhemmuuteen ja vastuullisuuteen jo vuosia. Kiitos rakkaudesta, joka vahvistaa parisuhdettamme entisestään, kiitos siitä että olen saanut sielunkumppanini tähän elämään rinnalleni. Kiitos näistä prosesseista, jotka vahvistavat ystävyyksiä ja sieluyhteyksiä tällä matkalla. Kiitos siitä, että minulla on mahdollisuus kasvaa ja laajentaa ymmärrystäni elämästä, vahvistua ja ymmärtää kaikkinaisuuden moninaisuuksia niin, että pystyn jatkossa kohtaamaan avoimesti, empaattisesti ja arvostavasti jokaisen elämän, joka kohdalleni tulee.

Kiitos tästä elämästä.

Vaikka surumme tulee ehkä vielä olemaan pitkä ja monivaiheinen, minä kuitenkin tiedän, että kaikessa on jotain kaunista. Kuolemassa on uusi alku.

LINNUNHAMMAS

patosivat tämän joen, kun olin vielä pieni
pienenpieni syntymätön, piste solujen saatossa
merkkinä siitä arpi tässä ja kaulalla linnunhammas
kädessä sauva sileä puuta ja silmissä pitkä katse

Kerto:
virtaan alkuvesien
heittäydyn ja kuljen
aina virran mukaan
alas vesiin lämpimiin
kohtuun merten vanhain
kehtoon vuoksien
eikä padottua tätä vettä saa

luona hiljaisten koskien, luona siipien iskun
kurotan kohti veden pintaa, kurotan päin yötaivasta
joka on niin syvä täällä, sinne ei parane pudota
koettaa hyvää onneaan
kosken voimaa vastaan

tulee aamu taaskin
valon kehrä kiertää kiven
jos kohta varjot lankee
lankee ne jotta valo näkyisi
paremmin kirkassilmän
katsoa kauneutta
koreutta maanpiirin humalluttavaa

Kerto
CMX - A.W. YRJÄNÄ

Suru ja viha

2010-10-06T08:17:00.000+03:00

Mieli on sanaton eikä se lepää missään. Itku takertuu, vaakkuu ilmoille suihkussa ja öisin, tietämättömien sanoissa ja teoissa. Katso, kummalla meistä on isompi maha, eiks toi ookki jo vähän laskeutunut? Katso tuohon, se potkii, harvoin näkee näin selvästi. Tuhansien ihmisten käytävillä minä näen niitä liikaa, puhkon mielessäni neulalla kuin saippuakuplia. Omani on puhjennut jo liian monesti, miksi toiset saavat kasvattaa sateenkaariaan?

Jo toisena yönä minä herään suruuni ja toivon kehoni lakkaavan kerrankin muistamasta. Miltä se tuntui, sen klöntin tuleminen ulos, vaalea rääpäle pitkin housuja ja loputon veri. Kolme lääkäriopiskelijaa katseli lattioita ja seiniä, myöhemmin sairaanhoitajaopiskelija niiskutti kuunnellessaan minulle annettuja ohjeita. Eikä kukaan katsonut enää silmiin. Hei, ihmiset. Kohdatkaa tämä kuolema minussa yhtä rohkeasti kuin aamulla levitelty anatomiani. Minä olen muutakin kuin varottava virtsaputken suu, levitettävät häpyhuulet ja ontelo spekulan mennä. Ei se tapa, teitä. Enkä olisi halunnut kivun lakkaavan, sillä tiesin sen jälkeen tulevan toden.

Aamuisin mieheni löytää minut sohvalta, tuijottamasta yhteen pisteeseen, itkemästä. Vihaan sitä ääntä, yksinäistä valitusta, ilman hallitsematonta kulkua, vinkunaa ja kaakatusta. Työpaidat kastuvat kyynelistä ja kuolasta, rauhoitun vähitellen hänen sydämensä ääneen. Hän sanoo, että ei se haittaa, jään vielä tänään kotiin. Odota, perun vain palaverit. Käsi silittää lapaluita tasaisiksi, ojentaa paperia ja tuudittaa. Onneksi meillä on toisemme.

Äiti soittaa liian usein. Miten sinä jaksat? Eihän ole kuumetta? Olethan syönyt? Ei tästä auta kuin selvitä, aika parantaa. Se onni onnettomuudessa, että se oli vielä pieni, minun ensimmäiseni meni kesken kuudennella kuulla ja piti synnyttää ulos. Onhan se menetys. Voi voi. Töissä Marja-Leena näytti pieniä nuttuja joita se tekee niiden vauvalle, kyllä tuntui aika pahalta. Eihän se voi tietää.

Pinnistelen pystyäkseni puhumaan edes hieman, enimmäkseen olen hiljaa ja pyyhin kyyneleitä. Mutta en sano, että en nyt jaksaisi. Tässä surussa ei ole tilaa kolmelle, tämä on meidän omamme, näiden seinien hiljainen ja loputon laulu nyt. Jätän vastaamatta illalla ystävien puheluihin, arvostan, mutta en pysty.

Eilen oivalsin jotain matkastani, jotain jonka oletetun suuruuden olen jo nyt unohtanut. Ymmärrystä siitä, mitä kulunut vuosi on tehnyt minulle ja todellisuudelleni, kaventanut tietoisuuteni ja energiani itseeni. Ennen olin universaalia rakkautta ja muiden auttamista, nyt olen vain minää ja meitä. En jaksa muuta, tämä kupla on liian tiivis haljetakseen, mitättömyyksien hautomo. Sillä mitä on edes meidän surumme nälkää näkevien silmissä? Kuoleman väärissä tuomioissa? Elävältä kidutettujen tuskassa? Mitätöntä, sanon minä. Mutta silti niin totta.

Ja kyllä minusta tuntuu siltä, että olen pettänyt itseni ja maailmani, totuuteni. Enkä enää ikinä halua kokea yhtään keskenmenoa. Enkä tiedä, miten jaksan yrittää taas. Viimeksi kului yli vuosi ennen kuin tärppäsi uudestaan, liian monta pettynyttä kiertoa, täysiä ja tyhjiä kuita, tabletteja ja piikkejä. Ja vain siksi, että saisin kokea kaksi keskenmenoa yhdessä raskaudessa? Hei Universumi, haista vittu. Tänään minä vihaan sinua.

Loputtomasti samaa

tyttö tyhjässä kirkossa
katsoo palavaa ikkunaa
sydämessä mustaa jäätä
silmässä kuiva kyynel
eikä yksikään enkeli
tule koskaan lohduttamaan
eikä löydy pyhää sanaa
kertomaan

alttarimaalaus alastonna pysytelköön raameissaan
kun kylmä viima kaikkialta hankaa seinää vihassaan

jos mikään ei muutu
kaikki vain jatkuu
loputtomasti samaa

kuvun alle eksyneenä
lepattelee lintu
ajatus lyö kasvoihin
kuin tahtoen herättää
riisukaa pois salaisuudet
häpeänne yltä
en enää hae täältä mitään
haluan vain levätä

CMX - DINOSAURUS STEREOPHONICUS

Tähtivauva, osa kaksi.

2010-10-05T05:56:00.000+03:00

Tämäkin lapseni palasi tähtiin, lopullisesti viikoilla 9+3 huolestutettuaan meitä monesti sitä ennen. Aamuyöstä heräsin itkuuni ja tietoon siitä, että lapseni on kuollut. Ei ole enää ketään, jota silittää pyöristyvän kohdun läpi, ei ketään kenelle kertoa, kuinka me kaikki tulemme häntä rakastamaan. Hän halusi palata tähtiin jo aiemmin poistuneen kaksoissisaruksensa luokse. Eikä mikään vie sitä pois.

Tälläkin kertaa kaikki toteutti liki samaa kaavaa. Aamulla kontrolliultrassa kaikki oli hyvin ja hienosti, hematooma oli jopa jo poistumassa. Siitä parin tunnin jälkeen lorahti ensimmäinen runsaampi vuoto ja helvetilliset kivut saivat minut itkemään, muutaman tunnin päästä monitorilla iloisesti polskinut lapsemme oli sairaalan roskakorissa. Verikokeet paljastavat mahdollisen pienen infektion, mutta ei vielä mitään, mitä olisi alettu lääkitä, etukäteen. Kotiin lähdin kahden antibioottikuurin kanssa - varuilta.

Ja päivää ennen minä näin talomme ulko-ovella kuolleen tikan. Hätkähdin ja kerroin miehelleni, kuinka ennen edellistä keskenmenoamme vuosi sitten kuollut varpunen odotti minua ovella. Hän vakuutti minut sattumasta, siitä kuinka mielemme poimii yksityiskohtia, jotka sitten merkityksellistää, halusin uskoa.

Eilen hän nyökkäsi hiljaa sanoessani, että se oli se pikkulintu.

Ja jälleen minä olin uskomassa kaikkeen hyvään, siihen että saamme pitää pienemme. Että toukokuussa me saamme hänet syliimme ja meistä tulee perhe. Että enkeleitä ja tarkoituksia on, että maailma on kohtuullinen ja kaunis. Tällä hetkellä se on ainoastaan yhtä tyhjä kuin kohtuni.

6+ ja syke - ihmeitä sittenkin!

2010-09-13T13:01:00.000+03:00

Tänään kävin kontrolliultrassa YTHS:llä, jonne pääsin kummasteltuani vuodon kivuttomuutta ja pahenevia raskausuoireitani.

Tutkimuspöydällä maatessani olin valmis näkemään tyhjenevän kohdun. Ensin löytyi suuri hematooma jonka vieressä köllötteli raskauspussi. Varovasti kysyin, näkyykö siellä mitään elämää ja samassa huomasin pienen pumppaavan rytmin - sydän löi.

Mahdollisesti kyseessä on siis kaksosraskaus, josta toinen on mennyt kesken, mahdollisesti kehittyvä istukka vuotaa tai sitten jokin tuntematon aiheuttaa hematooman.

Viikon päästä uusi kontolli, lepokäsky sekä tärisytyskielto. Luennoilla saan olla, en pyöräillä, ajaa bussilla enkä muutakaan.

Toivokaa kanssamme, että pieni IHMEEMME jää luoksemme.

Toivoa on.

Taisi olla siinä

2010-09-07T14:15:00.000+03:00

Ei, eiköhän tämä nyt ollut kuitenkin tässä.
Enää ei ihmeille ole paikkaansa muuta kuin viemärissä.
Argh.

Ihmeelle olisi sijaa

2010-09-07T07:14:00.000+03:00

Lauantain runsas verinen vuoto lakkasi sunnuntaiksi ja on siitä lähtien ollut vähäisen ruskeaa ja olo kohtuu kivuton. Ällöttää, rintoja aristaa ja vatsassakin on havaittu pari nippausta. Tänään aamulämpö oli korkealla.

Terveyskeskuksessa meinasivat, että kyllä se varmaan meni kesken, eikä mitään syytä laittaa ultraan vielä tässä vaiheessa, ei edes vaikka kyseessä olisi keskeytynyt keskenmeno. Soita uudestaan, jos vuoto jatkuu kohtuuttoman pitkään tai tulet kipeäksi. Tai ole yhteydessä neuvolaan. Just.

Työterveyslääkäri eikä YTHS:kään ota minua vastuulleen, sanovat että hoito kuuluu tässä tapauksessa kunnalle, eli neuvolalle tai julkiselle terveydenhoidolle. Neuvolan mukaan en ole vielä heidän asiakkaansa, kun ensikäyntiä ei ole ollut. Ja täällä saa vain yhden ilmaisen ultran muutenkin.

Vaihtoehtoja on siis edelleen kolme:

1) Keskenmeno, joka tiputtelee itsensä hissukseen pois.
2) Keskeytynyt keskenmeno, jossa raskausmateriaali on jäänyt kohtuuni muhimaan ja terveysasema hoitaa minua vasta sitten, kun möhnä alkaa aiheuttaa tulehdusta = kipu.
3) Pikkuinen elää sittenkin vielä, mikä olisi suuri ihme, mutta mahdollista.

Perjantaina pommitan jälleen terveysasemaa ja yritän saada lähetteen ultraan, mikäli vuoto jatkuu ruskeana. Ensi viikolla ultrassa pitäisi jo näkyäkin jotain. Tänään varaan varuilta ajan yksityiselle, jotta saan joka tapauksessa ensi viikolla tietää, missä mennään, mikäli julkinen terveydenhoito ei huoli minua tutkimuksiin.

Toivokaa kanssani parasta.

Itku

2010-09-04T11:11:00.001+03:00

Katselen kuinka elämä valuu viemäriin. Lapsemme palasi tähtiin tälläkin kertaa. Voi itku.

Uusia alkuja

2010-09-02T06:56:00.000+03:00

Uudet alut kuljettavat mieltäni, ajatuksiin ei tunnu mahtuvan muuta.

Opinnot luokanopettajuutta kohti alkoivat ja ovat vieneet mennessään, paljon uusia ihmisiä ja selviteltäviä asioita. Ryhmän kokoonpano vaikuttaa mukavalta, en ole edes meistä vanhin. Uskon, että tuossa joukossa selviää.

Lisäksi olen raskaana, viikkoja tasan 5. Huoleton ei ole tämäkään alku, välillä vuodan rusehtavaa ja tänään vaaleanpunaista vuotoa, toivon, että istukka siellä vain kehittyy ja kaikelle on jokin "normaali" syy. Yritän olla pelkäämättä keskenmenoa, mutta pakosta se pyörii mielessä, oma reilu vuoden takainen ja muiden ihmisten kertomat tarinat. Yritän ymmärtää, että en juurikaan voi tähän itse vaikuttaa mitenkään, ehkä parhaiten siten, etten stressaisi - helppo sanoa. En vielä uskalla päästää raskautta kovin iholle.

Anna meidän pitää tämä lapsi.

Lepoilmoitus

2010-08-25T07:30:00.001+03:00

Tämä viikko töitä ja unta, muuta en jaksa, sanat saavat odottaa maanantaihin.
Tänä aamuna näin haamun.

Minä olen se että minä olen

2010-08-20T09:09:00.000+03:00

Unissani minä elän toisenlaista elämää, jatkan menneiden juttuja, rakastun yhä uudelleen jo elämästäni kulkeutuneihin ihmisiin. Viime yönä minä leijuin ihastuksesta ja kaipauksesta, katselin kasvoja, joita en ole nähnyt pian viiteen vuoteen. Käteni kulkivat paksuissa vaaleissa hiuksissa, silittivät pehmeää ihoa ja lomittuivat kapoisiin sormiin. Suudelmat olivat nälkäisiä ja loputtomia. Silti hän tuntui juoksevan tavoittamattomissa, karkaavan katseeltani ja haihtuvan olemattomiin. Aamulla heräsin hämmennykseen. Haluaisin niin kovasti tietää, mitä hänelle kuuluu, Perhoselle.

Eilinen ranta oli hyvä, vaikka pilvet olivat jo saartaneet auringon. Kävelimme hitaasti ja juttelimme päivistämme, minä pysähdyin välillä kuvaamaan, välillä tutkimme yhdessä kiviä ja merenpohjaa, puhki ruostuneita metalleja ja sulkia. Rakastan noita kiireettömiä tuokioitamme, hetkiä jolloin jaamme sen, mistä olemme päivän aikana jääneet paitsi toisistamme.

Kerroin hänelle onnellisuudetani ja stressittömyydestäni sekä siitä, kuinka kiitollinen olen työstä vapautumisestani. Mieheni hymyili ja kaappasi minut halaukseen, maailma tuoksui suolalle ja levälle, pihlajat olivat yhtä punaisia kuin paitansa - täydellinen hetki. Ja kun olimme lähdössä kotiin, alkoi meri laulaa. Rannan hiljaisuus muuttui kohisevaksi aallokoksi, vesi vaihtoi suuntaa ja alkoi nousta. Katselimme, kuinka hitaasti vesi peitteli hiekan aaltoviivat yksi toisensa jälkeen, pärskähteli jälleen kiviin. Meidän oli hyvä.

Minusta tuntuu päivä päivältä paremmalta, siltä kuin olisin herännyt vuosien unesta. Uskon, että meditaatio on auttanut. Odotan iltaista hiljentymistä, uskallan nykyisin kohdata itseni kaikissa tilanteissa sellaisena kuin olen. Yhä harvemmin olen jäänyt kiinni tunteisiin, annan niiden tulla ja kulkea eteenpäin sitten, kun en niitä enää tarvitse. Myös kirjoittaminen auttaa minua ymmärtämään omaa prosessiani, matkani vaihetta. Blogini on toistaiseksi ainoa paikka, jossa voin piilojulkisesti olla avoin valitsemillani tavoin.

Minulla on loputtomasti aikaa ja tarpeeksi mahdollisuuksia, ei ole kiire.

Minä olen se,
että minä olen.

Rakkautta.

Kissailua ja talvivarastoja

2010-08-19T14:24:00.000+03:00

Parvekkeella on syksy. Matto tuoksuu haalistuneesti mäntysuovalta, tuuli on puskenut lasien rakosista männyn siemeniä lattialle. Pihlaja notkuu punaisena ja ilma on vain erilainen. En ole pitkään aikaan ollut näin kissana, hakeutunut kerimään lämpöisiin paikkoihin ja hyristellyt laiskuudessa. Kahvikin on kylmää ja pahaa, mutta juon sen silti. Taikamukin pöllö iskee silmää.

Nyt minä olen hereillä, vajaan kolmen tunnin aamupäiväunien jälkeen. Kehoni levon tarve on uskomaton, toivon, että tämä ei enteile pitkän pimeän talven väsymystä. Vakaasti olen laittanut korvavalon harkintaan, sillä toivon pysyväni opiskeluvireisenä läpi loskan ja pakkaskausien. Jos saisin valita, niin pitäisin kesän jatkuvasti, pohjoisen valkeat yöt tekevät vain niin hyvää. Valon tarpeeni on valtava.

En osaa oikein tarttua mihinkään. Haahuan ympäriinsä saamatta tavaroita paikoilleen, en saa tulostettua tarvitsemiani enkä tehtyä graduani. Silti kaikki on hyvin, ei varjoista huutelevaa velvollisuudentuntoa eikä nilkkoja nakertavaa syyllisyyttä. Edes Facebookin uudet vauvauutiset eivät ole saaneet minua tolaltaan, vaan tunnen pelkkää aitoa onnea kaikkien uusien raskauksien ja vauvojen johdosta. Maanantaina lapsuudenystäväni virallisti odotuksensa, eilen ensirakkauteni sai pojan ja tänään jo joskus mainittu teinivuosieni jalkapalloilijaystäväni kertoi uudesta raskaudestaan. Nämä kaikki olen jo tiennyt edeltä, aavistanut statuksien hymyistä, sydämistä ja sanattomista viittaukista. Minulla on vainu. Näiden kahden vuoden aikana olen oppinut lukemaan ihmisiä uudella tavalla, katsomaan sillä silmällä. Nytkin joku minussa kihisee erään läheiseni julkilausumatonta raskautta. Tähän mennessä olen ollut aina oikeassa.

Laitoin miehelleni viestin ja houkuttelin hänet rannalle töiden jälkeen. Tahdon haistella merta, kuvata vettä ja kasveja talven varalle. Haluan kävellä hiekassa, uittaa varpaitani viilenevässä vedessä, ehkä jopa kahlata kivellemme. Vasta huomenna ryhdistäydyn, vaikka minun ei sittenkään tarvitse töihin. Soitto pomolleni toi ylimääräisen vapaapäivän, sillä hän ei tiennyt minne minut laittaisi. Hyvä, koska minulla on jo valmiiksi monta paikkaa, jossa voin olla. Ja niin, huvittavinta lienee kai, että olen ensi viikolla neljä työpäivääni vuorolla, jonka työaika alkaa vasta kahdeksalta. Olen monta viikkoa yrittänyt siirtää rytmiäni siis turhaan, hymyilyttää. Kaikki menee juuri niin kuin pitääkin.

Tämän päivän saldona ja toistaiseksi ainoana saavutuksena pakastettujen punaherukoiden lisäksi talvivarastoissani odottaa nyt monta tuntia afrojumppaa, kotikosmetiikkaa ja pajutöitä kansalaisopistossa, ainoastaan värttinällä kehräämisestä myöhästyin. Surrurrur, sen aika on myöhemmin siis.

Maailmani on kaunis.

Unissakävijä

2010-08-19T09:04:00.000+03:00

Eilinen katosi uniin. Yritin nousta 5:30 ja totesin lihasteni huutavan armoa, ei puhettakaan aamu-uinnista. Hieman ihmettelin maailman aikaisuutta ja miehen lähdettyä töihin kömmin takaisin peiton lämpöisyyteen. Muutaman tunnin kuluttua sain itseni siirrettyä yliopistolle tuijottamaan tyhmänä kunnan opetussuunnitelmaa. Päässä ei pyörinyt mitään, halusin vain takaisin kotiin auringon lämmittämään vuoteeseen - uudet kahden tunnin päiväunet. Loppupäivän horrostin, jaksoin tuskin polkea kaupunkiin ja takaisin, tein yksinkertaista ruokaa kovin pitkään. Kahdeksalta vaadin meditaatiota ja sen jälkeen kaaduin sänkyyn takaisin. Tämä aamu tuntuu onneksi erilaiselta, vaikka vieläkin väsyttää.

Toissapäivänä posti toi kirjeen OYS:ta. Loka-marraskuun taitteessa aloitan nenäsumutteet, marraskuun loppupuolella tapahtuu itse koeputkihedelmöitys. Hieman jännittää, eniten ehkä lääkityksen voimakkuus. Inseminaatiot sujuivat todella pienillä Clomifen ja Fostimon -annoksilla, ja kehoni reagoi silti liiankin hyvin lääkkeisiin. Munasoluja kehittyi kolmesta neljään ja niitä jouduttiin punkteeraamaan pois. Pitää vain toivoa, että kaikki sujuu hyvin eikä mitään hyperstimulaatioita synny. Toivottavasti vältyn hurjilta sivuoireiltakin. Eilen soittivat Väestöliitosta ja kysyivät kesäkuisen hoidon tuloksia. Uusista suunnitelmista kuultuaan käskivät pitämään hauskaa ja tekemään kivoja asioita ennen seuraavaa rupeamaa, nauttimaan elämästä. Onko ne hoidot oikeasti niin pahoja?

Ei tästä nyt tule mitään, väsy kirveltää silmissä.
Vielä tänään sallin itseni kulkea onniunissa, huomenna joudun jo töihin.

Kotiin pyöräillessäni minä tunsin jälleen maan

2010-08-17T11:54:00.000+03:00

Väsytetyt jäsenet jaksavat tuskin liikuttaa itseään, raukeus on saartanut minut tähän tuoliin, vakosametin upottavaan pehmeyteen. Aamulla kävin toteamassa huonekalujen siirtelyssä aavistamani lihasteni heikentymisen toteen uudistetun uimahallin kuntosalissa. Sarjapainoni olivat nolostuttavan pieniä verraten joskus olleeseen. Hauiksiakin tein neljällä kilolla, ennen rautaa taittui yli puolet enemmän, hoh. Mutta hei, mitä eilen sanoinkaan menneessä elämisestä? Sain itseni salille, ja se on jo paljon. Tein hienoja aloitussarjoja ja minulla oli kivaa, mikä on enemmän. Nyt minulla on loistava olo, se on tärkeintä.

Sali sinänsä oli sympaattinen, pieni huone täynnä hyviä laitteita ja mukavia pappoja, vaikkakin liian vähän lämmittely- ja venyttelytilaa. Katselin ihaillen erästä äitini ikäistä naista, joka oli huikean kovassa kunnossa, minäkin haluan olla, nyt ja sitten kolmenkymmenen vuoden päästä. Väsymättä hän rutisti ja jaksoi, hymyillen säteilevästi muille treenaajille. Ehkä tuolla tulee käytyä jatkossakin, sillä jotain täytyy tehdä. Fyysinen työni loppuu ja keho alkaa ennen pitkää valittaa heikentyneitä lihaksiaan, ja minä todennäköisesti vielä aiemmin lötkähtänyttä olomuotoani.

Joka kerta liikkuessani yritän muistuttaa itseäni siitä, miksi sen lopulta teen. En näyttääkseni hyvältä, vaan voidakseni hyvin. Enää en taivu verenmakuisiin suorituksiin, vain endorfiinihurinaiseen hauskanpitoon. Venytellessäni rakastan jäykistyneitä lihaksiani, silitelen muhkuroita ja ylimääräisiä, kaikkea sitä mitä olen vuosia tahtonut itsestäni poistaa. Rakastan itseäni vetreäksi, vahvaksi ja jaksavaksi. Muulla ei ole väliä. Minun kehoni on jo kaunis, juuri tällaisena kuin se nyt on.

Kotiin pyöräillessäni minä huomasin tuntevani jälleen maan. Kuinka olen kaivannutkaan tuota tunnetta ja kuinka olen saattanut unohtaa sen? Tunsin kasvattavani vahvat juuret syvälle pinnan alle, maa oli lämmin ja sykkivä, tunsin yhteyden. Annoin energian nousta selkäpiitäni ja kuvittelin muuttuvani suunnattomaksi puuksi. Heijasin tuulessa pyöräilyn rytmiin ja hyräilin.

Eilen yliopistolla imin itseeni aulan seinien keltaisuutta, nautin yksityiskohdista ja lumouduin lattialaattojen saumauksen rytmistä. Tämmöinen minä olin ennen ja olen onnellinen huomatessani, että se kaikki on vielä tallella. Minä hymyilen ja hengitän vapaasti, rakastan hiljaa elämää pakahduttavasti, näen kauneuden kaikkialla. Olen saamassa itseni takaisin. Malttamattomana odotan opiskeluiden alkua ja sitä uutta, jonka olen toivottanut tervetulleeksi elämääni. Kaikki muuttuu, ja se on hyvä.

Valoa!

Mistä on meidät tehty?

2010-08-16T12:12:00.000+03:00

Aamulla ihmettelin muuttunutta maailmaa. Heräsin sieltä, missä vielä eilen rullasi toimistotuoli. Hain unisena vaatteitani kirjahyllystä ja yritin ymmärtää, että niin kuin rakastankin Muumi-sarjakuvia, niin niitä ei voi vetää jalkaan. Hyvin pieni muutos elämässäni sai minut hetkeksi ihan tolaltaan omassa kodissani, vaikka olin itse ollut siirtämässä huonekaluja ja tavaroita aiemmin. Tiesin, missä mikin on, ja silti kehoni kulki omia teitään, käsittämätöntä.

Huoneiden vaihtohässäkkä sai minut konkreettisesti jälleen muistamaan sen, kuinka helposti ajaudumme vanhojen ajatusrakennelmien mukana. Kuinka jäämme kiinni tunteisiin ja asioihin, jotka ovat joskus olleet jotenkin huolimatta siitä, että nyt on vallan toisin. Olemme ohjelmoineet itseemme satoja automaattisia käyttäytymis- ja ajattelumalleja. Sammutan valot huoneesta lähdettyäni silloinkin kun tiedän, että ne pitäisi jättää päälle. Laitan pyöräilykypärän automaattisesti päähäni ulko-ovella, vaikka olisinkin päättänyt kävellä. Aamuni tuntuu ihan ihmeelliseltä ilman vakinettirumbaani.

Pelkään tilanteissa, joissa olen tottunut pelkäämään, toistaiseksi aina ihan turhaan. Huolehdin, vaikka useimmiten asiat ovat menneet hyvin ihan itsestään. Omat stereotypiani ja ennakkokäsitteeni saavat minut pitämään jotain ihmisryhmää jonkinlaisena ilman, että oikeasti tunnen heistä yhtäkään. Mieleni saa minut usein tuntemaan itseni huonoksi, epäonnistuneeksi tai yksinäiseksi, vaikka näin ei todellisuudessa ole. Itsesuojeluvaistoni laittaa minut ottamaan kahdesta vaihtoehdosta myös sen huonomman huomioon, jotta en pettyisi liikaa. Ajattelen raskaaksi tulemisen olevan vaikeaa ja monesti epäreilua, vaikka en tiedä tulevasta, eikä muiden lisääntymisaikataulujen pitäisi vaikuttaa minun elämääni.

Tarkkailemalla ajatusmallejamme voimme ymmärtää sen, mistä olemme luoneet itsemme ja oman elämämme. Kuinka pitkään annamme lapsuuden kokemusten pitää meitä otteessaan? Milloin olemme valmiit päästämään irti negatiivisista ajatuksistamme, niistä jotka saavat meidät uskomaan ettemme pysty, kelpaa tai voi? Entä jos antaisimme mahdollisuuden, sallisimme elämämiemme täydellistyä haluamallamme tavalla, uskoisimme itseemme ja muutokseen, haaveisiimme. Meidän tulee vain uskaltaa ajatella toisin, luottaa siihen, että kaikki on juuri nyt ja tulevassa mitä parhain.

Tiedän, että minusta tuskin koskaan tulee uutta Idols-tähteä, mutta voin silti jälleen opetella nauttimaan laulamisesta. Liki kahden vuoden jälkeen en ole vieläkään äiti, mutta vuoden päästä voin jo olla. Graduni ei ole valmistunut viidessä vuodessa, mutta puolen vuoden sisällä se on jo tehty. En enää anna mieleni uskotella minulle muuta, viekotella menneeseen ja tehdä asioista hankalampia, kuin ne ovatkaan. Valitsen sen, mitä (aion olla) olen nyt, enkä sitä, mitä olen ollut. Aion elää ja nauttia keskeneräisyydestäni, matkalla olosta ja tästä hetkestä. Hymyän.

Mieti, mitä sanot, ymmärrä, mitä ajattelet.

Hetkiessä uintia ja arkistopuuroa

2010-08-12T17:05:00.000+03:00

Tänään minä uin. Venytin uimalakin päähäni ja näytin hassulta. Kiemurtelin speedoihini ja kävelin eläkeläisten lomaan, ohi vesijuoksijoiden ja uimavalvojien, etsin yksinäisen tilan. Astelin portaat matalaan veteen, värähdin sen muistamatonta viileyttä ja upotin kehoni turkoosiin. Kloori kutitti sieraimissa.

Hetkessä olin omassa maailmassani, siinä missä olen vain minä ja hengitys, rytminen liike ja veden vastus. Katselin valon taittumista altaan pohjasta, sukelsin koskettamaan kaakeileiden kultaisia illuusioita, liu'uin ja hymyilin. Kuvittelin itselleni suomupeitteen, kauniin välkehtivän panssarin ja tunsin ikiaikaista yhteyttä johonkin.

Minä vain uin, en kovaa enkä tavoitteellisesti, leikkien. Minulla oli kaikki aika maailmassa. Tunnustelin veden lipumista ohitseni, potkujeni voimaa ja kehoani, se muisti. Välillä suljin silmäni ja kuvittelin seuraavani suurta, kaunista kilpikonnaa, uivani 25 metrin altaita suuremmassa vedessä, rajattomuudessa. Hallin muut käyttäjät ja kaikuva melu katosivat, minun transsini. Tein päivääni rauhan ja onnen.

Tyyneys seurasi minua arkistoihin, kahlasin lukuisia dokumenttejä, luin olleita opetussuunnitelmia ja ihmettelin lukujärjestyksiä. Kansakoulussa tytöt opettelivat vuonna 1959 VIII -luokalla lastenhoitoa ja ruokatavaraoppia, vain pojilla oli biologiaa ja ammattipiirrustusta. Niinkö selvästi kasvatus on ollut sukupuolistavaa tuolloin? Onneksi nykyään maailma on toisenlainen.

Käsinkirjoitetut paperit houkuttelivat tyypittelemään ja personoimaan minulle tuntemattomia nimiä, loin kasvoja ja tapoja, huvittelin. Ihailin mustekynien tasaista jälkeä, ei roiskeita eikä tuhruja. Kunnes iltapäivästä väsyin ja kyllästyin, turruin toistuviin lukuihin enkä ole edes varma, kertovatko ne mitään lopulta. Paperit puuroutuivat byrokraattien vaatimuksiksi, näin vain valtavasti työtä kaikessa. Onneksi tämä vaihe ei ole loputon.

Puhelu pomolleni paljasti, että minun ei tarvitse vielä ensi viikolla töihin, paitsi ehkä yhtenä päivänä. Rytmilläni ei siis ole vielä kiire, tällä vauhdilla ennätän opettaa itseni jälleen olleeseen. Luotan siihen, että aivoni muistavat, olenhan kuusi vuotta herännyt liian varhain. Eilen väsyin jo ennen yhdeksää, se lupaa hyvää. Aamulla lämpömittari piippasi varmat lukemat ovulaatiolle, ehkä ennätimme.

Uutta ja vanhaa - hei sisko, tahdon lentää!

2010-08-11T08:50:00.000+03:00

Illalla kaivoin uimapuvun kaapin perimmäisestä nurkasta ja tomutin uimalakkini, pakkasin sievästi pyyhkeen ja pesuaineen odottamaan aamua. Kellon nakuttaessa minua hereille totesin kurkkuni olevan kipeä, käänsin kylkeä ja torkahdin vielä hetkeksi. Aamu-uinnin sijaan pääsin kuitenkin puolta tuntia aiemmin ylös kuin eilen, mikä on jo oikein hyvin.

Yöllä joku salainen prepaidaaja soitti puhelimeeni ja tokkurassa vastattuani hän totesi minun olevan väärän henkilön. Sitten puhelin soi uudestaan, en vastannut. Hetken päästä tuli viesti ja toinenkin - Kuka siel o? Oliko se X? Vaivaantumatta vastaamaan laitoin puhelimen kiinni ja aamulla tarkistin tilanteen: kaksi vastaamatonta puhelua ja yksi tekstari - Haloo? Melkein olisi tehnyt mieli soittaa hänelle takaisin kuudelta ja tapakouluttaa, mutta päätin antaa olla. Eiköhän maailma opeta.

Eilen ovulaatiotestiin ilmestyi kaksi yhtä vahvaa viivaa ja päätimme pidättäytyä tähän päivään. Tänään aamulämpö oli jo kohonnut melkein niihin rajoihin, jotka normaalisti kertovat jo irronneesta munasolusta. Ei ole totta, ajattelin. Toivottavasti kehoni ei kirinyt ohitsemme. Tilanne melkein huvittaa, juuri kun olen pyöritellyt luovuttamisajatuksia päässäni, päättäisi hormonitoimintani ottaa ohjat johtimiinsa ja plupsauttaa munasolun ennen aikojaan kulkuun. Juuri kun olen pohtinut vetovoiman lakia ja yrittänyt päättää siitä, mihin uskon, loistavaa synkronointia.

Niin, olen ennekin todennut kuinka kaikki oli joskus niin selvää. Minun ei tarvinnut kyseenalaistaa maailmankuvaani, uskoani henkiseen kasvuun, värähtelyihin, mestareihin, enkeleihin, magiaan tai vetovoiman lakiinkaan. Minä tiesin, että ne ovat ja toimivat. Keskenemenoni muutti kaiken, tyhjensi kohtuni lisäksi myös uskoni hyvään ja kauniiseen. Tunsin, että universumi jätti minut yksin, enkelit liihottelivat taajuuksissaan ja mestarit omissa korkeuksissaan. Mikään selitys ei vienyt pois kipuani.

Vihasin jumalaa ja itseäni, sitä että hän olisi tahtonut minulle tämän kokemuksen tai sitä, että olisin itse vetänyt sen pelollani puoleeni. Että olisin sielutasolla ennen maahan syntymistäni valinnut kokevani tämän tässä elämässäni, tai että joku menneissä elämistäni estäisi minua saamasta lasta. Vihasin korkeampaa tarkoitusta ja kaiken epäreiluutta. Vihasin niin kovaa, että minun ei enää tarvitse.

Vähitellen olen alkanut rakentaa maailmaani uudestaan, arvioimaan olleita totuuksiani ja toisaalta myös nykyistä epävarmuuttani kaikkeuden rakentumisesta. Pidän tästä tilasta, siitä että kaikki elää ja muuttuu, totuuteni eivät ole pysyviä eivätkä ehdottomia. Voin itse uudelleen valita sen, mihin uskon, millaisen maailman luon ajatuksillani itselleni. Pitkästä aikaa koen olevani matkalla, avautumassa jälleen elämälle. Hei sisko, tahtoisin lentää!

Vanhasta blogistani löysin runoni kolmen vuoden takaa. Ehkä se sopii tähän.

Tulkaa Atlantiksen sisaret
uidaan menneille maille
kuljetaan tuosta portista
niin kuin ennen
minun maljani on täysi
minun mieleni teidän pukunne
hopeisten kylkienne loimu
hiusteni välkkeessä

Tulkaa Atlantiksen sisaret
uidaan kilpaa kotiin
katsotaan unia
ajan annettua periksi
lintujen lennettyä lahtien yli
auringon noustua rintojenne takaa
ei ole muulla väliä
ykseydessä pyhän laulu.

Tulkaa Atlantiksen sisaret
rakennetaan linnoja metsiin
on aika pukea vaatteet ylle
jakaantua kaikkialle
kutsua kelloin kauhut
viedä pelot, tuoda mesi
ei ole mitään
mitä emme saata
sillä meidän on elämä.

Korvavaloa ja aamukankeutta

2010-08-10T10:25:00.000+03:00

Tämä aamu on hiljaista hyrinää, laiskoja liikkeitä, kardemummakahvia, ajatuksia siitä mitä olisi hyvä tehdä. Olisi hyvä, jos zumbaisin hieman itsekseni tai jos menisin uimaan uudelleen avattuun lähihalliini. Olisi vielä parempi, jos nyt heti soittaisin opetusviraston tädille gradumateriaaleista, ja olisi ihan loistavaa, jos polkisin yliopistolle ja tekisin vimmatusti lopputyötäni koko päivän. Mutta tässäkin on oikein hyvä, sohvan maanvärisessä sylissä, naapurin imurin kolinassa, onnellisessa kotoisuudessani ja puoliunissani.

Eilinen juoksu painaa hieman jaloissa, joten siirrän treenailut huomiseen. Keskiviikkoisin ensimmäinen vesijumppakin on jo 6.30, mikä loistavin syy saada itsensä aiemmin vuoteesta ylös. Edelleen pyrin heräämään viimeistään seitsemältä, mutta tänäänkin olisin voinut kaivautua peittooni vielä pitkäksi aikaa. Iltaisin väsyn aikaisin ja eilisessä meditaatiossa livahdin unen rajapintaan ennen aikojani. Huomenna on pakko kampeutua ylös aiemmin, maanantai ja 5:15 lähenee kurjaa vauhtia. Tämä huvittaa minua suuresti; aikaiset herätykset eivät ole juuri koskaan olleet minulle ongelma. Tässä minä istun ja valitan, aivan kuten ne jotkut FB:n statuksissaan, ne keitä minä mielessäni kehotin aikuistumaan. Hah, asiat palaavat luoksesi, niinkuin sanotaan.

Niin myös korvavalohoito. Taannoin yritin etsiä siitä netistä tietoa terapeuttini hehkuttaessa laitteen toimivuutta jollain asiakkaallaan ja tutkimustulosten luvatessa hyvää. Google ei silloin löytänyt aiheesta mitään ja unohdin koko jutun, kunnes eilen törmäsin vekottimeen uudestaan. Koska talven pimeys on minulle ihan diagnosoitukin ongelma, niin olen valmis kokeilemaan liki kaikkea kaamosväsymyksen taltuttajia ja kiinnostuin suuresti tästäkin. Kirkasvalolamppu on ihan ok, joskin sen edessä pitäisi nököttää pari tuntia puolen metrin etäisyydellä. Korvavalolle riittäisi 6-12 minuuttia päiväannokseksi ja laite näyttää mp3-soittimelta. Sitä voisi siis käyttää vaikka lenkillä. Toisaalta härpäkettä on tietääkseni tutkittu vain yksi talvi ja jotenkin ajatus aivojen valaisemisesta epäilyttää luontaisesti. Voiko siitä olla jotain haittaa? 185 euroa on myös aika paljon mutta maksettavissa väsyttömästä talvesta. Hmm.

Enää en voi vitkuttaa itseäni pidempään, on noustava ja soitettava, hipsittävä yliopiston kirjastoon, muistettava miksi minä tämän kaiken teen. Vielä jokusen kymmentä sivua ja sitten olen vapaa.

Haluja ja haaveita

2010-08-09T13:45:00.000+03:00

Aamupäivällä pyöräilin verovirastoon kauneinta reittiä, ylitin monia siltoja ja poljin rantoja. Katselin elokuisia ihmisiä. Kaikki muut paitsi minä tuntuvat lisääntyneen, vaikka eihän se niin ole. Oma katse vain poimii perheelliset ja pyöreävatsaiset, vaunuja työntävät ihmiset ja lastenvaateliikkeet. Yhtäkkiä tästä kaupungista on tullut lasten maailma, äitiyttä siellä ja tarvikkeita tuolla. Muuttaessani tänne minä vielä bongailin hyvän- ja kiinnostavan näköisiä ihmisiä, potentiaalisia treffiseuralaisia.

Kuusi kulunutta vuotta ovat tehneet minusta vanhan, wannabe-vanhemman joka pohtii asunto- ja sijoituslainoja, hedelmöityshoitoja ja veroja opiskelijarientojen sijaan. Vaikka kuinka houkuttelen kampaajaa leikkaamaan minulle nuorekkaan rokkitukan tai puen ylle trendikkäimmät vaatteeni, haen opiskelijakorttiin tarran ja naamioin itseni elämään jälleen samannäköistä elämää kuin tänne tullessani, pitää historiani minua otteessaan. Maailmassa on enemmän syvyyttä, velvoitteita, valintoja, mahdollisuuksia ja tunteita kuin osasin 25-vuotiaana arvatakaan, vaikka olin tuolloin niin kypsää ja elämänviisasta, henkisesti kehittynyttä yksilöä. Ja näin on hyvä. En kaipaa nuoruuttani ja hölmöjä ratkaisujani, mutta haaveksin huolettomuudesta.

Katselen vastaan pyöräileviä parikymppisiä ajatellen, että he eivät vielä tiedä, mikä heitä odottaa. Tuossa iässä koin pystyväni ja selviäväni ihan kaikesta, ei ollut rajoja eikä epäonnistumisen pelkoa. Usko itseen oli väkevä ja vankka, kaikkivoipaisuuden jumaluus siivitti askeleitani. Aina välillä saan itseni edelleen samaan lentoon ja yleensä asiat onnistuvatkin, minulla on avioliitto, asunto ja vakaa elämä - kaikki mistä haavelinkin. Olen terve ja turvassa, rakastettu ja onnellinen, elämäni on hallussa. Mutta minulla ei ole lasta.

Istuessani verotoimiston aulassa odottamassa vuoroani minä seurasin erästä äitä lapsineen. Älä mene sinne, älä koske siihen, istu nyt nätisti aloillasi - imperatiivit kuiskaantuivat korviini. Kadulla mies maanitteli jalkakäytävällä istuvaa poikaansa jatkamaan matkaa, ja minä mietin, olenko sittenkään tosissani? Haluanko minä tätä todella, tulla äidiksi, vanhemmaksi, kasvattajaksi? Olenko vain luonut tahdon mielessäni, manipuloinut itseeni ajatuksen rakkaudesta olemattomaan lapseeni? Sitten se olisi siinä, jatkuvasti ja vuositolkulla, sitomassa, vaatimassa, olemassa. Ajatus haluni vahvuudesta hämmensi mieleni tyhjäksi.

Reilu kaksi vuotta sitten minä erosin miehestäni siksi, että hän ei halunnut lapsia. Heittäydyin tyhjään ja aloin rakentamaan uutta tulevaisuuttani alusta, etsimään keinoja antaa lapsen tulla elämääni. Miehen ja lapsen välillä oli helppo valita, kipeää, mutta helppoa. Ja kun hän ilmoittikin sittenkin tahtovansa minut ja vauvan, ei onnellisuudella ollut rajaa. Olin varma siitä, että kaikki sujuu yhtä helposti kuin muillakin.

Ja nyt leikittelen luovuttamisen ajatuksella. Liki kaksi vuotta universumilla on ollut aikaa antaa meille lapsi, olen kantanut haavettani paljon tuota pidempään, ajatellut ja uskonut äitiyteeni itseselvästi puolet elämästäni. Olen rakentanut identiteettiäni sen varaan, ostanut asunnon jossa on yksi ylimääräinen huone, käyttänyt käytännössä tonneja rahaa tämän unelman toteutumiseksi. Koska on oikea aika antaa periksi, lakasta uskomasta ja yrittämästä? Miten pitkälle pitää jaksaa venyä? Mitä sitten, jos toivoo ja toivoo ja toivoo eikä lasta saa? Niin, mitä sitten? Missä vaiheessa sopetuu ja alkaa elää elämäänsä ilman mahdollisuuden mahdollisuutta? Tyytyy siihen mitä on ja jatkaa eteenpäin?

En tiedä.
Mutta en luovuta vielä.
Hän saa tulla niin pitkään, kuin minussa munasoluja irtoaa.

Tässä vaiheessa on vain jo ajateltava kaikkia mahdollisuuksia ja mahdottomuuksia, valittava se mihin uskoo. Ja mitä uskoo vetävänsä puoleensa.

Kotiompelijattaren allergia ja muusta riitelyä

2010-08-08T11:43:00.000+03:00

Kolme väsynyttä päivää tainnuttavat mielen sanattomuuteen, ommellessani vaivun omiin maailmoihini tasaisen surinan tuutulauluista. Teen paitaa kirpputorilta löytämästäni miesten paitapuserosta ja yhdestä yöpaidasta. Pyrin eleganttiin prinssilookiin, mutta tekele näyttää yltiöromanttiselta härpäkkeeltä tässä vaiheessa ja omien virheiden ratkominen nostaa verenpainetta. Ehkä olisi pitänyt valita se jämäkkä harmaa pienten ruusujen sijasta. No, eiköhän tällekin oma käyttönsä löydy, jospa lyhyet hiukseni pelastavat kokonaisuuden.

Niin, väsymys. Opettelen jälleen kelloihin, viimeinen työviikkoni viiden herätyksin lähenee vauhdilla. Enää kaksi tuntia kirittävänä, toivottavasti heinät lakkaavat kukkimasta siihen mennessä ja yksi uupumuksen aiheuttaja helpottuu. Koko keho laittaan hanttiin allergeenejä vastaan, jäsenet tuntuvat lyijyisiltä ja pää tyhjältä. Vuosi sitten hoidin allergiani akupunktiolla ja pärjäsin lääkkeittä koko kesän. Nyt tuohon ei ole varaa, mikä on harmi. Länsimainen lääketiede pyrkii liian usein poistamaan pelkän oireen puuttumatta kokonaisuuteen. Vain kerran on lääkäri kysynyt minulta vointiani huomattuaan keskenmenon potilaskertomuksestani. Ihanalla naisella oli aikaa ja taitoa nähdä oireitani syvemmälle ja vaikka silloinkin sain kolotusteni mukaisen hoidon, tuli minulle tunne siitä, että hän välittää minusta, ei ainoastaan oireistani.

Torstaina riitelimme mieheni kanssa. Yksi väärin ajoitettu vitsiksi tarkoittava lausahdus ja KABOOM! Minä räjähdin, varoittamatta. Ystävät pitävät meitä sinä ärsyttävän söpönä parina, joka kuhertelee ja pussailee nolostuttavasti muiden läsnäollessa viiden vuoden jälkeenkin. Kävelemme käsi kädessä kaikkialle kuin vastarakastuneet. Eräs kysyi minulta taannoin, että emmekö me koskaan riitele. Kyllä, kyllä me riitelemme, mutta varsin harvoin, ehkä kerran puolessa vuodessa. Melkoinen saavutus minulle, joka nuorempana olin kuulu tuulella käyvästä temperamentistani ja äkkipikaisuudestani.

Vuosien myötä olen lauhtunut, oppinut käsittlemään tunteitani ja tullut tietoiseksi tavoistani riidellä. Kumppanini ovat opettaneet minulle paljon ja vaikuttavat suoraan torailun tarpeen määrään, mutta suurin oivallukseni tapahtui huomatessani, kuinka toistin itse vanhempieni malleja myös tässä. Isäni pakeni huoneesta sanottuaan mielipiteensä ja äitini nalkutti jatkuvasti, kamala yhdistelmä höystettynä terävällä kielellä ja navanalusiskuilla. Jostain naisten lehdestä rakentavasta riitelystä luettuani totesin, että en tahtoisi kohdata kiukkusta itseäni ja päätin muuttua. Onneksi, sillä oma ja kumppanieni elämä helpottui.

Nykyisessä suhteessani kohtasin ensimmäistä kertaa vetäytyvän mököttäjän, joka onneksi on avoin huomaamaan myös itsessään epätoimivat toimintamallit ja muuttamaan niitä. Mököttäjän hiljainen valta on raastavaa, pelottavaa ja ahdistavaakin. Alkuun olin paniikissa hänen äänettömästä vetäytymisestään omiin maailmoihinsa. Eikö se rakasta enää? Haluaako se erota? Meninkö liian pitkälle? Kun on tottunut huutamaan suoraa huutoa kaiken ja vähän ylimääräsitäkin ulos, niin moinen hämmentää. Onneksi mieheni ymmärsi, että tilannetta on mahdotonta avata ilman keskusteluyhteyttä ja opetteli puhumaan.

Riitamme eivät siis ole pahoja enää ja monesti mitä turhimpia väärinymmärryksiä, kuten viimeinenkin. Tarpeeksi huonolla tuulella ollessaan vain haluaa pitää kiinni ärtymyksestä ja antaa mennä, kiukutella koko tunteen edestä. Koen sen olevan tarpeenkin toisinaan, viilipyttymäinen mieheni ei vain tahdo aina ymmärtää tuiskahduksiani. Hänen lapsuudessaan riidat olivat paha juttu, meillä taas huudettiin päivittäin. Onneksi olemme löytäneet oman sävelemme ja rytmimme tähänkin. Suhdesoppa-sivustolta voi lukea lisää parisuhteesta ja riitelystä, suosittelen.

Tänään suuntaan kamerani kanssa lakastuvien kukkien puutarhaan. Ehkä siellä on vieä jotain jäljella minua varten. Illalla leivotaan sämpylöitä.

Merestä, hetkestä, minästä ja matkasta.

2010-08-05T11:16:00.000+03:00

Aamulla kävelin meren ääreen, seurasin sähkölinjaa ja oikaisin junaradan ylitse, kuljin tuttuja pyöräteitä tyhjälle rannalle. Hiljalleen alan tuntea kuuluvani tähän kaupunkiin, mutta se tapahtuu varkain, huomaamattani tutut tiet ja kolkat alkavat pehmittää minua. Ne muuttuvat paikoiksi, tiloiksi joissa minulle on tapahtunut jotain, joita minä olen elänyt ja kokenut. Rannalla katselin harmaata merta, aallonmurtajiin hajoavia valkohuippuja, kuuntelin lokkien laulua ja olin taas pieni.

Niin pitkään kun saatan muistaa olen pitänyt rannoista ja satamista, auringon lämmittämien mäntyjen tuoksusta, sata vuotta sitten poltetun tervan sitkeästä tuoksusta, meren hengityksestä. Isäni sylissä minä haistelin tupakkaa ja kalanperkeitä karkeaa takkia vasten, uitin laivaa, jonka hän rakensi rannalle huuhtoutuneesta styroksista ja sileäksi hioutuneista lasin palasista. Kuinka lapset elävätkään niin paljon hetkessä. Ja kuinka me kasvamme pois tuosta tilasta?

Meille opetetaan jo varhain miten meidän tulee muuttua kelvataksemme muiden ihmisten joukkoon. Pitää oppia tiettyjä taitoja ja käyttäytymismalleja, kasvamme erilaisten arviontimallien varjossa kymmeniä vuosia. Koulussa meidän tulee oppia tietyt asiat tietyssä tahdissa, muuten olemme huonoja. Ja jos opimme nopeammin, olemme liian hyviä ja leimaudumme ikätovereidemme silmissä. Keskivertoina hukumme massaan, menemme joukon mukana ja reagoimme sen hienovaraisiin vaateisiin - nopeaa omaksumme tietyn oikean tavan elää, sopeutamme itsemme toistemme normeihin ja arvoihin.

Minä lakkasin laulamasta kolmannella luokalla, kun ensimmäinen musiikinnumeroni oli seitsemän - vaikenin häpeästä. Kasilla pääsi koulun kuoroon, jossa liki kaikki muut tytöt olivat. Yläasteella minä ja ystäväni valitimme rehtorille asti siitä, että meidät siirrettiin matematiikassa edistyneempien ryhmään, sinne niiden nörttien, outojen hikareiden ja epäcoolien ihmisten sekaan. Kun ne kaikki, jotka olivat jotain, olivat siinä toisessa ryhmässä. Kaikki sosiaalisesti arvostetut siis, jossa meidänkin olisi pitänyt olla.

Ensimmäiseltä luokalta lähtien opin nopeasti, että parhaansa yrittäminen ei riitä, ei meidän perheessämme. Kahdeksan ja puoli ei ollut yhdeksän, ei yhdeksän miinuskaan. Samaa vahvistivat myöhemmin mielestäni täydelliset, kauniit, suositut ja ihanat parhaat ystäväni, yli yhdeksän keskiarvon suorittajat. Ballerina laihdutti jatkuvasti, jalkapalloilija teki itsestään kympin arvosanojen lisäksi sosiaalisesti hölmön blondin kuuluakseen joukkoon ja kolmas laihdutti itsensä alipainoon ja rankaisi vain yhdeksikön epäonnistumisistaan itseään viiltelemällä. Ja minä räpiköin vieressä, yritin olla laiha ollakseni kaunis, yritin olla kiitettävä kuuluakseni joukkoon, saadakseni tunnustustusta. Olinkin, mutta samalla opin vihaamaan itseäni, tai oikeammin kadotin todellisen minäni sosiaalisten ja omien vaateideni verkkoon.

Kesti pitkään löytää itsensä jälleen, sen minuuden joka on ja pysyy kuin aallonmurtaja keskellä merta. Se murtaja on siinä sittenkin, vaikka meri katoaisi, se on siitä huolimatta näkeekö sen kukaan. Se ei maalaa itseään punaiseksi jotta sointuisi majakkaan, ei ala laulaa lokkien lauluja kuuluakseen joukkoon. Se on omaa vankkaa harmauttaan, sallii veden tulla ja mennä, huuhtoa, hyväillä ja myrskytä.

Tunteemme ovat vain tunteitamme, ne eivät ole minämme. Ajatukset ovat omiamme, mutta nekään emme ole minä. Nämä kaikki ovat osa sitä prosessia, jossa me kuvittelemme luovamme itsemme, matriisia, jota kudomme ympärillemme. Siitä vain pieni osa heijastelee todellisuutta. Ajatus siitä, että elämäni ei ole täydellistä lapsettomana on harhaa, jota uskottelen itselleni. Ja sitä on vaikea myöntää, sillä niin pitkään olen kaivannut ja haaveillut, tuntenut olevani vajaa ilman lasta. Mutta en minä ole. Elämäni on hyvää ja arvokasta juuri tällaisena kuin se on, minulla on oikeus nauttia tästä kaikesta. Lapsi tekisi siitä erilaista, toisella tavalla täydellistä ja onnellista, mutta se ei vie pois sitä faktaa, että juuri näin on oikein hyvä.

Jonain hetkenä, kokeile sulkea silmäsi ja hengitä kuin meri. Yritä olla ajattelematta mitään, aisti itsesi kehossasi, tunnustele. Sitten ajattele jotain, vaikka ilmassa lentävää lokkia, ja siirrä ajatus pois. Huomaatko, sinä olet edelleen olemassa ilman tuota ajatusta.

Seuraavaksi ajattele jotain ikävää, pelkää vaikka lokin puolesta. Huomaatko, voit kuvitella ja luoda pelon tunteen tyhjästä, lokilla ei oikeasti ole hätää. Näin on useimpien pelkojemme kanssa - ne ovat harhaa.

Tunnista tunteesi ja minuutesi, valitse olevasi tabula rasa - tyhjä taulu. Täytä se sillä, mitä sinä oikeasti olet, ihanuudella, kauneudella ja täydellisyydellä. Ympäröi itsesi sillä, mitä haluat elämääsi - ilolla, valolla, rakkaudella, siunauksella, tasapainolla ja hedelmällisyydellä, esimerkiksi. Päästä irti menneestä, tunnelastista jota olet vaalinut ja raahannut varjossasi, uskalla ajatella toisin, muuttaa elämääsi. Kokeile, et menetä mitään. Välillä on tarpeen hypätä tyhjyyteen.

Ja voit myös rauhassa ajatella ja nähdä maailman toisin kuin minä. Tämä kaikki on omaa prossiani, pyrkimystäni tasapainoon ja hyväksyntään elämäni kanssa, ei yksi totuus, vaan matkani vaihe. Tässä minä olen nyt.

Hyvinvointia ja pihtausta

2010-08-04T09:47:00.000+03:00

Sateen ääneen on hyvä herätä silloin, kun ei ole välttämättömyys lähteä ulos. Voi venytellä pitkään sängyssä, nukahtaa vielä viideksi minuutiksi yhä uudestaan, haaveilla ja palata yön unikuviin. Olemme mieheni kanssa ottaneet iltatavaksemme yhteisen meditaatohetken ennen unta, ja nautin siitä. Vartin hiljentyminen tekee ihmeitä, nukahdan ja nukun paremmin, stressaan vähemmän ja jaamme mieheni kanssa jotain uutta. Hän on kanssani hiljaisuudessa, hengityksen virrassa, samassa syvässä hetkessä. Me olemme me, emme minä ja hän, vaan me, yksi. Aloitimme kymmenestä minuutista ja tarkoitus on pidentää puoleen tuntiin. Aika tuntuu useimmiten yllättävän lyhyeltä. Jos joku kiinnostui, esimerkiksi täältä voi katsoa aloitusohjeita ja täältä tai täältä lisätietoa.

Kesän projetkina meillä on mieheni kanssa ollut säästäväisyys, elämän yksinkertaistaminen ja hyvinvointi. Siirtyessäni työelämästä opiskelijaksi tarkoittaa se myös tulojemme vähentymistä yhden palkan verran, mikäli en saa mistään mitään tukia. Omat tukikuukauteni olen käyttänyt aikoja sitten ja uusia en saa ennen kuin valmistun taidekasvattajaksi. Mahdollisesti saattaisin saada aikuiskoulutusrahaa, mutta sekään ei ole vielä selvillä. Gradumotivaatio on siis ollut tavallsita korkeammalla viime aikoina, mutta tarvitsen opinnäytteen käsistäpäästämiseen vielä lisää aikaa.

Niinpä olemme opetelleet jälleen budjetoimaan ja kirjaaman menomme sentilleen, vertailemaan kilohintoja ja kauppoja, ostamaan sesongista ja tekemään itse. Perusjuttuja useimmalle, mutta kahden lapsettoman ja työssäkäyvän yksikössämme olemme olleet asemassa, jolloin ostoskoriin on voinut poimia mitä mieli tekee ja ulkonankin on syöty enemmän kuin tarpeeksi. Pikalounaat ovat vaihtuneet yhteisiin kokkaustuokioihin ja töihin otettaviin eväisiin, hierojalla ja hoidoissa käynnit vastavuoroiseen toistemme lihasten pehmitykseen ja vaatekaupat huutonettiin, itsetehtyihin luomuksiin ja tuunauksiin. Tietysti tämä kaikki vie enemmän aikaa, mutta tuo aika on ollut hyväksi meille, pois kaikesta turhasta - television edessä vatkumisesta tai netissä notkumisesta.

Parisuhteemme voi hyvin, kuten me molemmat. Teemme enemmän yhdessä, puhumme ja olemme läsnä, niin itsellemme kuin toisillemmekin. Tiedämme mitä syömme, lisäaineet ovat vähentyneet radikaalisti ja yllättäin myös kuukautiskipuni olivat hämmentävän vähäiset tässä kierrossa. Tämä prosessi on opettanut meitä tunnistamaan kulutustottumustemme lisäksi myös keinotekoisia mielitekojamme, näyttänyt meille sitä mikä oikeasti elämässä on tärkeää. Onni ei löydy materiasta, se löytyy sisältämme - vanha totuus, joka on hyvä muistaa aina uudestaan.

Kotimetsäni on märkyydestä tumma, mäntyjen rugot syvää hunajaa. Uudet sadevaatteet odottavat ensikäyttöään, kun on tarpeeksi pieni voi löytää lastenosastolta vaaleanpunaisia ja vihreitä sadepilviä ylleen, täydellinen päivä odottaa.

Pieniä sanoja syksystä

2010-08-03T10:52:00.000+03:00

Pihlajan marjat punertavat jo hieman, niiden oranssi sävy houkuttaa syksyyn ja muistuttaa ruskasta. Syksyisin mielenmaisemani löytyy pohjoisesta, sieltä mistä maa punertuu kultaisten lehtien alta. Tai keskeltä Pohjanmaata, keltaisten peltojen yllä leuhuvasta usvasta.

Täällä minulla ei ole otetta syksyyn, liian monta vuotta on mennyt pelätessä mustan loskaisen pimeän tuloa ja valmistautuessa talven synkkyyteen - loputtomaan väsymykseen ja masennukseen. Ja siihen, että on jaksettava - herättävä viideltä, lähdettävä robotiksi töihin ja ulos säällä kuin säällä. Olen niin kiitollinen, että tuo on vihdoin ohi, ainakin enimmäkseen. Ehkä käyn välillä töissä, ehkä minun ei tarvitse. Aika näyttää, mutta elokuun puolivälissä on viimeinen viikkoni kuukausiin tuossa työpaikassa ja sitten olen vapaa. Vaikka tiedänkin opiskelun olevan rankkaa ja kuluttavaa myös, työtä jota tehdään 24/7 ainakin hetkittäin, niin se on jotain mitä haluan. Olen matkalla kohti yhtä unelmaani, sen myötä kohti muitakin. Olen sallinut korkeimman parhaan tulla elämääni, olen raivannut tilaa uudelle. Kyllä asiat järjestyvät.

Odotan myös uusien ystävien löytämistä. Tässä iässä tutustuminen on jokseenkin hankalaa kun oma elinpiiri on jo vakiintunut ja ei tiedä mistä etsiä. Netissä olen törmännyt muutamaan hurmaavaan ihmiseen, jotka ovat jääneet elämääni, mutta muuten en ole onnistunut tässä kaupungissa rakentamaan kovin pysyviä ihmissuhteita. Kaiholla olen muistellut opiskeluaikojani ja ystävystymisen mutkattomuutta, toivon sen olevan sitä täälläkin.

Syksy on kuoleman ja sisäänpäinkäänytmisen aikaa, ehkä juuri siksi minä kaipaan läheisiäni juuri nyt tavallista enemmän. Ja uneksun kuoleman unia vanhemmistani, käsittelen omaa menettämisen pelkoani. Isälläni epäiltiin alkukesästä syöpää, mutta onneksi kaikki on kunnossa. Tuo episodi kuitenkin muistutti meitä kaikkia elämän rajallisuudesta ja laittoi monien tärkeysjärjestykset uusiksi. Rakastakaa läheisiänne, vielä kun he ovat siinä. Rakastakaa niin, että he tietävät sen. Ja rakastakaa itseänne ensimmäisenä, pitäkää hyvänä oikealla ravinnolla ja hellikää mukavilla asioilla. Nauttikaa. Pyrkikää kohti unelmianne, ne ovat mahdolliset saavuttaa. Herätkää.

Vielä täällä

2010-08-02T13:25:00.000+03:00

Märkä metsä helisee parvekelasien takana, vihreys kasvaa verkkokalvoille ja tyynnyttää. Hengitän kosteaa raikkautta ja havun tuoksua enkä malta hakea sisältä lisää vaatetta, vaikka palelen. Tässä on nyt hyvä.

Kohdussani ei kasva kukaan. Kolme inseminaatiohoitoa ei tuottanut toivottua tulosta ja odottelemme syksyn koeputkimahdollisuuksia. Ympärilläni vatsat sen sijaan pyöristyvät, viikonloppuna sain kuulla neljän tuttavani olevan raskaana. Enää en tiedä, mitä tuntea. Olen mitä onnellisin ystävieni raskauksista, mutta välillä haluaisin olla itse kertomassa kauniita uutisia. Ehkä kadehdin, enemmän kaipaan. Välillä itkustani ei tule loppua niinä päivinä kun raskaustesteihin ilmestyy vain yksi viiva, välillä en mahdu vihaani kuukautiskipujen lamaannuttaessa minut tekemättömyyteen. Mutta enimmäkseen minä vain elän ja yritän hyväksyä, tehdä kaiken minkä voin auttaakseni kehoni mahdollisuuksia.

On hämmentävää, kuinka paljon toiset joutuvat tekemään ja kokemaan matkalla vanhemmuuteen toisten tullessa äideiksi ja isiksi puolihuolimattomasti ja vahingossa. Kai kaikella on tarkoituksensa. Onneksi ihmeistäkin saa kuulla, vielä en ole lakannut uskomasta meidän vuoroomme, vaikka toisinaan haluan luovuttaa. Välillä ajattelen sitä vapautta, jonka tästä haaveesta luopuminen meille toisi. Ei kehon lämpötilojen mittauksia, ei kuppiin pissaamisia, ei taktikoituja seksipäiviä eikä ruokavaliohuomioita sen varalta, että saattaisin olla raskaana. Ei kipuilua, itkuja, katkeruuksia eikä sitä todellisuutta, että vuoden ja yhdeksän kuukauden jälkeenkään en ole raskaana. Tällä hetkellä suurin tavoitteeni on löytää tasapaino lapsettomuuden ja lapsihaaveiden välillä, oppia hyväksymään vallitseva tilanne ja rakastaa sitä, jopa nauttiakin siitä, kiittää.

Sillä onhan meillä paljon hyvää. Meillä on ihana ja hyvinvoiva parisuhde, meillä on vapaus omaan rytmiimme ja harrastuksiimme, meillä on aikaa itsellemme ja toisillemme. Ja minulla on aikaa opiskella, saattaa loppuun aloittamani ja aloittaa syksyllä taito- ja taidepainotteisena luokanopettajaopiskelijana. Kävin tänään haiselemassa ilmaa campuksella, kopistelin käytävillä ja yritin löytää jonkun vastaamaan kysymyksiini hyväksiluettavista opinnoista. Ylpeänä itsestäni kuljin käytäviä ja hymyilin vastaantuleville. Olen vihdoin onnistunut muuttamaan elämääni kohti niitä haaveita, jonne joskus olin jo menossa. Ei enää työtä, jossa voin huonosti, uusia mahdollisuuksia ja ystävyyksiä. Pitkästä aikaa odotan syksyä ja pimeneviä iltoja, räntäsateita ja pakkasia. Sillä enää minun ei ole pakko. Kiitos!

29.5

2010-05-29T18:37:00.000+03:00

Tässä talossa minä kuulen vasaran iskut
isäni ja isoisäni
näen arvioivat katseet
muistan pölyn ja kuumuuden
nuorten kehojen innon
tästä tulee meidän omamme
eikä minua vielä ollut

Nämä tiilet ja laudat
paita tuolin selkänojalla
autotallin haju
postilaatikko
istutetut puut ja ne kaadetut
silloin kun minä olin pieni
yhdessä ihmetellyt haavan lehdet

Pelko saartaa minut
kaartaa jokaisen muiston takaa
kivistä
poluista
sammaloituneista reliikeistä
aika kuluu liian nopeaa
harmauttaa ja sairastuttaa
tämä talo on kovin täynnä elettyä

Hae sipulin varsia
valitse kymmenen hyvää
maa versoo
minä nypin vedet silmissä
tahtoisin ottaa syliin
rakastaa terveeksi
enkä voi
puhallus ei auta
nyt täytyy pysyä kovana
en perkele itke

Toivon

Tänään kaikki on mahdollista

2010-04-27T12:07:00.000+03:00

Mitä enemmän turtuu arkeen ja päivien kulkuun, sitä nopeampaa tuntuu aika kulkevan. Ei minun pitänyt olla näin kauan hiljaa, viikot karkasivat käsistäni.

Hiljaisuudessani on kypsytellyt päätöksiä, vapautin itseni töistä opintovapaalle kolmeksi kuukaudeksi ja päätin hakea yliopistoon. Myös lapsettomuushoidot alkoivat, ensimmäinen inseminaatiomme - ja toivottavasti viimeinen - oli tänään. Lääkitykset ovat olleet mietoja ja liki sivuoireettomia, itse IUI oli kivuliaampi kuin osasin odottaa. Kohtuni sulki itsensä eikä tahtonut päästää sisälleen katetria, mutta hetken maanittelun jälkeen kaikki onnistui. Munatorvissa odotteli irtoamistaan kaksi hyvän kokoista munasolua ja kolmaskin oli kovaa kyytiä kehittymässä, mutta luultavimin se lutenisoituu olemattomiin.

Nyt vain odotamme ja toivomme, lähetämme rakkautta ja valoa pienille elämän aluille, jotta solut kohtaisivat toisensa ja alkaisivat jakaantua, kiinnittyisivät kohtuuni ja kasvaisivat lapsiksemme. Hurjan kaunis ajatus - että se tapahtuu juuri tänään. Tänään kaikki on mahdollista, ajatus saa minut hymyilemään.
Hei pienet, minä rakastan teitä koko olemuksellani. Tänään hellin itseäni.

Tasaisen valkeaa ja kummaa itkua

2010-02-26T11:52:00.000+02:00

Ulkona on niin valkoista ettei taivasta erottaisi maasta elleivät puut rajaisi siihen sahalaitojaan, kaikki on yhtä ja samaa. Oikeastaan pidän siitä, vaikka kaipaankin kontrasteja ja poutapilviä sinikannella. Onneksi pian on jo kevät. Kuinka odotankaan ensimmäisiä vihreitä versoja.

Laiskasti kuljeskelen kotonani, väliin pesen koneellisen pyykkiä, juon kahvia ja luen lapsuuteni kirjoja välillä liikuttuen kyyneliin ihmisten fiktiivisestä hyvyydestä. Moniko muistaa Frances Hodgson Burnettin Pikku Prinsessan? Kaikessa naiviuudessaan ja yksinkertaisessa hyvä-paha teemassaan yllätin itseni itkemästä pikku-Saaran laupeutta - nälkäisenä ja viluisena hän osti löytämällään nejän pennyn rahalla vehnäleipiä, joista viisi antoi vielä nälkäisemmälle lapselle ja söi vain yhden itse, byää.

Luulen, että eilinen hieronta avasi minussa jotain myös tunnetasolla. Vaikka olenkin kuulu näistä liikutuksistani ja harvoin saatan lukea Hesariakaan vollottamatta, niin koen olevani tavallista herkemmässä tilassa. Eilen päädyin kahvilan jälkeen kirjakauppaan ja ajatuksissani en huomannut kiittää minulle ovea auki pitänyttä miestä. Hän huomautti asiasta, ja hämmennykseltäni saatuani kiitoksen ulos suustani aloin itkeä. Normaalisti olisin vain pahoitellut ja antanut asian olla, nyt minun oli paettava pokkarihyllyjen väliin niiskuttamaan. Ihmettelen itseäni. No, oli syy missä hyvänsä, niin itkun jälkeinen katharttinen olo tuntuu loistavalta.

Viikonlopuksi lähdemme vanhempieni luo, kummityttäreni täyttää neljä ja haluan olla läsnä hänen juhlissaan. On hyvä mennä, miehenikin pitää vierailuistamme, tai ehkä eniten siitä täysihoidosta, johon pääsemme. Ja aika luksustahan se onkin, käydä monesti päivässä valmiiseen pöytään korkeintaan itse nimellisesti osallistuen kattamiseen tai salaatin tekoon. Maanantaina alkavat työt jälleen ja onnekseni pääsen työvuorolle, jossa saan touhuta yksin.

Eilen juttelimme mieheni kanssa siitä, että voisin tänäkin keväänä pitää kuukauden palkattoman loman ja keskittyä opintoihini, ensi viikolla kysyn asiasta töissä. Graduaineistoni herätti minussa taas uuden innon opiskella ja valmistua, toivon että se kantaa. Tahdon pois tästä työstäni johonkin haastavampaan, omempaan ja kyllä, arvostetumpaan. Tänä vuonna on sen aika.

Aivan kuin maailmani olisi pettänyt minut

2010-02-25T13:13:00.000+02:00

Tuntemattoman laulajan ääni sekottuu epämääräiseen hälinään, kiliseviin astioihin ja lapsen itkuun. Ohitseni kulkevat ihmiset mustissa ja harmaissaan, luovat häipyviä kontrasteja kahvilan punaiseen seinään. Jos oikein yritän, voin melkein nähdä vastapäisessä tuolissa istuneet ihmiset, kaikki tilaa halkoneet ja hetken hallinneet henkilöt, heidän ilmaan haalistuneet reittinsä ja kaiuiksi haalenneet äänensä.

Vihreä tee on vahvaa ja hyvää, luontaisen makeaa vailla meren makua. Hartiani ja käsivarteni muistavat vielä hetki sitten minua hieroneet ja painelleet kädet, ihana lämpö valuu hiljan liian kylmän hoitohuoneen jäähdyttämälle keholleni. Hieronta houkutti päänsäryn takaisin, toivottavasti se on vain käymässä. Istun epämukavasti selin muihin ihmisiin ja jo kerran säpsähdin luullessani kuulleeni äänen, jota en tahdoisi kuulla. Onneksi muistoni huijasivat minua ja puhuja osottautui aivan muuksi, kuin siksi nuoreksi mieheksi, josta tahdon olla kaikin tavoin erossa.

Näinä päivinä kaikkialla tuntuu olevan perheitä matkalla samoihin paikkoihin, tai niistä pois, kuin minäkin. Ja huomaan sen satuttavan taas, oman lapsettomuuteni. Sylini on kärsimätön ja ihmettelevä, vihainenkin omasta tyhjyydestään. Miten se voi olla niin vaikeaa, kysyn yhä uudelleen. Kiertoni on säännöllinen, yhdynnät ovulaation aikaan, ei kofeiinin eikä alkoholin kohtuutonta kulutusta, ei tupakkaa, terveellinen ruokavalio ja lupa lapsella tulla. Stressaan toisinaan, mutta niin kai kaikki. Miksi yhdet tulevat vahingossa raskaaksi ja tahtomattaan, toiset parin kierron yrityksellä ja kolmannet vuosien päästä, neljännet eivät ikinä?

Hedelmällisyyspohdinta tipauttaa helposti elämän peruskysymysten äärelle, laittaa miettimään kaiken tarkoitusta tai tarkoituksettomuutta, biologiaa, solujen jakaantumista ja hormoonitoimintaa, ympäristötekijöitä, kohtaloa, jumalaa ja jumalattomuutta. Ennen kaikki oli niin selvää - minun oli helppo uskoa tarkoitukseen, enkeleihin, universaaliin elämänenergiaan, korkeimpaan parhaaseen ja henkiseen kehitykseen. Nyt en tiedä enää millä tiellä olen.

Tahdon pitää kiinni tarkoituksesta, sillä kuten olen jo ennenkin maininnut, se tekee mielen elämään. Haluan uskoa, että on maailma, jota emme voi tavoittaa ja tutkia, ymmärtää, mitata ja selittää, koska se tuo kaikkeen syvyyttä ja tuntemattoman muuttujan mahdollisuuden - sen joka voi kääntää kaikki päälaelleen. Haluan uskoa ihmeisiin, parantavaan ja hoitavaan elämänenergiaan ja siihen, että emme elä täällä yksin. Mutta mitä syvemmälle ja pidemmälle kuljen tätä prosessiani, sitä vankemmin epäily tarrautuu varjooni. Keinoni alkavat olla vähissä ja luottaminen yhä hankalampaa. Aivan kuin maailmani olisi pettänyt minut. Mitä jos kaikki onkin vain harhaa, höpötystä, taikauskoa, huuhaata, illuusiota ja pelkkää kovaa faktaa?

Entä jos minä olen väärässä yrittäessäni luoda pehmeämpää maailmaa ja uskoessani johonkin, jota todellisuudessa ei ole. Paitsi että kaikki mikä on, on minussa, mielessäni, sanoissani ja ajatuksissani. Minä jäsennän maailmani, teen sen merkitykset yhdessä muiden kanssa, poimin ja suodatan, valikoin ja hyväksyn. Ehkä oikeampi ihmettelyn aihe olisi siis, miksi luon epäuskoa ja hämmennystä elämääni? Ja se stressi, miten ihmeessä sallin sen syntyä minuun? Näyttää siltä, että minun olisi hyvä pysähtyä istumaan hiljaa ja katsomaan sisälleni, kuuntelemaan ja tunnustelemaan totuuksiani.

Eilisen terapian jälkeen havahduin siihen, että enää todellakin vain viidesti istutan itseni tuttuun sohvaan, sitten se on ohi. Hiljainen pakokauhu keri itsensä kaulaani ja hyrisi epäilyn lauluja korviini, pärjäänkö sittenkään? Mitä jos jotain tapahtuu, eikä minulla ole ketään, kuka auttaisi ja kuuntelisi ja tietäsi, mitä pitäisi tehdä? Hetken päästä ymmärsin, että onhan minulla, minä itse tiedän kyllä. Minulla on mieheni ja muutama läheinen ystäväkin, ei siis hätää, minä selviän. Vaikka haikeaa se ehkä on, sillä kukaan muu ihminen ei ole nähnyt minusta kaikkea sitä, mitä hän.

Vielä olisi vajaa kaksi tuntia kulutettavana, tee on jo aikaa sitten haalennut mukiini. En tiedä, kehtaanko jäädä enää paikalleni, monet jälkeeni tulleet ovat jo teillään. Carita Forsgrenin Kolmen kuun kuningatar lepää lämpimän punaisena vieressäni. Ehkä on aika mennä ja etsiä uusi soppi minulle ja Maununtyttärelle.

Lomaa, tahtoa ja olemista

2010-02-24T09:20:00.000+02:00

Hidas aamiainen kotona, virttynyt villatakki, tukka sekaisin ja ikkunan takana lumi kasvaa puiden latvoista. Sänky on petaamatta ja ihanan möyheä, futonin vieressä odottaa kirja Kaarina Maununtyttärestä. Eilen lopettelin Diana Wynne Jonesin Howl's Moving Castlen joka oli animea huomattavasti parempi, vaikka siitäkin pidin. Kuljeskelin hitaasti kirpputorilla väijyen mahdollisia aarteita ja löysinkin loistavan kokoonpanon tunikoita, kenkiä ja Espiritin laukun. Illalla upottauduin sohvaan B&J:n jäätelön kanssa ja katselin Ellenin tanssia - loma.

Ei kiirettä, ei pakkoa ei välttämättömyyksiä, näin yritän itseäni muistuttaa. Ja mikäli seinät alkavat kaatua päälle ja syyllisyys gradun tekemättömyydestä mustaa sisuskaluni, niin mieheni saa minut tolalleen. Ihana mies, hän komentaa minua yhä uudestaan tekemään kivoja asioita ja muistuttaa siitä, että tarvitsen palautumista jaksaakseni. Gradun aika on sitten myöhemmin, otetaan siihen ihan oma vapaapätkä, jookos? Enkä laita vastaan. Huomenna ajattelen sitä ihan vähän aineistonhakureissullani ja ehkä tänäänkin on pakko, illalla terapiassa. En tahtoisi mennä. En enää koe tarvitsevani sitä, tai saavani istunnoistamme mitään uutta irti. Kolme vuotta olemme pyöritelleet samoja asioita, ja koen, että eivät ne enää vajaassa kahdessa kuukaudessa muuksi muutu. En enää ole hukassa itseltäni, en suhteellisuudentajuton perfektionisti enkä itkuinen tytönhupakko. Pärjään ihan itse jo. Huhtikuun lopulta saan vihdoin keskiviikkoiltani vapaiksi taas - ihanuus. Pitäisiköhän minun ostaa terapeutilleni vaikka kukkia? En tiedä protokollaa.

Lomasta huolimatta olen ollut hieman alavireinen ja pelkään toisaalta sitä, että minulla on nyt liikaa aikaa miettiä. Yksitoikkoinen työni ei uuvuta minua ajatustyhjiöön ja minulla on kylliksi aikaa havahtua olevani pisteessä, josta toivoin jo liian kauan aikaa sitten pääseväni pois. En oikein tiedä, mitä pitäisi tehdä. Kuukautisetkin alkoivat myöhässä kolmen tiputtelupäivän jälkeen, sekin on aivan uutta ja en tiedä, pitäisikö asiasta huolestua vai ei. Raskaustestit näyttivät negatiivista. Toivottavasti kyse on vain jostain väliaikaisesta ja itsestään korjaantuvasta, en jaksaisi kiikuttaa itseäni gynegologilleni.

Julkisen puolen lapsettomuushoidoista ei ole vielä kuulunut mitään, ja melkein toivon, että olisimme sittenkin pitäytyneet alkuperäissuunnitelmassa. Tähän aikaan vuodesta vauvahaaveeni ovat raskaan hauraita kaiken muun ympärillä herätessä vähitellen valoon ja orastavaan vihreyden odotukseen. Äidit hymyilevät vastasyntyneilleen, sanovat paljon lyhyissä FB:n statuspäivityksissään. Minäkin tahdon nostaa syliini pienen nyytin, rakastaa ja rakastaa ja rakastaa omaa lastani. Tahdon olla kipeä synnytyksen jäljiltä, tahdon löytää kirpputorilta pienen pieniä vaatteita, enkä aina vain asioita itselleni. Tahdon näyttää kuvia kirjoista, enkä vain mielikuvittaa omia romaanejani. Olen ehkä väsynyt odottamaan ja siihen, että ei ole muuta vaihtoehtoa. Tule jo kotiin, joohan?

Yhdeltä pääsen akupunktioon, sitä ennen teen syntiä pitkittämällä kuuman suihkun lomani kunniaksi, katson, mitä Kaarina Maununtyttärelle kuuluu ja olen vain. Aika ihanaa, kaikesta huolimatta. Minä olen se että minä olen, hymyän.