Torniluolan uninoita

Niin kauan olen sinua rakastanut, niin kauan, että olen jo lähes unohtanut ettei aikaa ole. On vain loputon nyt, johon ikuisuus häviää ja josta huominen herää. Aina löytyy joku, jonka tarina on vielä pahempi tai parempi, tämä on omani - lapsihaaveita, kipua ja toivoa, arkea, juhlaa, iloa ja onnea, välillä yhtä ja sitten toista.
Tervetuloa peremmälle.


sunnuntai 17. heinäkuuta 2011

Vielä yksi kierto

Olemme tänä kesänä viettäneet paljon aikaa lapsuudenkodissani. Koira loukkasi varpaansa ja täällä kaikki on helpompaa - ei portaita eikä liikaa leikkiin innostavia naapurin hauvoja. Tänä viikonloppuna vanhempani ovat olleet reissussa ja olen ollut enemmän kotonani tässä talossa. Aamuisin kävelen postilaatikolle hakemaan lehdet ja vien toisen mummolleni. Kerään mansikat kasvimaalta, lämmitän puusaunan, kastelen piharuusut ja ihmettelen rauhaa. Täälläkö minä kasvoin? Silloin teininä niin ärsyttävästi landella, nyt voisin jo harkita asuvani omassa talossa kaikkine sen puuhineen. Vähän kaipaankin omaa tilaa ja tiluksia, joilla kulkea.

Perjantaina pyöräilin kampaajalle tuttuja teitä, joita en ole polkenut kai kymmeneen vuoteen. Olin hetkessä niissä viimeisissä kesissä tässä paikassa, niissä jossa ilta houkutti juhlimaan ja kaverit kutsuivat, niissä jolloin aamuyöstä poljettiin kotiin ja jäätiin ihailemaan usvaisia peltoja ja kuuntelemaan kuikan laulua tai pöllön kujerrusta. Täältä minä olen kotoisin. Ja jälleen kerran tartun aikaan. En ymmärrä, kuinka voi olla niin vaikeaa katsoa eteenpäin mennen sijaan. Eivät ne kullatut vuodet olleet sen parempia kuin nykyinenkään elämäni. Yhtä lailla tartun hetkiin näinä päivinäkin. Mutta silti on liian hankala luottaa.

Nyt mennään heinäkuun loppupuolta. Yksi kierto ennen hedelmöityshoitoja. Syyskuulle olisi tiedossa pientä matkaa ja kaikkea, mutta epäröin. Entä jos olen raskaana ja samassa tilassa, kuin viime, ja sitä edellisenä vuonna? Makaan sohvalla ja rukoilen elämää säilyttämään lapseni. Seuraan huolestuneena vuotoja ja kipuja, mietin mikä on normaalia ja mikä ei. Yritän uskoa parhaaseen.

Ja se aika, se kulkee. Ne toivoa antavat blogiraskaudet kulkevat viimeisillä kolmansillaan - nyt jo! Puoli vuotta on lyhyt aika lopulta. Siinä missä kolme kuukautta voi olla piinaavan pitkä, kahdesta viikosta puhumattakaan. Mutta meillekin se on mahdollista. Onhan?

keskiviikko 29. kesäkuuta 2011

Sekaista ja ikävä

Minulla on välillä valtava ikävä. Se löytyy yllättäin, kahvin ja näkkileivän maku vie tätilän kahvipöytään 80-luvulle, lapsuuden niihin kesiin jolloin leikittiin suurten kivien päällä ja ajeltiin pyörillä pitkin sorateitä. Kuva virkatusta tähdestä saa kyyneleet silmiin ja haluamaan äidin syliin. Uuden koiran katseessa on joskus sitä samaa kuin perheemme seisojassa, väliin melkein tunnen Tytin läsnäolon vieressäni. Ja minua itkettää. Eniten kai se, että aika kuluu. Niin, tiedän - hölmöä. Mutta tässä on jotain, jota minä suren vuodesta toiseen. Kadehdin kirjojen kuolemattomia ja kaipaan itse ikuisuuksiin.

Ajatukset kulkevat edelleen koiran ehdoilla ja ympärillä. Silloin kun se nukkuu, mietin mitä voisimme tehdä toisin, mikä olisi parhaaksi ja yritän löytää ratkaisuja ongelmiin. Minä ajattelen sitä jatkuvasti, kaupungilla, suihkussa, pyykkinarulla. Välillä kauhistelen, mihin olemme itsemme laittaneet tämän eläimen ja elämän myötä. Mutta samalla olen luottavainen ja uskon siihen, että hänen kuuluu matkata kanssamme nyt. Että Artulla ja meillä on toisillemme jokin tarkoitus. Side ja rakkaus välillämme punoutuu vähitellen tiiviimmäksi. Silloinkin, kun tuntuu, että toisella ei ole korvia tai silmiä päässä, kun hampaat ovat käsivarressa tai liepeissä ja päälimmäisenä ajatuksena on päästää toinen vapaaksi moottoritiellä. Yritän olla zen.




Mutta päivä päivältä on enemmän tilaa ja aikaa ajatella lasta. Eilen poljin kotiin yliopistolta ja muistin keskenmenon, oli pakko pysähtyä tien laitaan itkemään. En katsonut, katsottiinko minua, mutta kukaan ei tullut kysymään vointiani, hyvä niin. Naamakirjassa lapsensa pitää saanut päivittää onnellisuuksia ja se tuntuu yllättävän vähän pahalta. Alan sisäistää, että se ei ole minun elämäni, joka puolestaan on tässä ja nyt. Ja se voi muuttua. Ja minä sallin sen muuttua. Tälläkin kertaa.

Muistatteko, kun keväällä tuskailin ympäristötaideteokseni kanssa? Tällainen siitä tuli. Niin, mandalat minulle symboloivat kosmosta. Yhtä suuri osa teosta oli seurata kaiken palautumista alkutekijöihinsä, kivien hajaantumista takaisin ympäri risteystä. Yhtä vääjäämätöntä, kuin elämä. Ja näinkin minä teostani selitin.

Kuljen paljon katsellen katuja ja ihaillen jalkojeni alla tapahtuvaa maailmaa. Kivien miljardisvuotinen kierto on pyörii jaloissamme, emmekä osaa arvostaa sitä elämää, jonka kivi on kokenut. Se on ollut osa suuren suurta ja on matkalla tomuksi päätyen jälleen joskus suureksi massaksi. Sora jalkojemme alla on nähnyt kaiken mahdollisen, ehkä dinosaurukset ja sen kaiken muun elämän alun ja tämän hetken välissä. Katusorasta tulee mieleeni myös avaruus lukemattomine kappaleineen. Kuljemme ikuisuus jalkojemme alla näkemättä sitä mielemme pyörittäessä omiaan. Jotkut sanovat, että elämämme on kirjoitettu tähtiin, ja aina välillä minä toivon kärsimättömyyksissäni, että voisin järjestää tähteni uudestaan, että kaikki menisi juuri niin kuin minä haluaisin. Että lapseni olisivat jo sylissäni.






Tuhat ajatusta sinusta






Edit korjasi typoja

torstai 16. kesäkuuta 2011

Kirjoittamattomat päivät

Olen ollut huono blogaaja taas, laiska ja saamaton. Näin meinasin aloittaa tekstini, mutta vaiensin mieleni. Minä olen vain ollut minä, välillä vähän hiljaisempi. Ensin jäin odottelemaan sitä hetkeä, että saisin koiran kuvat toiselta koneelta jakoon, mutta se ei vieläkään ole onnistunut. Sitten jäin odottamaan sopivaa hetkeä ja rauhaa kirjoittaa, mutta sitäkään ei löytynyt. Mutta nyt minä olen tässä. Kiitos vielä kaikille kommenteista hiljaisuuteni keskellä, arvostan.

Minulla ei ole oikeastaan ollut paljoa sanottavana, siksi vaiennus. Uusi perheenjäsenemme on vaatinut hurjasti huomiota, aikaa ja pitkää pinnaa. Pissaa siellä ja täällä, näykkimistä, seinien syöntiä, kenkien varastelua, remmissä vetämistä, pikkukivien, roskien, nurmikon, puun palasten, ulkoseinien, kaarnan, voikukkien, hyttysten ja oravanraatojen rouskutusta - pentuelämää ja suuria toiveita siitä, että saamme hänestä yhteiskuntakelpoisen otuksen. Välillä jopa stressaan tuosta koipeliinista. Miksi se ei voi tahtoa itse ulos, vaikka pissattaa? Mitä sitten, kun se on niin iso, ettei enää syliin noin vain kaapata ja kanneta kolmannesta kerroksesta puskan juurelle? Meneekö nivelet portaissa? Entä jos se kompuroi? Sattuukohan sillä johonkin? Kasvukipuja? Miten me selvitään jättihauvan murrosiästä? Ei tämän merkkisten pitäisi haukkua tai murista, ollaanko me tehty jotain väärin? Eikö se enää luota meihin? Apua?

Kuukauden elämä on pyörinyt pennun ympärillä. Hän kasvaa silmissä ja välillä sitä unohtaa, että Arttu on todellakin vasta pentu, kun painoa on jo 13 kg ja säkääkin niin, ettei enää keittiön tuolien alta mahduta. Onhan se vielä pieni. En sen vielä tarvitsekaan osata kulkea koko aikaa remmissä, tai aina muistaa tulla kutsusta tai pitää huomiota yllä. Mutta niitä opettelemme päivittäin ja kasvamme yhdessä.










Hurjaa, kuinka paljon tuo pieni nelijalkainen on meitä ja eloamme muuttanut. Välillä mietin, että tätäkö se on sitten lapsen kanssa? Ei enää ikinä vapaa? Ei enää koskaan kahdestaan? Sitä, ja vielä paljon enemmän. Eilen ajatusketjun lopulla ajattelin, että taitaa adoptio jäädä, jos biologisia ei tule. Tuossa koirassa on tarpeeksi. Mutta sitten muistin taas miettiä pidemmälle. Nähdä meidät perheenä, kokonaisuutena ja jätin vielä oven a-maahan raolleen. Toivon silti, että sieltä meidän ei tarvitse kulkea.

Arttu on tuonut meille muassaan lapsiajattelemattomuuden. On jopa saattanut mennä päiviä, jolloin en ole miettinyt, surrut enkä kaivannut raskautta, ensimmäistä kertaa vuosiin. Tiistaina täytin 32. Aika kulkee vääjäämättömästi eteenpäin. Ihmiset ympärilläni kasvavat ja vanehevat, nimeävät lapsiaan ja synnyttävät niitä lisää. Minä niin toivon, että pian mekin saamme liittyä heihin.

Maailma, heijaa meitä sylissäsi, kanna rakkautemme kaikkialle. Anna haaveidemme lentää luoksemme, sillä me olemme yhtä, niin kuin maa ja taivas. Minun lapseni olkoon jo minussa.

Rakastan.





Edit osasi käydä lisäämässä kuvan.

maanantai 9. toukokuuta 2011

Perheenlisäystä

Meillä on viikonlopun verran seurailtu tepsutusta, opeteltu pissa- ja kakkajuttuja, kuunneltu pientä tuhinaa ja hikkastelua, osteltu leluja ja ihmetelty ruoan määrää. Jo vain, perheeseemme liittyi kahden akaattikotilon lisäksi koiravauva. Olemme hänestä onnessamme, toivomme uuden jäsenemme tuovan kotiimme paljon iloa ja rentoutta, välitöntä hetkessä elämistä ja säännöllisiä rytmejä.


Oman karvaisen tassukkaan hinku on kasvanut tässä prosessissa pikkuhiljaa. Viime syksynä aloin ajatella asiaa tosissaan ja puhua miehelle mahdollisuudesta. Tutkimme rotuja ja löysimme meille sopivan lunkin kotonaviihtyjän, joka kuitenkin tarvitsee säännöllistä liikuntaa ja jaksaa lenkkeillä pitkäänkin. Pääsiäisenä bongasin yhden vapaan pennun koko Suomesta ja viime perjantaina kasvattaja päätti, että olemme hänen koiransa arvoiset. Karvakerä (Sir) Arttu muutti meille ja meidän elämämme.  Laitan kuvan hieman myöhemmin, kun pääsen toiselle koneelle.


torstai 21. huhtikuuta 2011

Kirsikka

Minä katselen vihreinä hehkuvia kuusten latvoja ja lämmitän itseäni auringossa. Kuulkaa, minä sulan kuin likaantuneet kinokset, valun hiljaa maaperään ja tulen yhdeksi. Annan korsien kasvaa ja taittua, ihmisten tulla ja mennä, hetkien lipua ohitse ja jäädä pysyviksi. Tänään kävelin yliopistolle vain siksi, että voin ja koska minulla on aikaa. Katselin kuraantuvia kengänkärkiäni ja oikaisin vielä kohmeisen nurmen läpi, sen pinta uinui kuolleena vanhaa sykliään uuden suunnitellessa jo kasvuaan. Niin minussakin, vielä suren vanhoja kipujani, opettelen kerta toisensa jälkeen luopumaan enkä vieläkään ole mestari. Tuntuu hyvältä kuitekin huomata, että kaiken sen myllerryksen alla siemenet itävät, ne hiljasena mielessä lausutut toivon ajatukset, ruma muuttuu kauniiksi.

Välillä olen niin ankara itselleni. En pidä siitä negatiivisuudesta jota käsittelen, tavasta jona se ilmenee minussa. Koska se näyttää minulle sen, mitä en ole, alleviivaa keskeneräisyyteni mielikuvaa, korostaa kasvunpaikkojani ja matkani niitä polunkohtia, jotka ovat käyttämättöminä niityttyneet umpeen, lakanneet olemasta. Ihan vasta ymmärsin, että ei ole mikään pakko kulkea sitä yhtä reittiä, välillä on tarpeen uskaltaa astua polulta niitylle ja kohdata rajoitta koko maailma. Tehdä juuri niin miten ei pitäisi, ehkä ihan oma polku, tai eksyä, tai oikaista. Tai vain jäädä paikoilleen itkemään. Välillä on hyvä nähdä vain pieni maailmansa ja oma napansa, löytää avaruus sisältään ja oppia suunnistamaan omista tähdistään. Tunteet täytyy tuntea ja vaikka jotkut ovat sitä mieltä, että kaikki voi olla aina ihanaa näkökulmaa vaihtamalla, on purkauksilla silti paikkansa. Ne toimivat merkkeinä ja merkitsijöinä, auttavat huomaamaan sen, mitä minussa taphtuu.

Olen lueskellut Ihkuusia ja löytänyt sieltä monesti itseni. I used to be that girl, so and totally that girl. Kolme vuotta sitten, ennen kuin tämä prosessi oli vielä saanut alkuaan, silloin kuin se oli vasta itämässä. Aloin elää unelmilleni ja huomasin ennen pitkää vetäneeni pitkän viivan toivelistani toteutuneiden ylle. Paitsi sen yhden, en ehkä voi sanoa tärkeimmän, mutta yhden suuren ja elämäämullistavan toiveen yli, lapseni odottaa vielä. Mitä minussa on tapahtunut, minne meni se tyttö?

Välillä mietin, olenko kiittämätön, kun minulla on jo kaikki muut. Minulla on loistava parisuhde ja ihana ihminen rinnallani, minulla on ystäviä joihin voin nojata ja luottaa ja jotka jakavat kanssani tätä maailmaa. Teen juuri sitä mitä haluan ja olen matkalla juuri siihen ammattiin, joka tuntuu omimmalta. Olen terve. Minulla on mahdollisuus panostaa hyvinvointiini. Asun mukavasti, talous on kunnossa ja elämä kaikin puolin puitteissaan, minulta ei puutu mitään. Lapsi olisi kirsikka tämän jälkiruoan huipulle, mutta se on silti vallan nautittavaa ilman tuota herkkua. Mutta ei täydellistä. Ja oikeastaan, se kirsikka on aika olennainen kokonaisuuden kannalta. Se vaikuttaa siihen, miltä seuraavat kerrokset maistuvat. Ja joinain päivinä, en halua muuta kuin tuon kirsikan.

Eikö tämän pitäisi silti todistaa minulle, että vanha minäni oli oikeassa. Katson kaikkea hyvyyttä ympärilläni ja olen siitä onnellinen. Jospa universumi kasvattaa vasta sitä minulle täydellisintä kirsikkaa, ne kolme aiempaa ovat olleet vääränlaisia? Entä jos minä en vain ole osannut uskoa ja vetää puoleeni oikein? Kulkenut liikaa negaatioissa ja vahvistanut vain huonoa satoa? Tarjonnut puuni tuholaisille ja altistanut hallalle? Minä en haluaisi uskoa, että maailmankaikkeus on lopulta niin julma. Että se ei sallisi ihmisille suruaan, harharetkiä sysiniityille tai aarniin. Että jos pelottaakin, että kaikki otetaan pois, niin sitten se otetaan. Sillä minusta tuntuu, että juuri sinä hetkenä, kun luottamus on tullut hengitykseeni, niin kaikki on viety pois. Juuri niinä hetkinä kipu on kiipinyt vatsaani ja linnut ovat vieneet lapseni.

Haluaisiko joku kertoa, mistä tässä maailmassa on kyse? Paimentaa minut niityltä polulle tai vuoren huipulle, jotta voin nähdä kauas ja selkeästi.

keskiviikko 6. huhtikuuta 2011

B?

Juttelin eilen sen tytön kanssa, jolla on sama la kuin mitä itselläni olisi ollut. Hän tekee työtään äitiydestä ja raskaana olemisesta. Hei helvetti, en voi pitäytyä omassa aiheessani. En halua kohdta niitä tunteita, sanoja ja oloja, jotka vastakkainasetteleumme aiheuttaisi. Itsessäni kyllä, vaan entäs ne muut?

tiistai 5. huhtikuuta 2011

Luomisen tuskaa

Viikonloppu yllätti ovulaatiolla, tikutin hymynaaman ensimmäisenä testauspäivänä 3 päivää etuajassa. Tähän kiertoon en ole jaksanut lähteä mukaan systemaattisesti, olen jättänyt aamulämmöt sikseen ja yrittänyt vain pysyä elämäni vauhdissa, stressaan. Annan kai liian suuren merkityksen opiskelutehtäville enkä ole oppinut vieläkään näkemään matalia aitoja. Lähestyn kaikkea kovin tosissani ja kunnianhimoisesti, väsynkin. Tai enemmänkin ahdistun siitä, että jatkuvasti tulee tehdä, analysoida, esittää ja suorittaa. Kyllä, itse olen tämän valinnut ja tämä on vain ohimenevää, mutta tässä kuussa on hyvin vähän aikaa nautiskelulle. Niinpä ei liene yllätys, että se tapahtui sunnuntaina - ensimmäinen seksiriitamme.


Jokainen hieman pidempään raskautumista yrittänyt tietää, mitä se on. Otollisimmat hedelmöittymishetket yritetään taktikoida tuntien tarkkuudella, spekuloidaan parhainta ajankohtaa niiden annetun 48h armon tunnin aikana, mitkä ovulaatiotestin plussa suo. Silloin yksi pikakypsyvä munasolu voi yhtäkkiä olla liikaa - sekin pitäisi vielä ennättää huomioida, vaihtaa suunnitelmaan b ja toivoa parasta. Ja silloin voi käydä niin, että jos puoliso 1 tekee koko päivän tuskaisena esseetä taidefilosofiasta ja puoliso 2 herää pelimaailmastaan hieman ennen nukkumaanmenoa siihen todellisuuteen, että asialle voisi ehkä tehdäkin jotain, niin puoliso 1 heittää faktat naamalle: väsyttää, et sitten aiemmin voinut? Ja kuka siivoaa terraarion, se on pakko tehdä tänään tai meillä on 300 pikkuetanaa? Puoliso 2 ehdottaa viattomasti: että ehkä me vielä ennätettäis sitten huomennakin, jos nyt siivotaan? Puoliso 1: Ihan vittu sama, en mää mitään raskaaks tulis kuitenkaan.


Kaksi ja puoli vuotta vei kuulla nuo sanat suustani, epäuskon ääneenlausuttu raja on ylitetty. Olen edelleen hämilläni ja mykistynyt tuosta sammakosta. Olen aina ajatellut, että en koskaan anna periksi, en luovu toivosta ja mahdollisuudesta, että en antaisi sanoille ikinä valtaa tehdä minusta ikuisesti lapsetonta. Tuon jälkeen olemme puhuneet paljon, jakaneet todellisuuksiemme pintoja ja mieheni ehkä paremmin ymmärtää sitä maailmaa, jossa minä elän, ja minä hänen. Minun mieleni on surullisempi kuin mitä olen tiennytkään.

Opinnossa tulisi tehdä ympäristoestetiikan työ. Seuraan kauhulla vierestä, kuinka oma visioni vahvistuu päässäni, ruokkiutuu jatkuvasti uusilla sanoilla, mielikuvilla ja toteutusmahdollisuuksilla. Kaikki muut  vaihtoehdot tuntuvat yhä valjuimmilta ja minun on ehkä vain pakko tehdä lapsettomuuteni näkyväksi taiteen keinoin. Yritän paeta mahdollista teostani, mutta se seuraa minua perässä, nousee pintaan sinnikkäästi ja vaatii tulla kuulluksi. Kyse on vain uskalluksesta. Siitä, kuinka avoin tohdin olla itseni kanssa, kuinka paljon haluan muiden tietävän minusta. Haluanko päästää muut haavoihini? Kuinka rehellisesti voin olla puolituntemattomien joukossa sitä, mitä olen. En vielä tiedä. Ehkä annan kaiken vain syntyä ja päätän sitten, saavatko muutkin nähdä. Mutta jos eivät saa, pitäisi olla vaihtoehto b, ja sitä ei ole, apua?





Ja riita, se päättyi kauniisti.