Torniluolan uninoita

Niin kauan olen sinua rakastanut, niin kauan, että olen jo lähes unohtanut ettei aikaa ole. On vain loputon nyt, johon ikuisuus häviää ja josta huominen herää. Aina löytyy joku, jonka tarina on vielä pahempi tai parempi, tämä on omani - lapsihaaveita, kipua ja toivoa, arkea, juhlaa, iloa ja onnea, välillä yhtä ja sitten toista.
Tervetuloa peremmälle.


perjantai 14. helmikuuta 2014

Kyllä, lapsettomuudesta selviää.

Tällä hetkellä itseäni mietityttää blogin tulevaisuus. Jotenkin lapsettomuudesta kirjoittamisesta on kadonnut suurin terä, ei ole enää tarvetta etsiä surulle ja sen lieveilmiöille ilmaisukanavaa. Aihe ei myöskään kiinnosta minua enää niin paljon, että haluaisin rakentaa tätä faktojen esittelyn tietoiskumaiseen suuntaan. Olen siirtynyt siihen pisteeseen, johon en oikein koskaan uskonut pystyväni - olen hyväksynyt lapsettomuuden. Miten siinä niin kävi?

Hedelmöityshoitoja Väestöliitossa pohtiessamme muistan lukeneeni jostain esitteestä tai kuulleeni jonkun sanovan, että hoitojen lisäksi voi harkita adoptiota tai jotkut tyytyvät elämään lapsettomina. Tuolloin tämä vaihtoehto tuntui pöyristyttävän mahdottomalta ja ylipääsemättömän vaikealta, luovuttamiselta ja häviämiseltä. Lapsettomuus ja toive lapsesta olivat muuttuneet yhdeksi pitkäksi ajatukseksi, jolla ei näyttänyt olevan alkua eikä loppua - se olin yhtä kuin minä, jokaisessa hengityksessä läsnä, vuosien mittainen kivunsekava haave, joka vei energiaa sekä iloa muulta. Lopulta päätin, että nyt riittää. Että olen, ja että elämäni on, muutakin kuin jatkuvaa toivemaailman rajoissa kitumista ja surussa silpoutumista.

Aloin tietoisesti keskittyä kaikkeen muuhun. Lakkasin seuraamasta ovulaatiota, mittaamasta lämpöjä ja pissimästä tikkuihin. Seksi jäi miltei kokonaan tauolle useammaksi kuukaudeksi - jokainen pidempään yrittänyt tietää, kuinka kellontarkasta optimoinnista voi tulla taakka, joka saattaa alkaa ahdistaa. Välillä kiukuttelin miehelle siitä, kuinka taas jäi ovulaatio väliin, mutta lopulta ymmärsin päästää irti ajatuksesta, jonka mukaan jokainen hyödyntämätön irronnut munasolu on aina yksi mahdollisuus vähemmän kilpajuoksussa ajan kanssa. Sitähän se kieltämättä on, en tästä enää nuorene, mutta aloin tietoisesti rakentaa tuon rinnalle hyväksyntää siitä, että meillä on oikein hyvä näinkin - kahdestaan koiran kanssa.

Surin suruni. Yllättävän pitkään sitäkin riitti ja tiettyinä hetkinä sitä piisaa edelleen, mutta en enää vello siinä. Kuvia tekevänä ihmisenä huomasin lopulta, että itselleni paras keino käsitellä lapsettomuutta ja keskenmenoja oli muuttaa ne kuviksi, vaikka harasin pitkään vastaan. Tekemällä jonkun asian konkreettiseksi katsottavaksi kuvaksi tarkoittaa minulle prosessia, jossa antautuu kohtaamaan koko asian silmästä silmään. Olin pitkään paennut koko aihetta liian kipeänä käsitellä. Opintoihini liittyvillä kuvataiteen tunneilla työstin kuolleita lapsiani tavalla ja toisella. Koska en halunnut jakaa opiskelijatovereilleni kaikkia tuntemuksiani enkä upottaa heitä henkilökohtaisuuksieni rämeeseen, tyydyin puhumaan töistäni yleisellä tasolla ja kirjoitin opettajalle tarkemmin teoksieni taustoja auki. Oli tärkeää, että töilläni oli yleisö, vaikka se ei tiennyt, mitä kaikkea kuvistani löytyy. Aivan kuten olen kokenut blogini minua auttavaksi kanavaksi. Jakamalla tuntojani en ole kokenut olevani yksin ja olen kiitollinen ja iloinen jokaisesta joskus tekstejäni lukeneesta ihmisestä. Ehkä kyseessä on inhimillinen tarve tulla nähdyksi. Samalla olen saanut laitettua mieltäni järjestykseen viiva viivalta ja sana sanalta.

Pohdin paljon elämääni ja sitä, mitä minä haluan siinä tehdä. Aloin pyrkiä kohti noita päämääriä pontevammin. Lopputyö on valmistumassa ja minä siinä ohella, vihdoinkin. Miehen työtilanteen muuttuessa vaihdoimme paikkakuntaa ja huomasin muuttuneeni hyvin aktiiviseksi. Aiemmin ajattelin, että en sitä luonnostani ole. Tutustuin moniin uusiin ihmisiin tuosta vain, vaikka olen aina pitänyt itseäni sosiaalisesti hitaasti lämpeävänä, introverttinä taka-alan taapertajana. Innostuin ryhmäliikunnasta, vaikka ajattelin ennen, että liikun mieluiten yksin. Aloin järjestää uudelta paikkakunnalta puuttuvaa ja itselleni tärkeää harrastusmahdollisuutta, vaikka olen pitänyt itseäni ennemmin perässähiihtäjänä kuin asioihin tarttuja. Hämmästyneenä huomasin, kuinka väärässä olin ollut itsestäni. Ihminen voi muuttua, oppia uusia asioita ja suunnata elämänsä toisin. En enää ole sama ihminen, kuin aloittaessani tämän blogin. Kohdallani oli kyse siitä, että aloin hyväksyä elämää ja antaa sille sekä itselleni uusia mahdollisuuksia. Uskalsin.

Luulen, että biologialla on myös ollut sormensa pelissä lapsettomuuden hyväksynnän helpottamiseksi. Kuten jo aiemmin mainitsin, ei vauvakuumetta enää ole ollut. Olen kokenut tuon tunteen hyvin vahvana kehollisena tarpeena olla raskaana. Jopa niin vahvana, että vaikka nuorempana henkisesti en olisi ollut halukas olemaan vielä äiti, koin silti, että raskaus olisi hyväksi minulle. Tätä on vaikea selittää. Tarpeeni saada lapsi oli niin suuri, että se sai minut eroamaan parisuhteestani, jossa kaikki muu oli kohdallaan, paitsi miehen halu tulla isäksi. Onneksi päädyimme jälleen yhteen miehen saatua mietittyä asioita ja omia halujaan tarpeeksi. Ja nyt olemme tässä ja nyt on hyvä.

Viikolla kaupassa jonkun lapsi kulki hitaasti keskellä käytävää, seilasi niin että siitä ei päässyt ohi. Minua ärsytti. Päivystyksessä jonkun vauva itki sydäntäsärkevää vastasyntyneen itkua, ja salaa olin tyytyväinen siitä, että olin vain itsekseni valvomassa omaa kipuani aamuyön yhden lääkärin paimentamassa potilaslaumassa. Raskausuutisen jälkeen mietin, haluanko todella kokea vauva-arjen uuvuttavuuden, unikoulut, korvatulehduskierteet ja äitiysloman. Mitä se tekisi parisuhteelle? Olen jo pitkään odottanut sitä, että pääsen töihin - vuosi lisää kotona ei houkutellut. Minua pelotti enemmän lapsen tuoma muutos, kuin keskenmenon kipu. Vastaukseni näihin kaikkiin kysymyksiini oli, että totta kai haluan, jos se meille mahdollistuu. Mutta jos ei, niin maailmani ei enää siihen kaadu.

Tämä blogi saa jäädä tänne, odottamaan ihmettä. Kirjoitan, jos minusta tuntuu siltä, mutta en ota paineita. Ja jos joku miettii, selviääkö lapsettomuudesta ja oppiiko siitä pitämään, niin voin kaikesta sydämestäni todeta, että kyllä.

5 kommenttia:

  1. Ihana kirjoitus :-). Olisi ollut mahtava lukea tämä lapsettomuuden alkutaipaaleella tai niinä pimeimpinä hetkinä. Silloin ainoa tuki oli vertaistuki, ja niin mahtavaa kuin se olikin, aina vaivasi kuitenkin kamala pelko siitä, ettei lapsettomuuteen olisikaan ratkaisua...Harva ongelman ohittanut palaa kertomaan kokemuksistaan.

    Nuo kuvaamasi tunteet ovat hyvin samanlaisia kuin itselläni, kun tulin raskaaksi ennen viimeisintä keskenmenoa. Murehdin miten selviän, miten parisuhde kestää toisen pienen termiitin, loppuuko urani kokonaan jne. Silloin kun olin todella epätoivoinen vauvan suhteen, en todellakaan murehtinut tähän tyyliin.....

    On niinkin, että harva ex-lapseton kertoo ihan rehellisesti tunteistaan, koska kiitollisuudentunne on niin voimakas. Voin omalta kohdaltani sanoa, että niin kiitollinen kuin olenkin, lapsi on ottanut melkein yhtä paljon kuin on antanut. Lapsi on elämänkokemus, jonka vastapainoksi luopumaan muista kokemuksista. Senkin olen tajunnut, että lapsi on lapsi vain lyhyen hetken - ei siis todellakaan lopullinen ratkaisu tyhjyyden tunteeseen.

    En tiedä, toipuuko lapsettomuudesta koskaan täysin ja ainahan voi tapahtua "ihme", mutta kävi miten kävi, olet ehdottomasti voiton puolella :-)

    VastaaPoista
  2. Oli hienoa lukea näitä viimeisimpiä kirjoituksia. Olen seurannut juttujasi monta vuotta, ja kirjoituksesi ovat koskettaneet. Seuraan varmaan jatkossakin, ja toivon sinulle kaikkea ihanaa, mitä elämä sitten päättää antaakaan.

    VastaaPoista
  3. Vasta nyt löysin blogisi viimeisimmät tekstit. Toivon elämänne varrelle siunausta ja kaikkea hyvää, lopulta, ihmisen on tavalla tai toisella elettävä itsensä kanssa ja se, kai, on tärkeintä jotta voi ja osaa olla onnellinen <3

    VastaaPoista
  4. Minä puolestaan haluaisin tietää, otitteko ehkäisyn käyttöön oman mielenrauhan vuoksi? Onko raskaaksi tulo fysiologisesti mahdotonta sinulle vai toimivatko munasarjasi munasolullisia munarakkuloita tuottaen, ovatko munanjohtimesi olemassa ja onko kohtusi tallella?

    VastaaPoista
  5. Hei!

    Meistä kummastakaan ei ole löytynyt mitään fyysistä vikaa eikä estettä lastensaannille. Tähän mennessä keskemenoja on ollut tietääkseni viisi, jotka kaikki ovat olleet luomuraskauksia, mutta menneet kesken viikolla 5. -6. Ainoastaan yksi raskaus eteni viikolle 9. Edelleen elelemme ilman ehkäisyä. :)

    VastaaPoista