Torniluolan uninoita

Tänään olin töissä väsynyt ja vastahakoinen, kaikki tuntui mitä merkityksettömimmältä ja halu vaihtaa alaa kutkutteli entistä voimakkaammin. Se gradu pitäisi saada aikaan ja sille pitäisi saada aikaa, muuten pelkään jumahtavani paikkaan, jonne en kuulu. Olen antanut itselleni luvan ottaa asian kanssa rennosti ja olla ahdistumatta, silti totuus läjähtää silmille toisinaan. Minun olisi pitänyt jo valmistua. Edistin kuitenkin muita opintojani ottamalla vihdoinkin yhteyttä ohjaavaan henkilööni ja kysymällä käytänteistä. Ehkä huomenna saan jo varattua tenttikirjan kirjastosta ja alan suunnitella hopsia.

Soitin myös pelottavana pitämäni puhelun Väestöliittoon. Langan päässä ollut nainen teki keskustelusta mukavan ja helpotti sitä omalla ystävällisyydellään sekä auliilla kertovuudellaan, minun ei tarvinnut tietää mitä kysyä, hän tiesi mainita sen ilmankin. Aika ensikäynnille on varattu lokakuun viidennelletoista, sitten katsotaan jatkoa. Tuntuu ihan hyvälle. Emme enää ole yksin arvailemassa ja ahdistelemassa asian kanssa, joku osaa ehkä auttaa.

Tänään olen miettinyt sitä, kuinka niin monet sanovat, että lapsia ei tule yrittämällä, niiden pitää vain antaa tulla. Miten ne ihmiset sen tekevät? Minun on mahdotonta unohtaa yrittäminen, sillä tiedän milloin olen hedelmällisimmilläni ja oli seksi spontaania tai ei, enkä voi olla ajattelematta mahdollisuutta raskautua. Ennen odotettuja kuukautisia tarkkailen kehoani ja luen merkkejä, en pysty unohtamaan. Miten voisin, sillä koko kehoni kuuntelee.

Tässä jatkuvien pettymysten prosessissa olen yllättänyt itseni miettimästä ja kyseenalaistamasta totuuksiani. Jatkuva sattuminen ei vahvista ketään, se tekee ihmisestä heikon ja kyynisen, kätkee suojakuoren alle. Enää en tiedä, onko enkeleitä, Jumalaa, vetovoiman lakia, korkeinta parasta ja tarkoituksellisuutta, asioita, joihin annoin itselleni luvan nojata vuosia sitten. Haluaisin, että olisi, tarvitsisinkin niitä saadakseni asioille ja tapahtumille mielen, sillä ajatus siitä, että on vain biologiaa ja kemiaa, soluja, jakaantumisia, kromosomeja ja puhdasta darwinismia on omalla tavallaan valtavan kaunis, mutta niin kylmä. Pidän siitä, että asioilla on järjestys, mutta haluan myös, että niiden takana olisi myös jotain suurempaa, jotain, jota jotkut kutsuvat Jumalaksi, jotkut Unversumiksi, minä mieluiten Kaikkeudeksi. Ajatus sielullisuudesta ja kaiken yhteydestä houkuttaa. En vain ymmärrä, mikä on tämän kaiken korkein paras.  Millainen on minun Jumalani? Millainen minä olen? Sillä jos kaikki on yhtä, minä teen tämän itselleni. Se tuntuu aivan liian suurelta vastuulta minulle nyt.

Eilen kävimme kuvaamassa auringon laskua myrskyävän veden äärellä, tuuli hulmutti ja palelsi, mutta oli kaunista. Valitettavasti kuvat eivät ole sitä, mitä olisimme tahtoneet. Vielä on niin paljon opittavaa, onneksi.