Pinnailua ja laantumista

Ihana pitkä aamu töytäisee minut hellästi päivään. Mieskin on kotona, tuntuu hyvältä olla hänen seurassaan, hengittää samaa ilmaa ja paeta yhteiseen kuplaan näinä kiireisinä päivinä. Välillä tunnen eläväni jaksamiseni rajamailla ja silloin pinnaan surutta sieltä mistä voin. Eilen karkasin velvollisuuksista kaupungille, ja minulla mitä parhain syy: rakas ystävä halusi jakaa päivänsä kanssani. Monta tuntia katselin hänen kasvojaan ja upposin silmiin, nauroin ja pohdin, puhuin ja kuuntelin. Minun sisareni jostain kaukaa ja aikojen takaa, kaunis ja tärkeä. Kiitos siitä, että saamme jälleen tässä elämässä olla yhdessä.

Hänen poikansa oli mukana, pian vuoden ikäinen hymyilijä. Ensimmäisen lapseni oli määrä olla häntä kahdeksan viikkoa nuorempi.Poika tuntui sylissä painavalta tottumattoman käsiin, hänen viestinsä vierailta uusiin korviin. Työnsin ostoskärryjä, enkä oikein tuntenut mitään, kaikki oli niin tavallista. En surrut sitä, että siinä ei ole oma lapseni, en rakastanut ylenpalttisesti. Lapsi vain oli siinä. En tiedä, osaanko kertoa sitä mitä yritän, maalata tavallisuutta ja arkea ja normaaliutta. Sitä, että jokin joskus niin kipeä voi jonain päivänä olla koskettamatta, sitten kun aikaa on kulunut tarpeeksi.

Ilmassa on jonkinmoista luopumisen hehkua, innon laantumista ja haavekuvien haihtumista. Ensimmäistä kertaa 28:aan kuukauteen ovulaatio oli mennä ohi. Ja ehkä se menikin, sillä en ole keskenmenon jälkeen saanut itseäni mittaamaan aamulämpöjä yhtä säntillisesti kuin ennen, Fertility Friendin maksetut päivät kuluvat yksin kohti loppuaan. En tiedä dpoitani, hädin tuskin kiertoni päivän. Mutta luulen tietäväni, että en ole raskaana. Hajanaiset aamulämmöt ovat laulaneet matalia suruisia ääniä, laahustavat liian syvällä kertoakseen elämästä kohdussani.

Nykyisin kysyn itseltäni tavallista useammin haluanko tätä? Jaksanko? Tänään ymmärsin, että ehkä kyse kaikessa epäilyssä on pelosta. Siitä, että taas voi sattua liian lujaa, mutta en ole varma. Ensimmäistä kertaa kuukaisiin minä herään yöllä ahdistukseen, lapseni kuolemaan ja menettämisen kipuun, sairaalan toivottomiin käytäviin ja verisiin klöntteihin. Tai siihen, että joku muu läheiseni on kuollut tai että minä itse olen vakavasti sairas. Uneni huuhtovat minusta luottavaisuuden ja kauneuden, jättävät jälkeensä tummin silmänalusin tuijottavan väsyneen hahmon. Ja minussa nousee yhä vahvempana jälleen halu maalata.

Tänään on kolmas kerta akupunktiossa. Pidän minua hoitavasta miehestä paljon ja olen onnellinen löytäessäni hänet. Hän on muistuttanut minua henkisestä maailmastani ja vanhoista tukipuistani. Meditoin ja kuljen sisäisissä kauneuksissa, matkaan kristallipyramideissa ja näen kolminaisia buddhia, lohikäärmeitä ja valoa. Minä tarvitsen tätä nyt, jotta jaksan ja jotta minulla on jokin keino kuljettaa itseäni elämässä. Kuulostan ehkä synkemmältä kuin mitä oikeasti olenkaan. Sillä enimmäkseen minä rakastan ja onnellistelen, kiitän pienistä kauniista asioista, huurteisten puiden kiteistä, langan karheuteen eksyneistä heinänpätkistä, elämästä ja terveydestä.

Maanantaina ensimmäisen raskauteni ultrannut professori tutki rintani ja kertoi, että kaikki on kunnossa. Että sitä kirkasta nestettä tulee miltei kaikilta joskus synnyttäneiltä naisilta puristaessa. Neuvoi, että rintoja tutkittaessa tulee myös tunnustella rintalasta ja solisluiden alue imusolmukkeita silmällä pitäen, tätä en tiennyt. Prolaktiini otettiin kuitenkin, huomenna saan tietää tulokset. Tänään lupaan hengittää ja olla läsnä.

Illalla opettelen kehräämään lankaa.