Torniluolan uninoita

Niin kauan olen sinua rakastanut, niin kauan, että olen jo lähes unohtanut ettei aikaa ole. On vain loputon nyt, johon ikuisuus häviää ja josta huominen herää. Aina löytyy joku, jonka tarina on vielä pahempi tai parempi, tämä on omani - lapsihaaveita, kipua ja toivoa, arkea, juhlaa, iloa ja onnea, välillä yhtä ja sitten toista.
Tervetuloa peremmälle.


torstai 24. joulukuuta 2009

Elämä nopea, minä hidas.

Amaryllikset avautuivat juuri parahiksi suuriksi ritarillisiksi hörhelötorviksi, keittiön pöydällä on pitkä valkea liina ja sen päällä isotätini käsin tekemää pellavaa, kynttilät ovat valaisseet jo aamusta. Joulusaunoimme kinkun virkaa toimittaneen kanamme paistuessa uunissa, eilen valmistimme laatikot ja kaikki on niin kuin pitääkin. Vai onko? Vaikka ensimmäinen joulumme valmistui sittenkin ajallaan, lattiat kiiltelevät puhtaina ja perinteinen aattopäivän Pekka Töpöhäntäkin on katsottu televisiosta, niin olen jotain vailla. Minä en ole alkukodissani, en vanhempieni enkä sisareni kanssa. Isäni ei piipahda lepokahvilla kello kuudelta jokavuotiselta joulupukkikiertueeltaan eivätkä serkkuni tule jakamaan lahjoja naapurin mummolaan.

Puhuin äidin kanssa pisimmän puhelun aikoihin, kumpikin yritti olla reipas ja pidätellä kyyneliä. Minulla on ikävä. En tiedä, mikä tässä olisi se oikea ratkaisu. Mieheni sanoi, että olisimme voineet mennä vanhemmilleni, mutta sitten hänen äitinsä pahoittaisi mielensä, ajattelen. Ja toisaalta kaipaan omaa rauhaa ja lepoa jouluuni, sitä mitä olen peräänkuuluttanut stressaantuneena liian monena jouluna - kadottanut mieleni juoksuun, sukulaisiin, myöhästeleviin juniin ja vaatimuksiin, pakkoon olla liian monessa paikassa yhtä aikaa. Kyllä tämä tästä hivuttautuu uomaansa vähitellen, omat traditiot ottavat tilansa itse kunkin kodissa. Aika vain kuluu niin nopeaa, enkä aina kestä sitä. Ensimmäinen oma joulu on tästä niin selkeä indikaattori.

Eilen katsoin dokumentin tiernapojista, siinä näytettiin mustavalkoista kuvaa pienistä pontevista pojista Herodeksena, Murjaanina, Mänkkinä ja Knihtinä. Kauniit, vahvat äänet kaikuivat pitkään minussa, vavahduttivat ja liikuttivat. Sitten heistä näytettiin kuvaa nyt, aikamiehistä, heistä ketkä olivat lapsina kiertäneen tienaamassa taskurahojaan laulamalla. Niistä pellavapäistä tuli kuin tulikin aikuisia, isiä ja isoisiä. Oulukin oli ennen erilainen kuin minun Ouluni, kaikki elää ja muuttuu. Välillä tahtoisin ajan kuluvan paljon hitaammin, minä en ole valmis tähän vauhtiin.

Tänään katselin kutovia käsiäni ja näin niissä äitini kädet, muistin kuinka lapsena piirsin hänen verisuoniaan sormillani ja ihmettelin erilaista ihoa. Siitä on 25 vuotta, äitini oli silloin hieman minua vanhempi. Viime päivinä olen nähnyt peilistä, kuinka ihoni on alkanut muuttua, hienot juonteet kaartuvat poskillani ja silmäkulmissani, huokoset hengittävät suurempina, vaativat huolenpitoa ja restaurointia. Enkä ole päättänyt, mitä minä vanhenevalle iholleni teen. Yritänkö taistella vastaan voitein ja hoidoin, vai annanko mennä? En tiedä. Ei mene kuin hujaus, ja olen neljäkymmentä, viisikymmentä ja kuusikymmentä. Mitä sitten? Mitä minä teen, kenen kanssa ja missä? Elävätkö rakkaani vielä? Elänkö minä? Kunpa muistaisi viettää jokaisen päivän kuin viimeisen, nauttien, kiittäen ja avoimesti rakasten. Kaikki kliseet eivät ole turhia, jos mikään niistä.

Vaihdoimme lahjamme mieheni kanssa, hän sanoi pitävänsä korusta. Ja minä ehdottomasti rakastan omaani, Lumoavan Bella-riipusta, sitä isoa. ( www.lumoava.fi  )Mielestäni koruun on kiteytetty taiten rakkaus, elämänpuu ja jotain määrittämättömän suurta itse elämästä, olemisestamme. Minua se puhuttelee valtavasti, tavoitaa sisimmästäni tilan, jossa olen paljaimmillani ja aidoimmillani, sen minkä nykyisin liian usein kadotan. Pohdin sitä, kuinka mietitty on korun nimi, viitataanko sillä vain yleisesti kaunokaiseen vaiko nyt niin pinnalla olevaan Twilight-saagaan. Jälkimmäinenkään vaihtoehto ei haittaa minua, sillä pidän tuosta teinivampyyritarinasta.

Kuolemattomuus ja ikuinen elämä ovat vedonneet minuun jo teini-iän ensimmäisistä fantasiakirjakokemuksistani lähtien ja jos voisin valita, niin eläisin ikuisesti tai liki ikuisesti haltijoiden, velhojen tai vampyyrien tavoin. Tosin, en ole ollenkaan varma, tahtoisinko viettää tuhansia vuosia tässä maailmassa, vaihtelu voisi olla paikallaan aina välillä. Mutta mikäli aika- ja ulottuvuusmatkailu ovat ulottuvillamme jossain vaiheessa, niin  miksi ei. Kuinka onnellista olisikaan palata elämään hetkiksi rakkaidensa seuraan, tai sitten äärettömän surullista, luulen. Jos jo nyt aika minusta kulkee liian nopeaa, niin kuinka sitten, kun katselisin sukupolvien toisensa jälkeen katoavan maailmastani. Ehkä vain kyynistyisin ja kylmenisin. Tarkoituksensa lienee tällä tämän elämän (näennäisellä?) rajallisuudellakin. Joskus emme vain ymmärrä sitä, mikä meille on korkeimmaksi parhaaksi, ennen kuin olemme kokeneet tarpeeksi nähdäksemme selvästi.

Rakkautta pyhiinne!

Ei kommentteja:

Lähetä kommentti