Torniluolan uninoita

Niin kauan olen sinua rakastanut, niin kauan, että olen jo lähes unohtanut ettei aikaa ole. On vain loputon nyt, johon ikuisuus häviää ja josta huominen herää. Aina löytyy joku, jonka tarina on vielä pahempi tai parempi, tämä on omani - lapsihaaveita, kipua ja toivoa, arkea, juhlaa, iloa ja onnea, välillä yhtä ja sitten toista.
Tervetuloa peremmälle.


torstai 21. huhtikuuta 2011

Kirsikka

Minä katselen vihreinä hehkuvia kuusten latvoja ja lämmitän itseäni auringossa. Kuulkaa, minä sulan kuin likaantuneet kinokset, valun hiljaa maaperään ja tulen yhdeksi. Annan korsien kasvaa ja taittua, ihmisten tulla ja mennä, hetkien lipua ohitse ja jäädä pysyviksi. Tänään kävelin yliopistolle vain siksi, että voin ja koska minulla on aikaa. Katselin kuraantuvia kengänkärkiäni ja oikaisin vielä kohmeisen nurmen läpi, sen pinta uinui kuolleena vanhaa sykliään uuden suunnitellessa jo kasvuaan. Niin minussakin, vielä suren vanhoja kipujani, opettelen kerta toisensa jälkeen luopumaan enkä vieläkään ole mestari. Tuntuu hyvältä kuitekin huomata, että kaiken sen myllerryksen alla siemenet itävät, ne hiljasena mielessä lausutut toivon ajatukset, ruma muuttuu kauniiksi.

Välillä olen niin ankara itselleni. En pidä siitä negatiivisuudesta jota käsittelen, tavasta jona se ilmenee minussa. Koska se näyttää minulle sen, mitä en ole, alleviivaa keskeneräisyyteni mielikuvaa, korostaa kasvunpaikkojani ja matkani niitä polunkohtia, jotka ovat käyttämättöminä niityttyneet umpeen, lakanneet olemasta. Ihan vasta ymmärsin, että ei ole mikään pakko kulkea sitä yhtä reittiä, välillä on tarpeen uskaltaa astua polulta niitylle ja kohdata rajoitta koko maailma. Tehdä juuri niin miten ei pitäisi, ehkä ihan oma polku, tai eksyä, tai oikaista. Tai vain jäädä paikoilleen itkemään. Välillä on hyvä nähdä vain pieni maailmansa ja oma napansa, löytää avaruus sisältään ja oppia suunnistamaan omista tähdistään. Tunteet täytyy tuntea ja vaikka jotkut ovat sitä mieltä, että kaikki voi olla aina ihanaa näkökulmaa vaihtamalla, on purkauksilla silti paikkansa. Ne toimivat merkkeinä ja merkitsijöinä, auttavat huomaamaan sen, mitä minussa taphtuu.

Olen lueskellut Ihkuusia ja löytänyt sieltä monesti itseni. I used to be that girl, so and totally that girl. Kolme vuotta sitten, ennen kuin tämä prosessi oli vielä saanut alkuaan, silloin kuin se oli vasta itämässä. Aloin elää unelmilleni ja huomasin ennen pitkää vetäneeni pitkän viivan toivelistani toteutuneiden ylle. Paitsi sen yhden, en ehkä voi sanoa tärkeimmän, mutta yhden suuren ja elämäämullistavan toiveen yli, lapseni odottaa vielä. Mitä minussa on tapahtunut, minne meni se tyttö?

Välillä mietin, olenko kiittämätön, kun minulla on jo kaikki muut. Minulla on loistava parisuhde ja ihana ihminen rinnallani, minulla on ystäviä joihin voin nojata ja luottaa ja jotka jakavat kanssani tätä maailmaa. Teen juuri sitä mitä haluan ja olen matkalla juuri siihen ammattiin, joka tuntuu omimmalta. Olen terve. Minulla on mahdollisuus panostaa hyvinvointiini. Asun mukavasti, talous on kunnossa ja elämä kaikin puolin puitteissaan, minulta ei puutu mitään. Lapsi olisi kirsikka tämän jälkiruoan huipulle, mutta se on silti vallan nautittavaa ilman tuota herkkua. Mutta ei täydellistä. Ja oikeastaan, se kirsikka on aika olennainen kokonaisuuden kannalta. Se vaikuttaa siihen, miltä seuraavat kerrokset maistuvat. Ja joinain päivinä, en halua muuta kuin tuon kirsikan.

Eikö tämän pitäisi silti todistaa minulle, että vanha minäni oli oikeassa. Katson kaikkea hyvyyttä ympärilläni ja olen siitä onnellinen. Jospa universumi kasvattaa vasta sitä minulle täydellisintä kirsikkaa, ne kolme aiempaa ovat olleet vääränlaisia? Entä jos minä en vain ole osannut uskoa ja vetää puoleeni oikein? Kulkenut liikaa negaatioissa ja vahvistanut vain huonoa satoa? Tarjonnut puuni tuholaisille ja altistanut hallalle? Minä en haluaisi uskoa, että maailmankaikkeus on lopulta niin julma. Että se ei sallisi ihmisille suruaan, harharetkiä sysiniityille tai aarniin. Että jos pelottaakin, että kaikki otetaan pois, niin sitten se otetaan. Sillä minusta tuntuu, että juuri sinä hetkenä, kun luottamus on tullut hengitykseeni, niin kaikki on viety pois. Juuri niinä hetkinä kipu on kiipinyt vatsaani ja linnut ovat vieneet lapseni.

Haluaisiko joku kertoa, mistä tässä maailmassa on kyse? Paimentaa minut niityltä polulle tai vuoren huipulle, jotta voin nähdä kauas ja selkeästi.

keskiviikko 6. huhtikuuta 2011

B?

Juttelin eilen sen tytön kanssa, jolla on sama la kuin mitä itselläni olisi ollut. Hän tekee työtään äitiydestä ja raskaana olemisesta. Hei helvetti, en voi pitäytyä omassa aiheessani. En halua kohdta niitä tunteita, sanoja ja oloja, jotka vastakkainasetteleumme aiheuttaisi. Itsessäni kyllä, vaan entäs ne muut?

tiistai 5. huhtikuuta 2011

Luomisen tuskaa

Viikonloppu yllätti ovulaatiolla, tikutin hymynaaman ensimmäisenä testauspäivänä 3 päivää etuajassa. Tähän kiertoon en ole jaksanut lähteä mukaan systemaattisesti, olen jättänyt aamulämmöt sikseen ja yrittänyt vain pysyä elämäni vauhdissa, stressaan. Annan kai liian suuren merkityksen opiskelutehtäville enkä ole oppinut vieläkään näkemään matalia aitoja. Lähestyn kaikkea kovin tosissani ja kunnianhimoisesti, väsynkin. Tai enemmänkin ahdistun siitä, että jatkuvasti tulee tehdä, analysoida, esittää ja suorittaa. Kyllä, itse olen tämän valinnut ja tämä on vain ohimenevää, mutta tässä kuussa on hyvin vähän aikaa nautiskelulle. Niinpä ei liene yllätys, että se tapahtui sunnuntaina - ensimmäinen seksiriitamme.


Jokainen hieman pidempään raskautumista yrittänyt tietää, mitä se on. Otollisimmat hedelmöittymishetket yritetään taktikoida tuntien tarkkuudella, spekuloidaan parhainta ajankohtaa niiden annetun 48h armon tunnin aikana, mitkä ovulaatiotestin plussa suo. Silloin yksi pikakypsyvä munasolu voi yhtäkkiä olla liikaa - sekin pitäisi vielä ennättää huomioida, vaihtaa suunnitelmaan b ja toivoa parasta. Ja silloin voi käydä niin, että jos puoliso 1 tekee koko päivän tuskaisena esseetä taidefilosofiasta ja puoliso 2 herää pelimaailmastaan hieman ennen nukkumaanmenoa siihen todellisuuteen, että asialle voisi ehkä tehdäkin jotain, niin puoliso 1 heittää faktat naamalle: väsyttää, et sitten aiemmin voinut? Ja kuka siivoaa terraarion, se on pakko tehdä tänään tai meillä on 300 pikkuetanaa? Puoliso 2 ehdottaa viattomasti: että ehkä me vielä ennätettäis sitten huomennakin, jos nyt siivotaan? Puoliso 1: Ihan vittu sama, en mää mitään raskaaks tulis kuitenkaan.


Kaksi ja puoli vuotta vei kuulla nuo sanat suustani, epäuskon ääneenlausuttu raja on ylitetty. Olen edelleen hämilläni ja mykistynyt tuosta sammakosta. Olen aina ajatellut, että en koskaan anna periksi, en luovu toivosta ja mahdollisuudesta, että en antaisi sanoille ikinä valtaa tehdä minusta ikuisesti lapsetonta. Tuon jälkeen olemme puhuneet paljon, jakaneet todellisuuksiemme pintoja ja mieheni ehkä paremmin ymmärtää sitä maailmaa, jossa minä elän, ja minä hänen. Minun mieleni on surullisempi kuin mitä olen tiennytkään.

Opinnossa tulisi tehdä ympäristoestetiikan työ. Seuraan kauhulla vierestä, kuinka oma visioni vahvistuu päässäni, ruokkiutuu jatkuvasti uusilla sanoilla, mielikuvilla ja toteutusmahdollisuuksilla. Kaikki muut  vaihtoehdot tuntuvat yhä valjuimmilta ja minun on ehkä vain pakko tehdä lapsettomuuteni näkyväksi taiteen keinoin. Yritän paeta mahdollista teostani, mutta se seuraa minua perässä, nousee pintaan sinnikkäästi ja vaatii tulla kuulluksi. Kyse on vain uskalluksesta. Siitä, kuinka avoin tohdin olla itseni kanssa, kuinka paljon haluan muiden tietävän minusta. Haluanko päästää muut haavoihini? Kuinka rehellisesti voin olla puolituntemattomien joukossa sitä, mitä olen. En vielä tiedä. Ehkä annan kaiken vain syntyä ja päätän sitten, saavatko muutkin nähdä. Mutta jos eivät saa, pitäisi olla vaihtoehto b, ja sitä ei ole, apua?





Ja riita, se päättyi kauniisti.

perjantai 1. huhtikuuta 2011

Hyvä päivä

Hurr, pitkästä aikaa ihana rauhallinen ja lempeä aamu. Painoin hellävaroin sarastusvalon kiinni puoli seitsemältä, kiehnäsin kiinni miehen unilämpimään ihoon ja nukahdin vielä tunniksi. Olen juonut kahvia ja seikkaillut virtuaalisissa lempipaikoissani, hengittänyt syvempään ja pidempään kuin mitä minulla on liian pitkään hetkeen ollut aikaa. Juuri nyt ei ole kiire.

Minun ei tarvitse imeä itseeni tietoa, ei keskutella, perustella tai ottaa kantaa - ihanaa. Tai siis, pidän tuosta kaikesta, mutta aikatauluni ovat edelleen niin tiukat, että kivoista asioista ei ennätä nauttia ja opiskelu muuttuu pakkotahtiseksi suorittamiseksi oman jaksamiskyvyn rajoilla. Onneksi tämä vähitellen helpottaa, kuukauden päästä on jo väljempää. Päätös lykätä hoitoja syksyyn oli oikea. Tässä myräkässä stressihormonit taitaisivat voittaa 1-0. Toissapäivänä ihanin mieheni tuli kotiin kukkien kera, vain koska halusi jotenkin lievittää ahdistustani. Pieni ja kaunis ele sai minut hymyämään loppuillaksi, ja orkidean sekä ruusun hento tuoksu houkuttelivat esseetäni hellävaroen loppuun. Rakastan.

Eilen sain siis itseni eroon kahdesta isosta työstä. Piirrustus- ja maalauskurssin kritiikki meni loistavasti, niin hyvin että opettajani halusi ostaa piirrokseni, mikäli se sopii hänen kotiinsa. Lisäksi hän pyysi minua tekemään grafiikkaa, jota tiedekunta voisi ostaa ja myydä liikelahjoina. Saa nähdä ennätänkö, sillä grafiikka on minulle niin vierasta vielä. Mutta tuntuu hyvältä, että joku näkee minussa suuren potentiaalin itselle tärkeässä asiassa.

Mutta kaikkein parasta eilisessä oli tieto siitä, että äitini on terve. Tai siis, jos kaksi kystaa ja hematooma maksassa lasketaan terveeksi, mutta mitään rankkoja hoitoja, leikkauksia tai lääkityksiä ei aloiteta ja hän voi jatkaa elämäänsä normaalisti. Olen vahvasti sitä mieltä, että voimme tuntea itsessämme toistemme energiat. Olen varma siitä, minulla on yhteys äitiini ja että olen aistinut äitini tunteet itsessäni, kaiken sen pelon ja levottomuuden ja huolen. Eilen yhden aikaan suuri huojennus ja helpotus levisi mieleeni, ja soitto kotiin varmisti tilanteen. Juuri tuolloin äitini oli saanut tietää, että syytä huoleen ei ole.

Tänään minä aion leikkiä ja ideoida ja halailla puita. Aion kadottaa itseni johonkin mielettömään, paikkaan jossa analyytikko ja stressaaja muuttuvat lapseksi, joka kokee ja elää aisteillaan ja kehollaan. Siitä huolimatta, että huomenna on seminaari, jossa pitää keskustella taidefilosofiasta järkevästi ja että siihen pitää valmistautua. Tai että tuleva viikko vaatii lisää analyysejä, esseitä ja esityksiä. Hys, minä sanon niille.
Tämä ilta on minun ja meidän. Muu saa odottaa.