Torniluolan uninoita

Niin kauan olen sinua rakastanut, niin kauan, että olen jo lähes unohtanut ettei aikaa ole. On vain loputon nyt, johon ikuisuus häviää ja josta huominen herää. Aina löytyy joku, jonka tarina on vielä pahempi tai parempi, tämä on omani - lapsihaaveita, kipua ja toivoa, arkea, juhlaa, iloa ja onnea, välillä yhtä ja sitten toista.
Tervetuloa peremmälle.


tiistai 11. tammikuuta 2011

Mistä sinä haluat jäädä mieliin?

Tänään törmäsin harjoittelussa ihmiseen, joka oli pääsykokeissa valitsemassa minua sisälle. Kätellessäni hän kertoi muistavansa minut ja toivoneensa, että pääsisin sisälle - kertoi minun koskettaneen häntä pitkään ja syvästi. Mykistyin, minun pääsykoeteokseni onnistui liikuttamaan jotain, minä tarinoineni jäin jonkun mieleen. Aina emme ymmärrä tekojemme seurauksia, emme hyvässä kuin pahassakaan. Saatamme pitkään antaa tietämättämme merkityksen tai kasvot jollekin. Ja se on kaunista tai kauheaa. Oletko koskaan miettinyt, mistä sinut muistetaan?

Tässä harjoittelussa liikun jälleen uskallukseni rajamailla. Meidän ei tarvitse vielä opettaa kuin yksi tunti tai tuokio, mutta silti se kauhistuttaa. Tuntuu siltä, että en osaa - en edes muista peruskoulun sisältöjä, jakokulmakin piti kerrata. Ja ohjaava opettajamme on niin viisas ja niin taitava, lempeän jämerä tarinoiva mies, joka puhuu suuresta sydämestä ja ihmisyyden tärkeydestä esiteineille, kaikki ovat hiljaa ja kuuntelevat. Sitten hän liukuu sujuvasti avaruuteen ja maalailee mykistäviä faktoja aivokartoille, houkuttelee, koukuttaa ja antaa tilaa. Sen miehen kanssa on hyvä kasvaa, ajattelen monesti, turvallista. Alan vähitellen ymmärtää, mikä minua tulevassa odottaa. Minä tulen koskettamaan lukuisia mieliä vuosien ajan arjessani, työkseni, ajatella. Niin suuri vastuu, että hiljentää.

Sama on varmaan omankin lapsen kanssa - pitää uskaltaa liukua tuntemattomilla vesillä ja luottaa intuitioonsa, siihen että osaa ja pystyy ja ymmärtää. Ja on uskallettava olla väärässä, erehtyä, mokata ja pyytää anteeksi, haparoida ja rakastaa.

Olen päättänyt, että seuraavassa raskaudessa rakastan lastani ensimmäisestä plussasta alkaen, sillä sitä kadun eniten, että en uskaltanut. Olen jo niin monesti repinyt itseni vereslihalle näissä prosesseissa, että en enää pelkää sitä. Tai en enää jaksa pelätä, enkä halua.

Katsellessani vieraita lapsia ympärilläni näen lukuisia ihmeitä. Lukuisia elämiä, jotka saavat minut tuntemaan paljon. Aina välillä on helppo ajatella, että tämä näin riittää, että minulla on kylliksi kasvatettavia ja rakastettavia ilman omaa verta ja lihaa. Mutta joinain päivinä mikään ei vie tyhjän sylin onttoutta pois.

Silloin ylpeän vuoden ikäisen isän näyttämä ruokatahra farkuilla saa itkemään salaa ja muistutus pääsykokeista nostaa palan kurkkuun. Kesäkuussa näytin kuvia töistäni ja ääni nauhalla kertoi olleesta ja eletystä, äidistä ja isästä ja kuolleesta lapsesta. Minun ääneni. Ehkä loputtomasti jonkun mielessä kuolleen lapsen äidin ääni, eikä mitään muuta.

2 kommenttia:

  1. Sinä olet koskettanut minuakin. Liekuttelet sanojasi pehmeän lempeästi, ne kietoutuvat lukijan ylle kuin pehmoinen viltti :)

    Seuraavalla kerralla minäkin haluan rakastaa, samaa kadun.

    VastaaPoista
  2. Kiitos! (Lausuttuna koko sydämestä, täydellä tunteella ja hyristen.)

    VastaaPoista