Vielä yksi kierto

Olemme tänä kesänä viettäneet paljon aikaa lapsuudenkodissani. Koira loukkasi varpaansa ja täällä kaikki on helpompaa - ei portaita eikä liikaa leikkiin innostavia naapurin hauvoja. Tänä viikonloppuna vanhempani ovat olleet reissussa ja olen ollut enemmän kotonani tässä talossa. Aamuisin kävelen postilaatikolle hakemaan lehdet ja vien toisen mummolleni. Kerään mansikat kasvimaalta, lämmitän puusaunan, kastelen piharuusut ja ihmettelen rauhaa. Täälläkö minä kasvoin? Silloin teininä niin ärsyttävästi landella, nyt voisin jo harkita asuvani omassa talossa kaikkine sen puuhineen. Vähän kaipaankin omaa tilaa ja tiluksia, joilla kulkea.

Perjantaina pyöräilin kampaajalle tuttuja teitä, joita en ole polkenut kai kymmeneen vuoteen. Olin hetkessä niissä viimeisissä kesissä tässä paikassa, niissä jossa ilta houkutti juhlimaan ja kaverit kutsuivat, niissä jolloin aamuyöstä poljettiin kotiin ja jäätiin ihailemaan usvaisia peltoja ja kuuntelemaan kuikan laulua tai pöllön kujerrusta. Täältä minä olen kotoisin. Ja jälleen kerran tartun aikaan. En ymmärrä, kuinka voi olla niin vaikeaa katsoa eteenpäin mennen sijaan. Eivät ne kullatut vuodet olleet sen parempia kuin nykyinenkään elämäni. Yhtä lailla tartun hetkiin näinä päivinäkin. Mutta silti on liian hankala luottaa.

Nyt mennään heinäkuun loppupuolta. Yksi kierto ennen hedelmöityshoitoja. Syyskuulle olisi tiedossa pientä matkaa ja kaikkea, mutta epäröin. Entä jos olen raskaana ja samassa tilassa, kuin viime, ja sitä edellisenä vuonna? Makaan sohvalla ja rukoilen elämää säilyttämään lapseni. Seuraan huolestuneena vuotoja ja kipuja, mietin mikä on normaalia ja mikä ei. Yritän uskoa parhaaseen.

Ja se aika, se kulkee. Ne toivoa antavat blogiraskaudet kulkevat viimeisillä kolmansillaan - nyt jo! Puoli vuotta on lyhyt aika lopulta. Siinä missä kolme kuukautta voi olla piinaavan pitkä, kahdesta viikosta puhumattakaan. Mutta meillekin se on mahdollista. Onhan?