Elämä elämänä

Eilen selailin kirjoittamiani tekstejä taaksepäin enkä tiennyt mitä ajatella. Vähän säälin sitä itseäni, joka on elänyt tuon kaiken läpi. Hämmennyin siitä surun ja kivun määrästä, jota tähän blogiin mahtuu, niin suorasta kuin rivienvälisestäkin. Päätökseni siirtyä eteenpäin oli oikea.

Reilussa vuodessa olen oppinut elämään elämää elämänä. Tarkoitan tällä hyväksyntää siitä, miten asiat ovat ja toisaalta hyväksyntää siitä, että minun ei tarvitse enää yrittää enempää. Voin juoda niin monta kuppia kahvia kuin mieleni tekee. Voin ottaa lasin tai kaksi viiniä mahdollisen hedelmöittymisen jälkeenkin. Voin syödä mitä haluan miettimättä listeriaa, toksoplasmoja sun muita sikiölle ja häntä kantavalle haitallisia paskiaisia. Joo, olen tainnut olla vähän neuroottinen.

Ehkä parasta, mitä elämässäni tapahtui tämän päätöksen jälkeen on ollut se, että pääsin eroon äitiyskateudesta ja lapsikatkeruudesta. Olen aidosti iloinnut toisten lisääntymistä ja aion tehdä sitä jatkossakin. (Paitsi eilen minun oli pakko piilottaa erään Facebook-ihmiseni tuskailu vauvamahansa valtavuudesta - ehkä tänään käyn kumoamassa tuon päätöksen.) Eihän muiden onnistuminen ole minulta mitenkään pois. Ei se ole ollut sitä ennenkään, mutta surun määrä on minussa ollut niin valtava, että toisten onni on nostanut oman onnettomuuden pinnalle.

Edelleenkin saattaa tulla hetkiä, jolloin pakenen työpaikan vessaan itkemään tuoreen isän ilon minussa esiin yllättämää tuskaa. Ennen jumppaa nieleskelen ja yritän ajatella väestön liikakasoittumista katsellessani alle kouluikäisten pallokerhon totista hauskanpitoa. Mutta kaiken sävy on muuttunut. On hetkiä, jolloin olen tämän kaiken läpikäynyt lapseton ihminen, mutta olen myös paljon muutakin sen ohella. Olen kiitollinen ja onnellinen elämästä, olen puolisooni syvästi rakastunut, olen aktiivinen ja rohkea, olen onnellinen koirasta ja elämäni mahdollisuuksista, ihmisistä ja vain no, tästä ainutkertaisesta matkasta, elämästä syntymän ja kuoleman välillä. Miksi märehtiä, kun voi iloita ja tyyntyä? Alan löytää itseäni ja olen laajentanut identiteettiäni yli kuolleiden lasten äiti -kategorian.

Omalla tavallaan koen myös jotenkin helpottavaksi ennen niin henkistyneen ja newage-vivahteisen maailmankatsomukseni muutoksen maalliseksi. Mielen irroittaminen tarkoituksen etsinnästä on yllätyksekseni jopa lohdullista. Olen eläin siinä missä muutkin, biologinen olento, jonka kehossa tapahtuu asioita ja toimintoja, joistakin tykkään, joistakin en - that's it. Niiden kanssa eletään, tehdään se mitä voidaan, ja jos ei voida, niin sitten hyväksytään. Mitä muita vaihtoehtoja jää, äärimmäisyyksien jälkeen?

Mietin, miksi koen tärkeäksi puhua tästä. Ehkä se on osa prosessia, jossa rakennan itseäni uudelleen, teen selvää eroa menneeseen. Hyväksyn ja jopa ymmärrän toiset näkemykset, sen miksi ne kantavat joitakin ja miksi eivät enää minua. Sillä ei ole väliä, miksi olen elämäni tässä pisteessä, jossa nyt olen. Tärkeämpää on se, miten minä voin. Ja koen voivani paremmin ilman jonkun mystisen hyvän ja pahan voiman pyrkimyksiä, tähänhän monet henkimaailmojen totuudet palaavat aina uudestaan ja uudestaan. En silti kiistä mielemme voimaa, mutta en syvenny tähän yhtään enempää tässä. Se olisi jo liikaa sivuraidetta, tai sitten ehkä ei. Ei elämä, lapsettomuus, eikä mikään ole yksi yksittäinen lokero ilman muuta.

Kuullessani lääkärin sanat - olet raskaana - palasin hetkeksi alkupisteeseen ja yhtä nopeaa siitä pois. Realismi jyräsi aika kovaa ilon ja uskon pieniksi orastaviksi iduiksi, joilla olisi lupa kasvaa vasta siinä vaiheessa, kun kaikki olisi varmempaa. Niin pitkälle en päässyt. Luulin olevani peloissani, yllätyksekseni en ollut. Toivo sen sijaan sikisi. Kehoni yrittää, ja jos se onnistuu, sopeutuu mieleni siihen tavalla tai toisella, nyt näin. Mielenkiinnolla ihmettelen, avautuvatko muinaiset padot tai kipuavatko lapsettomuuden varjot kalvamaan nilkkojani kun hetki on niille oikea. Mutta en pelkää niitä enää.

Tänään keitin viikon jälkeen neljä kupillista hyvää kahvia. Aamu nousee sumuharmaana. Koira maiskuttaa unissaan. Elämä jatkuu.