Paha päivä

Sisältövaroitus: pahaa oloa **/***. Lue omalla vastuulla.




En jaksa ottaa valosta kiinni, vaikka se tyrkyttää itseään niin jo pitkään. Kuljen kumppareissa hankia ja siristelen silmiäni, aurinkolasit ovat aina jossain muualla. Kirkkaus osoittaa sormellaan jokaisen pölyhiukkasen ja hajallaan olevan asian, näyttää varjoina esineista asioita, joita en tiennyt olevankaan. Tänään minä olen sille vihainen.

Tai ehkä olen enemmän surullinen, mutta silti tekee mieli potkia lumipaakkuja siroaviksi kiteiksi, piirtää paksuja viivoja paperille niin, että hiili narskahtelee murusiksi ja kynistä terät katkeavat. Haluan laittaa kädet silmille ja korville ja laalatttaa maailman tasaisen hiljaiseksi paikaksi, jossa minun ei tarvitse katsoa kuinka minun laskettu aikani kasvaa toisen vatsassa kauniina. En halua kuulla hänen ihmettelevää nauruaan siitä, että meille tulee joku, joka ei puhu ja lässyn lässyn. Ajatella. En ainakaan silloin, kun kuukautiset kolkuttavat tuloaan sen yhden ainoan ylimääräisen ja toiveisen päivän jälkeen.

En ehkä voi kaikkein parhaiten. Aika katoaa yliopiston ja unen väliin ja huoli kaartaa mukaan päiviini. Äidiltäni löydettiin maksasta kaksi kystaa ja jokin kiinteämpi juttu, tämän kierron pellepäivänäni. Odotamme pääsyä viipalekuvauksiin. Tiedän, murehtiminen ja pelko eivät kanna pitkälle, mutta teen sitä silti. Ehkä enemmän empatiasta, kuin kuoleman tai sairauden pelosta. Tunnen äitini tunteet minussa.
Olen väsynyt, tukossa ja lukossa.

Ärsyttää välinpitämättömyyteen saakka.

Hehku

Viime päivinä olen halunnut huutaa ääneen, käskeä koko maailmaa näkemään elämän minussa. Tämän poltteeen, tämän riemun, tämän intohimon ja pulppuavuuden - katsokaa kuinka se kuplii ihoni alla! Minä elän! Sen toisen hiljaisen ja mietteliään ja melankolisen rinnalla sykkii toinen, ja ne ovat yhtä. Ja ne ovat totta. Enkä nyt yritä kielikuvin kertoa olevani raskaana, sillä en ole. Mutta muuten minä Olen.

Eilen hyppytunnilla päädyin maalaamaan. Suteni ja Aaloni metsästäni tuli heleä ja kirkas, täynnä niitä värejä joita sanat minussa herättävät, ei pelkkiä mielikuviani. Ilmeisesti olen jonkin asteisesti synesteettinen. Minulla on sanoille omat värinsä, jokaikiselle oma sävynsä ja aallonpituutensa. Yleensä kytken tuon tilan pois päältä, sillä on helpompi keskittyä ja elää ilman jatkuvaa väriliekehdintää. Mutta nyt annoin savyjen tulla sanojen läpi ja Kallaksen Sudenmorsiamesta tuli kirkas ja heleä.

Tein puhdasta ja likaista, tummaa ja vaaleaa, tasaista ja rytmiä. Olen oppinut jälleen leikkimään, karistanut vuosien analysoinnin ja teoretisoinnin kannoiltani tai imenyt sen niin syvälle ytimeeni, että voin unohtaa jälleen. Voin halutessani uhmata kultaista leikkausta tai antautua sille, minä olen sommitelmat ja väriopit ja dynamiikat ajattelematta. Ehkä olen vapaa.

Houkutan pintaan tiloja ja rajoja tunteella, en pakolla. Siinä nopeassa kaksituntisessa rakastuin itseeni jälleen, rakastuin mieleeni ja maailmaani, rakastuin väreihini ja paperiini. Hengitin ja maalasin, katsoin ja maalasin, elin ja maalasin. Olin hurjan nopea. Lopetettuani minun oli istuttava hiljaa sohvalla, huohotettava,  tuijotettava eteenpäin, päästettävä irti. Vatsani perhosteli ja purin huultani etten olisi huutanut, riemusta enkä nälästä, himosta.

Katselin ihmisten kauneutta, hurmaannuin lattialaattojen labyrinteista ja värisin - ihan niin kuin silloin joskus kun maailma oli minulle vielä uusi. Juoksin kertomaan sille tytölle, jonka kanssa halusin kaikkein eniten jakaa hetkeni. Menimme katsomaan ja rakastimme, sitä hetkeä ja elämää ja toisiamme ja maalaustanikin. Saman tytön syliin ja silitykseen painauduin eilen taidemuseossa, tulin liian varhain yliopistolle jakamaan aamiaista, tanssahtelin käytäviä hänen laulaessa uutta lauluaan. Elin samoja tekoja ja tunteita kuin 13 vuotta sitten. Ja muistan jälleen, että ei aikaa ole. On vain ikuinen nyt, syklinen, polttava, hehkuva, ja viileän rauhallinen hiljaisuus, minä ja kaikkiluova mieleni.

Olen herännyt talviunestani, vetänyt puoleeni samoin ajattelevia uusia ihmisiä ja löytänyt niitä pieniä salaisia tienviittoja, joilta olen sulkenut silmäni pitkään. Rakastan. Mutta jotta kaikki ei olisi pelkkää hekumaa ja lentoa, niin annan itseni myös haikailla. Kaivata ja kadehtia, jos tunnen sen tarpeelliseksi. Ja tunnen kyllä. Mutta kateeni sävy on muuttunut, pehmentynyt hellyydeksi ja hienoiseksi sääliksikin, taittanut vihan ja katkeruuden särmän. Kyllä tämä tästä.

Mutta halusin kertoa, että olen kyennyt unohtamaan hetkiksi. Ja ne hetket ovat olleet kauneimmat aikoihin. Uskon, että Universumi on hyvä.

Aikalisä

Eilen maalasin täällä yhdeksän tuntia pieniä ja hieman isompia poskia, käsivarsia ja kämmenselkiä: perhosia, kukkia, prinsessoja, lohikäärmeitä, koiria, kissoja, merirosvoja, pääkalloja, logoja ja tekstejä. Toisia jännitti ihan valtavasti, toiset tulivat syliin saakka istumaan, ujoimmat tyytyivät seuraamaan isovanhempien ja vanhempien kyljestä siveltimen liikkeitä. Pienet ihmiset istuivat hievahtamatta tuolilla ja unohtivat melkein hengittää pensselin kosketuksesta. Söpöin ei tohtinut katsoa peilistä hänelle maalaamaani kuvaa.

Olin jo melkein unohtanut, millaista on olla lapsi. Sen, miltä tuntui kohdata jotain ihan uutta ja kokea tuntematonta, ilman odotuksia tai pohjaa josta hakea uskallusta ja tietoa, että näin tästä selvittiin viimeksikin. Aikuisena se ei ole enää sama - uusissa tilanteissa meillä on vuosikymmenten kokemus selustassamme. Jotain, josta ammentaa silloin kun hirvittää tai matto nykäistään alta.

Sunnuntaina mummoni täytti 90 vuotta. Nainen, jolla on ehkä kaunein nimi koskaan ja jonka syvä salliva viisaus tekee minuun aina yhtä suuren vaikutuksen. Hän hartaana vanhoillislestadiolaisena ei ole koskaan sulkenut syliään keneltäkään, ei tuominnut toisin eläviä eikä ajattelevia. Ei tytön tyttöystävää, ei hurjia kampauksia, ei kirkottomuutta eikä muita hairahduksia.

Juhlat vietettiin seurakuntatalolla ja niissä veisattiin paljon, kiitettiin elämästä iloineen ja suruineen, luotettiin Herraan ja Hänen rakkauteensa. Ja arvatkaas, minun oli ihan hyvä. Virsien rauhallinen poljento tyynnytti ja liikutti, ymmärsin jotain lisää siitä maailmasta, josta osa minua tiedostamattakin on ammentanut. Koin rauhaa ja yhteenkuuluvuutta ilman kristillisyysahdistustani ja kirkkoarvokapinaani. Ei tämä ole sittenkään niin kaukana omastani, kuin mitä välillä ajattelen. Ei tässä muodossaan.

Olen vältellyt äidin puolen sukujuhlia viimeiset viisi vuotta. Olemme sisareni kanssa liki ainoat ilman lapsia, toinen tahdosta, toinen tahtomattaan. Ja aina joku on raskaana, jollain on pieni vauva kainalossaan, pieniä ihmisiä vilistää kaikissa mitoissa pitkin pihoja. Välillä he esittävät näytelmiä tai laulavat kuorona, joku soittaa pianoa tai jotain torvea ja minua itkettää. Kerran oli pakko karata rivivessaan pyyhkimään silmäkulmia ja hengittämään syvään, silloin kun serkkulauma puhui elokuun lasketuista ja asetteli pikkuisia riviin kuvaa varten.

Minä en aina kuulu joukkoon. Vatsaani vilkuillaan joka kerta, mutta koskaan ei kysytä, että milloin? Ei onneksi myöskään miksi, oletteko ajatelleet tai mitenkäs näin. Lapsettomuutemme korostuu tuossa hedelmällisyydessä, leijaa ilmassa aaveena, kylmänä henkäyksenä selkäpiissäni. Kummituskissana, jota ei nosteta pöydälle, en edes minä itse. Parempi on, että sitä ei huomata niin se ei tule vaivaksi.

Eilen pyysin miestäni soittamaan OYS:iin ja siirtämään aikaamme. En ole vielä valmis hoitoihin, en henkisesti enkä tahdo järisyttää kehoani nyt väkisin. Aikalisä jatkuu elokuuhun.

Dpo 6 - plah ja valitus

Pakkanen puree liian kylmänä, kodissamme vetää ja olen ytimiä myöten jäässä ja väsyssä. Eilen makasin olohuoneen matolla kahden viltin, yhden pyyhkeen ja aamutakin alla villapaidoissani, johon mieheni minut ystävällisesti peitteli. Odotin nuokkuen säädyllistä nukahtamisaikaa ja katosin yhdeksältä uniini.

Tuore ja raakaruoka tuntuvat vastenmielisiltä ja liian kylmiltä keholleni, toisaalta aamun ruispuurostakaan ei lämmön jälkeen jää onnellisuutta vatsaani. Ei huvita syödä. Tuntuu, että mikään ei myöskään imeydy - iho ja kynnet voivat huonommin jälleen. Olo on tukkoinen, turvonnut ja plah.

Ajatukset ovat tahmeita ja sanat vajaita, rytmittömiä ja laahaavia.

Aamulämpö on jämähtänyt tiukasti ovulaatolukemiin, sitä kolmatta lupaavaa nousua ei näy.

600 vuotta sitten

Who is man?
    The reflection of the Eternal Light.

What is the world?
    A wave on the Everlasting Sea.

How could the reflection be cut off from the Light?

How could the wave be separate from the Sea?

Know that this reflection and this wave are that very Light and Sea.

      Jami, Diwan, tr by W.C. Chittick

Erillisyys

Eilinen sai minut miettimään itseäni, lukemaan tekstejäni taaksepäin ja ymmärtämään jotain. Minulla ei vielä ehkä ole sanoja oivallukselleni, mutta maailma alkaa avautua, ja minä. Jos joku on joskus väittänyt, että kasvaminen on helppoa ja kivutonta, niin en uskoisi häntä. Tarvitsen niitä peilejä kunnes ei ole enää peilattavaa. Kolmas syntini lienee erillisyyden harha - minä minä minä vs. universumi, jumalat ja kaikkeudet. Oikeastaan on todella jännittävää, että pystyn 12 tunnin sisällä liikuttamaan itseni ykseydestä täydeliseen kadotukseen. Siksikö meillä on tunteet? Että meidän olisi mahdollista ymmärtää.

Soitin eilen sittenkin ystävälleni, puhuimme raskauksista ja niiden keskeytymisistä. Ennen tätä lasta hän oli kokenut keskenmenon ja pystyi paremmin ymmärtämään kipuani. Kerroin katkeruuksista ja siitä, kuinka välillä on vaikea olla aidon puhtaasti onnellinen rakkaidenkin ihmisten raskauksista ja lapsista ja kuinka en pidä siitä. Luulen, että hän ymmärsi. Siksi hän soitti ehkä vasta juuri nyt, koska pelkäsi reaktiotani, sitä kipua, jonka hän mahdollisesti minulle aiheuttaisi. Samasta syystä olen vältellyt ottamasta häneen yhteyttä, vaikka olenkin tiennyt, että heille tulee poika. Mistäkö? Toiset asiat vain tuntee sisällään niin vahvoina. Ja minä uneksuin hänen keskenmenonsakin syksyllä.

Eilen yritin selittää miehelleni, mitä kaikkea minussa tapahtuu niinä hetkinä, kun kipu tulee liian vahvaksi pysyäkseen säädyllisenä. Yllätyin ja suutuin siitä, että hänen täytyi kysyä. Luulisi, että kaikista ihmisistä juuri sinun tulisi tietää, miltä tämä tuntuu! Etkö sinä sure? Ajattele kuolleita lapsiamme? Tätä kaikkea? Olenko tässäkin oikeasti niin yksin, kuin mitä välillä luulen. Että kukaan ei voi ymmärtää?

Kyllä, kyllä hänkin suree, mutta niin paljon tyynemmin. Osaa olla velloutumatta pahaan oloonsa, on rationaalisempi ja zenimpi, antaa asioiden tulla ja mennä. Sanoo minulle ääneen ne kaikki asiat, jotka tiedän tosiksi, mutta joilla ei myrskyssäni ole valtaa kuohunnan yli. Sillä ei ole mitään merkitystä, kuinka muut saavat lapsia. Mekin saamme, kun on aika. Paitsi että prosessini tässä vaiheessa en ole yhtä luottavainen ja varma kuin hän. Se ehkä aiheuttaa suurimman kivun - epävarmuus. Jos voisin olla varma siitä, että lapsemme on joskus sylissämme, olisi kaikki helpommin nieltävissä, koko matka kohti valoa.

...

Tämän piti olla minun pellepäiväni.

Iltapäivällä sain soiton ystävältäni, hän kertoi heille tulevan pääsiäisvauvan.
Että raskaus alkoi elokuussa ja kaikki on mennyt hyvin.
Olen tiennyt, että he yrittävät ja olen aavistanut, että hän on raskaana.
Mutta en olisi tahtonut kuulla totuutta tänään.

Kolme sanaa sai minut tolaltaan,
rikkoi tasapainon ja todellisuuden ja harhautti raiteilta.

Tsäp - koko historia oli siinä,
minä ja kuolleet lapset ja muiden onnistumiset.
Katkeruus, suru ja viha.
Niin pienestä se oli kiinni.

Miten helvetin pitkään niitä vielä riittää?

Pääsiäinen - kaksi viikkoa ennen omaa LA:ni.

Tarvitsenko todella näitä kaikkia peilejä ympärilleni?


Lupasin soittaa takaisin,
en vain voi, vielä.