Torniluolan uninoita

Niin kauan olen sinua rakastanut, niin kauan, että olen jo lähes unohtanut ettei aikaa ole. On vain loputon nyt, johon ikuisuus häviää ja josta huominen herää. Aina löytyy joku, jonka tarina on vielä pahempi tai parempi, tämä on omani - lapsihaaveita, kipua ja toivoa, arkea, juhlaa, iloa ja onnea, välillä yhtä ja sitten toista.
Tervetuloa peremmälle.


tiistai 20. maaliskuuta 2012

Tänä yönä unet kiertävät minut, imeytyvät muiden mieliin ja hengityksiin. Katselin hetken pimeässä mieheni kasvojen varjoja, tunnustelin koiran painoa jaloissani. Minulla on sänky täynnä rakkautta ja kuitenkin ahnehdin lisää. Sitä pientä tuhinaa viereeni, nukkuvan lapsen tilaa, joka kuulemma täyttää koko huoneen. Kaikilla ei ole edes sitä, mitä minulla on jo nyt. Jotkut eivät koskaan opi tietämään, miltä tuntuu toisen keho unen läpi, mitä on katsoa hetki silmiin ennen unta.

Nyt niitä on jo neljä, minusta tähtiin karannutta lasta. Joku sanoi, että liian valaistuneita kokemaan maailmamme painon, liian kauniita elämään kanssamme. Minä haluaisin vain yhden ihan tavallisen, en uuden ajan kristalliperhettä, superneroa enkä puolijumalaa. Yksi elävä syliin saakka riittäisi.

Muiden nukkuessa juttelen jumalalleni, vaikka en tiedä onko häntä. En oikein edes tiedä mitä sanoisin, sillä pelkään yhtäkkisen vihani voimaa. Haluaisin kysyä, miksi meille taas kävi näin. Haluaisin tietää, eikö omalla tahdollani ole mitään väliä. Haluaisin jonkun kertovan minulle syyn ja selityksen, sellaisen jonka voin uskoa ja joka lohduttaa. Yöllä ei ole tarkoitusta, ei ennalta määrättyjä tai valittuja teitä, ei vetovoiman lakia, ei psykologiaa, ei jumalia, ei korkeampia voimia eikä opinkappaleita. Yhä uudestaan palaan kromosomeihin, biologiaan ja tieteeseen, joka sekin on yhä avuton edessämme.

Illalla luin sairaalan ohjetta keskenmenon kokeneille. Huomasin heidän päivittäneen sanavalintojaan sitten viimekerrasta. Alin paperi päättyi yritykseen lohduttaa: vain prosentti kaikista kokee kolme perättäistä keskenmenoa. Niinpä niin, ajattelin mielessäni ja siirsin marginaalien reunoja lähemmäksi itseäni. Mietin, kirjoittaisinko palautteeseen siitä, että he tietämättään työnsivät toivoa hieman kauemmaksi. Niiden rivien jälkeen, jolla pyytäisin heitä miettimään myös tunnetasolla ihmisten sijoittelua sairaalan huoneisiin.

Melkein sanoin pahasti sille toiselle, joka oksennettuaan ihmetteli sitä, mikä saa ihmisen tieten tahtoen haluamaan tähän tilaan yhä uudestaan. Mutta vedin vain hiljaa vaaleanpunaisia verhoja tiukemmin sänkyni ympärille ja katselin nestetippojen valumista minuun, mietin itsekseni ihan samaa. Kuinka voi rakastaa jotain olematonta niin paljon, että jaksaa vuosia taistella hänen puolestaan?

Ehkä minun on valvottava tämä pimeys raivatakseni surulle tilaa.
Ehkä sallin itseni jo itkeä minua ja miestä,
neljää syntymätöntä lastani,
onnellisten kasvukäyrien tulemattomia muistoja.






Vasta sitten mietin
uskallanko enää toivoa.

2 kommenttia:

  1. Olen seurannut viimeaikaista taivaltasi vahvasti mukana eläen ja tunteitasi ymmärtäen. Olen hyvin pahoillani ja surullinen puolestasi. Koet ja tunnet asioita, joita kenekään ei pitäisi joutua kokemaan - ja silti joudut niin tekemään. Sinä ja tarinasi tulette lähelle, sillä olen joutunut kokemaan saman; suremaan neljää syntymätöntä lasta. Se on kertakaikkiaan kohtuutonta kenellekään.

    Kokemuksesta haluan sanoa, että anna surulle oikeasti riittävästi aikaa. Kieriskele pahoissa tunteissa juuri niin paljon kuin tarvitsee, se auttaa sinua myöhemmin. Itse olin 3 viikkoa sairaslomalla ja se teki hyvää - ei kenekään tarvitse jaksaa menetyksiä ja työtä samaan aikaan. Voin myös lohduttaa sillä (vaikka tiedänkin, ettei voi oikeasti lohduttaa...), että vähitellen asian voi hyväksyä ja integroida itseensä ja elämäänsä. Itselläni on viimeisimmästä keskenmenosta nyt 6 kk ja elämä on voittanut. Ihailen sitä, että olet jo nyt pystynyt tekemään listaa positiivisista asioista; sinussa on selviytyjä sisällä.

    Kaikkea hyvää toivottaen,
    Linnea

    VastaaPoista
  2. Olen pahoillani siitä, mitä tapahtui, ja ihailen kykyäsi kirjoittaa ajatuksistasi myös tällaisella hetkellä.

    VastaaPoista