Pinnailua ja laantumista

Ihana pitkä aamu töytäisee minut hellästi päivään. Mieskin on kotona, tuntuu hyvältä olla hänen seurassaan, hengittää samaa ilmaa ja paeta yhteiseen kuplaan näinä kiireisinä päivinä. Välillä tunnen eläväni jaksamiseni rajamailla ja silloin pinnaan surutta sieltä mistä voin. Eilen karkasin velvollisuuksista kaupungille, ja minulla mitä parhain syy: rakas ystävä halusi jakaa päivänsä kanssani. Monta tuntia katselin hänen kasvojaan ja upposin silmiin, nauroin ja pohdin, puhuin ja kuuntelin. Minun sisareni jostain kaukaa ja aikojen takaa, kaunis ja tärkeä. Kiitos siitä, että saamme jälleen tässä elämässä olla yhdessä.

Hänen poikansa oli mukana, pian vuoden ikäinen hymyilijä. Ensimmäisen lapseni oli määrä olla häntä kahdeksan viikkoa nuorempi.Poika tuntui sylissä painavalta tottumattoman käsiin, hänen viestinsä vierailta uusiin korviin. Työnsin ostoskärryjä, enkä oikein tuntenut mitään, kaikki oli niin tavallista. En surrut sitä, että siinä ei ole oma lapseni, en rakastanut ylenpalttisesti. Lapsi vain oli siinä. En tiedä, osaanko kertoa sitä mitä yritän, maalata tavallisuutta ja arkea ja normaaliutta. Sitä, että jokin joskus niin kipeä voi jonain päivänä olla koskettamatta, sitten kun aikaa on kulunut tarpeeksi.

Ilmassa on jonkinmoista luopumisen hehkua, innon laantumista ja haavekuvien haihtumista. Ensimmäistä kertaa 28:aan kuukauteen ovulaatio oli mennä ohi. Ja ehkä se menikin, sillä en ole keskenmenon jälkeen saanut itseäni mittaamaan aamulämpöjä yhtä säntillisesti kuin ennen, Fertility Friendin maksetut päivät kuluvat yksin kohti loppuaan. En tiedä dpoitani, hädin tuskin kiertoni päivän. Mutta luulen tietäväni, että en ole raskaana. Hajanaiset aamulämmöt ovat laulaneet matalia suruisia ääniä, laahustavat liian syvällä kertoakseen elämästä kohdussani.

Nykyisin kysyn itseltäni tavallista useammin haluanko tätä? Jaksanko? Tänään ymmärsin, että ehkä kyse kaikessa epäilyssä on pelosta. Siitä, että taas voi sattua liian lujaa, mutta en ole varma. Ensimmäistä kertaa kuukaisiin minä herään yöllä ahdistukseen, lapseni kuolemaan ja menettämisen kipuun, sairaalan toivottomiin käytäviin ja verisiin klöntteihin. Tai siihen, että joku muu läheiseni on kuollut tai että minä itse olen vakavasti sairas. Uneni huuhtovat minusta luottavaisuuden ja kauneuden, jättävät jälkeensä tummin silmänalusin tuijottavan väsyneen hahmon. Ja minussa nousee yhä vahvempana jälleen halu maalata.

Tänään on kolmas kerta akupunktiossa. Pidän minua hoitavasta miehestä paljon ja olen onnellinen löytäessäni hänet. Hän on muistuttanut minua henkisestä maailmastani ja vanhoista tukipuistani. Meditoin ja kuljen sisäisissä kauneuksissa, matkaan kristallipyramideissa ja näen kolminaisia buddhia, lohikäärmeitä ja valoa. Minä tarvitsen tätä nyt, jotta jaksan ja jotta minulla on jokin keino kuljettaa itseäni elämässä. Kuulostan ehkä synkemmältä kuin mitä oikeasti olenkaan. Sillä enimmäkseen minä rakastan ja onnellistelen, kiitän pienistä kauniista asioista, huurteisten puiden kiteistä, langan karheuteen eksyneistä heinänpätkistä, elämästä ja terveydestä.

Maanantaina ensimmäisen raskauteni ultrannut professori tutki rintani ja kertoi, että kaikki on kunnossa. Että sitä kirkasta nestettä tulee miltei kaikilta joskus synnyttäneiltä naisilta puristaessa. Neuvoi, että rintoja tutkittaessa tulee myös tunnustella rintalasta ja solisluiden alue imusolmukkeita silmällä pitäen, tätä en tiennyt. Prolaktiini otettiin kuitenkin, huomenna saan tietää tulokset. Tänään lupaan hengittää ja olla läsnä.

Illalla opettelen kehräämään lankaa.

Pimeää

Suru pitää minua vielä sylissään, välillä haluan käpertyä vain syvemmälle, rypeä ja itkeä väsymystäni pois. Välillä haluan potkia ja raivota itseni eloon, raadella ankeuttajat hengiltä. Unissani minä olen raskaana ja oksennan kuolleita lapsia sisältäni, seuraan vierestä kuinka tuttujen vatsat kasvavat samaa tahtia kuin omanikin pitäisi. Päivisin en pääse unikuvista eroon, vaikka kuinka nopeasti kulkisin, yritän pitää itseni ja mieleni kiireisinä. Luulen, että ne pitäisi vain kohdata - maalata pois väijymästä, tehdä tosiksi ja hyväksyä. Vielä ei ole sen aika.

Tässä tilassa olen myös herkempi ulkomaailman koetulle vääryyksille, usko ihmisiin ja ihmisyyteen positiivisena voimana vaatii pinnistelyä. Viimepäivien homokeskustelut vaikuttavat voimakkaammin kuin median kohu aiemmin, ymmärtäminen ja hyväksyminen teettää työtä. Osa minua pyörii valtavirran teoissa ja marginaalien myrskyissä raadeltavana. Väsynyt mieleni ei jaksa perustella eikä vääntää, alan itkeä paineen alla. Onko niin vaikea hyväksyä? Millaista on fundamentalistien jumalan rakkaus ja armo, ihmisoikeus- ja tasa-arvokäsitykset? Entä me, mekään emme ole saaneet lapsia luonnollisesti vaikka olemmekin fyysisesti mies ja nainen. Olenko joskus tehnyt niin suurta syntiä, että tämä on kaiken rangaistus. Hei, herätkää!

Muutenkin olen viimepäivinä ollut ärtyinen, uupunut ja apea uudella tavalla. Ehkä hormonitoimintani palautuu raskautta edeltäneeseen tilaan, ehkä pimeys sotkee aivotoimintaani, ehkä minä vain suren. Matalalla liidän joka tapauksessa, kompastelen juurakoihin ja telon itseäni kiviin. Tuntuu, kuin kaikesta olisi kulunut kuukausia vaikka maanantaina keskenmenosta on vasta kaksi viikkoa. Todellisuuteni on hiljainen ja harmaa.

Tabu

Pimenevä vuodenaika pukee minua. Kuolema naamioituu värikylläisyyteen, nakertaa lehtiruotoja paljaiksi mustuudessaan. Surun hampaat ovat pitkät ja terävät, jäytävät minua mahoksi, lahottavat kuin mädän puun.

Päivisin ihmiset puhuvat vauvoista enemmän kuin koskaan ympärilläni, ja minä olen hiljaa. En sano: vaietkaa - omani kuoli vasta. En kerro lapsilleni suunniteltuja nimiä sille äidille, joka pohtii kuopukselleen kastetta. Enkä kysy: Oletteko varmoja, että saatte? siltä nuorelta mieheltä, joka huovuttaa vastapäätä vauvan hattua viiden vuoden pääähän suunnitellulle lapselleen. Ääneti käteni hierovat märkää villaa tiiviiksi massaksi ja minä vaivun salaisen maaniseen rytmiini. Hiljaa olen toivottamatta heitä siihen helvettiin, jossa minä elän.

Olen läsnä, mutten kuitenkaan. Nauran muiden naurua vaikka tahtoisin laittaa kädet korville ja huutaa niin, että kaikki lakkaisi olemasta. Annan sanojen ja kuvien vyöryä ylitseni kuin ei mitään ja itken vasta kotini turvassa. En pidä tästä. Tahtoisin iloita vilpittömästi ja välittömästi muiden onnesta, mutta hymyni yltää silmiini vasta päivien päästä, jos sittenkään. Tunnen olevani petturi, valehtelevani maailmalle päin naamaa.

Miksi lasten hankkimiseen liittyvä suru on meille niin suuri tabu? Miksi pelkäämme itkeä tuttujen, mutta vielä vieraiden ihmisten edessä, tai jopa ystäviemme kanssa? Ihmiset puhuvat syövistä, sairauksista, onnettomuuksista ja kuolemista avoimesti, menetetyistä lapsista vaietaan kahvipöydässä.

Eikä minusta ole nostamaan ensimmäistä kuollutta sikiöä pöydälle. Ehkä pitäisi alkaa kuljettaa mukana sitä ainoaa ultrakuvaa elävästä lapsestamme ja näyttää se toisten vyöryttäessä vauva-albumeita iPhoneistaan. Tässä Urho-Ilonamme on reilu kahdeksan viikkoa, hän ei ole enää litteä, ohutta ihoakin jo löytyy. Eikö ole söpö? Viikon päästä häntä ei enää löytynyt kohdustani. Voin kuvitella vaivautuneen hiljaisuuden ympärilläni. Lusikka pyörisi tyhjää kupissa ja lopulta vaihtaisin itse puheenaihetta. Ilon pilaaja.