Torniluolan uninoita

Niin kauan olen sinua rakastanut, niin kauan, että olen jo lähes unohtanut ettei aikaa ole. On vain loputon nyt, johon ikuisuus häviää ja josta huominen herää. Aina löytyy joku, jonka tarina on vielä pahempi tai parempi, tämä on omani - lapsihaaveita, kipua ja toivoa, arkea, juhlaa, iloa ja onnea, välillä yhtä ja sitten toista.
Tervetuloa peremmälle.


perjantai 28. tammikuuta 2011

Akupunktion vaikutushuomioita

Kaksi vapaata tuntia luentojen välillä, aikaa vaikka mihin. Tänään minä säteilen pitkästä aikaa jälleen, loistan kilpaa tulevan kevään kanssa. Olo on vain hyvä, vatsanpohjasta saakka. Kuin jokainen jäseneni olisi rentoutunut, kuin ensimmäistä huolta eikä pelkoa olisi olemassakaan. Minä vain olen, tasapainossa ja tyytyväinen, mieli täynnä ideoita ja visioita. Muistelen, että tältä se tuntuu joka vuosi - kaamoksen päättyminen räjäyttää minut käyntiin ja kohti pysyvää mielihyväilyä.

Juttelin eilen hoidossa peloistani, siitä kuinka ne ovat vallanneet minua viime viikon. Hoitaja katsoi silmiini ja sanoi, että hyvä. On siis hienoa, että pelkään. Se kertoo neulojen toimivan. Palelen myös vähemmän, hengitän enemmän ja käyn vessassa harvemmin. Kehoni alkaa reagoida ja korjata epätasapainoa, hienoa! Prolaktiinikin oli normaali.

Tänään minä uskon taas kaikkeen ja rakastan.

torstai 27. tammikuuta 2011

Pinnailua ja laantumista

Ihana pitkä aamu töytäisee minut hellästi päivään. Mieskin on kotona, tuntuu hyvältä olla hänen seurassaan, hengittää samaa ilmaa ja paeta yhteiseen kuplaan näinä kiireisinä päivinä. Välillä tunnen eläväni jaksamiseni rajamailla ja silloin pinnaan surutta sieltä mistä voin. Eilen karkasin velvollisuuksista kaupungille, ja minulla mitä parhain syy: rakas ystävä halusi jakaa päivänsä kanssani. Monta tuntia katselin hänen kasvojaan ja upposin silmiin, nauroin ja pohdin, puhuin ja kuuntelin. Minun sisareni jostain kaukaa ja aikojen takaa, kaunis ja tärkeä. Kiitos siitä, että saamme jälleen tässä elämässä olla yhdessä.

Hänen poikansa oli mukana, pian vuoden ikäinen hymyilijä. Ensimmäisen lapseni oli määrä olla häntä kahdeksan viikkoa nuorempi.Poika tuntui sylissä painavalta tottumattoman käsiin, hänen viestinsä vierailta uusiin korviin. Työnsin ostoskärryjä, enkä oikein tuntenut mitään, kaikki oli niin tavallista. En surrut sitä, että siinä ei ole oma lapseni, en rakastanut ylenpalttisesti. Lapsi vain oli siinä. En tiedä, osaanko kertoa sitä mitä yritän, maalata tavallisuutta ja arkea ja normaaliutta. Sitä, että jokin joskus niin kipeä voi jonain päivänä olla koskettamatta, sitten kun aikaa on kulunut tarpeeksi.

Ilmassa on jonkinmoista luopumisen hehkua, innon laantumista ja haavekuvien haihtumista. Ensimmäistä kertaa 28:aan kuukauteen ovulaatio oli mennä ohi. Ja ehkä se menikin, sillä en ole keskenmenon jälkeen saanut itseäni mittaamaan aamulämpöjä yhtä säntillisesti kuin ennen, Fertility Friendin maksetut päivät kuluvat yksin kohti loppuaan. En tiedä dpoitani, hädin tuskin kiertoni päivän. Mutta luulen tietäväni, että en ole raskaana. Hajanaiset aamulämmöt ovat laulaneet matalia suruisia ääniä, laahustavat liian syvällä kertoakseen elämästä kohdussani.

Nykyisin kysyn itseltäni tavallista useammin haluanko tätä? Jaksanko? Tänään ymmärsin, että ehkä kyse kaikessa epäilyssä on pelosta. Siitä, että taas voi sattua liian lujaa, mutta en ole varma. Ensimmäistä kertaa kuukaisiin minä herään yöllä ahdistukseen, lapseni kuolemaan ja menettämisen kipuun, sairaalan toivottomiin käytäviin ja verisiin klöntteihin. Tai siihen, että joku muu läheiseni on kuollut tai että minä itse olen vakavasti sairas. Uneni huuhtovat minusta luottavaisuuden ja kauneuden, jättävät jälkeensä tummin silmänalusin tuijottavan väsyneen hahmon. Ja minussa nousee yhä vahvempana jälleen halu maalata.

Tänään on kolmas kerta akupunktiossa. Pidän minua hoitavasta miehestä paljon ja olen onnellinen löytäessäni hänet. Hän on muistuttanut minua henkisestä maailmastani ja vanhoista tukipuistani. Meditoin ja kuljen sisäisissä kauneuksissa, matkaan kristallipyramideissa ja näen kolminaisia buddhia, lohikäärmeitä ja valoa. Minä tarvitsen tätä nyt, jotta jaksan ja jotta minulla on jokin keino kuljettaa itseäni elämässä. Kuulostan ehkä synkemmältä kuin mitä oikeasti olenkaan. Sillä enimmäkseen minä rakastan ja onnellistelen, kiitän pienistä kauniista asioista, huurteisten puiden kiteistä, langan karheuteen eksyneistä heinänpätkistä, elämästä ja terveydestä.

Maanantaina ensimmäisen raskauteni ultrannut professori tutki rintani ja kertoi, että kaikki on kunnossa. Että sitä kirkasta nestettä tulee miltei kaikilta joskus synnyttäneiltä naisilta puristaessa. Neuvoi, että rintoja tutkittaessa tulee myös tunnustella rintalasta ja solisluiden alue imusolmukkeita silmällä pitäen, tätä en tiennyt. Prolaktiini otettiin kuitenkin, huomenna saan tietää tulokset. Tänään lupaan hengittää ja olla läsnä.

Illalla opettelen kehräämään lankaa.

sunnuntai 16. tammikuuta 2011

En enää taida uskoa mahdottomuuksiin

Viikot kuluvat nopeaa enkä ennätä olla läsnä niin kuin haluaisin. Opetusharjoittelun myötä päiväni venyvät kymmentuntisiksi ja stressaan joutavia asioita. Haluaisin uskaltaa luottaa omaan minääni opettajana vankemmin, haluaisin uskaltaa heittäytyä ja sukeltaa välittämättä muista. Sitten kun minulla on oma luokka,  ajattelen, vaikka juuri nyt olisi hyvä leikkiä ja pelata. Saisin kokeilla ideoideni ja näkemysteni kantavuutta ja saada niistä vielä palautettakin. Enkä muka uskalla, mitä ihmettä. Tiistaina on  ensimmäinen äidinkielentuntini päälauseista ja annan palaa.

Olen vasta nyt ymmärtämässä, että tulevassa teen työtä persoonallani ihmisten parissa. Jaan väistämättä osan itsestäni heille päivittäin, millaisen, sitä en vielä tiedä. Haluan tulla viisaaksi ja herkäksi, haluan osata keriä asiat yhteen selviksi vyyhdeiksi, joista lasten on helppo valita omansa ja tehdä niistä jotain itselleen sopivaa. Haluan rakastaa, kunnioittaa ja uskoa jokaiseen tielleni tulevaan ihmiseen muuttumatta sinisilmäiseksi hölmöksi, joka ei tajua elämän realismia. Haluan muistaa, mitä on olla lapsi ja kasvaa.

Perjantaina kävin hoidossa miehellä, joka paljastui itseäni nuoremmaksi. Yllättävää, sillä oletin hänen olevan minua vanhempi, reilusti. Jokin hänen olemuksessaan viestii niin suuresta varmuudesta ja vakaudesta sekä asiantuntijuudesta, että olen lukenut häneen kymmenen vuotta enemmän kuin mitä hän oikeasti onkaan, hassua. Ja jokin hänessä vetää minua puoleensa suunnattomasti, hänen energiansa ja se suuri tuttuus, jonka koen hänestä. Ei, ei sillä tavalla. Vaan siten, kun joskus viehättyy ja innostuu uudesta elämässään, kun löytää jotain niin tilanteeseen sopivaa, että loksauttaa hämmästyksestä suunsa auki.

Hän pisteli minuun neuloja ja jutteli pienistä asioista, sai minut jälleen muistamaan vanhan totuuteni. Että kukaan meistä ei voi parantaa toista, ellei parannettava ole itse valmis parantumaan ja päästämään irti vaivastaan. Että eri hoitomuodot voivat tarjota erilaisia kanavia ja välineitä päästää irti, mutta kukaan muu kuin sinä itse ei voi tilannettasi muuttaa. Ennen olen uskonut tähän sokeasti, niellyt koko klöntin kuin käärme saaliinsa, pureskelematta ja antanut sen sulaa ravinnokseni, osaksi minua, yhdeksi niistä liikkeelle panevista voimista. Tänä syksynä luin kirjan aboriginaaleista, jotka hoitivat katkenneen jalan vuorokaudessa kuntoon omilla riiteillään ja vakaalla uskolla parannukseen. Loukkaantunut mies pääsi seuraavana päivänä jatkamaan matkaansa terveellä jalalla ja vaelsi aavikon poikki kivutta. Mahdotontako? En tiedä. En enää taida uskoa mahdottomuuksiin.

Koen, että en ole pitänyt kiinni lapsettomuudesta tai raskaaksi tulemisen vaikeudesta, en ainakaan koko tätä aikaa. Olen toki surussani, kivussani ja vihassani rypenyt siinä, mutta olen myös uskonut ja luottanut siihen, että lapsen saaminen on kohdallamme mahdollista, yhtä mahdollista ja helppoa kuin muillakin. Olen kokeillut moninaisia hoitoja ja uskonut saavani niistä apua siinä määrin, mitä se jatkuvien pettymysten jälkeen on ollut mahdollista. Ihmisinä me kannamme mukanamme menneen kokemuksia vaikka kuinka yritämme elää hetkessä ja ymmärtää, että juuri nyt kaikki on hyvin ja mahdollista. Vastedes ja jälleen kerran lupaan itselleni hiljentyä ja deletoida ne mielen pienet epäilyksen äänet jotka asettavat rajoitteita minuun. Mikään elämässä ei ole pysyvää, vaan kaikki muuttuu. Miksi siis ei tämäkin?

Ja niin, vinkiksi hoitolaisille. Eilen mieheni löysi tutkimuksen, jonka mukaan IVF - potilaan mahdollisuuksia tulla raskaaksi hoidon jälkeen nosti radikaalisti pellen esiintyminen hoidetulle heti operaation perään. Taikatemppuilu ja hassuttelu saivat hoidetut nauramaan, mikä vähensi stressiä ja paransi onnistumisen mahdollisuuksia. Eli kaikkea kivaa ja ilahduttavaa toimintaa heti siirtojen jälkeiseen hetkeen ja päivään. Mieli on jännä juttu.

tiistai 11. tammikuuta 2011

Mistä sinä haluat jäädä mieliin?

Tänään törmäsin harjoittelussa ihmiseen, joka oli pääsykokeissa valitsemassa minua sisälle. Kätellessäni hän kertoi muistavansa minut ja toivoneensa, että pääsisin sisälle - kertoi minun koskettaneen häntä pitkään ja syvästi. Mykistyin, minun pääsykoeteokseni onnistui liikuttamaan jotain, minä tarinoineni jäin jonkun mieleen. Aina emme ymmärrä tekojemme seurauksia, emme hyvässä kuin pahassakaan. Saatamme pitkään antaa tietämättämme merkityksen tai kasvot jollekin. Ja se on kaunista tai kauheaa. Oletko koskaan miettinyt, mistä sinut muistetaan?

Tässä harjoittelussa liikun jälleen uskallukseni rajamailla. Meidän ei tarvitse vielä opettaa kuin yksi tunti tai tuokio, mutta silti se kauhistuttaa. Tuntuu siltä, että en osaa - en edes muista peruskoulun sisältöjä, jakokulmakin piti kerrata. Ja ohjaava opettajamme on niin viisas ja niin taitava, lempeän jämerä tarinoiva mies, joka puhuu suuresta sydämestä ja ihmisyyden tärkeydestä esiteineille, kaikki ovat hiljaa ja kuuntelevat. Sitten hän liukuu sujuvasti avaruuteen ja maalailee mykistäviä faktoja aivokartoille, houkuttelee, koukuttaa ja antaa tilaa. Sen miehen kanssa on hyvä kasvaa, ajattelen monesti, turvallista. Alan vähitellen ymmärtää, mikä minua tulevassa odottaa. Minä tulen koskettamaan lukuisia mieliä vuosien ajan arjessani, työkseni, ajatella. Niin suuri vastuu, että hiljentää.

Sama on varmaan omankin lapsen kanssa - pitää uskaltaa liukua tuntemattomilla vesillä ja luottaa intuitioonsa, siihen että osaa ja pystyy ja ymmärtää. Ja on uskallettava olla väärässä, erehtyä, mokata ja pyytää anteeksi, haparoida ja rakastaa.

Olen päättänyt, että seuraavassa raskaudessa rakastan lastani ensimmäisestä plussasta alkaen, sillä sitä kadun eniten, että en uskaltanut. Olen jo niin monesti repinyt itseni vereslihalle näissä prosesseissa, että en enää pelkää sitä. Tai en enää jaksa pelätä, enkä halua.

Katsellessani vieraita lapsia ympärilläni näen lukuisia ihmeitä. Lukuisia elämiä, jotka saavat minut tuntemaan paljon. Aina välillä on helppo ajatella, että tämä näin riittää, että minulla on kylliksi kasvatettavia ja rakastettavia ilman omaa verta ja lihaa. Mutta joinain päivinä mikään ei vie tyhjän sylin onttoutta pois.

Silloin ylpeän vuoden ikäisen isän näyttämä ruokatahra farkuilla saa itkemään salaa ja muistutus pääsykokeista nostaa palan kurkkuun. Kesäkuussa näytin kuvia töistäni ja ääni nauhalla kertoi olleesta ja eletystä, äidistä ja isästä ja kuolleesta lapsesta. Minun ääneni. Ehkä loputtomasti jonkun mielessä kuolleen lapsen äidin ääni, eikä mitään muuta.

sunnuntai 9. tammikuuta 2011

Hormoneja ja haparointia

Sanat ovat tauolla, nukkuvat talviunta minun neuloessa Babylon Viiden rytmittämänä. Olen lamaantunut aivotyhjiöön ja näennäiseen ajatuksettomuuteen, kummaan positiiviseen flegmaattisuuteen, jossa asiat vain ovat minun jaksamatta tarttua niihin. Mutta sitten välillä tapahtuu jotain, ahdistaa ja pelottaa ja ahdistaa. Ihan niin kuin ennen, silloin kuin minulla oli vielä joku, jolle käydä viikoittain juttelemassa ja analysoimassa. Olen huomannut, että pärjään ihan itse kaikesta huolimatta. Ja me kuljemme valoa kohti, se on vain hyväksi, minulle ja hormoneilleni. Kierrot ovat lyhyehköjä ja rinnat elävät ihmeellistä elämäänsä.

Kolme kuukautta ne ovat olleet ihan vääränlaiset - jatkuvasti pehmeät ja kivuttomat, ilman tuttua pms-viikon turvotusta ja aristusta, jonka kp1 vie taikaiskusta pois. Nyt kun kuukautiseni alkoivat, tulivat rintani araksi, ja ovat vieläkin. Aivan kuin olisin raskaana, paitsi että menkat tietävät, että en ole. Lokakuussa nänneistä tuli kirkasta nestettä ja kävin mammografiat ja ultrat varmuuden vuoksi - ei mitään hätää. Joulukuussa herui taas ja odottelen edelleen, että kaikki palaisi normaaliksi. Lähete gynegologilille odottaa, ehkä pitäisi ensiviikolla soittaa sinne, vaikka ajattelin ensin antaa ajan tehdä tehtävänsä. Parin kolmen kuukauden kuluttua aloitetaan hoidotkin, ennen sitä soisin kehoni toimivan.

Vanha ystäväni sai lapsen eilen. Olen mitä onnellisin hänen puolestaan ja samalla sanaton kaikesta. Elämä on kaunista, sittenkin.