Aikalisä

Eilen maalasin täällä yhdeksän tuntia pieniä ja hieman isompia poskia, käsivarsia ja kämmenselkiä: perhosia, kukkia, prinsessoja, lohikäärmeitä, koiria, kissoja, merirosvoja, pääkalloja, logoja ja tekstejä. Toisia jännitti ihan valtavasti, toiset tulivat syliin saakka istumaan, ujoimmat tyytyivät seuraamaan isovanhempien ja vanhempien kyljestä siveltimen liikkeitä. Pienet ihmiset istuivat hievahtamatta tuolilla ja unohtivat melkein hengittää pensselin kosketuksesta. Söpöin ei tohtinut katsoa peilistä hänelle maalaamaani kuvaa.

Olin jo melkein unohtanut, millaista on olla lapsi. Sen, miltä tuntui kohdata jotain ihan uutta ja kokea tuntematonta, ilman odotuksia tai pohjaa josta hakea uskallusta ja tietoa, että näin tästä selvittiin viimeksikin. Aikuisena se ei ole enää sama - uusissa tilanteissa meillä on vuosikymmenten kokemus selustassamme. Jotain, josta ammentaa silloin kun hirvittää tai matto nykäistään alta.

Sunnuntaina mummoni täytti 90 vuotta. Nainen, jolla on ehkä kaunein nimi koskaan ja jonka syvä salliva viisaus tekee minuun aina yhtä suuren vaikutuksen. Hän hartaana vanhoillislestadiolaisena ei ole koskaan sulkenut syliään keneltäkään, ei tuominnut toisin eläviä eikä ajattelevia. Ei tytön tyttöystävää, ei hurjia kampauksia, ei kirkottomuutta eikä muita hairahduksia.

Juhlat vietettiin seurakuntatalolla ja niissä veisattiin paljon, kiitettiin elämästä iloineen ja suruineen, luotettiin Herraan ja Hänen rakkauteensa. Ja arvatkaas, minun oli ihan hyvä. Virsien rauhallinen poljento tyynnytti ja liikutti, ymmärsin jotain lisää siitä maailmasta, josta osa minua tiedostamattakin on ammentanut. Koin rauhaa ja yhteenkuuluvuutta ilman kristillisyysahdistustani ja kirkkoarvokapinaani. Ei tämä ole sittenkään niin kaukana omastani, kuin mitä välillä ajattelen. Ei tässä muodossaan.

Olen vältellyt äidin puolen sukujuhlia viimeiset viisi vuotta. Olemme sisareni kanssa liki ainoat ilman lapsia, toinen tahdosta, toinen tahtomattaan. Ja aina joku on raskaana, jollain on pieni vauva kainalossaan, pieniä ihmisiä vilistää kaikissa mitoissa pitkin pihoja. Välillä he esittävät näytelmiä tai laulavat kuorona, joku soittaa pianoa tai jotain torvea ja minua itkettää. Kerran oli pakko karata rivivessaan pyyhkimään silmäkulmia ja hengittämään syvään, silloin kun serkkulauma puhui elokuun lasketuista ja asetteli pikkuisia riviin kuvaa varten.

Minä en aina kuulu joukkoon. Vatsaani vilkuillaan joka kerta, mutta koskaan ei kysytä, että milloin? Ei onneksi myöskään miksi, oletteko ajatelleet tai mitenkäs näin. Lapsettomuutemme korostuu tuossa hedelmällisyydessä, leijaa ilmassa aaveena, kylmänä henkäyksenä selkäpiissäni. Kummituskissana, jota ei nosteta pöydälle, en edes minä itse. Parempi on, että sitä ei huomata niin se ei tule vaivaksi.

Eilen pyysin miestäni soittamaan OYS:iin ja siirtämään aikaamme. En ole vielä valmis hoitoihin, en henkisesti enkä tahdo järisyttää kehoani nyt väkisin. Aikalisä jatkuu elokuuhun.

Dpo 6 - plah ja valitus

Pakkanen puree liian kylmänä, kodissamme vetää ja olen ytimiä myöten jäässä ja väsyssä. Eilen makasin olohuoneen matolla kahden viltin, yhden pyyhkeen ja aamutakin alla villapaidoissani, johon mieheni minut ystävällisesti peitteli. Odotin nuokkuen säädyllistä nukahtamisaikaa ja katosin yhdeksältä uniini.

Tuore ja raakaruoka tuntuvat vastenmielisiltä ja liian kylmiltä keholleni, toisaalta aamun ruispuurostakaan ei lämmön jälkeen jää onnellisuutta vatsaani. Ei huvita syödä. Tuntuu, että mikään ei myöskään imeydy - iho ja kynnet voivat huonommin jälleen. Olo on tukkoinen, turvonnut ja plah.

Ajatukset ovat tahmeita ja sanat vajaita, rytmittömiä ja laahaavia.

Aamulämpö on jämähtänyt tiukasti ovulaatolukemiin, sitä kolmatta lupaavaa nousua ei näy.

600 vuotta sitten

Who is man?
    The reflection of the Eternal Light.

What is the world?
    A wave on the Everlasting Sea.

How could the reflection be cut off from the Light?

How could the wave be separate from the Sea?

Know that this reflection and this wave are that very Light and Sea.

      Jami, Diwan, tr by W.C. Chittick

Erillisyys

Eilinen sai minut miettimään itseäni, lukemaan tekstejäni taaksepäin ja ymmärtämään jotain. Minulla ei vielä ehkä ole sanoja oivallukselleni, mutta maailma alkaa avautua, ja minä. Jos joku on joskus väittänyt, että kasvaminen on helppoa ja kivutonta, niin en uskoisi häntä. Tarvitsen niitä peilejä kunnes ei ole enää peilattavaa. Kolmas syntini lienee erillisyyden harha - minä minä minä vs. universumi, jumalat ja kaikkeudet. Oikeastaan on todella jännittävää, että pystyn 12 tunnin sisällä liikuttamaan itseni ykseydestä täydeliseen kadotukseen. Siksikö meillä on tunteet? Että meidän olisi mahdollista ymmärtää.

Soitin eilen sittenkin ystävälleni, puhuimme raskauksista ja niiden keskeytymisistä. Ennen tätä lasta hän oli kokenut keskenmenon ja pystyi paremmin ymmärtämään kipuani. Kerroin katkeruuksista ja siitä, kuinka välillä on vaikea olla aidon puhtaasti onnellinen rakkaidenkin ihmisten raskauksista ja lapsista ja kuinka en pidä siitä. Luulen, että hän ymmärsi. Siksi hän soitti ehkä vasta juuri nyt, koska pelkäsi reaktiotani, sitä kipua, jonka hän mahdollisesti minulle aiheuttaisi. Samasta syystä olen vältellyt ottamasta häneen yhteyttä, vaikka olenkin tiennyt, että heille tulee poika. Mistäkö? Toiset asiat vain tuntee sisällään niin vahvoina. Ja minä uneksuin hänen keskenmenonsakin syksyllä.

Eilen yritin selittää miehelleni, mitä kaikkea minussa tapahtuu niinä hetkinä, kun kipu tulee liian vahvaksi pysyäkseen säädyllisenä. Yllätyin ja suutuin siitä, että hänen täytyi kysyä. Luulisi, että kaikista ihmisistä juuri sinun tulisi tietää, miltä tämä tuntuu! Etkö sinä sure? Ajattele kuolleita lapsiamme? Tätä kaikkea? Olenko tässäkin oikeasti niin yksin, kuin mitä välillä luulen. Että kukaan ei voi ymmärtää?

Kyllä, kyllä hänkin suree, mutta niin paljon tyynemmin. Osaa olla velloutumatta pahaan oloonsa, on rationaalisempi ja zenimpi, antaa asioiden tulla ja mennä. Sanoo minulle ääneen ne kaikki asiat, jotka tiedän tosiksi, mutta joilla ei myrskyssäni ole valtaa kuohunnan yli. Sillä ei ole mitään merkitystä, kuinka muut saavat lapsia. Mekin saamme, kun on aika. Paitsi että prosessini tässä vaiheessa en ole yhtä luottavainen ja varma kuin hän. Se ehkä aiheuttaa suurimman kivun - epävarmuus. Jos voisin olla varma siitä, että lapsemme on joskus sylissämme, olisi kaikki helpommin nieltävissä, koko matka kohti valoa.

...

Tämän piti olla minun pellepäiväni.

Iltapäivällä sain soiton ystävältäni, hän kertoi heille tulevan pääsiäisvauvan.
Että raskaus alkoi elokuussa ja kaikki on mennyt hyvin.
Olen tiennyt, että he yrittävät ja olen aavistanut, että hän on raskaana.
Mutta en olisi tahtonut kuulla totuutta tänään.

Kolme sanaa sai minut tolaltaan,
rikkoi tasapainon ja todellisuuden ja harhautti raiteilta.

Tsäp - koko historia oli siinä,
minä ja kuolleet lapset ja muiden onnistumiset.
Katkeruus, suru ja viha.
Niin pienestä se oli kiinni.

Miten helvetin pitkään niitä vielä riittää?

Pääsiäinen - kaksi viikkoa ennen omaa LA:ni.

Tarvitsenko todella näitä kaikkia peilejä ympärilleni?


Lupasin soittaa takaisin,
en vain voi, vielä.

Dpo 1 - pakkasta ja rakkautta

Valo taittuu hiuksista ja varjot lakanalla ovat kauneimpia, kuljetan sormiani hivellen pitkin laskoksia ja hengitän unista ilmaa. Se on vielä sakeana yön kuvista, yllä leijaavat toisten todellisuuksien aihiot. Juuri nyt on mahdollista, että minussa uusi elämä sykkii tasaisesti, jakaantuu ja jakaantuu ja jakaantuu ja jakaantuu.

Kaikkeus, ruoki toivoani, ruoki minun verelläni ja voimallasi, koska me olemme yhtä.

Yöllä minä heräsin pakkasen ääniin. Kuu tuijotti sisään ja nousin hiljaa ylös, puin ääneti ylleni monta kerrosta villaa, näppäilin koodin ja menin ulos. Kävelin pienen metsämme rajaan, suljin silmäni ja tunsin puut. Ne valmistautuvat heräämään, ojentelevat verkkaan neulasia, tunnustelevat kevään tuloa. Katselin taivaita ja kipristelin kylmän kuivaa ilmaa, olin siinä ja tässä ja kaikkialla, samana.

Annoin runkojen hohkan tulla minuun, hengitin yötä itseeni kunnes sain kyllikseni. Mies ei ollut herännyt lähtööni ja mietin, noinko helppoa se olisi, häipyä. Loikata salaa omaan elämään, kun kukaan ei pitäisi kiinni tai pistäisi vastaan. Paitsi minä itse, ja se kaunein side välillämme. En edes tahtoisi muuta.

Yössäni oli jotain samaa kuin olleissa retkissäni, niissä katveen ja valon taitteissa jolloin olen palannut luota tai luokse, uuden ihmisen hurmoksessa ja rakastumisen siinä vaiheessa, jolloin toinen tulee vastaan. Hekumassa, innossa, kaipauksessa, halussa valloittaa ja humaltua ja valvoa vaikkei jaksaisi.

Toisinaan minä kaipaan olleita hetkiäni kuullessani nuorempien kikattavan niistä, kertovan vähäisistä unistaan ennen luentoa tai tapaamisia. Muistelen millaista se oli ja tunnen kutinan vatsassani. Ja samalla muistan, kuinka kaipasin turvaa ja pysyvyyttä ja siteitä. Eiväthän ne sulje toisiaan pois, meissä on kaikki. Rakastan enemmän kuin eilen, päivä päivältä. En vain häntä tai itseäni tai muita - kaikkea.

Näinä hetkinä lakkaan tahtomasta ja uppoan elämään. Ymmärrän, että lopulta ei ole olennaista mitä meillä on tai ei ole, mitä olemme tai emme, missä olemme tai mistä olemme pois. Tärkeää on se, että olemme. Miten? Sitä aion miettiä tänään. Mutta en tässä, kauniiden varjojen välissä, missä on nyt.

,

Ovulaatio

Tämä aamu pitää minua otteessaan, kietoo tiukasti sormia raajojeni ympäri ja vetää takaisin uneen. Eilen karkasin velvollisuuksista, tänään en enää pysty. Päsen helpommalla, jos nyt vain menen. En jaksaisi muita ihmisiä tänään, en suunnitella, en kuunnella, en puhua.

Jäsenet tuntuvat painavilta, ja odotan niitä päiviä, että saan juoda pitkään kahviani puiden kanssa. Ne lukevat minulle lehtiään ja minä unohdun hetkeen kaipaamatta mihinkään. Ilma tuoksuu erilaiselta, on helppo luottaa.

Ovulaatiotestiin ilmestyi hymynaama.
Jälleen universumi antaa meille yhden mahdollisuuden löytää toisemme.
Sytytän lyhdyn kohtuuni, seuraa valoa.
Se on sinulle pehmeä ja lämmin.

Toinen syntini: metsänpeitto

Unessa testiini ilmestyi kaksi viivaa, sinä hetkenä kun viimeksi osasin odottaa. Meillä oli meno juhliin, ja meikatessani huomasin lavuaarin törmällä hanan vieressä ihan selvän plussan. Äitini oli vieressäni, ja minun oli pakko kertoa hänelle heti. Matkalla kuiskasin miehelleni: Minä olen raskaana. Katsoimme toisiamme pitkään ja pelkäsin kaiken onnen keskellä. Mitä jos taas? Oli kesä ja talvi ja heräsin. Mitä, jos taas?

Tähän kiertoon olen kavunnut mukaan. Kymmenes päivä, ensimmäinen ovulaatiotesti näytti negaa, kuten pitääkin. Mutta toinen viivoista oli jo selkeästi vahvistunut, ihan niin kuin aina. Eilen aamulämpö oli 36,16, toissapäivänä 36,26. Vielä ei ole kavuttu yli rajan. Minä tiedän missä kehoni menee. Mutta mieleni, se hamuaa tuntemattomille poluille, turvallisuuden rajamaille, tasapainoilee tikkuisilla puilla. Aita on mielen rajatila.

Kerrotaan, että kulkiessaan lumotusta portista voi joutua metsänpeittoon, haltijoiden ja muiden valtakuntiin, josta ei löydä takaisin. Niin on käynyt monille, Morgainelle ja itse Lancelotillekin, muistaakseni. Koskaan ei saisi syödä mitään, mitä metsän väki sinulle tarjoaa, sillä se on sitten siinä, paluuta ei ole. Ja minä en enää muista, kummalla puolella kuljen. Sillä välillä tuntuu siltä, ettei mikään muutu. Samat teot ja tanssit ja elämät tapahtuvat kehänä loputtomasti. Aika pysyy ja minä värjyn ennallani muiden kulkiessa eteenpäin - valmistumatta, lapsetta, kummallisen vapaana vankina.

Olenko kulkenut usvissa huomaamattani puolituisten tiloille? Nostanut kiellettyjä maljoja, unohtanut hevoseni ja tikarini nääntymään nälkäänsä? Syömään jäätynyttä maata, ruostumaan tuppeensa teoitta? En tiedä. Täällä pitäisi olla ikuisen kesän ja loputtoman juhlan, kauniin unohduksen täydellisyyksien sylissä. Lehdet puhuvat tästä, ja suut yliopiston käytävillä, sisälläni kiusaavat toiset äänet. Sinäkin kuljit siitä portista, sinä tartuit ensimmäiseen käteen, nielit viinit ja lembasit ja lupasit itsesi meille. Etkä osaa takaisin, et luota itseesi, et Suurimpaan. Tule, tanssitaan, niin mikään ei muutu. Laula kanssamme lapsettomien lauluja. Ojenna lasisi. Suutele huuliani. Unohda.

Ja minä mietin, että onko unissani sittenkin totuus, se oikea ja kaunis elämä. Että tämä onkin vain pahinta yötä, josta herään onneen ja kohtuni kasvuun. Mieheni katseeseen ja sanohin, jotka helisevät luottamusta ja uskoa ja hedelmällisyyttä. Että ehkä jossain on se portti, josta peruutan takaisin ja kaikki kääntyy päälaelleen. Sinä hetkenä hirtetty nousee leijumaan ja linnut heräävät henkiin. Nousevat lentoon ovensuista ja porttien pielistä. Enkä enää vuoda, en kertaakaan yhdeksään kuuhun.

Ensmmäinen syntini: katkeruus

Minä en tiedä, mitä ajatella, tuntea tai kokea näinä päivinä. Kuin joku suuri tuuli puhaltaisi minusta kaiken liikkeeseen, nostaisi ilmaan tomuksi kadonneet päivät, koko unohdettujen tunteiden autiomaan. Dyynini vaeltavat satoja kilometrejä, nousevat ja laskevat, kasaantuvat kadotakseen ja noustakseen. Hengitän sitä josta olen tullut ja johon olen palaava, hienoa ja näkymätöntä, huokoset tukkivaa.

Suren, pelkään, ahdistun. Itken poikasensa myrskyssä menettäneitä merileijonia, lastaan kaipaavaa Aaloa, kuuntelen kaihoisia lauluja. Katselen kuvia pojasta, jonka ikäinen lapseni olisi. Luen hiljaa kommentteja hänen tomeruudestaan ja suloisuudestaan, niin isänsä ja äitinsä näköinen. En kirjoita niiden alle omia sanojani: Tässä kuuluisi olla minun lapseni. Aina joku läheltä vie minun vauvani, ruokkii sillä omaansa kasvamaan suuremmaksi. Enkä pääse koskaan pakoon totuutta. Teidän vatsanne eivät ole vatsojani, lapsenne ole omiani. Ne ovat maailmankaikkeuden epäoikeudenmukaisia kohtuja hedelmineen.

Ne äidit kävelevät niin itsevarman suojelevina katuja rattaineen, pulkkineen ja kantamuksineen. Päivittävät paljaita pingottuneita nahkoja avatareikseen ja ilmoittavat ylpeinä viikkonsa, 34+5. Minä piilotan kipuni heidän muassaan, lakaisen maton alle odottamaan päiviä, jolloin uskon taas.

Luulin jo päässeeni tästä, mutta miettiessäni aikaa tajuan, että kaikki tapahtui oikeastaan aivan vasta. Kuukaudet voi laskea yhden käden sormin, vaikka minusta tuntuu muulta. Pimeä keskiaikani on aivan nurkan takana, rutto ja rotat ja vitsaukset, inkvisiittorit, aneet, kadotukset. Ja minä palan omassa puhdistavassa tulessani kunnes sieluni on valmis nousemaan kohti vapautusta. Maho nainen, paholaisen oma. Kirottu juoksemaan sutena suolla, loputtomasti taakatonna, vapaana?





Eilen aloitin Siri Kolun Metsän pimeän ja hän kirjoittaa minun sanojani ja kokemuksiani. Hän puhuu kirjoistani ja hahmoistani, minun metsästäni ja Aalostani ja muista. Asioista joita olen ajatellut aivan vasta. Hämmennys.

Hiljaisina aamuina
kun metsä viettelee ikkuinoiden takana
huutaa suolle juoksemaan
itse kuoleman kanssa
pääperkeleen virne
suloinen kutka
ota kiinni jos saat
minä vein sinun lapsesi
kätkin lahopuiden lomaan
suonsilmäkkeiden kehtoihin

en ole Aalo
ei virtaa suden vereni vehmaana
väkevänä kuin viljan aallot

silti
väläytän hampaitani
kitani täynnä neuloja

käännän selkäni kuulle
paljaan ja arpisen

kuinka pitsien verhot polttavat
ikuisten varjojen seitit ihooni
puhkovat orvaskeden
viima tuulee läpi
hajottaa leivänmurujen sekaan

kuule
en minä nyt
nuku sinäkin vielä
toukoöihin on aikaa
herkeä painajaisistasi

sitten näytät
mesimättäät ja lumopolut
kuunnellaan
kuinka mahla
meissä molemmissa
ruokkii uutta elämää

minä itken tähtiäni
kaksinkerroin
eläimenä
kuuntelen jonkun huutoa
vieraita ääniä
kaikuvat kaakeleista
ammentavat sairaalan huoneista
saalaa säälityistä katseista
omasta rakkaudestani lapsena
josta nyt paitsi
kuinka sanoa hyvästit
kolmelle syntymättömälle
jotka voisivat olla sylissäni
voisivat katsoa takaisin
koskea
rakastaa
elää




laulan sinisia lauluja
pienistä linnuistani
tuuditan ikuiseen uneen
osa minusta
lepää heidän sivuillaan
kuuntelee äännähdyksiä
on valmiina
jos vaikka
nälkä
tai väsy
tai muu










Ja siellä on kultainen metsä
ja metsässä kultainen puu
ja unien sinilintu
ja linnulla kultainen suu
ja se unien sinilintu
se lapsia tuudittaa
se laulaa unisen laulun
lala lallala lallallaa

Kevättä kohti

Aamulla heräsin tunteeseen, että olen unohtanut jotain. Olen viimepäivät odotellut lappusia OYS:ta, niitä jotka kertovat koska aloitan piikityksen ja kuinka sitten toimitaan. Ihmetellyt, miksi niitä ei saavu. Päivällä muistin, että minunhan piti ilmoittaa sinne kiertoni. Soitin hoitajalle ja olin varma, että olen jo liian myöhässä, en sentään. Maaliskuussa toisesta kiertopäivästä aloitetaan puregonit, 7. päivä ultra ja siitä edetään. Jo ensi kuussa! Mietin, että kun nyt elän kp. 4:sta, niin toiset menkat tulevat tämän kuun loppuun, eli ilmeisesti kaksi kiertoa on vielä luomuiluvaraa. Mutta silti, niin pian!

Ja tämä yrttilääke on varmasti jokin afrodisiakki, luoja tätä hyrinää. Tai sitten jatkuva panetus johtuu keväästä, jokatapauksessa huvittavaa. Menkatkin. Hah.

Akupunktiohuomioita, osa 2.

Kp 3 - ei ensimmäistäkään särkylääkettä. En edes muista, koska näin on viimeksi ollut. Ehkä joskus 15 vuotta sitten? Uskomatonta. Eilen oli hyvin pienesti havaittavissa jotain kipua ja vanhasta tottumuksesta olin jo hamuamassa Forte-purkkiani, ennen kuin olisi liian myöhäistä. Sitten päätin katsoa kuinka kovaksi kipu yltyy ja illalla huomasin, että sitä ei enää ole. Särky lakkasi olemasta, hiipui pois. Se miksi tämä on minusta jotenkin ihmeellista johtuu siitä, että ei niin kauan sitten joissakin kierroissa 3g paracetamolia päivässä ei riittänyt, pakko oli kaivaa Buranat avuksi. Muistan, että viimeksikin akupunktio lievitti kipujani, ja pärjäsin vain yhdellä napilla koko menkat.

Sain ennen seuraavaa kertaa syötäväkseni yrttilääkekuurin, jota käytetään mm. vaihdevuosioireiden helpottamiseen - tasapainottaa hormoneja jne. Tuntuu siltä, että rohto on vaikuttanut positiivisesti mielialaani ja seksuaaliseen innokkuuteenikin. Olo on kaikin puolin positiivinen, blogimaailman vauvauutisetkin tuntuvat vain luovan uskoa omiin mahdollisuuksiin raskautua sen sijaan, että vyöryttäisivät minut kateellisen katkeruuspilveen. Miinuksena se, että viimeisen hoitokerran jälkeen olen nukkunut todella huonosti, heräillyt 1-2 tunnin välein katsomaan kelloa. Ehkä tällekin löytyy jokin selitys seuraavassa hoidossa.