Lepoilmoitus

Tämä viikko töitä ja unta, muuta en jaksa, sanat saavat odottaa maanantaihin.
Tänä aamuna näin haamun.

Minä olen se että minä olen

Unissani minä elän toisenlaista elämää, jatkan menneiden juttuja, rakastun yhä uudelleen jo elämästäni kulkeutuneihin ihmisiin. Viime yönä minä leijuin ihastuksesta ja kaipauksesta, katselin kasvoja, joita en ole nähnyt pian viiteen vuoteen. Käteni kulkivat paksuissa vaaleissa hiuksissa, silittivät pehmeää ihoa ja lomittuivat kapoisiin sormiin. Suudelmat olivat nälkäisiä ja loputtomia. Silti hän tuntui juoksevan tavoittamattomissa, karkaavan katseeltani ja haihtuvan olemattomiin. Aamulla heräsin hämmennykseen. Haluaisin niin kovasti tietää, mitä hänelle kuuluu, Perhoselle.

Eilinen ranta oli hyvä, vaikka pilvet olivat jo saartaneet auringon. Kävelimme hitaasti ja juttelimme päivistämme, minä pysähdyin välillä kuvaamaan, välillä tutkimme yhdessä kiviä ja merenpohjaa, puhki ruostuneita metalleja ja sulkia. Rakastan noita kiireettömiä tuokioitamme, hetkiä jolloin jaamme sen, mistä olemme päivän aikana jääneet paitsi toisistamme.

Kerroin hänelle onnellisuudetani ja stressittömyydestäni sekä siitä, kuinka kiitollinen olen työstä vapautumisestani. Mieheni hymyili ja kaappasi minut halaukseen, maailma tuoksui suolalle ja levälle, pihlajat olivat yhtä punaisia kuin paitansa - täydellinen hetki. Ja kun olimme lähdössä kotiin, alkoi meri laulaa. Rannan hiljaisuus muuttui kohisevaksi aallokoksi, vesi vaihtoi suuntaa ja alkoi nousta. Katselimme, kuinka hitaasti vesi peitteli hiekan aaltoviivat yksi toisensa jälkeen, pärskähteli jälleen kiviin. Meidän oli hyvä.

Minusta tuntuu päivä päivältä paremmalta, siltä kuin olisin herännyt vuosien unesta. Uskon, että meditaatio on auttanut. Odotan iltaista hiljentymistä, uskallan nykyisin kohdata itseni kaikissa tilanteissa sellaisena kuin olen. Yhä harvemmin olen jäänyt kiinni tunteisiin, annan niiden tulla ja kulkea eteenpäin sitten, kun en niitä enää tarvitse. Myös kirjoittaminen auttaa minua ymmärtämään omaa prosessiani, matkani vaihetta. Blogini on toistaiseksi ainoa paikka, jossa voin piilojulkisesti olla avoin valitsemillani tavoin.

Minulla on loputtomasti aikaa ja tarpeeksi mahdollisuuksia, ei ole kiire.

Minä olen se,
että minä olen.

Rakkautta.

Kissailua ja talvivarastoja

Parvekkeella on syksy. Matto tuoksuu haalistuneesti mäntysuovalta, tuuli on puskenut lasien rakosista männyn siemeniä lattialle. Pihlaja notkuu punaisena ja ilma on vain erilainen. En ole pitkään aikaan ollut näin kissana, hakeutunut kerimään lämpöisiin paikkoihin ja hyristellyt laiskuudessa. Kahvikin on kylmää ja pahaa, mutta juon sen silti. Taikamukin pöllö iskee silmää.

Nyt minä olen hereillä, vajaan kolmen tunnin aamupäiväunien jälkeen. Kehoni levon tarve on uskomaton, toivon, että tämä ei enteile pitkän pimeän talven väsymystä. Vakaasti olen laittanut korvavalon harkintaan, sillä toivon pysyväni opiskeluvireisenä läpi loskan ja pakkaskausien. Jos saisin valita, niin pitäisin kesän jatkuvasti, pohjoisen valkeat yöt tekevät vain niin hyvää. Valon tarpeeni on valtava.

En osaa oikein tarttua mihinkään. Haahuan ympäriinsä saamatta tavaroita paikoilleen, en saa tulostettua tarvitsemiani enkä tehtyä graduani. Silti kaikki on hyvin, ei varjoista huutelevaa velvollisuudentuntoa eikä nilkkoja nakertavaa syyllisyyttä. Edes Facebookin uudet vauvauutiset eivät ole saaneet minua tolaltaan, vaan tunnen pelkkää aitoa onnea kaikkien uusien raskauksien ja vauvojen johdosta. Maanantaina lapsuudenystäväni virallisti odotuksensa, eilen ensirakkauteni sai pojan ja tänään jo joskus mainittu teinivuosieni jalkapalloilijaystäväni kertoi uudesta raskaudestaan. Nämä kaikki olen jo tiennyt edeltä, aavistanut statuksien hymyistä, sydämistä ja sanattomista viittaukista. Minulla on vainu. Näiden kahden vuoden aikana olen oppinut lukemaan ihmisiä uudella tavalla, katsomaan sillä silmällä. Nytkin joku minussa kihisee erään läheiseni julkilausumatonta raskautta. Tähän mennessä olen ollut aina oikeassa.

Laitoin miehelleni viestin ja houkuttelin hänet rannalle töiden jälkeen. Tahdon haistella merta, kuvata vettä ja kasveja talven varalle. Haluan kävellä hiekassa, uittaa varpaitani viilenevässä vedessä, ehkä jopa kahlata kivellemme. Vasta huomenna ryhdistäydyn, vaikka minun ei sittenkään tarvitse töihin. Soitto pomolleni toi ylimääräisen vapaapäivän, sillä hän ei tiennyt minne minut laittaisi. Hyvä, koska minulla on jo valmiiksi monta paikkaa, jossa voin olla. Ja niin, huvittavinta lienee kai, että olen ensi viikolla neljä työpäivääni vuorolla, jonka työaika alkaa vasta kahdeksalta. Olen monta viikkoa yrittänyt siirtää rytmiäni siis turhaan, hymyilyttää. Kaikki menee juuri niin kuin pitääkin.

Tämän päivän saldona ja toistaiseksi ainoana saavutuksena pakastettujen punaherukoiden lisäksi talvivarastoissani odottaa nyt monta tuntia afrojumppaa, kotikosmetiikkaa ja pajutöitä kansalaisopistossa, ainoastaan värttinällä kehräämisestä myöhästyin. Surrurrur, sen aika on myöhemmin siis.

Maailmani on kaunis.

Unissakävijä

Eilinen katosi uniin. Yritin nousta 5:30 ja totesin lihasteni huutavan armoa, ei puhettakaan aamu-uinnista. Hieman ihmettelin maailman aikaisuutta ja miehen lähdettyä töihin kömmin takaisin peiton lämpöisyyteen. Muutaman tunnin kuluttua sain itseni siirrettyä yliopistolle tuijottamaan tyhmänä kunnan opetussuunnitelmaa. Päässä ei pyörinyt mitään, halusin vain takaisin kotiin auringon lämmittämään vuoteeseen - uudet kahden tunnin päiväunet. Loppupäivän horrostin, jaksoin tuskin polkea kaupunkiin ja takaisin, tein yksinkertaista ruokaa kovin pitkään. Kahdeksalta vaadin meditaatiota ja sen jälkeen kaaduin sänkyyn takaisin. Tämä aamu tuntuu onneksi erilaiselta, vaikka vieläkin väsyttää.

Toissapäivänä posti toi kirjeen OYS:ta. Loka-marraskuun taitteessa aloitan nenäsumutteet, marraskuun loppupuolella tapahtuu itse koeputkihedelmöitys. Hieman jännittää, eniten ehkä lääkityksen voimakkuus. Inseminaatiot sujuivat todella pienillä Clomifen ja Fostimon -annoksilla, ja kehoni reagoi silti liiankin hyvin lääkkeisiin. Munasoluja kehittyi kolmesta neljään ja niitä jouduttiin punkteeraamaan pois. Pitää vain toivoa, että kaikki sujuu hyvin eikä mitään hyperstimulaatioita synny. Toivottavasti vältyn hurjilta sivuoireiltakin. Eilen soittivat Väestöliitosta ja kysyivät kesäkuisen hoidon tuloksia. Uusista suunnitelmista kuultuaan käskivät pitämään hauskaa ja tekemään kivoja asioita ennen seuraavaa rupeamaa, nauttimaan elämästä. Onko ne hoidot oikeasti niin pahoja?

Ei tästä nyt tule mitään, väsy kirveltää silmissä.
Vielä tänään sallin itseni kulkea onniunissa, huomenna joudun jo töihin.

Kotiin pyöräillessäni minä tunsin jälleen maan

Väsytetyt jäsenet jaksavat tuskin liikuttaa itseään, raukeus on saartanut minut tähän tuoliin, vakosametin upottavaan pehmeyteen. Aamulla kävin toteamassa huonekalujen siirtelyssä aavistamani lihasteni heikentymisen toteen uudistetun uimahallin kuntosalissa. Sarjapainoni olivat nolostuttavan pieniä verraten joskus olleeseen. Hauiksiakin tein neljällä kilolla, ennen rautaa taittui yli puolet enemmän, hoh. Mutta hei, mitä eilen sanoinkaan menneessä elämisestä? Sain itseni salille, ja se on jo paljon. Tein hienoja aloitussarjoja ja minulla oli kivaa, mikä on enemmän. Nyt minulla on loistava olo, se on tärkeintä.

Sali sinänsä oli sympaattinen, pieni huone täynnä hyviä laitteita ja mukavia pappoja, vaikkakin liian vähän lämmittely- ja venyttelytilaa. Katselin ihaillen erästä äitini ikäistä naista, joka oli huikean kovassa kunnossa, minäkin haluan olla, nyt ja sitten kolmenkymmenen vuoden päästä. Väsymättä hän rutisti ja jaksoi, hymyillen säteilevästi muille treenaajille. Ehkä tuolla tulee käytyä jatkossakin, sillä jotain täytyy tehdä. Fyysinen työni loppuu ja keho alkaa ennen pitkää valittaa heikentyneitä lihaksiaan, ja minä todennäköisesti vielä aiemmin lötkähtänyttä olomuotoani.

Joka kerta liikkuessani yritän muistuttaa itseäni siitä, miksi sen lopulta teen. En näyttääkseni hyvältä, vaan voidakseni hyvin. Enää en taivu verenmakuisiin suorituksiin, vain endorfiinihurinaiseen hauskanpitoon. Venytellessäni rakastan jäykistyneitä lihaksiani, silitelen muhkuroita ja ylimääräisiä, kaikkea sitä mitä olen vuosia tahtonut itsestäni poistaa. Rakastan itseäni vetreäksi, vahvaksi ja jaksavaksi. Muulla ei ole väliä. Minun kehoni on jo kaunis, juuri tällaisena kuin se nyt on.

Kotiin pyöräillessäni minä huomasin tuntevani jälleen maan. Kuinka olen kaivannutkaan tuota tunnetta ja kuinka olen saattanut unohtaa sen? Tunsin kasvattavani vahvat juuret syvälle pinnan alle, maa oli lämmin ja sykkivä, tunsin yhteyden. Annoin energian nousta selkäpiitäni ja kuvittelin muuttuvani suunnattomaksi puuksi. Heijasin tuulessa pyöräilyn rytmiin ja hyräilin.

Eilen yliopistolla imin itseeni aulan seinien keltaisuutta, nautin yksityiskohdista ja lumouduin lattialaattojen saumauksen rytmistä. Tämmöinen minä olin ennen ja olen onnellinen huomatessani, että se kaikki on vielä tallella. Minä hymyilen ja hengitän vapaasti, rakastan hiljaa elämää pakahduttavasti, näen kauneuden kaikkialla. Olen saamassa itseni takaisin. Malttamattomana odotan opiskeluiden alkua ja sitä uutta, jonka olen toivottanut tervetulleeksi elämääni. Kaikki muuttuu, ja se on hyvä.

Valoa!

Mistä on meidät tehty?

Aamulla ihmettelin muuttunutta maailmaa. Heräsin sieltä, missä vielä eilen rullasi toimistotuoli. Hain unisena vaatteitani kirjahyllystä ja yritin ymmärtää, että niin kuin rakastankin Muumi-sarjakuvia, niin niitä ei voi vetää jalkaan. Hyvin pieni muutos elämässäni sai minut hetkeksi ihan tolaltaan omassa kodissani, vaikka olin itse ollut siirtämässä huonekaluja ja tavaroita aiemmin. Tiesin, missä mikin on, ja silti kehoni kulki omia teitään, käsittämätöntä.

Huoneiden vaihtohässäkkä sai minut konkreettisesti jälleen muistamaan sen, kuinka helposti ajaudumme vanhojen ajatusrakennelmien mukana. Kuinka jäämme kiinni tunteisiin ja asioihin, jotka ovat joskus olleet jotenkin huolimatta siitä, että nyt on vallan toisin. Olemme ohjelmoineet itseemme satoja automaattisia käyttäytymis- ja ajattelumalleja. Sammutan valot huoneesta lähdettyäni silloinkin kun tiedän, että ne pitäisi jättää päälle. Laitan pyöräilykypärän automaattisesti päähäni ulko-ovella, vaikka olisinkin päättänyt kävellä. Aamuni tuntuu ihan ihmeelliseltä ilman vakinettirumbaani.

Pelkään tilanteissa, joissa olen tottunut pelkäämään, toistaiseksi aina ihan turhaan. Huolehdin, vaikka useimmiten asiat ovat menneet hyvin ihan itsestään. Omat stereotypiani ja ennakkokäsitteeni saavat minut pitämään jotain ihmisryhmää jonkinlaisena ilman, että oikeasti tunnen heistä yhtäkään. Mieleni saa minut usein tuntemaan itseni huonoksi, epäonnistuneeksi tai yksinäiseksi, vaikka näin ei todellisuudessa ole. Itsesuojeluvaistoni laittaa minut ottamaan kahdesta vaihtoehdosta myös sen huonomman huomioon, jotta en pettyisi liikaa. Ajattelen raskaaksi tulemisen olevan vaikeaa ja monesti epäreilua, vaikka en tiedä tulevasta, eikä muiden lisääntymisaikataulujen pitäisi vaikuttaa minun elämääni.

Tarkkailemalla ajatusmallejamme voimme ymmärtää sen, mistä olemme luoneet itsemme ja oman elämämme. Kuinka pitkään annamme lapsuuden kokemusten pitää meitä otteessaan? Milloin olemme valmiit päästämään irti negatiivisista ajatuksistamme, niistä jotka saavat meidät uskomaan ettemme pysty, kelpaa tai voi? Entä jos antaisimme mahdollisuuden, sallisimme elämämiemme täydellistyä haluamallamme tavalla, uskoisimme itseemme ja muutokseen, haaveisiimme. Meidän tulee vain uskaltaa ajatella toisin, luottaa siihen, että kaikki on juuri nyt ja tulevassa mitä parhain.

Tiedän, että minusta tuskin koskaan tulee uutta Idols-tähteä, mutta voin silti jälleen opetella nauttimaan laulamisesta. Liki kahden vuoden jälkeen en ole vieläkään äiti, mutta vuoden päästä voin jo olla. Graduni ei ole valmistunut viidessä vuodessa, mutta puolen vuoden sisällä se on jo tehty. En enää anna mieleni uskotella minulle muuta, viekotella menneeseen ja tehdä asioista hankalampia, kuin ne ovatkaan. Valitsen sen, mitä (aion olla) olen nyt, enkä sitä, mitä olen ollut. Aion elää ja nauttia keskeneräisyydestäni, matkalla olosta ja tästä hetkestä. Hymyän.




Mieti, mitä sanot, ymmärrä, mitä ajattelet.

Hetkiessä uintia ja arkistopuuroa

Tänään minä uin. Venytin uimalakin päähäni ja näytin hassulta. Kiemurtelin speedoihini ja kävelin eläkeläisten lomaan, ohi vesijuoksijoiden ja uimavalvojien, etsin yksinäisen tilan. Astelin portaat matalaan veteen, värähdin sen muistamatonta viileyttä ja upotin kehoni turkoosiin. Kloori kutitti sieraimissa.

Hetkessä olin omassa maailmassani, siinä missä olen vain minä ja hengitys, rytminen liike ja veden vastus. Katselin valon taittumista altaan pohjasta, sukelsin koskettamaan kaakeileiden kultaisia illuusioita, liu'uin ja hymyilin. Kuvittelin itselleni suomupeitteen, kauniin välkehtivän panssarin ja tunsin ikiaikaista yhteyttä johonkin.

Minä vain uin, en kovaa enkä tavoitteellisesti, leikkien. Minulla oli kaikki aika maailmassa. Tunnustelin veden lipumista ohitseni, potkujeni voimaa ja kehoani, se muisti. Välillä suljin silmäni ja kuvittelin seuraavani suurta, kaunista kilpikonnaa, uivani 25 metrin altaita suuremmassa vedessä, rajattomuudessa. Hallin muut käyttäjät ja kaikuva melu katosivat, minun transsini. Tein päivääni rauhan ja onnen.

Tyyneys seurasi minua arkistoihin, kahlasin lukuisia dokumenttejä, luin olleita opetussuunnitelmia ja ihmettelin lukujärjestyksiä. Kansakoulussa tytöt opettelivat vuonna 1959 VIII -luokalla lastenhoitoa ja ruokatavaraoppia, vain pojilla oli biologiaa ja ammattipiirrustusta. Niinkö selvästi kasvatus on ollut sukupuolistavaa tuolloin? Onneksi nykyään maailma on toisenlainen.

Käsinkirjoitetut paperit houkuttelivat tyypittelemään ja personoimaan minulle tuntemattomia nimiä, loin kasvoja ja tapoja, huvittelin. Ihailin mustekynien tasaista jälkeä, ei roiskeita eikä tuhruja. Kunnes iltapäivästä väsyin ja kyllästyin, turruin toistuviin lukuihin enkä ole edes varma, kertovatko ne mitään lopulta. Paperit puuroutuivat byrokraattien vaatimuksiksi, näin vain valtavasti työtä kaikessa. Onneksi tämä vaihe ei ole loputon.

Puhelu pomolleni paljasti, että minun ei tarvitse vielä ensi viikolla töihin, paitsi ehkä yhtenä päivänä. Rytmilläni ei siis ole vielä kiire, tällä vauhdilla ennätän opettaa itseni jälleen olleeseen. Luotan siihen, että aivoni muistavat, olenhan kuusi vuotta herännyt liian varhain. Eilen väsyin jo ennen yhdeksää, se lupaa hyvää. Aamulla lämpömittari piippasi varmat lukemat ovulaatiolle, ehkä ennätimme.

Uutta ja vanhaa - hei sisko, tahdon lentää!

Illalla kaivoin uimapuvun kaapin perimmäisestä nurkasta ja tomutin uimalakkini, pakkasin sievästi pyyhkeen ja pesuaineen odottamaan aamua. Kellon nakuttaessa minua hereille totesin kurkkuni olevan kipeä, käänsin kylkeä ja torkahdin vielä hetkeksi. Aamu-uinnin sijaan pääsin kuitenkin puolta tuntia aiemmin ylös kuin eilen, mikä on jo oikein hyvin.

Yöllä joku salainen prepaidaaja soitti puhelimeeni ja tokkurassa vastattuani hän totesi minun olevan väärän henkilön. Sitten puhelin soi uudestaan, en vastannut. Hetken päästä tuli viesti ja toinenkin - Kuka siel o? Oliko se X? Vaivaantumatta vastaamaan laitoin puhelimen kiinni ja aamulla tarkistin tilanteen: kaksi vastaamatonta puhelua ja yksi tekstari - Haloo? Melkein olisi tehnyt mieli soittaa hänelle takaisin kuudelta ja tapakouluttaa, mutta päätin antaa olla. Eiköhän maailma opeta.

Eilen ovulaatiotestiin ilmestyi kaksi yhtä vahvaa viivaa ja päätimme pidättäytyä tähän päivään. Tänään aamulämpö oli jo kohonnut melkein niihin rajoihin, jotka normaalisti kertovat jo irronneesta munasolusta. Ei ole totta, ajattelin. Toivottavasti kehoni ei kirinyt ohitsemme. Tilanne melkein huvittaa, juuri kun olen pyöritellyt luovuttamisajatuksia päässäni, päättäisi hormonitoimintani ottaa ohjat johtimiinsa ja plupsauttaa munasolun ennen aikojaan kulkuun. Juuri kun olen pohtinut vetovoiman lakia ja yrittänyt päättää siitä, mihin uskon, loistavaa synkronointia.

Niin, olen ennekin todennut kuinka kaikki oli joskus niin selvää. Minun ei tarvinnut kyseenalaistaa maailmankuvaani, uskoani henkiseen kasvuun, värähtelyihin, mestareihin, enkeleihin, magiaan tai vetovoiman lakiinkaan. Minä tiesin, että ne ovat ja toimivat. Keskenemenoni muutti kaiken, tyhjensi kohtuni lisäksi myös uskoni hyvään ja kauniiseen. Tunsin, että universumi jätti minut yksin, enkelit liihottelivat taajuuksissaan ja mestarit omissa korkeuksissaan. Mikään selitys ei vienyt pois kipuani.

Vihasin jumalaa ja itseäni, sitä että hän olisi tahtonut minulle tämän kokemuksen tai sitä, että olisin itse vetänyt sen pelollani puoleeni. Että olisin sielutasolla ennen maahan syntymistäni valinnut kokevani tämän tässä elämässäni, tai että joku menneissä elämistäni estäisi minua saamasta lasta. Vihasin korkeampaa tarkoitusta ja kaiken epäreiluutta. Vihasin niin kovaa, että minun ei enää tarvitse.

Vähitellen olen alkanut rakentaa maailmaani uudestaan, arvioimaan olleita totuuksiani ja toisaalta myös nykyistä epävarmuuttani kaikkeuden rakentumisesta. Pidän tästä tilasta, siitä että kaikki elää ja muuttuu, totuuteni eivät ole pysyviä eivätkä ehdottomia. Voin itse uudelleen valita sen, mihin uskon, millaisen maailman luon ajatuksillani itselleni. Pitkästä aikaa koen olevani matkalla, avautumassa jälleen elämälle. Hei sisko, tahtoisin lentää!



Vanhasta blogistani löysin runoni kolmen vuoden takaa. Ehkä se sopii tähän.

Tulkaa Atlantiksen sisaret
uidaan menneille maille
kuljetaan tuosta portista
niin kuin ennen
minun maljani on täysi
minun mieleni teidän pukunne
hopeisten kylkienne loimu
hiusteni välkkeessä

Tulkaa Atlantiksen sisaret
uidaan kilpaa kotiin
katsotaan unia
ajan annettua periksi
lintujen lennettyä lahtien yli
auringon noustua rintojenne takaa
ei ole muulla väliä
ykseydessä pyhän laulu.

Tulkaa Atlantiksen sisaret
rakennetaan linnoja metsiin
on aika pukea vaatteet ylle
jakaantua kaikkialle
kutsua kelloin kauhut
viedä pelot, tuoda mesi
ei ole mitään
mitä emme saata
sillä meidän on elämä.

Korvavaloa ja aamukankeutta

Tämä aamu on hiljaista hyrinää, laiskoja liikkeitä, kardemummakahvia, ajatuksia siitä mitä olisi hyvä tehdä. Olisi hyvä, jos zumbaisin hieman itsekseni tai jos menisin uimaan uudelleen avattuun lähihalliini. Olisi vielä parempi, jos nyt heti soittaisin opetusviraston tädille gradumateriaaleista, ja olisi ihan loistavaa, jos polkisin yliopistolle ja tekisin vimmatusti lopputyötäni koko päivän. Mutta tässäkin on oikein hyvä, sohvan maanvärisessä sylissä, naapurin imurin kolinassa, onnellisessa kotoisuudessani ja puoliunissani.

Eilinen juoksu painaa hieman jaloissa, joten siirrän treenailut huomiseen. Keskiviikkoisin ensimmäinen vesijumppakin on jo 6.30, mikä loistavin syy saada itsensä aiemmin vuoteesta ylös. Edelleen pyrin heräämään viimeistään seitsemältä, mutta tänäänkin olisin voinut kaivautua peittooni vielä pitkäksi aikaa. Iltaisin väsyn aikaisin ja eilisessä meditaatiossa livahdin unen rajapintaan ennen aikojani. Huomenna on pakko kampeutua ylös aiemmin, maanantai ja 5:15 lähenee kurjaa vauhtia. Tämä huvittaa minua suuresti; aikaiset herätykset eivät ole juuri koskaan olleet minulle ongelma. Tässä minä istun ja valitan, aivan kuten ne jotkut FB:n statuksissaan, ne keitä minä mielessäni kehotin aikuistumaan. Hah, asiat palaavat luoksesi, niinkuin sanotaan.

Niin myös korvavalohoito. Taannoin yritin etsiä siitä netistä tietoa terapeuttini hehkuttaessa laitteen toimivuutta jollain asiakkaallaan ja tutkimustulosten luvatessa hyvää. Google ei silloin löytänyt aiheesta mitään ja unohdin koko jutun, kunnes eilen törmäsin vekottimeen uudestaan. Koska talven pimeys on minulle ihan diagnosoitukin ongelma, niin olen valmis kokeilemaan liki kaikkea kaamosväsymyksen taltuttajia ja kiinnostuin suuresti tästäkin. Kirkasvalolamppu on ihan ok, joskin sen edessä pitäisi nököttää pari tuntia puolen metrin etäisyydellä. Korvavalolle riittäisi 6-12 minuuttia päiväannokseksi ja laite näyttää mp3-soittimelta. Sitä voisi siis käyttää vaikka lenkillä. Toisaalta härpäkettä on tietääkseni tutkittu vain yksi talvi ja jotenkin ajatus aivojen valaisemisesta epäilyttää luontaisesti. Voiko siitä olla jotain haittaa? 185 euroa on myös aika paljon mutta maksettavissa väsyttömästä talvesta. Hmm. 

Enää en voi vitkuttaa itseäni pidempään, on noustava ja soitettava, hipsittävä yliopiston kirjastoon, muistettava miksi minä tämän kaiken teen. Vielä jokusen kymmentä sivua ja sitten olen vapaa. 

Haluja ja haaveita

Aamupäivällä pyöräilin verovirastoon kauneinta reittiä, ylitin monia siltoja ja poljin rantoja. Katselin elokuisia ihmisiä. Kaikki muut paitsi minä tuntuvat lisääntyneen, vaikka eihän se niin ole. Oma katse vain poimii perheelliset ja pyöreävatsaiset, vaunuja työntävät ihmiset ja lastenvaateliikkeet. Yhtäkkiä tästä kaupungista on tullut lasten maailma, äitiyttä siellä ja tarvikkeita tuolla. Muuttaessani tänne minä vielä bongailin hyvän- ja kiinnostavan näköisiä ihmisiä, potentiaalisia treffiseuralaisia.

Kuusi kulunutta vuotta ovat tehneet minusta vanhan, wannabe-vanhemman joka pohtii asunto- ja sijoituslainoja, hedelmöityshoitoja ja veroja opiskelijarientojen sijaan. Vaikka kuinka houkuttelen kampaajaa leikkaamaan minulle nuorekkaan rokkitukan tai puen ylle trendikkäimmät vaatteeni, haen opiskelijakorttiin tarran ja naamioin itseni elämään jälleen samannäköistä elämää kuin tänne tullessani, pitää historiani minua otteessaan. Maailmassa on enemmän syvyyttä, velvoitteita, valintoja, mahdollisuuksia ja tunteita kuin osasin 25-vuotiaana arvatakaan, vaikka olin tuolloin niin kypsää ja elämänviisasta, henkisesti kehittynyttä yksilöä. Ja näin on hyvä. En kaipaa nuoruuttani ja hölmöjä ratkaisujani, mutta haaveksin huolettomuudesta.

Katselen vastaan pyöräileviä parikymppisiä ajatellen, että he eivät vielä tiedä, mikä heitä odottaa. Tuossa iässä koin pystyväni ja selviäväni ihan kaikesta, ei ollut rajoja eikä epäonnistumisen pelkoa. Usko itseen oli väkevä ja vankka, kaikkivoipaisuuden jumaluus siivitti askeleitani. Aina välillä saan itseni edelleen samaan lentoon ja yleensä asiat onnistuvatkin, minulla on avioliitto, asunto ja vakaa elämä - kaikki mistä haavelinkin. Olen terve ja turvassa, rakastettu ja onnellinen, elämäni on hallussa. Mutta minulla ei ole lasta.

Istuessani verotoimiston aulassa odottamassa vuoroani minä seurasin erästä äitä lapsineen. Älä mene sinne, älä koske siihen, istu nyt nätisti aloillasi - imperatiivit kuiskaantuivat korviini. Kadulla mies maanitteli jalkakäytävällä istuvaa poikaansa jatkamaan matkaa, ja minä mietin, olenko sittenkään tosissani? Haluanko minä tätä todella, tulla äidiksi, vanhemmaksi, kasvattajaksi? Olenko vain luonut tahdon mielessäni, manipuloinut itseeni ajatuksen rakkaudesta olemattomaan lapseeni? Sitten se olisi siinä, jatkuvasti ja vuositolkulla, sitomassa, vaatimassa, olemassa. Ajatus haluni vahvuudesta hämmensi mieleni tyhjäksi.

Reilu kaksi vuotta sitten minä erosin miehestäni siksi, että hän ei halunnut lapsia. Heittäydyin tyhjään ja aloin rakentamaan uutta tulevaisuuttani alusta, etsimään keinoja antaa lapsen tulla elämääni. Miehen ja lapsen välillä oli helppo valita, kipeää, mutta helppoa. Ja kun hän ilmoittikin sittenkin tahtovansa minut ja vauvan, ei onnellisuudella ollut rajaa. Olin varma siitä, että kaikki sujuu yhtä helposti kuin muillakin.

Ja nyt leikittelen luovuttamisen ajatuksella. Liki kaksi vuotta universumilla on ollut aikaa antaa meille lapsi, olen kantanut haavettani paljon tuota pidempään, ajatellut ja uskonut äitiyteeni itseselvästi puolet elämästäni. Olen rakentanut identiteettiäni sen varaan, ostanut asunnon jossa on yksi ylimääräinen huone, käyttänyt käytännössä tonneja rahaa tämän unelman toteutumiseksi. Koska on oikea aika antaa periksi, lakasta uskomasta ja yrittämästä? Miten pitkälle pitää jaksaa venyä? Mitä sitten, jos toivoo ja toivoo ja toivoo eikä lasta saa? Niin, mitä sitten? Missä vaiheessa sopetuu ja alkaa elää elämäänsä ilman mahdollisuuden mahdollisuutta? Tyytyy siihen mitä on ja jatkaa eteenpäin?

En tiedä.
Mutta en luovuta vielä.
Hän saa tulla niin pitkään, kuin minussa munasoluja irtoaa.

Tässä vaiheessa on vain jo ajateltava kaikkia mahdollisuuksia ja mahdottomuuksia, valittava se mihin uskoo. Ja mitä uskoo vetävänsä puoleensa.

Kotiompelijattaren allergia ja muusta riitelyä

Kolme väsynyttä päivää tainnuttavat mielen sanattomuuteen, ommellessani vaivun omiin maailmoihini tasaisen surinan tuutulauluista. Teen paitaa kirpputorilta löytämästäni miesten paitapuserosta ja yhdestä yöpaidasta. Pyrin eleganttiin prinssilookiin, mutta tekele näyttää yltiöromanttiselta härpäkkeeltä tässä vaiheessa ja omien virheiden ratkominen nostaa verenpainetta. Ehkä olisi pitänyt valita se jämäkkä harmaa pienten ruusujen sijasta. No, eiköhän tällekin oma käyttönsä löydy, jospa lyhyet hiukseni pelastavat kokonaisuuden.

Niin, väsymys. Opettelen jälleen kelloihin, viimeinen työviikkoni viiden herätyksin lähenee vauhdilla. Enää kaksi tuntia kirittävänä, toivottavasti heinät lakkaavat kukkimasta siihen mennessä ja yksi uupumuksen aiheuttaja helpottuu. Koko keho laittaan hanttiin allergeenejä vastaan, jäsenet tuntuvat lyijyisiltä ja pää tyhjältä. Vuosi sitten hoidin allergiani akupunktiolla ja pärjäsin lääkkeittä koko kesän. Nyt tuohon ei ole varaa, mikä on harmi. Länsimainen lääketiede pyrkii liian usein poistamaan pelkän oireen puuttumatta kokonaisuuteen. Vain kerran on lääkäri kysynyt minulta vointiani huomattuaan keskenmenon potilaskertomuksestani. Ihanalla naisella oli aikaa ja taitoa nähdä oireitani syvemmälle ja vaikka silloinkin sain kolotusteni mukaisen hoidon, tuli minulle tunne siitä, että hän välittää minusta, ei ainoastaan oireistani.

Torstaina riitelimme mieheni kanssa. Yksi väärin ajoitettu vitsiksi tarkoittava lausahdus ja KABOOM! Minä räjähdin, varoittamatta. Ystävät pitävät meitä sinä ärsyttävän söpönä parina, joka kuhertelee ja pussailee nolostuttavasti muiden läsnäollessa viiden vuoden jälkeenkin. Kävelemme käsi kädessä kaikkialle kuin vastarakastuneet. Eräs kysyi minulta taannoin, että emmekö me koskaan riitele. Kyllä, kyllä me riitelemme, mutta varsin harvoin, ehkä kerran puolessa vuodessa. Melkoinen saavutus minulle, joka nuorempana olin kuulu tuulella käyvästä temperamentistani ja äkkipikaisuudestani.

Vuosien myötä olen lauhtunut, oppinut käsittlemään tunteitani ja tullut tietoiseksi tavoistani riidellä. Kumppanini ovat opettaneet minulle paljon ja vaikuttavat suoraan torailun tarpeen määrään, mutta suurin oivallukseni  tapahtui huomatessani, kuinka toistin itse vanhempieni malleja myös tässä. Isäni pakeni huoneesta sanottuaan mielipiteensä ja äitini nalkutti jatkuvasti, kamala yhdistelmä höystettynä terävällä kielellä ja navanalusiskuilla. Jostain naisten lehdestä rakentavasta riitelystä luettuani totesin, että en tahtoisi kohdata kiukkusta itseäni ja päätin muuttua. Onneksi, sillä oma ja kumppanieni elämä helpottui.

Nykyisessä suhteessani kohtasin ensimmäistä kertaa vetäytyvän mököttäjän, joka onneksi on avoin huomaamaan myös itsessään epätoimivat toimintamallit ja muuttamaan niitä. Mököttäjän hiljainen valta on raastavaa, pelottavaa ja ahdistavaakin. Alkuun olin paniikissa hänen äänettömästä vetäytymisestään omiin maailmoihinsa. Eikö se rakasta enää? Haluaako se erota? Meninkö liian pitkälle? Kun on tottunut huutamaan suoraa huutoa kaiken ja vähän ylimääräsitäkin ulos, niin moinen hämmentää. Onneksi mieheni ymmärsi, että tilannetta on mahdotonta avata ilman keskusteluyhteyttä ja opetteli puhumaan.

Riitamme eivät siis ole pahoja enää ja monesti mitä turhimpia väärinymmärryksiä, kuten viimeinenkin. Tarpeeksi huonolla tuulella ollessaan vain haluaa pitää kiinni ärtymyksestä ja antaa mennä, kiukutella koko tunteen edestä. Koen sen olevan tarpeenkin toisinaan, viilipyttymäinen mieheni ei vain tahdo aina ymmärtää tuiskahduksiani. Hänen lapsuudessaan riidat olivat paha juttu, meillä taas huudettiin päivittäin. Onneksi olemme löytäneet oman sävelemme ja rytmimme tähänkin. Suhdesoppa-sivustolta voi lukea lisää parisuhteesta ja riitelystä, suosittelen.

Tänään suuntaan kamerani kanssa lakastuvien kukkien puutarhaan. Ehkä siellä on vieä jotain jäljella minua varten. Illalla leivotaan sämpylöitä.

Merestä, hetkestä, minästä ja matkasta.

Aamulla kävelin meren ääreen, seurasin sähkölinjaa ja oikaisin junaradan ylitse, kuljin tuttuja pyöräteitä tyhjälle rannalle. Hiljalleen alan tuntea kuuluvani tähän kaupunkiin, mutta se tapahtuu varkain, huomaamattani tutut tiet ja kolkat alkavat pehmittää minua. Ne muuttuvat paikoiksi, tiloiksi joissa minulle on tapahtunut jotain, joita minä olen elänyt ja kokenut. Rannalla katselin harmaata merta, aallonmurtajiin hajoavia valkohuippuja, kuuntelin lokkien laulua ja olin taas pieni.

Niin pitkään kun saatan muistaa olen pitänyt rannoista ja satamista, auringon lämmittämien mäntyjen tuoksusta, sata vuotta sitten poltetun tervan sitkeästä tuoksusta, meren hengityksestä. Isäni sylissä minä haistelin tupakkaa ja kalanperkeitä karkeaa takkia vasten, uitin laivaa, jonka hän rakensi rannalle huuhtoutuneesta styroksista ja sileäksi hioutuneista lasin palasista. Kuinka lapset elävätkään niin paljon hetkessä. Ja kuinka me kasvamme pois tuosta tilasta?

Meille opetetaan jo varhain miten meidän tulee muuttua kelvataksemme muiden ihmisten joukkoon. Pitää oppia tiettyjä taitoja ja käyttäytymismalleja, kasvamme erilaisten arviontimallien varjossa kymmeniä vuosia. Koulussa meidän tulee oppia tietyt asiat tietyssä tahdissa, muuten olemme huonoja. Ja jos opimme nopeammin, olemme liian hyviä ja leimaudumme ikätovereidemme silmissä. Keskivertoina hukumme massaan, menemme joukon mukana ja reagoimme sen hienovaraisiin vaateisiin - nopeaa omaksumme tietyn oikean tavan elää, sopeutamme itsemme toistemme normeihin ja arvoihin.

Minä lakkasin laulamasta kolmannella luokalla, kun ensimmäinen musiikinnumeroni oli seitsemän - vaikenin häpeästä. Kasilla pääsi koulun kuoroon, jossa liki kaikki muut tytöt olivat. Yläasteella minä ja ystäväni valitimme rehtorille asti siitä, että meidät siirrettiin matematiikassa edistyneempien ryhmään, sinne niiden nörttien, outojen hikareiden ja epäcoolien ihmisten sekaan. Kun ne kaikki, jotka olivat jotain, olivat siinä toisessa ryhmässä. Kaikki sosiaalisesti arvostetut siis, jossa meidänkin olisi pitänyt olla.

Ensimmäiseltä luokalta lähtien opin nopeasti, että parhaansa yrittäminen ei riitä, ei meidän perheessämme. Kahdeksan ja puoli ei ollut yhdeksän, ei yhdeksän miinuskaan. Samaa vahvistivat myöhemmin mielestäni täydelliset, kauniit, suositut ja ihanat parhaat ystäväni, yli yhdeksän keskiarvon suorittajat. Ballerina laihdutti jatkuvasti, jalkapalloilija teki itsestään kympin arvosanojen lisäksi sosiaalisesti hölmön blondin kuuluakseen joukkoon ja kolmas laihdutti itsensä alipainoon ja rankaisi vain yhdeksikön epäonnistumisistaan itseään viiltelemällä. Ja minä räpiköin vieressä, yritin olla laiha ollakseni kaunis, yritin olla kiitettävä kuuluakseni joukkoon, saadakseni tunnustustusta. Olinkin, mutta samalla opin vihaamaan itseäni, tai oikeammin kadotin todellisen minäni sosiaalisten ja omien vaateideni verkkoon.

Kesti pitkään löytää itsensä jälleen, sen minuuden joka on ja pysyy kuin aallonmurtaja keskellä merta. Se murtaja on siinä sittenkin, vaikka meri katoaisi, se on siitä huolimatta näkeekö sen kukaan. Se ei maalaa itseään punaiseksi jotta sointuisi majakkaan, ei ala laulaa lokkien lauluja kuuluakseen joukkoon. Se on omaa vankkaa harmauttaan, sallii veden tulla ja mennä, huuhtoa, hyväillä ja myrskytä.

Tunteemme ovat vain tunteitamme, ne eivät ole minämme. Ajatukset ovat omiamme, mutta nekään emme ole minä. Nämä kaikki ovat osa sitä prosessia, jossa me kuvittelemme luovamme itsemme, matriisia, jota kudomme ympärillemme. Siitä vain pieni osa heijastelee todellisuutta. Ajatus siitä, että elämäni ei ole täydellistä lapsettomana on harhaa, jota uskottelen itselleni. Ja sitä on vaikea myöntää, sillä niin pitkään olen kaivannut ja haaveillut, tuntenut olevani vajaa ilman lasta. Mutta en minä ole. Elämäni on hyvää ja arvokasta juuri tällaisena kuin se on, minulla on oikeus nauttia tästä kaikesta. Lapsi tekisi siitä erilaista, toisella tavalla täydellistä ja onnellista, mutta se ei vie pois sitä faktaa, että juuri näin on oikein hyvä.

Jonain hetkenä, kokeile sulkea silmäsi ja hengitä kuin meri. Yritä olla ajattelematta mitään, aisti itsesi kehossasi, tunnustele. Sitten ajattele jotain, vaikka ilmassa lentävää lokkia, ja siirrä ajatus pois. Huomaatko, sinä olet edelleen olemassa ilman tuota ajatusta. 


Seuraavaksi ajattele jotain ikävää, pelkää vaikka lokin puolesta. Huomaatko, voit kuvitella ja luoda pelon tunteen tyhjästä, lokilla ei oikeasti ole hätää. Näin on useimpien pelkojemme kanssa - ne ovat harhaa. 

Tunnista tunteesi ja minuutesi, valitse olevasi tabula rasa - tyhjä taulu. Täytä se sillä, mitä sinä oikeasti olet, ihanuudella, kauneudella ja täydellisyydellä. Ympäröi itsesi sillä, mitä haluat elämääsi - ilolla, valolla, rakkaudella, siunauksella, tasapainolla ja hedelmällisyydellä, esimerkiksi. Päästä irti menneestä, tunnelastista jota olet vaalinut ja raahannut varjossasi, uskalla ajatella toisin, muuttaa elämääsi. Kokeile, et menetä mitään. Välillä on tarpeen hypätä tyhjyyteen.

Ja voit myös rauhassa ajatella ja nähdä maailman toisin kuin minä. Tämä kaikki on omaa prossiani, pyrkimystäni tasapainoon ja hyväksyntään elämäni kanssa, ei yksi totuus, vaan matkani vaihe. Tässä minä olen nyt.

Hyvinvointia ja pihtausta

Sateen ääneen on hyvä herätä silloin, kun ei ole välttämättömyys lähteä ulos. Voi venytellä pitkään sängyssä, nukahtaa vielä viideksi minuutiksi yhä uudestaan, haaveilla ja palata yön unikuviin. Olemme mieheni kanssa ottaneet iltatavaksemme yhteisen meditaatohetken ennen unta, ja nautin siitä. Vartin hiljentyminen tekee ihmeitä, nukahdan ja nukun paremmin, stressaan vähemmän ja jaamme mieheni kanssa jotain uutta. Hän on kanssani hiljaisuudessa, hengityksen virrassa, samassa syvässä hetkessä. Me olemme me, emme minä ja hän, vaan me, yksi. Aloitimme kymmenestä minuutista ja tarkoitus on pidentää puoleen tuntiin. Aika tuntuu useimmiten yllättävän lyhyeltä. Jos joku kiinnostui, esimerkiksi täältä voi katsoa aloitusohjeita ja täältä tai täältä lisätietoa.

Kesän projetkina meillä on mieheni kanssa ollut säästäväisyys, elämän yksinkertaistaminen ja hyvinvointi. Siirtyessäni työelämästä opiskelijaksi tarkoittaa se myös tulojemme vähentymistä yhden palkan verran, mikäli en saa mistään mitään tukia. Omat tukikuukauteni olen käyttänyt aikoja sitten ja uusia en saa ennen kuin valmistun taidekasvattajaksi. Mahdollisesti saattaisin saada aikuiskoulutusrahaa, mutta sekään ei ole vielä selvillä. Gradumotivaatio on siis ollut tavallsita korkeammalla viime aikoina, mutta tarvitsen opinnäytteen käsistäpäästämiseen vielä lisää aikaa.

Niinpä olemme opetelleet jälleen budjetoimaan ja kirjaaman menomme sentilleen, vertailemaan kilohintoja ja kauppoja, ostamaan sesongista ja tekemään itse. Perusjuttuja useimmalle, mutta kahden lapsettoman ja työssäkäyvän yksikössämme olemme olleet asemassa, jolloin ostoskoriin on voinut poimia mitä mieli tekee ja ulkonankin on syöty enemmän kuin tarpeeksi. Pikalounaat ovat vaihtuneet yhteisiin kokkaustuokioihin ja töihin otettaviin eväisiin, hierojalla ja hoidoissa käynnit vastavuoroiseen toistemme lihasten pehmitykseen ja vaatekaupat huutonettiin, itsetehtyihin luomuksiin ja tuunauksiin. Tietysti tämä kaikki vie enemmän aikaa, mutta tuo aika on ollut hyväksi meille, pois kaikesta turhasta - television edessä vatkumisesta tai netissä notkumisesta.

Parisuhteemme voi hyvin, kuten me molemmat. Teemme enemmän yhdessä, puhumme ja olemme läsnä, niin itsellemme kuin toisillemmekin. Tiedämme mitä syömme, lisäaineet ovat vähentyneet radikaalisti ja yllättäin myös kuukautiskipuni olivat hämmentävän vähäiset tässä kierrossa. Tämä prosessi on opettanut meitä tunnistamaan kulutustottumustemme lisäksi myös keinotekoisia mielitekojamme, näyttänyt meille sitä mikä oikeasti elämässä on tärkeää. Onni ei löydy materiasta, se löytyy sisältämme - vanha totuus, joka on hyvä muistaa aina uudestaan.

Kotimetsäni on märkyydestä tumma, mäntyjen rugot syvää hunajaa. Uudet sadevaatteet odottavat ensikäyttöään, kun on tarpeeksi pieni voi löytää lastenosastolta vaaleanpunaisia ja vihreitä sadepilviä ylleen, täydellinen päivä odottaa. 

Pieniä sanoja syksystä

Pihlajan marjat punertavat jo hieman, niiden oranssi sävy houkuttaa syksyyn ja muistuttaa ruskasta. Syksyisin mielenmaisemani löytyy pohjoisesta, sieltä mistä maa punertuu kultaisten lehtien alta. Tai keskeltä Pohjanmaata, keltaisten peltojen yllä leuhuvasta usvasta.

Täällä minulla ei ole otetta syksyyn, liian monta vuotta on mennyt pelätessä mustan loskaisen pimeän tuloa ja valmistautuessa talven synkkyyteen - loputtomaan väsymykseen ja masennukseen. Ja siihen, että on jaksettava - herättävä viideltä, lähdettävä robotiksi töihin ja ulos säällä kuin säällä. Olen niin kiitollinen, että tuo on vihdoin ohi, ainakin enimmäkseen. Ehkä käyn välillä töissä, ehkä minun ei tarvitse. Aika näyttää, mutta elokuun puolivälissä on viimeinen viikkoni kuukausiin tuossa työpaikassa ja sitten olen vapaa. Vaikka tiedänkin opiskelun olevan rankkaa ja kuluttavaa myös, työtä jota tehdään 24/7 ainakin hetkittäin, niin se on jotain mitä haluan. Olen matkalla kohti yhtä unelmaani, sen myötä kohti muitakin. Olen sallinut korkeimman parhaan tulla elämääni, olen raivannut tilaa uudelle. Kyllä asiat järjestyvät.

Odotan myös uusien ystävien löytämistä. Tässä iässä tutustuminen on jokseenkin hankalaa kun oma elinpiiri on jo vakiintunut ja ei tiedä mistä etsiä. Netissä olen törmännyt muutamaan hurmaavaan ihmiseen, jotka ovat jääneet elämääni, mutta muuten en ole onnistunut tässä kaupungissa rakentamaan kovin pysyviä ihmissuhteita. Kaiholla olen muistellut opiskeluaikojani ja ystävystymisen mutkattomuutta, toivon sen olevan sitä täälläkin.

Syksy on kuoleman ja sisäänpäinkäänytmisen aikaa, ehkä juuri siksi minä kaipaan läheisiäni juuri nyt tavallista enemmän. Ja uneksun kuoleman unia vanhemmistani, käsittelen omaa menettämisen pelkoani. Isälläni epäiltiin alkukesästä syöpää, mutta onneksi kaikki on kunnossa. Tuo episodi kuitenkin muistutti meitä kaikkia elämän rajallisuudesta ja laittoi monien tärkeysjärjestykset uusiksi. Rakastakaa läheisiänne, vielä kun he ovat siinä. Rakastakaa niin, että he tietävät sen. Ja rakastakaa itseänne ensimmäisenä, pitäkää hyvänä oikealla ravinnolla ja hellikää mukavilla asioilla. Nauttikaa. Pyrkikää kohti unelmianne, ne ovat mahdolliset saavuttaa. Herätkää.

Vielä täällä

Märkä metsä helisee parvekelasien takana, vihreys kasvaa verkkokalvoille ja tyynnyttää. Hengitän kosteaa raikkautta ja havun tuoksua enkä malta hakea sisältä lisää vaatetta, vaikka palelen. Tässä on nyt hyvä.

Kohdussani ei kasva kukaan. Kolme inseminaatiohoitoa ei tuottanut toivottua tulosta ja odottelemme syksyn koeputkimahdollisuuksia. Ympärilläni vatsat sen sijaan pyöristyvät, viikonloppuna sain kuulla neljän tuttavani olevan raskaana. Enää en tiedä, mitä tuntea. Olen mitä onnellisin ystävieni raskauksista, mutta välillä haluaisin olla itse kertomassa kauniita uutisia. Ehkä kadehdin, enemmän kaipaan. Välillä itkustani ei tule loppua niinä päivinä kun raskaustesteihin ilmestyy vain yksi viiva, välillä en mahdu vihaani kuukautiskipujen lamaannuttaessa minut tekemättömyyteen. Mutta enimmäkseen minä vain elän ja yritän hyväksyä, tehdä kaiken minkä voin auttaakseni kehoni mahdollisuuksia.

On hämmentävää, kuinka paljon toiset joutuvat tekemään ja kokemaan matkalla vanhemmuuteen toisten tullessa äideiksi ja isiksi puolihuolimattomasti ja vahingossa. Kai kaikella on tarkoituksensa. Onneksi ihmeistäkin saa kuulla, vielä en ole lakannut uskomasta meidän vuoroomme, vaikka toisinaan haluan luovuttaa. Välillä ajattelen sitä vapautta, jonka tästä haaveesta luopuminen meille toisi. Ei kehon lämpötilojen mittauksia, ei kuppiin pissaamisia, ei taktikoituja seksipäiviä eikä ruokavaliohuomioita sen varalta, että saattaisin olla raskaana. Ei kipuilua, itkuja, katkeruuksia eikä sitä todellisuutta, että vuoden ja yhdeksän kuukauden jälkeenkään en ole raskaana. Tällä hetkellä suurin tavoitteeni on löytää tasapaino lapsettomuuden ja lapsihaaveiden välillä, oppia hyväksymään vallitseva tilanne ja rakastaa sitä, jopa nauttiakin siitä, kiittää.

Sillä onhan meillä paljon hyvää. Meillä on ihana ja hyvinvoiva parisuhde, meillä on vapaus omaan rytmiimme ja harrastuksiimme, meillä on aikaa itsellemme ja toisillemme. Ja minulla on aikaa opiskella, saattaa loppuun aloittamani ja aloittaa syksyllä taito- ja taidepainotteisena luokanopettajaopiskelijana. Kävin tänään haiselemassa ilmaa campuksella, kopistelin käytävillä ja yritin löytää jonkun vastaamaan kysymyksiini hyväksiluettavista opinnoista. Ylpeänä itsestäni kuljin käytäviä ja hymyilin vastaantuleville. Olen vihdoin onnistunut muuttamaan elämääni kohti niitä haaveita, jonne joskus olin jo menossa. Ei enää työtä, jossa voin huonosti, uusia mahdollisuuksia ja ystävyyksiä. Pitkästä aikaa odotan syksyä ja pimeneviä iltoja, räntäsateita ja pakkasia. Sillä enää minun ei ole pakko. Kiitos!