Torniluolan uninoita

Niin kauan olen sinua rakastanut, niin kauan, että olen jo lähes unohtanut ettei aikaa ole. On vain loputon nyt, johon ikuisuus häviää ja josta huominen herää. Aina löytyy joku, jonka tarina on vielä pahempi tai parempi, tämä on omani - lapsihaaveita, kipua ja toivoa, arkea, juhlaa, iloa ja onnea, välillä yhtä ja sitten toista.
Tervetuloa peremmälle.


torstai 31. joulukuuta 2009

Kohtaamisia menneestä

Kofeiinitonta kahvia, työhuoneesta kuuluvaa naputtelua, lattialla lojuvien houkuttelevan väristen lankakerien sekamelska, pimeys ikkunoiden takana ja jomottava ristiselkä avaavat vapaapäiväni aamun. Sain viikon sairaslomaa jumiutuneeseen niskaani sekä lähetteen fysioterapiaan ja lämpöhoitoihin. Käytännössä tämä tarkoitaa kahta asiaa - koska sairaslomani alkaa ennen minulle kirjattua vapaaviikkoani, saan yhden ylimääräisen viikon vapaan keväälle ja toiseksi, minun on soitettava puhelimella fysioterapiakeskukseen. Jälkimmäinen ei normaalisti ole mikään edes mainitsemisen arvoinen tapahtuma, mutta tällä kertaa siihen liityy kömpelösti päättynyt kolmiodraama ja käsittelemättömiä tunteita.

Erosin nykyisestä miehestäni pari vuotta sitten keväällä, koska emme päässeet yhteisajatukseen lapsen hankinnasta. Minä olin tiennyt jo tuolloin pari vuotta, että tahdon äidiksi ja biologinen kello alkoi tikittää vaativammin ja vaativammin. Rakastin syntymätöntä lastani liikaa voidakseni unohtaa hänet. Mieheni minua neljä vuotta nuorempana ei osannut kuvitellakaan itseään isänä, ja ainoaksi vaihtoehdoksi jäi hylätä muuten täydellinen parisuhde sekä alkaa rakentaa uutta elämää toisaalle. Deittailin jonkun verran tuona keväänä, vaikka eniten toivoin ja rukoilin miestäni miettimään, voisiko hän mitenkään ikinä edes kuvitellakaan tahtovansa lapsia. Ero oli molemmille raskas ja lopulta en enää jaksanut toivoa, että hän palaisi kanssani yhteen - minun oli pästettävä irti kyetäkseni jatkamaan elämääni täyspainoisesti. Mutta kuinka tämä liittyy fysioterapiaan, odottakaas hetki.

Olin jo tuolloin ajoittain selkäongelmieni vuoksi käynyt työterveyden lähetteellä hoidattamassa itseäni OMT:ssa ja minua hoitanut mies vaikutti kovasti mukavalta tapaukselta, meillä synkkasi alusta lähtien. Sinä keväänä mainitsin erostani, näistä treffailuistani, nolostuttavasta keilaushuonoudestani ensitreffeillä erään avoautomiehen kanssa, ja naureskelimme yhdessä muillekin toilailuilleni. Viimeisen hoitokerran jälkeen puhelimeni piippasi eräänä iltana, ja hän pyysi minua ulos, vastoin ammattietiikkaansa. Mies ei kuulemma voinut päästää tilaisuutta käsistään. Niinpä tapasimme, kävimme syömässä ja kuljeskelimme puistossa, erilaisesta maailmankatsomuksestamme huolimatta viihdyimme. Treffit johtivat toisiin ja kolmansiin, pian pienimuotoinen kevätromanssi alkoi saavuttaa syvempiä tunteita, mahdollisesta yhteenmuutosta puhuttiin, äidillekin ennätin hänestä mainita. Miehen ihmissuhdetraumana tuntui olevan se, että kaksi hänen edellistä suhdettaan olivat päättyneet siihen kumppanin palaamiseen eksän luo, vuosienkin yhdessäolon jälkeen. Minä vannoin ja vakuutin, että ei, en näillä tunteilla tässä tilanteessa sinulle sellaista tee, ole huoleti. Ja kuinkas sitten kävikään?

Juuri kun olin jo antanut itselleni luvan kuvitella itseni 200 neliön kauniin omakotitalon emännäksi ja menestyvän fysioterapiakeskuksen omistajan rouvaksi, suunnitellut pihalle puutarhaa ja sanonut mielipiteeni saunaremonttiin, niin nykyinen mieheni soitti ja sanoi, että haluaa minut takaisin. Että hän tahtoo perheen ja elämän kanssani. Pari päivää ja yötä hakkasin päätäni pienen yksiöni seiniin, juoksin joenrantaa tuskaisena edestaas ja kirosin valinnan mahdottomuutta. Sillä tiesin, että mieheni kanssa minulla olisi hyvä elämä - hän olisi minulle  juuri täydellinen: alkoholiton, savuton, urheileva, älykäs, komea, mukava, luova ja huumorintajuinen, höpösöttelyni ja persoonani täysin hyväksyvä ja minua rakastava. Tiesin varmasti, millaisen paketin saisin. Toinen vaihtoehtoni olisi hyppy tuntemattomaan ja muuttanut kaiken, mutta näin silti meissä mahdollisuuden onnelliselle ja hyvälle elämälle. Hänen arvonsa olivat kohdallaan ja hän olisi voinut antaa minulle toisenlaisen ja silti haaveitani vastaavan elämän.

Halusin keskustella asiasta kasvokkain nykyisen mieheni kanssa, tenttasin häneltä vastauksia suuriin kysymyksiin - Tiedätkö varmasti mihin olet ryhtymässä? Oletko aivan varma perheestä? Haluatko sen oikeasti, etkä vain minua takaisin? Hän katsoi minua syvälle silmiini ja vastasi kaikkiin kysymyksiin kyllä. Pian sen jälkeen oli minun vuoroni tipauttaa huuliltani myöntymys hänen kosintaansa. Kaikki ratkesi kuin itsestään, sanani lipuivat minusta tietoisina siitä, että olen tekemässä oikeaa ratkaisua. Paluu yhteen ravisutti minut kyyneliin ja syvään onneen.

Vaikeinta oli kertoa tapahtuneesta fysioterapeutille. Hän pakkasi tavaransa ja katosi pienestä yksiöstäni sanaa sanomatta, tahtomatta pitää minuun enää yhteyttä mitenkään. Hän sanoi ainostaan, että hoitosuhteemme voi jatkua niin kuin ennenkin. Ja jos tilanne muuttuu, niin olen tervetullut takaisin hänen luoksensa. Kerran olen sen jälkeen käynyt hänen hoidettavanaan, mutta emme puhuneet mistään tärkeästä, lähinnä säästä ja uutisista. Vaikka olin täynnä kysymyksiä, en saanut sanoja suustani. Hänen kosketuksestaan olin kuitenkin lukevinanni kaipuun ja mietin pitkään omia tunteitani, valintaani ja vaihtoehtojani sen käynnin jälkeen. En siten, että haluaisin takaisin vaan niin, että olisin toivonut asioista puhuttavan. Olisin tahtonut kuulla, mitä hänen elämäänsä kuuluu, miten hänellä menee ja mitä hän tuntee. En olisi tahtonut erota hänestä noin, yhtäkkiä ja lopullisesti. Nyt lähetteeni on eri hoitoon, kuin siihen, mitä hän tekee. Mutta on mahdollista, että hän vastaa puhelimeen tai huomaa minut ajanvarauskirjasta, bongaa käytävältä odottamasta. Joka tapauksessa astuessani sisään paikan ovesta, on minun kohdattava jotain kohtaamatonta ja keskeneräistä -jotain mennyttä ja jo melkein unohtunutta, osan minua. Ei, en pelkää.

Ei kommentteja:

Lähetä kommentti