Romahduksia

Viikko sitten romahdin. Sain kuulla serkkuni raskaudesta, laskettu aika on jälleen lähellä omaani, tietysti. Hitaasti huomasin olevani vihainen. Enää en jaksa uskoa mihinkään, en tarkoitukseen, jumaliin, korkeimpiin voimiin, enkeleihin - en. Enkä siihen, että saamme joskus lapsen, vaikka hyvin pienesti uskallan sitä vielä toivoa.

Uskottomuus tekee kaikesta vaikeaa. Vihallani ei ole kohdetta, eikä tapahtumilla mitään selitystä, sellaista joka lohduttaisi. Joku meni vain taaskin vikaan. Sillä, että kiroan biologian alimpaan helvettiin ei ole yhtä väkevää tenhoa kuin jumalten alimpaan usuttamisella.

Maanantaina muistin, etten ole perunut neuvolan ensiaikaa. Selvisin hyvin kunnes terveydenhoitaja kysyi, kuinka voin? En saanut sanottua puhelimeen mitään puoleen minuuttiin, sen jälkeen aloin itkeä hillittömästi. Pakenin yliopiston vessaan ja toivoin, että kukaan ei kuulisi eikä näkisi. Hoitaja ehdotti, että kävisin juttelemassa jollekin auttavalle taholle, mutta en jaksa sitä ruljanssia. Ensin lääkärille, josta lähetteellä mielenterveyspuolelle, josta aika tipahtaa niin pitkän ajan kuluttua, että ei se enää auta tähän hätään. Mietin, soittaisinko terapeutilleni parin vuoden takaa, mutta en halua sitäkään. Enkä YTHS:n psykiatreillekaan, joista kokemukseni mukaan ei ole ollut minulle apua. Ehkä selviän tästä itse, vielä kerran.

Pitkin viikkoa karkasin aina välillä vessaan itkemään. Bussista, luennolta, harjoituksista ja ruokapöydästä, jossa keskustelut kimpoilivat edestakaisin lausein: Sitten kun menen naimisiin ja saan lapsia... Pitäisikö ottaa yksi adoptiolapsi... Meidän  Erkki-Kaarina sanoi tänään: äittä, lakattan tinua.  Toisaalta on hienoa, että ihmiset eivät varo sanojaan läsnäollessani, mutta eivätkö ne yhtään ajattele? Minussa ei ollut voimaa sanoa, että ei niitä lapsia noin vain saada, eikä oteta, vaikka olisin halunnut. En tahtonut romahtaa siihen, liki kymmenen läheisen vieraan ihmisen keskelle.

Tänään menemme mummon synttäreille. Serkkuni kysyi jo viikolla, olemmeko tulossa. Mietin, aikooko hän kertoa raskaudestaan itse, onnitteluita odottaen? Piikikäs minussa haluaisi sanoa: onnea, mekin koimme neljännen keskenmenomme juuri. Se ei ehkä olisi reilua. Ei ole hänen vikansa, että me emme ole yhtään lähempänä haavettamme kuin kolme ja puoli vuotta sitten. Mutta silti. Perkele.

Viikon päästä on adoptioneuvonta.
Kilpikonnan kuoren alla saatiin vihdoin onniuutisia. Maailmassa on toivoa.

Minuuksia

Viime viikon päättömän juoksun jälkeen olen nukkunut. Lauantain kolmet päiväunet palauttivat minut uomaani, tasaiseen olemisen tilaan jossa ei ole liian kiire eikä liikaa aikaa. Pieni stressi kiirehtii kantapäillä, muistuttaa tekemättömistä ja tykyttää mieltä niinä rauhallisina hetkinä, jolloin olisi vain kahvini aika. En ole antanut periksi, ja mokoma kasvattaa kokoaan tullakseen huomatuksi, kiukkuaa lapsen tavoin. Teen raportit, hakemukset ja silmukoinnit, ihan heti kun jaksan, nyt en.

Se että en saa asioita tehtyä kertoo epätasapainosta, muistuttaa ajasta jolloin kävin terapiassa 120 kertaa. Hieman pelkään, olenko palaamassa pisteeseen, jonka luulin jo ohittaneeni. En itkeskele jatkuvasti, jaksan nousta sängystä, voin olla ihan hyvin yksin. Kyllä tämä tästä. Osaan armahtaa ja asettaa riman tarvittaessa lähemmäksi maata. Tiedän, että jos puhun ääneen näitä sanoja, niin muut ymmärtävät ja tulevat vastaan väheksymättä.

Olen alkanut puhua keskenmenosta. Kertonut opiskelukavereille historiastamme, harjoittelunohjaajani ja pari opettajaakin tietävät. Nyt on se vaihe, jolloin tuntuu hyvältä muiden nähdä hyllyilleni. Jokin minussa samalla kapinoi, tahtoo tehdä niitä tekoja jolloin puoli elämää sitten tein eroa vanhempiini ja ikätovereihini. Leikkaisinko tulevalla kampaajakäynnilläni yhtä hurjan tukan kuin joskus silloin, aikuinen hillitty polkka tuntuu nyt niin väärältä. Painaisinko itselleni surupuseron, koska halauan kaikkien tietävän, miltä minusta tuntuu. Alleviivaisinko lisää, näyttäisinkö maailmalle keskisormea, etsisin sen oikeaman itseni? Mitä minä olen? Mitä minä haluan olla? Millainen? Miksi?

Hetket joina joutuu luopumaan jostain tärkeästä ovat niitä, jotka kasvattavat meitä. En usko niiden automaattisesti vahvistavan ketään, mutta usein ne pysäyttävät ja laittavat miettimään oleellisia: mennyttä ja tulevaa ja itseämme tässä kieputuksessa. Sitä minä teen nyt, kasaan palikoita uudelleen paikoilleen. Sitä minä olen tehnyt jo pian neljä vuotta. Kaipaan ja haaveilen vielä, uskon salaa unelmiini. En perkele anna periksi. Kyllä tämä tästä.

Tänään rakastan uutta valoa,

ihmisiäni ja eläimiäni.

Rakastan versoja, likaantuvaa ja vetäytyvää lunta, sinisiä taivaita.

Vihreää väkevää teetä,

sanoja, katseita, aavistuksia.

Syliä ja koiran joustavaa juoksua,

lupaa olla hiljaa

sukkahousuja

uusia kenkiä

maailmaa.

Elän.