Perimmäisyyksiä

Aina välillä minä lumoudun niin, että sekoitan sen rakastumiseksi. Vai onko niillä eroa, loppujen lopuksi? Ne hetket saavat minut kuitenkin toivomaan, että minulla olisi blogi, johon voisi kirjoittaa ihan mitä tahansa ja olla mitä tahansa ilman elämää ohjaavaa määrettä. Olen asettanut itselleni rajat puhua lapsettoman sanoja, vaikka se on vain osa minua. Eikä välttämättä edes kovin pysyvä osa, joskin kipeän suuri ja liian vahva.

Tiedättekö, tämä on sadas päivitykseni. Nyt mennään jo kolminumeroisissa luvuissa, paluuta ei enää ole. Minä olen se nainen, joka kirjoittaa vuodesta toiseen lapsetonta elämäänsä ylös. Nainen, en tyttö enää. Se lakkasin olemasta ensimmäisen raskauteni jälkeen.

Minä pelkään uutta raskautta. Siihen ei ole paljon lisättävää eikä selitettävää. Jos se tapahtuu, niin en voi enää hallita mitään, minun täytyy vain uskoa ja luottaa ja hengittää. Ja siltikin voi sattua mitä tahansa. Voi tulla hematooma ja olla tulematta. Voi tulla niin suuri kipu ennen aikojaan, että hengitys muuttuu katkonaiseksi ja haukon ilmaa. Voi olla, että elämä sisälläni on poissa yhtä maagisesti kuin se syntyikin. Enkä minä sitten enää ole nainen, jonka sisällä kasvaa alien. Tai ihminen, niinkuin itse sanoisin.

Mutta voi olla, että kaikki menee aivan toisin. Ja että yhdeksän kuukauden päästä minä liekuttaisin kauneinta lasta sylissäni ja laulaisin omia laulujani matalalta, korkealta en osaa. Minun lauluni ovat aina hyrinää vailla heliseviä sanoja. Ne ovat enemmän ikiroutaa ja pohjakallioita kuin vuoripuroja tai jääpuikkoja, mutta silti minä niillä rakastan.

Tänä aamuna mietin sitä, kuinka sietämätöntä elämä oikeasti onkaan. Siksi me olemme keksineet omia järjestelmiämme siitä selviämiseen. Toiset tarvitsevat tiukemmat rajat kuin toiset, ja harva todella ymmärtää miten joku toinen voi elää eri tavoin kuin itse. Mutta jos haparoi järjestelmien rajamailla, poimii jotain jostain ja toisesta toista on pakko analysoida.

Silloin kun minä olin muuttanut tähän kaupunkiin annoin itselleni luvan luoda sellaisen maailman, jonka halusin. Ja minä rakastin sitä maailmaa, jossa kaikki oli mahdollista. Siinä oli keijuja ja menninkäisiä ja haltijoita ja kaikessa oma voimansa. Minä olin kiinni maassa tavalla jota en ole ollut vähään aikaan. Ja aina pohjoisessa minä näin asioita, kuljin seitoja reiteilläni ja uskoin tietäväni jotain enemmän kuin muut. Mutta en minä tiennyt enempää, vain eri tavalla. Siitä kai tässä kaikessa on kyse.

Ja olen miettinyt onko lapsettomuudesta tullut uusi elämän määreeni. Pitäsikö lakata jälleen käyttämästä sitä sanaa, jota ehkä vuosi sitten vielä vastustin. Olenko antanut symbolisesti periksi? Onko lapsettomuus minun Voldemortini? Miten iso on mielen mahti? Öisin minä vuoraan itseni lämmöllä ja katselen taivaiden kansia niin pitkään että on pakko lopettaa. Etsin vastausta liian suuriin asioihin. Mikä on minun mielessäni ja mikä on totuus, vai onko niilläkään eroa? Mistä ihmeessä tässä kaikessa on kyse? Saanko ihan itse valita?

Päästä meidät pahasta

Kamala viimenen kouluviikko on ohitse ja minä olen vapaa hetken. Tai kuvittelen olevani. Tänä aamuna heräsin uskottuun kiireettömyyteeni ja törmäsin ajatuksiini, niihin joilla ei ole ollut tilaa sanoa totuuksiaan aikoihin. Sormet liisterissä olen tehnyt kollaaseja, sommitellut paperisilpusta kuvia pahville ja miettinyt vain rytmejä ja värejä. Olen istunut tuntikausia riimittelemässä tarinaa prinsessasta, joka seikkaili merillä ystävineen. Enkä enää vihaa loppusointuja, kuuden sivun jälkeen ei voi. Olen makustellut sanojen kulkua, hakemalla hakenut alku- ja loppusointuja ja kaikkea siitä välistä. Olen kirjoittanut romaneista ja romaaneista, eikä minuun ole mahtunut muuta. Ja sen on ollut ehkä hyvä.

Mutta tänä aamuna minä ajattelin taas. Totesin, että on hetkiä jotka muuttavat kaiken elämässä. Ohikiitäviä pyyhkäisyjä, jonka jälkeen mikään ei ole kuin ennen. Toiset ovat omia valintoja, toiset Universumin. Ja niitä on yllättävän paljon, vaikka monesti muistamme vain kauneimmat ja kauheimmat. Minun elämäni on muuttunut jokaisen positiivisen raskaustestin jälkeen, minusta on tullut aina uuden lapsen äiti siinä silmän räpäyksessä kun kaksi viivaa on täyttänyt näytön. Ja jokaisessa keskenmenossa minusta on tullut kuolleiden lasten äiti. Eikä se voi olla muuttamatta ihmistä, mitenkään. En vielä ole ihan selvillä siitä, mitä tämä prosessi tekee minulle, mutta koen vanhentuneeni. Ihmiset pitävät mielestäni paljon ääntä turhasta, mutta niin minäkin. Haluaisin huutaa jokaiselle statuspäivityksen raskausvalittelijalle suun sulkevia sanoja, mutta annan olla. Toivottavasti heidän ei tarvitse ikinä ymmärtää, mitä heillä on, niinkuin monen muun on pitänyt.

Aamulla täytin tiskikonetta ja mietin tulevaa joulua. Se on meillä kolmas ilman raskautta ja lasta ja välillä on vaikea uskoa, että mikään muuttuu. Että jonain jouluna me rakentaisimme omat perinteemme, omalle perheellemme. Minulla ei ole yhtään koristetta, ei ruokalistaa suunniteltuna eikä kortteja lähetettynä. Vuodesta toiseen minä ostan lahjoja toisten lapsille, valitsen hyllystä uuden ikävuoden ja koon. Ne kasvavat niin nopeasti. Seuraan statuspäivityksistä ja valokuvista lukuisten ihmisten raskauksia alusta loppuun, välillä niin turtana että millään ei ole väliä. Enkä aina jaksa iloita heidän kanssaan. Ehkä siksi meillä ei vietetä jouluakaan, ei ole ketään kelle rakentaa perinteitä. On ihan sama, puhutaanko pukeista vai tietäjistä.

Vietän hiljaisuudessa talvipäivänseisaukseni ja tänäkin vuonna annan hiljaisen rukouksen kuulle, taittuvalle talven pimeälle selälle. Vie meidät valoa kohti, anna lapsemme tulla luoksemme ja jäädä syliimme, elävänä. Päästä meidät pahasta.

Ja sytytän kynttilöitä kuolemalle. Pidä huolta pienistämme. Onneksi olet niin suuri ja loputon, kanssasi he ovat paremmassa turvassa kuin täällä.

Vaikka kyllä minun sylinikin suurenee, kumisee vuosi vuodelta tyhjempänä onttouttaan.
,
Mutta niin, silti on paljon asioita, jotka ovat hyvin. Niistä kiitos.

Menkat. Viimeinen ja kiireinen kouluviikko. Toisen raskaana olevan luokkakaverin vatsa on tullut esiin ja kysyin lasketusta ajasta. Sama kuin mitä minulla olisi ollut.

Niin.

Välitila

Hiljainen raukeus, kookosöljyllä marinoitu iho, vielä kosteat hiukset. Nojatuoli on nyt niin hyvä, kehoni ei jaksa enää tälle illalle mitään. Ihmettelen flunssan rajamailla, kurkku on kipeä ja kuitenkaan ei, eilen lämmöt kävivät rajan yläpuolella. Väsyttää ja palelee, välillä on huono olo. Alavatsassa joskus kipuilee, tylpästi. Repivä tai terävä olisi jo lupaus johon tarttua.

Silti mieleen livahtaa tuttu kysymys jälleen turhankin usein - voisinko olla, olenko? Järki lyö kylmiä faktoja tiskiin ja tiuskii vanhentuneista munasoluista ja siittiöistä, jarruttaa haaveilijaa minussa. Ei olisi ensimmäinen kerta, kun kehoni antaisi minun kuvitella olevani raskaana. Näin on melkein joka kuukausi. Ja silti testiin ilmestyy vain yksi viiva.

Kuulostelen, intuitioni ei sano mitään. Ei sitä tuttua viestiä, äiti, minä olen täällä, niinkuin aina aiemmin.
Välitila.

Kp 29/26, dpo 6.

Heräämisiä

Näinä aamuina minä rakastan, ääneti mutta niin paljon, että soluni tuntuvat soivan. Kuuntelen hiljaa hengitystäni, annan katseen kiertää olevassa ja suljen silmäni, katselen sisäisiä kuviani. Annan uuden elämän kasvaa minussa, versota rakkaudesta ja valosta.

En kaipaa nyt juuri muuta, vaikka minussa on valtaisa halu mennä ja kokea maailma. Sama ihmeellinen levottomuus joka saa meidät hakemaan seuraa keväisin, se sama, joka houkuttelee jättämään kaiken ja sukeltamaan kohti tuntematonta. Ja minä rakastan tätä kaipuutakin, sen viekottelua kaukomaille ja seikkailuihin. Ja minä lähdenkin, mutten toisille mantereille, teen matkan itseeni. Annan itseni jälleen muistaa sen, mitä minä olen.

Näinä päivinä minä matkaan bussissa hymyillen, huomioiden ne pienet asiat, joiden kauneutta en ole kuukausiin katsonut: hentojen oksien täydellisyys, sama tiheä verkosto kanssamatkustajien kasvoilla, nauruista ja suruista syntynyt. Juttelen tuntemattomille ja vain seison onnellisena viimassa. Minä elän! Mitä kovemmin tuulee ja mitä enemmän palelen sitä varmemmin tiedän olevani elossa. Aivan kuin jokainen olento vieressäni ja jossain kaukana. Me elämme yhdessä tätä maailmaa ja mielemme kutovat kollektiivisia todellisuuksia. Millaisia, siitä päätämme itse.

Näinä hetkinä saatan välillä ärsyyntyä teknisen työn luokassa koneiden meluun ja kaoottisuuteen, ihmisten epätoivoiseen yritykseen saada apua yhdeltä opettajalta, joka ei millään ennätä. Mutta samalla minä vain olen, seison rauhassa vaneriani silitellen ja odottaen, luottaen siihen, että minun vuoroni tulee. Ja se tulee, eikä sitten ole enää väliä, onko tunnin loppuun 20 vai 120 minuuttia. Vyötiäisjakkarani valmistuu kun sen aika on. Ja me saamme lapsen, sitten kun sen saamme.

Aina hetkittäin, katsellessani ympärilleni näen paljon turhaa ja epäolennaista, tässä kaupungissa, näissä tiloissa, omassa kodissani ja itsessänikin. Mietin, miksi meillä on niin suuri tarve täyttää maailma tavaroilla ja asioilla, miksi ostamme identiteettejä ja välineitä onneen? Miksi haluamme kliinisyyttä, hajuttomuutta ja samalla kemiallisia aromeita, miksi haluamme keinomakeuttaa ja sokerikuorruttaa elämämme? Miksi rakennamme itsestämme kuvaa brändien ja brändittömyyksien avulla? Onko sillä oikeastaan väliä, millaisesta puhelimesta kuulen ystäväni äänen? Hänen sanansa tekevät minut onnelliseksi, ei itse laiteen omistaminen.

Näinä viikkoina kasvatan hiuksiini takaisin omaa väriäni ja tuskailen. Hiusmallini näyttäisi niin paljon paremmalta mielestäni syvän tummana kuin omassa maantiessäni. Minä näyttäisin paremmalta, ajattelen, voimakkaammalta ja graafisemmalta. Nyt näytän vain itseltäni, ehkä vähän lattealta ja valjulta, en mitenkään erikoiselta. Eikä sillä ole lopulta väliä, sillä minä itse tiedän, mitä minä olen. Ja niin tietää jokainen muukin, jolla on aikaa pysähtyä kuuntelemaan ja aistimaan.

Yritän muistaa, että kaikkien meikkien ja meikittömyyksien, uusien ja kierrätettyjen, puhtaiden ja likaisten takana on lopulta itse ihminen - paljas, täynnä elettyä ja haaveita, ajatuksia, kokemuksia ja totuuksia, elämää. Ja että jokainen meistä on ihan yhtä arvokas, ilmaisimmepa itseämme sitten miten tahansa. Me kaikki elämme.

Tämän kaiken näkeminen ja ymmärtäminen tuntuu hyvältä. Olen niin pitkään käpertynyt itseeni, katsonut suruani, tuskaani, toiveitani ja pyrkimyksiäni lapsitoiveemme sumentamana, että muu maailma on lakannut olemasta totta. Heräilen vähitellen. Nautin pienistä asioista ja näen kauneutta siellä, minkä ohi olen tuhannesti kävellyt. Koen monen epämukavuuden mahdollisuutena nähdä itseni selvemmin. Tiedostaa ja tunnistaa ne ketjut, joilla itseäni kahlitsen.

Luotan jälleen siihen, että kaikki menee kuten pitääkin, ja siihen, että juuri näin on hyvä. Päivät tuntuvat pidemmiltä ja minulla on enemmän aikaa kuin ennen, ehkä siksi etten juokse kaikkea pakoon enkä sulje silmiäni maailmalta.

Gandhi sanoi joskus, että ole se muutos, jonka haluat tapahtuvan. Valitsen, että olen.

Kohti uutta

Kontrollissa näytti hyvältä, vasemmassa munasarjassa oli edelleen kaksi rakkulaa, mutta nyt ne olivat kooltaan normaaleita, ei enää mitään hirviömäisiä pienen appelsiinin vasteita, siis yhteensä. Oikeallakin oli useampia pieniä munasoluja tulollaan, eli ovulaatiota ei ole vielä ollut. Tänään aamulla testiin ilmestyi hyvin vahva viiva, joten hormonitoiminta ainakin käynnistelee itseään. Raskautta lienee turha odotella vielä tästä kierrosta kuitenkaan, jos nuo kaksi isompaa munasolua ovat niitä viimekierron jättimöllyköistä kutistuneita jäämiä ja siten luultavimmin toimintakelvottomia, otaksun.

Samalla reissulla sain siirrettyä IVF:n aloitusta maalis-huhtikuulle ja päädyimme lääkärin kanssa vaihtamaan hoitomuodon lyhyemmällä kaavalla toteutettavaksi, juurikin sen vuoksi että munasarjani näyttävät kovin aktiivisilta ja vaste hormonilääkitykselleni on ollut turhankin hyvä. Lyhemmässä hoidossa haittavaikutukset ovat pienemmät, ja pääsen vähemmillä lääkkeillä - olen enemmän kuin tyytyväinen. Vasta eilen itsekseni mietin loikkaamista takaisin Väestöliiton asiakkaaksi juurikin tämän kevyemmän hoitomenetelmän vuoksi, nyt kun rahatilanteemmekin sen sallisi. Olin ymmärtänyt, että lyhyempää hoitoa ei edes OYS:ssa toteutettaisi, hienoa siis näin.

Kävin viikko sitten energiahoidossa miehellä, joka on myös erikoistunut kiinalaiseen lääketieteeseen ja akupunktioon. Juttelin hänelle tilanteestamme ja hän kertoi hoitaneensa lapsettomuus- ja raskauspotilaita menestyksellisesti akupunktiolla. Ajattelin vielä ennen hedelmöityshoitoja antaa mahdollisuuden pehmeimmille vaihtoehdoille. Ainakin hänen energiahoitonsa on tehnyt minussa ihmeitä, en ole pitkään aikaan voinut näin hyvin. Olen valtavan kiitollinen ja onnellinen elämästä ja kaikesta siitä, mitä se on eteeni tuonut. Alan vähitellen oivaltaa tämän prosessin merkitystä kasvulleni, sydämeni on jälleen auki. Nyt on uuden aika.

Palautumista ja hyväksyntää

Tämä aamu on minun. Kardemummakahvi tuoksuu viekottelevalle ja huurteisina hohkaavien puiden kylmyys ei yllä vilttini sisään. Lattiat ovat kaoottiset projektieni vimmasta, mutta hei, minä elän! Mahdollinen tuleva ovulaatio kutkuttelee vatsanpohjassa ja hyrisyttää. Mieli on keväisen levoton ja kaipaava.

Kahden tunnin päästä on fysiikkaa ja kemiaa, sitten teknistä. Nukuin yöni levottomasti, stressaan etukäteen liimalevyn tekoa, hölmöä. Ehkä sitä enemmän minua jännittää pienoismallini esittely muille, kummallista. Opiskelu näyttää minulle sisäisen täydellisyyksiin tavoittelijani jälleen, mutta osaan suhtautua häneen entistä lempeämmin. Kuulkaas toverit, minä voin nykyisin oikein hyvin.

Viikot vievät minua opiskelupäivästä toiseen ja nautin kaikesta uudesta - tiedosta, taidoista ja ihmisistä, hetkistä luennoilla ja etenkin niiden välissä. Kaiken sosiaalisen tohinan lomassa olen löytänyt itseni ja hyväksynnän, käynyt loistavassa energiahoidossa ja meditoinut oivalluksia. Juuri nyt on hyvä. En tarvitse mitään muuta enkä kaipaakaan. Jopa fanaattinen raskautumisen tarpeeni on lieventynyt. Pieni saa tulla kun on tullakseen, ja jos ei tule, niin sitten ei. Meillä on elämä ilman häntäkin, erilainen mutta silti täysi ja hyvä.

Ymmärrän, kuinka hienoa lopulta onkaan, että kehoni hormonitoiminta ei juuri nyt toimi vanhalla kaavallaan säntillisen ajallisesti, se antaa meille samalla aikaa toipua ja sopeutua keskenemenon jälkeiseen maailmaamme. Silti ovulaatiotestien vahvistuvat viivat saavat minut tyytyväiseksi, jotain tapahtuu sittenkin, vaikkakin kymmenen päivää myöhässä. Alan palautua. Toivon kovasti, että huomisessa konrollissa kysta on kadonnut omille teilleen. Hieman jännittää ja pelottaakin, ikävä paineen tunne vasemmassa nivusessa lupaa muuta.

Muiden raskaudet ja puheet niistä olen ottanut tyynen rauhallisesti, jopa iloiten. Olen myös tullut kaapista lapsettomuuden ja keskenmenojen kanssa muutamille luokkatovereilleni, ja se helpottaa elämää. Saan olla avoimesti sitä mitä olen, ja toiset osaavat ehkä hieman varoa, hyvä.