Torniluolan uninoita

Niin kauan olen sinua rakastanut, niin kauan, että olen jo lähes unohtanut ettei aikaa ole. On vain loputon nyt, johon ikuisuus häviää ja josta huominen herää. Aina löytyy joku, jonka tarina on vielä pahempi tai parempi, tämä on omani - lapsihaaveita, kipua ja toivoa, arkea, juhlaa, iloa ja onnea, välillä yhtä ja sitten toista.
Tervetuloa peremmälle.


sunnuntai 20. joulukuuta 2009

Kääntymättömän pään sunnuntai

Eilen ajelimme mieheni sisaren valmistujaisiin. Nykyisellään pidän hänen perheestään, vaikka en ole siihen neljässä vuodessa tutustunutkaan kovin hyvin. Vihdoin olen myös oppinut olemaan anoppini seurassa, minkä koin alkuun jotenkin hankalaksi. Vieläkään en osaa oikein reagoida hänen valittamiseensa tai ylihuolehtivaisuuteensa, mutta pystyn hyväksymään hänet sellaisena kuin hän on. Toisaalta näen myös asioiden lävitse, osaan kohdata naisen, joka on kasvattanut neljä lasta vaikeassa taloudellisessa tilanteessa alkoholiin pakenevan miehen rinnalla. Se jättää jälkensä.

Valmistujaiset olivat perinteiset voileipäkakkuineen ja kampanisuineen. Enää en koe omaa valmistumattomuuttani niin isona taakkana enkä häpeänä, ettenkö kykenisi vilpittömästi onnittelmaan muita saavutuksitaan. Mutta hieman se aina kirpaisee - oma keskeneräisyyteni. Nykyisellään minun on muistutettava itseäni siitä, että kaikkeen on syynsä. Omia maisterin paperietani roikuttaa masennus, joka näyttäytyy enää harvoin, terapiakäynnitkin ovat enimmäkseen kevyttä rupattelua säästä ja lätinää jos jostakin turhasta. Mutta oli aika, jolloin kaikki kaatui päälle enkä jaksanut. Syyllisyys omasta kykenemättömyydestä lamautti, enkä enää tahdo siihen ansaan. Kaikella on aikansa ja paikkansa.

Ajatuksenamme oli käydä myös tervehtimässä sitä tuttavapariskuntaa, joka alkoi odottaa yhtä aikaa kanssamme esikoistaan. Tälläkään kertaa he eivät olleet kotona. Haluaisin itsepintaisesti kohdata heidät, kasvavan vatsan ja vauvavalmistelut, mutta universumi ei anna minulle siihen mahdollisuutta. Tämä lienee jo kolmas kerta, kun heillä on jotain muuta. Kukaties ei ole vielä oikea hetki. Kieltämättä jännitän sitä, miten minun käy katsoessani heidän onneaan, toivon kuitenkin romahtavani vasta paluumatkalla, mikäli romahdan. Luulen kestäväni, mutta toisinaan yliarvioin itseni. Perjantaina ostin vauvaonnitelukortteja kahdelle pian synnyttävälle ystävälleni. Hyväksyn tilanteemme, mutta koen haikeutta ja kaipausta. Minäkin tahdon.

Olin hankkinut ovulaatiotestipaketin tätä kiertoa ajatellen, mutta päätin olla käyttämättä niitä. Luulen, että bongasin munasolun irtoamisen perjantaiaamuun. Liki kellon tarkasti tunsin vihlaisuja alavatsassani, joka laimeni sykkiväksi jomotukseksi päivän myötä. Olemme jättäneet mahdollisuuden sattumalle, harrastaneet seksiä joka toinen päivä ja toivoneet parasta. Vaihteeksi tämä vaihteoehto tutuu hyvältä kuukausien tikkujen tuijotamisen ja otollisimman hedelmöityshetken spekuloinnin sijaan. Söin homeopaattiset rohtonikin, ja on vaikea sanoa, tapahtuiko minussa mitään muutosta suuntaan tai toiseen. Ehkä tämä testaamattomuus kielii jostain uudesta luottamuksesta ja uskosta siihen, että kaikki tapahtuu kuitenkin aikaan. Ehkä stressaan hitusen vähemmän, ehkä ajattelen karvan verran positiivisemmin. Enkä kuulostele kehoni merkkejä jatkuvasti, en ainakaan vielä. Mutta vaikka onkin helpompaa antaa asian vain olla, löydän itsestäni yhä useammin ikävän saada lapseni jo syliini. Niin kauan olen sinua rakstanut, niin kauan, että olen jo lähes unohtanut ettei aikaa ole. On vain loputon nyt, johon ikuisuus häviää ja josta huominen herää.


Huomenna olen luultavimmin sairaslomalla. Automatka jumitti selkäni, ja eilen illalla kurotellessani kummassa asennossa kipu valtasi lapojen välin ja niskani. Tänään pää ei käänny kunnolla eikä mitenkään ole oikein hyvä. Melkein toivon, että ihme jää tapahtumatta ja saan aloittaa joulun rakentamisen jo aiemmin, hiljan puuhastella kotiimme kauneutta ja mausteisia tuoksuja, nukkua päiväunia ja vaipua levänneisyyteen. Vuoden viimeiset opiskelutkin odottavat tekijäänsä.

Ei kommentteja:

Lähetä kommentti