Tänään

Pitkästä aikaa suru nousee pintaan, yllättää pimeässä huoneessa, laittaa nieleskelemään tietämättömien puheista. Kerroin äidille, kerroin ystävälle, kerroin opettajalle.

Me olemme myymässä tätä asuntoa ja haaveitamme, kolme vuotta työhuoneena pysynyttä ylimääräistä tilaa, syöttötuolin paikkaa, pinnasängyn sijaa. Kävin läpi vaatteeni ja vein kirpputorille paljon. Mutta en vielä punaista äitiyspaitaani enkä pöllöpotkupukua, en pieniä raitaisia sukkia. Ne saavat odottaa hetken, seurata mukana taas uuteen vaiheeseen.

Sanoin eilen ääneen, että emme varmaankaan ryhdy adoptioprosessiin enää. Jos ja kun jonot ovat niin pitkät ja minä olen sitten jo vanha. Luovun yhdestä pakoreitistämme, viimeisestä oljenkorresta. Me jäämme kaksin, jos minusta lasta ei synny.

Edelleen minusta on hurjaa, että Universumille jättämäistäni pyynnöistä muut toteutuvat helposti. Asunnostamme saimme ensinäytössä täyden myyntihinnan tarjouksen. Sopiva auto löytyi pari päivää pyynnön jälkeen ostettavaksi. Koira muutti meille. Minä olen päässyt aina opiskelemaan sinne, minne olen mielinyt. Asunto on löytynyt aina. Asiat ovat järjestyneet, suuret muutokset ja pienemmätkin, sopivat tilanteet ja ihmiseet kulkeutuneet vastaan. Miksi odotamme lastamme näin pitkään? Edelleen aprikoin katsomukseni kanssa. Mikään selitys ei tunnu hyvältä, oikealta eikä järkevältä. Tarkoituksettomuuskin tuntuu niin kylmältä, mutta ehkä vielä pahemmalta tuntuu, että tälläkin olisi jokin merkitys. Kuka tai mikä voi olla näin julma?

Ensi kuussa tulee kolme yrityksen vuotta täyteen. Se alkaa jo oikeasti olla pitkä aika - kymmenesosa minun ja miehen elinvuosien keskiarvosta.

Joinain päivinä usko loppuu totaalisesti.
Sattuu, itkettää ja syli kumisee tyhjyyttään.
Silloin minä olen väsynyt, tyhjä ja pohjaton.
Tänään.



Kymmenen minuutin päästä on aika soittaa jatkohoidoista.
Kertokaa minulle, että tässä on vielä jokin  mieli, jossain.

Kiire

Kaikista asioista löytyy hyviä puolia.
Nyt kun en ole raskaana, voin rauhassa stressata kodin myyntiin liittyvistä jutuista. En ole pahoinvoiva enkä loputtoman väsynyt silloin, kun pitäisi jaksaa siivota, puunata ja raijata ja toivottavasti muuttaa. Pärjään vielä hetken liian vähillä unilla.

Pääsen mukaan opintomatkalle, jossa käydään Strömsössä ja Tukholmassa.

Voin syödä mitä vain.

Elämä voittaa, vielä lopulta minussakin.

Big Fat Nega

Tuhrua ja yksi viiva.
Rintoja ei arista.
Kahvi on hyvää.
Ei pahoinvointia.
Ei raskausoloa.

Eiköhän tämä ollut tässä.
Pitää jaksaa soittaa IVF-hoitajalle.
Lopetan luget, vaikka vuoto ei ole megalomaanista.
Ei minussa kukaan elä.

11. päivää siirron jälkeen

Tissi-indeksi varoittaa, että en ole raskaana. Pingotus, aristus ja kaikinpuolinen kipu on tiessään. Yleensä tästä seuraa menkat päivän sisällä. Välillä alavatsa on samaa mieltä. Aamulla testaan, jos vuoto ei ala.

Painajainen vol. 2

Se tuli ulos. Minun pieni vauvani, kolikon kokoinen möykky istukoineen ja kaikkineen. Äiti ja mummo odottivat vessan oven takana ja kyselivät innoissaan, koska se syntyy. Itkin ja huusin sanoja: ettekö tajua, että vauva ei elä?

Hyvä luoja, päästä minut pahasta.

Viikon jälkeen

Tänään siirrosta on viikko. Olen yllättävän hyvin sietänyt näitä piinapäiviä, opetellut uusia taitoja ja keskittänyt mieltäni kaikkeen muuhun kuin vatvomiseen. Silti vähintään kerran päivässä yritän tunnustella ja kuulostella, että olenko vai enkö. Yleensä lähellä unirajaa mieli hakee vastauksia.

Lugejen ansiosta rinnat ovat yhtä arat kuin raskauksissa, jotenkin julmaa. Välillä alavatsassa on erilaisia tuntemuksia, nimen omaan kohdun seutuvilla, yöllä heräsin vessaan ja tunsin menkkamaista jomotusta selässä ja vatsassa. Muistin ne kaikki kauhujen yöt ennen keskenmenoja. Vilkaisin vaistomaisesti paperia. Mutta en uskalla tehdä mitään johtopäätöksiä. Oikeastaan en edes vielä halua tietää. Vielä viikon ajan on kaikki mahdollista.

Olen miettinyt testaamista, houkuttaisi tilata nippu superherkkiä liuskoja ja yrittää varastaa tietoa etukäteen. Taistelen vastaan. Plussat ovat yleensä näkyneet vasta aika myöhään, haamuilleet päivän, kahden myöhästelyn jälkeen, jos oikein muistan. Virallinen testauspäivähän on vasta ensi viikon perjantaina. Ihan liian pian ja vasta, yhtäaikaa.

Painajainen

Näin unta, että äitini oli raskaana. Vanhempani kihersivät onnessaan ja muka salailivat uutista, kunnes lopulta vedin pussillisen herneitä nenään ja huusin pää punaisena tietäväni. Olevan perkeleen, että vaihevuotinen äitinikin saa vauvan kun minä en. Koko muu suku paheksui minua, sitä etten osaa iloita läheisteni puolesta. Onneksi kello herätti laittamaan luget.

Mutta valvetodellisuudessakin pinnaani kiristää. Kilahdan miehelle ja koiralle joutavista, paiskon ovia ja menen vessaan laskemaan sataan. Että en sanoisi vielä pahemmin. Epäilen keltarauhashormonia, muistaako kukaan muu reagoineensa Lugesteroniin näin?

Tänä aamuna kahvi oli lupaavan pahaa siihen saakka, kunnes mies myönsi laittaneensa porot summamutikassa. Se siitä.

Mantra

"Tuolla se kaksitumainen nukkuu pinnasängyssä." (Lähde: joku keskustelupalsta)



Pieni toivo.

Vaikka

Tietenkin mieleni pitää nyt kiinni siitä, että niitä tumia oli kaksi. Normaalisti pitäisi olla jo yksi tässä vaiheessa. Läärkäri sanoi, että ne voivat olla se syy, miksi meidän on ollut vaikea tulla raskaaksi.

VAIKKA kaksitumaisista tulee vauvoja.
VAIKKA luonto osaa korjata itsensä.
VAIKKA soluset saattavat olla vähän hitaina vain.
VAIKKA minun sisääni siirtyi kaksi elämää.


Kaikki on mahdollista. Vähän pienemmällä prosentilla, mutta silti mahdollista. Pieniä prosentteja tapahtuu ihmisille. Nyt on meidän vuoro.