Ovulaatio

Tämä aamu pitää minua otteessaan, kietoo tiukasti sormia raajojeni ympäri ja vetää takaisin uneen. Eilen karkasin velvollisuuksista, tänään en enää pysty. Päsen helpommalla, jos nyt vain menen. En jaksaisi muita ihmisiä tänään, en suunnitella, en kuunnella, en puhua.

Jäsenet tuntuvat painavilta, ja odotan niitä päiviä, että saan juoda pitkään kahviani puiden kanssa. Ne lukevat minulle lehtiään ja minä unohdun hetkeen kaipaamatta mihinkään. Ilma tuoksuu erilaiselta, on helppo luottaa.

Ovulaatiotestiin ilmestyi hymynaama.
Jälleen universumi antaa meille yhden mahdollisuuden löytää toisemme.
Sytytän lyhdyn kohtuuni, seuraa valoa.
Se on sinulle pehmeä ja lämmin.

Huominen ei ole tätä päivää pimeämpi

Vuoden pimeimpänä päivänä soisin itseni kylpevän valossa, sytyttelevän kynttilöitä ja pukeutuvani hehkuviin väreihin. Huomenna se taas alkaa, auringon hidas kipuaminen taivaalle yhä pidemmäksi ja pidemmäksi aikaa, kunnes se ei enää painu horisonttiin lain. Tämä päivä on minulle suurempi juhla kuin joulu, auringon syntymä on minulle Jeesuksen kuviteltua syntymäpäivää tärkeämpi. Ja mitä minä teen? Istun kotona mustissani, katselen likaisten astioiden röykkiöityvän pöydännurkille ja astelen tyynen rauhallisesti lattialla makaavien vaatteiden yli. Ensimmäinen joulu kotona, eikä tämän enempää yritystä. No, huomenna vielä ennättää, tänään minulla on hyvä syy kaaoksen sietämiseen - kipeä niska, tai rintaranka, kuten hra tohtori diagnosoi. Laittoi minut silti töihin keskiviikoksi ja kirjoitti 100 kappaletta parasetamolia lääkkeeksi. Katsotaan, josko huomenna pääni alkaisi maagisesti kääntyä ja kädet nousta suotaviin korkeuksiin, mikäli ei, niin tapaamme hra tohtorin kanssa taasen.

Olen miettinyt perjantaista oletettua ovulaatioitani, että noinkohan erehdyin. Tänään kehoni muut ja varmemmat merkit kielivät sen lähestymisestä, kalenterikin näyttäisi tutumpia lukuja. Ja himottaa - unissani seikkailee mieheni milloin komeana lääkärinä, milloin jonain muuna pantavana könsikkäänä. Aamuisin hihittelen itsekseni jopa kliseisille kuvioillemme ja suunnittelen illalla viekottelevani hänet. Onneksi siihen ei paljoa tarvita. Olen miettinyt paljonkin sitä, kuinka lapsi tulee muuttamaan vapauttamme ja elämämme rytmiä. Kaikkialta saa lukea tarinoita, joissa avioliitto lässähti lapsen myötä, seksi katosi ja romatiikka kirmasi ulko-ovesta kakkavaippojen vallatessa arjen. Toki ajatus kauhistuttaa, mutta saman aikaisesti olen valmiimpi kuin vielä koskaan aiemmin olemaan ympärivuorokautinen tarpeiden tyydyttäjä ja vastuun kantaja. Uskomme lapsen tuovan mukanaan paljon onnellisia asioita, sellaisia, joista emme vielä tiedä, mutta jotka tuovat tilalle jotain suurta - uudenlaisen rakkauden.

Jostain lehdestä, muistaakseni Hesarista, olen vuosia sitten lukenut kysymyksen ja vastauksen siitä, miltä tuntuu tuoda vauva laitokselta kotiin. Sen jälkeen olen säännöllisesti miettinyt tilannetta ja voin ainoastaan kuvitella hetken. Kynnyksen yli kannettuna pieni ihminen muuttaa jos ei kaiken, niin suuren osan kaikesta. Vaikkakin vanhemmuus alkaa jo ennen lapsen syntymää, tapauksessamme jo siitä hetkestä lähtien, kun annoimme hänelle luvan tulla, niin tosi taitaa olla kyseessä viimeistään oven kliksahtaessa lukkoon selän takana. Itse odotusajasta en osaaa arvella mitään, vaikka liki seitsemän viikkoa kanssani kulkenut nyytikäinen muutti jotain oleellisesti ja syvästi minusta. Miten, sitä en osaa selittää. Mutta jokainen keskenmenon kokenut voinee sen ymmärtää, sen kuinka yhtäkkiä kantaa varjossaan kuollutta lasta elävän sijaan. Yhä unissani minä liekutan häntä käsivarsillani, hyräilen Loviisan susilaulua kauniimmalla äänellä kuin koskaan. Ja aina toisinaan minä viikkaan uudestaan sievästi pienen potkupuvun villapaitojeni vieressä. Katso, sinulla on jo paikka kanssamme, tule vain, kehoitan.

Vaikka olimme sopineet mieheni kanssa viettävämme lahjatonta joulua, päätti hän silti ostaa minulle jotain. Ja minä hänelle. Jo marraskuussa näin kahvilassa paikallisen kultasepän koruja, joista yksi tarttui mieleeni, ja tänään kävin sen ostamassa. Paksussa nahkaisessa hihnassa on yksinkertainen, hopeinen, kantikas helmi, jossa lukee A I N O A. Mennessämme naimisiin mieheni ei tahtonut sormusta, mutta hyväksyi ajatuksen mahdollisesta rannekorusta. Emme vain ole löytäneet sopivaa, ja ajatus on vähitellen unohtunutkin. Itselleni sormukseni ovat tärkeät ja tahdoin antaa hänelle jotain vastaavaa, muistutuksen minusta ja rakkaudestamme, sitoutumuksestamme.

Toisessa sormuksessani lukee päiväysten sijaan nyt ja toisessa ikuisuus. Pujottaessani ne sormeeni puen ylleni vaimouden ja muistan kuinka häntä rakastan. Nyt kuvastaa sitä, kuinka rakkauteni ei rajoitu eikä ala mistään tietystä hetkestä eikä päivästä, se on läsnä joka hetki. Koen matkanneeni mieheni kanssa monituista elämää. Nyt-hetkeen kiteytyy kaikki ollut ja tuleva, niistä se rakentaa olemassaolonsa, viitaten ajattomaan ja katoamattomaan rakkauteen. Ikuisuus muistuttaa minua siitä, kuinka kaikki jatkuu tämän elämän jälkeen, kuinka rakastan häntä aina - ihan aina, aivan kuten olen rakastanut jo ennen, kuin hänet tässä ajassa tunsinkaan. Toivon mieheni pitävän lahjastaan.

Nyt on kauppahetken aika, laatikot vaativat aineksia ja vatsamme täytettä. Ja mikä ihaninta, huominen ei ole enää tätä päivää pimeämpi.

Kääntymättömän pään sunnuntai

Eilen ajelimme mieheni sisaren valmistujaisiin. Nykyisellään pidän hänen perheestään, vaikka en ole siihen neljässä vuodessa tutustunutkaan kovin hyvin. Vihdoin olen myös oppinut olemaan anoppini seurassa, minkä koin alkuun jotenkin hankalaksi. Vieläkään en osaa oikein reagoida hänen valittamiseensa tai ylihuolehtivaisuuteensa, mutta pystyn hyväksymään hänet sellaisena kuin hän on. Toisaalta näen myös asioiden lävitse, osaan kohdata naisen, joka on kasvattanut neljä lasta vaikeassa taloudellisessa tilanteessa alkoholiin pakenevan miehen rinnalla. Se jättää jälkensä.

Valmistujaiset olivat perinteiset voileipäkakkuineen ja kampanisuineen. Enää en koe omaa valmistumattomuuttani niin isona taakkana enkä häpeänä, ettenkö kykenisi vilpittömästi onnittelmaan muita saavutuksitaan. Mutta hieman se aina kirpaisee - oma keskeneräisyyteni. Nykyisellään minun on muistutettava itseäni siitä, että kaikkeen on syynsä. Omia maisterin paperietani roikuttaa masennus, joka näyttäytyy enää harvoin, terapiakäynnitkin ovat enimmäkseen kevyttä rupattelua säästä ja lätinää jos jostakin turhasta. Mutta oli aika, jolloin kaikki kaatui päälle enkä jaksanut. Syyllisyys omasta kykenemättömyydestä lamautti, enkä enää tahdo siihen ansaan. Kaikella on aikansa ja paikkansa.

Ajatuksenamme oli käydä myös tervehtimässä sitä tuttavapariskuntaa, joka alkoi odottaa yhtä aikaa kanssamme esikoistaan. Tälläkään kertaa he eivät olleet kotona. Haluaisin itsepintaisesti kohdata heidät, kasvavan vatsan ja vauvavalmistelut, mutta universumi ei anna minulle siihen mahdollisuutta. Tämä lienee jo kolmas kerta, kun heillä on jotain muuta. Kukaties ei ole vielä oikea hetki. Kieltämättä jännitän sitä, miten minun käy katsoessani heidän onneaan, toivon kuitenkin romahtavani vasta paluumatkalla, mikäli romahdan. Luulen kestäväni, mutta toisinaan yliarvioin itseni. Perjantaina ostin vauvaonnitelukortteja kahdelle pian synnyttävälle ystävälleni. Hyväksyn tilanteemme, mutta koen haikeutta ja kaipausta. Minäkin tahdon.

Olin hankkinut ovulaatiotestipaketin tätä kiertoa ajatellen, mutta päätin olla käyttämättä niitä. Luulen, että bongasin munasolun irtoamisen perjantaiaamuun. Liki kellon tarkasti tunsin vihlaisuja alavatsassani, joka laimeni sykkiväksi jomotukseksi päivän myötä. Olemme jättäneet mahdollisuuden sattumalle, harrastaneet seksiä joka toinen päivä ja toivoneet parasta. Vaihteeksi tämä vaihteoehto tutuu hyvältä kuukausien tikkujen tuijotamisen ja otollisimman hedelmöityshetken spekuloinnin sijaan. Söin homeopaattiset rohtonikin, ja on vaikea sanoa, tapahtuiko minussa mitään muutosta suuntaan tai toiseen. Ehkä tämä testaamattomuus kielii jostain uudesta luottamuksesta ja uskosta siihen, että kaikki tapahtuu kuitenkin aikaan. Ehkä stressaan hitusen vähemmän, ehkä ajattelen karvan verran positiivisemmin. Enkä kuulostele kehoni merkkejä jatkuvasti, en ainakaan vielä. Mutta vaikka onkin helpompaa antaa asian vain olla, löydän itsestäni yhä useammin ikävän saada lapseni jo syliini. Niin kauan olen sinua rakstanut, niin kauan, että olen jo lähes unohtanut ettei aikaa ole. On vain loputon nyt, johon ikuisuus häviää ja josta huominen herää.


Huomenna olen luultavimmin sairaslomalla. Automatka jumitti selkäni, ja eilen illalla kurotellessani kummassa asennossa kipu valtasi lapojen välin ja niskani. Tänään pää ei käänny kunnolla eikä mitenkään ole oikein hyvä. Melkein toivon, että ihme jää tapahtumatta ja saan aloittaa joulun rakentamisen jo aiemmin, hiljan puuhastella kotiimme kauneutta ja mausteisia tuoksuja, nukkua päiväunia ja vaipua levänneisyyteen. Vuoden viimeiset opiskelutkin odottavat tekijäänsä.

Limaa ja macaa.

Hiljaisuus kulkee talossa, valo kävelee varovasti paikkoihin, jotka vielä äsken olivat täynnä pimeää. Katse tapailee pintoja ja tiloja, totuttelee hiljan tähän todellisuuteen. Unessani minä olin jälleen jotain muuta ja jossain muualla, en enää muista missä. Eikä sillä ole väliä, sillä olen tässä ja nyt. Sitä ei aina tahdo muistaa. Mieleni kulkee liikaa menneessä ja haikailee tai seikkailee tulevassa ja haaveissa, yrittää paeta pelkoja. Kun kuitenkaan ei ole muuta kuin nyt.

Työviikko oli kohtuullisen raskas, etenkin torstai. Ei ole ollut aikaa kirjoittaa eikä oikein ajatellakaan. Toisaalta se on hyvä. Tikutin ovulaation torstaina ja vielä eilen aamullakin, mutta en jäänyt mielessäni kiinni uuden mahdollisuuden muassaan tuomaan onneen tai pettymykseen. Yritän olla ajattelematta liikaa, hautomatta itsessäni skenaarioita, ruokkimatta liiaksi niin toivoa kuin epäuskoakaan. Kyllä se siitä, omalla painollaan. Seksi joka tapauksessa oli loistavaa, intohimoisen rakastavaa ja sangen tyydyttävää. Meillä on ihan hyvä kaksinkin, siitä kiitos. Tämä on paras parisuhteeni ikinä, vieressäni kulkee mies, joka on minulle juuri se sopivin ja parhain. Kyllä, rakastan valtavasti.

Gynekologin mukaan minulla ei ole mitään tulehdusta. Harmittaa hieman, että ennätin jo ostaa turhan lääkekuurin toisen tohtorin määräysten mukaan. Gynekologi sanoi oireideni johtuvan solujen hajoamisesta, joka joillain naisilla tuntuu kirvelynä ja on vallan normaalia. Hoidoksi voisin kuulemma kokeilla Ovestenia, vaihdevuosioireista kärsivien puikkosia. Paitsi että en juuri nyt voi. Niitä ei saa käyttää raskauden aikana, ja sehän on taas mahdollista. Eiköhän tämä mene itsestään ohi. Niin, minulle tulehdustuomion antanut mieslääkäri soitti kilpirauhaskokeen tuloksista, jotka olivat normaalit. Mainitsin hänelle myös tästä toisen lääkärin näkemyksestä, ja hän vain naureskeli. Eipä tullut mieleenkään, että ylimääräinen valkovuoto voisi johtua lähentyvästä ovulaatiosta. Niin, sehän onkin sangen epätyypillistä, mmm-mm.

Pitkästä aikaa tunnen oviksen itsekin ihan selvästi. Kuukausia ovat limat ja kivut puuttuneet, eilen oli aivan selvät oireet, koko oikeaa puolta jomotti niin edestä kuin takaa. Ei, en ole juonut greippimehua, sitäkin on kokeiltu, mutta minulla se ei toiminut. Olen syönyt macaa sen pahasta mausta huolimatta sinnikkäästi jo puolisen kuukautta ja olen saanut miehenikin syömään sitä. Macan pitäisi olla oikeaa hedelmällisyysruokaa, se pitää hormonitoiminnan tasapainoissa ja lisää siittiöiden liikkuvuutta ja siemennesteen määrää, sanotaan David Wolfen Superfoods -kirjassa. Sattumaa vai ei, mutta olen ollut virkeämpi ja tuo oviskin oli kovin tuntuva nyt. 

Tänään pitäisi siivota. Saamme mahdollisesti miehen työkaverin pelaamaan lautapelejä luoksemme. Hulluilta päiviltä pitäisi käydä saalistamassa asioita ja haaveksin saippuan valmistuksesta. Nyt laitan kuitenkin puuron kypsymään ja teen hautumaan, vartin päästä alkaa Ellen-show, ja siten virallisesti minun viikonloppuni.

Rakkautta.

Olen yrittänyt olla ajattelematta elokuun neljättä. Toivoisin, että se voisi olla vain päivä muiden joukossa, sellainen joka katoaa eileisten massaan yhtä helposti kuin kaikki muutkin. Vielä näin ei kuitenkaan ole. Kävin tuolloin varhaisultarssa vuodon vuoksi ja näin pienen sydämen pompahtelevan tomerasti, ajattelimme minut tutkineen lääkärin kanssa kaiken olevan hyvin. Kasvava istukka siellä vain verestää, ei hätää. Että voin hengähtää ja olla rauhassa. Soitin miehelleni töihin, kävimme syömässä lounasta ja hymyilimme. Tunsin valtavaa rakkautta pientä elämää kohtaan minussa, suurempaa kuin vielä kertaakaan olin uskaltanut tuntea. Kotona tuli kipu, laahusti alaselkään ja -vatsaan, jäyti lopulta niin, että taas oli lähdettävä. Muutaman tunnin jälkeen yhteispäivystyksen ultrassa näkyi tyhjentynyt raskauspussi. Pidättelin itkua ja tärisin tutkimuspöydällä, enkä tiennyt mitä tuntea. Mykkänä katselin, kuinka elämä valuu minusta viemäriin, jälleen kerran.

Myöhemmin tulivat itku, lamaannus, epäusko ja suunnaton viha kaikkeutta kohtaan. Vihasin niin kovaa, että en tiennyt, mitä voisin sillä tehdä. En voinut paiskoa tavaroita lattialle, en kaataa kirjahyllyä, en lähteä grillijonoon haastamaan riitaa, en viillellä itseäni enkä vahingoittaa mitään muutakaan. Raivosin, itkin ja kirosin kaikki, koko helvetin elämän, jumalani, enkelini, valo-olentoni. Enkä enää tiennyt, mihin voisin uskoa. Itkien ajattelin luonnontieteilijöiden olevan sittenkin oikeassa, että on vain soluja ja jakaantumisia, kromosomeita ja huonoja olosuhteita. Ei ole mitään lohtua eikä toivoa, ei mitään suurta tarkoitusta kaiken takana. Tuntui siltä, että koko minuuteni on kadonnut, valunut sen pienen myötä vessanpönttöön, lakannut olemasta. Nyttemmin on jo paremmin. Suru ja haikeus, hiljainen hyväksyntä ja vähittäinen luottamus elämään, vaihtelevat arjen tasapaksuuden kanssa.

Niin monet ympärilläni tuntuvat juuri nyt odottavan, ja yritän olla onnellinen heidän puolestaan. Olenkin, mutta ehkä enemmän olen vielä kateellinen, surullinen ja kaipaava. Juuri tänään on se päivä, jolloin samoilla päivillä raskaana olleen tuttavani raskaudesta puhutaan jo julkisesti. Enkä voi olla miettimättä, että minullakin voisi olla niin - onni kasvamassa kohdussani. Olisi aika jo siirtyä eteenpäin, ajattelen.

Tänään on uusi ovulaatio, minussa on kaikki valmiina ihmeille. Hei, lapseni, olet niin tervetullut, ihan koska haluat. Me rakastamme sinua jo nyt, enemmän kuin kukaan voi kuvitella. Enemmän, kuin mitä edes itse osaamme arvata.

Jo pian, kannan kohdussani kultaista lasta, ajattelen. Näin tulkoon.



Keskenmenon jälkeen kuvasin paljon, tuntui hyvältä keskittyä yksityiskohtiin, väreihin ja muotoihin - unohtaa hetkeksi. Tässä muutama valkea kuva retkiltäni:

                                                 Nuput
                                                    

                                        
                                Alku