Kohtaamisia menneestä

Kofeiinitonta kahvia, työhuoneesta kuuluvaa naputtelua, lattialla lojuvien houkuttelevan väristen lankakerien sekamelska, pimeys ikkunoiden takana ja jomottava ristiselkä avaavat vapaapäiväni aamun. Sain viikon sairaslomaa jumiutuneeseen niskaani sekä lähetteen fysioterapiaan ja lämpöhoitoihin. Käytännössä tämä tarkoitaa kahta asiaa - koska sairaslomani alkaa ennen minulle kirjattua vapaaviikkoani, saan yhden ylimääräisen viikon vapaan keväälle ja toiseksi, minun on soitettava puhelimella fysioterapiakeskukseen. Jälkimmäinen ei normaalisti ole mikään edes mainitsemisen arvoinen tapahtuma, mutta tällä kertaa siihen liityy kömpelösti päättynyt kolmiodraama ja käsittelemättömiä tunteita.

Erosin nykyisestä miehestäni pari vuotta sitten keväällä, koska emme päässeet yhteisajatukseen lapsen hankinnasta. Minä olin tiennyt jo tuolloin pari vuotta, että tahdon äidiksi ja biologinen kello alkoi tikittää vaativammin ja vaativammin. Rakastin syntymätöntä lastani liikaa voidakseni unohtaa hänet. Mieheni minua neljä vuotta nuorempana ei osannut kuvitellakaan itseään isänä, ja ainoaksi vaihtoehdoksi jäi hylätä muuten täydellinen parisuhde sekä alkaa rakentaa uutta elämää toisaalle. Deittailin jonkun verran tuona keväänä, vaikka eniten toivoin ja rukoilin miestäni miettimään, voisiko hän mitenkään ikinä edes kuvitellakaan tahtovansa lapsia. Ero oli molemmille raskas ja lopulta en enää jaksanut toivoa, että hän palaisi kanssani yhteen - minun oli pästettävä irti kyetäkseni jatkamaan elämääni täyspainoisesti. Mutta kuinka tämä liittyy fysioterapiaan, odottakaas hetki.

Olin jo tuolloin ajoittain selkäongelmieni vuoksi käynyt työterveyden lähetteellä hoidattamassa itseäni OMT:ssa ja minua hoitanut mies vaikutti kovasti mukavalta tapaukselta, meillä synkkasi alusta lähtien. Sinä keväänä mainitsin erostani, näistä treffailuistani, nolostuttavasta keilaushuonoudestani ensitreffeillä erään avoautomiehen kanssa, ja naureskelimme yhdessä muillekin toilailuilleni. Viimeisen hoitokerran jälkeen puhelimeni piippasi eräänä iltana, ja hän pyysi minua ulos, vastoin ammattietiikkaansa. Mies ei kuulemma voinut päästää tilaisuutta käsistään. Niinpä tapasimme, kävimme syömässä ja kuljeskelimme puistossa, erilaisesta maailmankatsomuksestamme huolimatta viihdyimme. Treffit johtivat toisiin ja kolmansiin, pian pienimuotoinen kevätromanssi alkoi saavuttaa syvempiä tunteita, mahdollisesta yhteenmuutosta puhuttiin, äidillekin ennätin hänestä mainita. Miehen ihmissuhdetraumana tuntui olevan se, että kaksi hänen edellistä suhdettaan olivat päättyneet siihen kumppanin palaamiseen eksän luo, vuosienkin yhdessäolon jälkeen. Minä vannoin ja vakuutin, että ei, en näillä tunteilla tässä tilanteessa sinulle sellaista tee, ole huoleti. Ja kuinkas sitten kävikään?

Juuri kun olin jo antanut itselleni luvan kuvitella itseni 200 neliön kauniin omakotitalon emännäksi ja menestyvän fysioterapiakeskuksen omistajan rouvaksi, suunnitellut pihalle puutarhaa ja sanonut mielipiteeni saunaremonttiin, niin nykyinen mieheni soitti ja sanoi, että haluaa minut takaisin. Että hän tahtoo perheen ja elämän kanssani. Pari päivää ja yötä hakkasin päätäni pienen yksiöni seiniin, juoksin joenrantaa tuskaisena edestaas ja kirosin valinnan mahdottomuutta. Sillä tiesin, että mieheni kanssa minulla olisi hyvä elämä - hän olisi minulle  juuri täydellinen: alkoholiton, savuton, urheileva, älykäs, komea, mukava, luova ja huumorintajuinen, höpösöttelyni ja persoonani täysin hyväksyvä ja minua rakastava. Tiesin varmasti, millaisen paketin saisin. Toinen vaihtoehtoni olisi hyppy tuntemattomaan ja muuttanut kaiken, mutta näin silti meissä mahdollisuuden onnelliselle ja hyvälle elämälle. Hänen arvonsa olivat kohdallaan ja hän olisi voinut antaa minulle toisenlaisen ja silti haaveitani vastaavan elämän.

Halusin keskustella asiasta kasvokkain nykyisen mieheni kanssa, tenttasin häneltä vastauksia suuriin kysymyksiin - Tiedätkö varmasti mihin olet ryhtymässä? Oletko aivan varma perheestä? Haluatko sen oikeasti, etkä vain minua takaisin? Hän katsoi minua syvälle silmiini ja vastasi kaikkiin kysymyksiin kyllä. Pian sen jälkeen oli minun vuoroni tipauttaa huuliltani myöntymys hänen kosintaansa. Kaikki ratkesi kuin itsestään, sanani lipuivat minusta tietoisina siitä, että olen tekemässä oikeaa ratkaisua. Paluu yhteen ravisutti minut kyyneliin ja syvään onneen.

Vaikeinta oli kertoa tapahtuneesta fysioterapeutille. Hän pakkasi tavaransa ja katosi pienestä yksiöstäni sanaa sanomatta, tahtomatta pitää minuun enää yhteyttä mitenkään. Hän sanoi ainostaan, että hoitosuhteemme voi jatkua niin kuin ennenkin. Ja jos tilanne muuttuu, niin olen tervetullut takaisin hänen luoksensa. Kerran olen sen jälkeen käynyt hänen hoidettavanaan, mutta emme puhuneet mistään tärkeästä, lähinnä säästä ja uutisista. Vaikka olin täynnä kysymyksiä, en saanut sanoja suustani. Hänen kosketuksestaan olin kuitenkin lukevinanni kaipuun ja mietin pitkään omia tunteitani, valintaani ja vaihtoehtojani sen käynnin jälkeen. En siten, että haluaisin takaisin vaan niin, että olisin toivonut asioista puhuttavan. Olisin tahtonut kuulla, mitä hänen elämäänsä kuuluu, miten hänellä menee ja mitä hän tuntee. En olisi tahtonut erota hänestä noin, yhtäkkiä ja lopullisesti. Nyt lähetteeni on eri hoitoon, kuin siihen, mitä hän tekee. Mutta on mahdollista, että hän vastaa puhelimeen tai huomaa minut ajanvarauskirjasta, bongaa käytävältä odottamasta. Joka tapauksessa astuessani sisään paikan ovesta, on minun kohdattava jotain kohtaamatonta ja keskeneräistä -jotain mennyttä ja jo melkein unohtunutta, osan minua. Ei, en pelkää.

Elämä nopea, minä hidas.

Amaryllikset avautuivat juuri parahiksi suuriksi ritarillisiksi hörhelötorviksi, keittiön pöydällä on pitkä valkea liina ja sen päällä isotätini käsin tekemää pellavaa, kynttilät ovat valaisseet jo aamusta. Joulusaunoimme kinkun virkaa toimittaneen kanamme paistuessa uunissa, eilen valmistimme laatikot ja kaikki on niin kuin pitääkin. Vai onko? Vaikka ensimmäinen joulumme valmistui sittenkin ajallaan, lattiat kiiltelevät puhtaina ja perinteinen aattopäivän Pekka Töpöhäntäkin on katsottu televisiosta, niin olen jotain vailla. Minä en ole alkukodissani, en vanhempieni enkä sisareni kanssa. Isäni ei piipahda lepokahvilla kello kuudelta jokavuotiselta joulupukkikiertueeltaan eivätkä serkkuni tule jakamaan lahjoja naapurin mummolaan.

Puhuin äidin kanssa pisimmän puhelun aikoihin, kumpikin yritti olla reipas ja pidätellä kyyneliä. Minulla on ikävä. En tiedä, mikä tässä olisi se oikea ratkaisu. Mieheni sanoi, että olisimme voineet mennä vanhemmilleni, mutta sitten hänen äitinsä pahoittaisi mielensä, ajattelen. Ja toisaalta kaipaan omaa rauhaa ja lepoa jouluuni, sitä mitä olen peräänkuuluttanut stressaantuneena liian monena jouluna - kadottanut mieleni juoksuun, sukulaisiin, myöhästeleviin juniin ja vaatimuksiin, pakkoon olla liian monessa paikassa yhtä aikaa. Kyllä tämä tästä hivuttautuu uomaansa vähitellen, omat traditiot ottavat tilansa itse kunkin kodissa. Aika vain kuluu niin nopeaa, enkä aina kestä sitä. Ensimmäinen oma joulu on tästä niin selkeä indikaattori.

Eilen katsoin dokumentin tiernapojista, siinä näytettiin mustavalkoista kuvaa pienistä pontevista pojista Herodeksena, Murjaanina, Mänkkinä ja Knihtinä. Kauniit, vahvat äänet kaikuivat pitkään minussa, vavahduttivat ja liikuttivat. Sitten heistä näytettiin kuvaa nyt, aikamiehistä, heistä ketkä olivat lapsina kiertäneen tienaamassa taskurahojaan laulamalla. Niistä pellavapäistä tuli kuin tulikin aikuisia, isiä ja isoisiä. Oulukin oli ennen erilainen kuin minun Ouluni, kaikki elää ja muuttuu. Välillä tahtoisin ajan kuluvan paljon hitaammin, minä en ole valmis tähän vauhtiin.

Tänään katselin kutovia käsiäni ja näin niissä äitini kädet, muistin kuinka lapsena piirsin hänen verisuoniaan sormillani ja ihmettelin erilaista ihoa. Siitä on 25 vuotta, äitini oli silloin hieman minua vanhempi. Viime päivinä olen nähnyt peilistä, kuinka ihoni on alkanut muuttua, hienot juonteet kaartuvat poskillani ja silmäkulmissani, huokoset hengittävät suurempina, vaativat huolenpitoa ja restaurointia. Enkä ole päättänyt, mitä minä vanhenevalle iholleni teen. Yritänkö taistella vastaan voitein ja hoidoin, vai annanko mennä? En tiedä. Ei mene kuin hujaus, ja olen neljäkymmentä, viisikymmentä ja kuusikymmentä. Mitä sitten? Mitä minä teen, kenen kanssa ja missä? Elävätkö rakkaani vielä? Elänkö minä? Kunpa muistaisi viettää jokaisen päivän kuin viimeisen, nauttien, kiittäen ja avoimesti rakasten. Kaikki kliseet eivät ole turhia, jos mikään niistä.

Vaihdoimme lahjamme mieheni kanssa, hän sanoi pitävänsä korusta. Ja minä ehdottomasti rakastan omaani, Lumoavan Bella-riipusta, sitä isoa. ( www.lumoava.fi  )Mielestäni koruun on kiteytetty taiten rakkaus, elämänpuu ja jotain määrittämättömän suurta itse elämästä, olemisestamme. Minua se puhuttelee valtavasti, tavoitaa sisimmästäni tilan, jossa olen paljaimmillani ja aidoimmillani, sen minkä nykyisin liian usein kadotan. Pohdin sitä, kuinka mietitty on korun nimi, viitataanko sillä vain yleisesti kaunokaiseen vaiko nyt niin pinnalla olevaan Twilight-saagaan. Jälkimmäinenkään vaihtoehto ei haittaa minua, sillä pidän tuosta teinivampyyritarinasta.

Kuolemattomuus ja ikuinen elämä ovat vedonneet minuun jo teini-iän ensimmäisistä fantasiakirjakokemuksistani lähtien ja jos voisin valita, niin eläisin ikuisesti tai liki ikuisesti haltijoiden, velhojen tai vampyyrien tavoin. Tosin, en ole ollenkaan varma, tahtoisinko viettää tuhansia vuosia tässä maailmassa, vaihtelu voisi olla paikallaan aina välillä. Mutta mikäli aika- ja ulottuvuusmatkailu ovat ulottuvillamme jossain vaiheessa, niin  miksi ei. Kuinka onnellista olisikaan palata elämään hetkiksi rakkaidensa seuraan, tai sitten äärettömän surullista, luulen. Jos jo nyt aika minusta kulkee liian nopeaa, niin kuinka sitten, kun katselisin sukupolvien toisensa jälkeen katoavan maailmastani. Ehkä vain kyynistyisin ja kylmenisin. Tarkoituksensa lienee tällä tämän elämän (näennäisellä?) rajallisuudellakin. Joskus emme vain ymmärrä sitä, mikä meille on korkeimmaksi parhaaksi, ennen kuin olemme kokeneet tarpeeksi nähdäksemme selvästi.

Rakkautta pyhiinne!

Huominen ei ole tätä päivää pimeämpi

Vuoden pimeimpänä päivänä soisin itseni kylpevän valossa, sytyttelevän kynttilöitä ja pukeutuvani hehkuviin väreihin. Huomenna se taas alkaa, auringon hidas kipuaminen taivaalle yhä pidemmäksi ja pidemmäksi aikaa, kunnes se ei enää painu horisonttiin lain. Tämä päivä on minulle suurempi juhla kuin joulu, auringon syntymä on minulle Jeesuksen kuviteltua syntymäpäivää tärkeämpi. Ja mitä minä teen? Istun kotona mustissani, katselen likaisten astioiden röykkiöityvän pöydännurkille ja astelen tyynen rauhallisesti lattialla makaavien vaatteiden yli. Ensimmäinen joulu kotona, eikä tämän enempää yritystä. No, huomenna vielä ennättää, tänään minulla on hyvä syy kaaoksen sietämiseen - kipeä niska, tai rintaranka, kuten hra tohtori diagnosoi. Laittoi minut silti töihin keskiviikoksi ja kirjoitti 100 kappaletta parasetamolia lääkkeeksi. Katsotaan, josko huomenna pääni alkaisi maagisesti kääntyä ja kädet nousta suotaviin korkeuksiin, mikäli ei, niin tapaamme hra tohtorin kanssa taasen.

Olen miettinyt perjantaista oletettua ovulaatioitani, että noinkohan erehdyin. Tänään kehoni muut ja varmemmat merkit kielivät sen lähestymisestä, kalenterikin näyttäisi tutumpia lukuja. Ja himottaa - unissani seikkailee mieheni milloin komeana lääkärinä, milloin jonain muuna pantavana könsikkäänä. Aamuisin hihittelen itsekseni jopa kliseisille kuvioillemme ja suunnittelen illalla viekottelevani hänet. Onneksi siihen ei paljoa tarvita. Olen miettinyt paljonkin sitä, kuinka lapsi tulee muuttamaan vapauttamme ja elämämme rytmiä. Kaikkialta saa lukea tarinoita, joissa avioliitto lässähti lapsen myötä, seksi katosi ja romatiikka kirmasi ulko-ovesta kakkavaippojen vallatessa arjen. Toki ajatus kauhistuttaa, mutta saman aikaisesti olen valmiimpi kuin vielä koskaan aiemmin olemaan ympärivuorokautinen tarpeiden tyydyttäjä ja vastuun kantaja. Uskomme lapsen tuovan mukanaan paljon onnellisia asioita, sellaisia, joista emme vielä tiedä, mutta jotka tuovat tilalle jotain suurta - uudenlaisen rakkauden.

Jostain lehdestä, muistaakseni Hesarista, olen vuosia sitten lukenut kysymyksen ja vastauksen siitä, miltä tuntuu tuoda vauva laitokselta kotiin. Sen jälkeen olen säännöllisesti miettinyt tilannetta ja voin ainoastaan kuvitella hetken. Kynnyksen yli kannettuna pieni ihminen muuttaa jos ei kaiken, niin suuren osan kaikesta. Vaikkakin vanhemmuus alkaa jo ennen lapsen syntymää, tapauksessamme jo siitä hetkestä lähtien, kun annoimme hänelle luvan tulla, niin tosi taitaa olla kyseessä viimeistään oven kliksahtaessa lukkoon selän takana. Itse odotusajasta en osaaa arvella mitään, vaikka liki seitsemän viikkoa kanssani kulkenut nyytikäinen muutti jotain oleellisesti ja syvästi minusta. Miten, sitä en osaa selittää. Mutta jokainen keskenmenon kokenut voinee sen ymmärtää, sen kuinka yhtäkkiä kantaa varjossaan kuollutta lasta elävän sijaan. Yhä unissani minä liekutan häntä käsivarsillani, hyräilen Loviisan susilaulua kauniimmalla äänellä kuin koskaan. Ja aina toisinaan minä viikkaan uudestaan sievästi pienen potkupuvun villapaitojeni vieressä. Katso, sinulla on jo paikka kanssamme, tule vain, kehoitan.

Vaikka olimme sopineet mieheni kanssa viettävämme lahjatonta joulua, päätti hän silti ostaa minulle jotain. Ja minä hänelle. Jo marraskuussa näin kahvilassa paikallisen kultasepän koruja, joista yksi tarttui mieleeni, ja tänään kävin sen ostamassa. Paksussa nahkaisessa hihnassa on yksinkertainen, hopeinen, kantikas helmi, jossa lukee A I N O A. Mennessämme naimisiin mieheni ei tahtonut sormusta, mutta hyväksyi ajatuksen mahdollisesta rannekorusta. Emme vain ole löytäneet sopivaa, ja ajatus on vähitellen unohtunutkin. Itselleni sormukseni ovat tärkeät ja tahdoin antaa hänelle jotain vastaavaa, muistutuksen minusta ja rakkaudestamme, sitoutumuksestamme.

Toisessa sormuksessani lukee päiväysten sijaan nyt ja toisessa ikuisuus. Pujottaessani ne sormeeni puen ylleni vaimouden ja muistan kuinka häntä rakastan. Nyt kuvastaa sitä, kuinka rakkauteni ei rajoitu eikä ala mistään tietystä hetkestä eikä päivästä, se on läsnä joka hetki. Koen matkanneeni mieheni kanssa monituista elämää. Nyt-hetkeen kiteytyy kaikki ollut ja tuleva, niistä se rakentaa olemassaolonsa, viitaten ajattomaan ja katoamattomaan rakkauteen. Ikuisuus muistuttaa minua siitä, kuinka kaikki jatkuu tämän elämän jälkeen, kuinka rakastan häntä aina - ihan aina, aivan kuten olen rakastanut jo ennen, kuin hänet tässä ajassa tunsinkaan. Toivon mieheni pitävän lahjastaan.

Nyt on kauppahetken aika, laatikot vaativat aineksia ja vatsamme täytettä. Ja mikä ihaninta, huominen ei ole enää tätä päivää pimeämpi.

Kääntymättömän pään sunnuntai

Eilen ajelimme mieheni sisaren valmistujaisiin. Nykyisellään pidän hänen perheestään, vaikka en ole siihen neljässä vuodessa tutustunutkaan kovin hyvin. Vihdoin olen myös oppinut olemaan anoppini seurassa, minkä koin alkuun jotenkin hankalaksi. Vieläkään en osaa oikein reagoida hänen valittamiseensa tai ylihuolehtivaisuuteensa, mutta pystyn hyväksymään hänet sellaisena kuin hän on. Toisaalta näen myös asioiden lävitse, osaan kohdata naisen, joka on kasvattanut neljä lasta vaikeassa taloudellisessa tilanteessa alkoholiin pakenevan miehen rinnalla. Se jättää jälkensä.

Valmistujaiset olivat perinteiset voileipäkakkuineen ja kampanisuineen. Enää en koe omaa valmistumattomuuttani niin isona taakkana enkä häpeänä, ettenkö kykenisi vilpittömästi onnittelmaan muita saavutuksitaan. Mutta hieman se aina kirpaisee - oma keskeneräisyyteni. Nykyisellään minun on muistutettava itseäni siitä, että kaikkeen on syynsä. Omia maisterin paperietani roikuttaa masennus, joka näyttäytyy enää harvoin, terapiakäynnitkin ovat enimmäkseen kevyttä rupattelua säästä ja lätinää jos jostakin turhasta. Mutta oli aika, jolloin kaikki kaatui päälle enkä jaksanut. Syyllisyys omasta kykenemättömyydestä lamautti, enkä enää tahdo siihen ansaan. Kaikella on aikansa ja paikkansa.

Ajatuksenamme oli käydä myös tervehtimässä sitä tuttavapariskuntaa, joka alkoi odottaa yhtä aikaa kanssamme esikoistaan. Tälläkään kertaa he eivät olleet kotona. Haluaisin itsepintaisesti kohdata heidät, kasvavan vatsan ja vauvavalmistelut, mutta universumi ei anna minulle siihen mahdollisuutta. Tämä lienee jo kolmas kerta, kun heillä on jotain muuta. Kukaties ei ole vielä oikea hetki. Kieltämättä jännitän sitä, miten minun käy katsoessani heidän onneaan, toivon kuitenkin romahtavani vasta paluumatkalla, mikäli romahdan. Luulen kestäväni, mutta toisinaan yliarvioin itseni. Perjantaina ostin vauvaonnitelukortteja kahdelle pian synnyttävälle ystävälleni. Hyväksyn tilanteemme, mutta koen haikeutta ja kaipausta. Minäkin tahdon.

Olin hankkinut ovulaatiotestipaketin tätä kiertoa ajatellen, mutta päätin olla käyttämättä niitä. Luulen, että bongasin munasolun irtoamisen perjantaiaamuun. Liki kellon tarkasti tunsin vihlaisuja alavatsassani, joka laimeni sykkiväksi jomotukseksi päivän myötä. Olemme jättäneet mahdollisuuden sattumalle, harrastaneet seksiä joka toinen päivä ja toivoneet parasta. Vaihteeksi tämä vaihteoehto tutuu hyvältä kuukausien tikkujen tuijotamisen ja otollisimman hedelmöityshetken spekuloinnin sijaan. Söin homeopaattiset rohtonikin, ja on vaikea sanoa, tapahtuiko minussa mitään muutosta suuntaan tai toiseen. Ehkä tämä testaamattomuus kielii jostain uudesta luottamuksesta ja uskosta siihen, että kaikki tapahtuu kuitenkin aikaan. Ehkä stressaan hitusen vähemmän, ehkä ajattelen karvan verran positiivisemmin. Enkä kuulostele kehoni merkkejä jatkuvasti, en ainakaan vielä. Mutta vaikka onkin helpompaa antaa asian vain olla, löydän itsestäni yhä useammin ikävän saada lapseni jo syliini. Niin kauan olen sinua rakstanut, niin kauan, että olen jo lähes unohtanut ettei aikaa ole. On vain loputon nyt, johon ikuisuus häviää ja josta huominen herää.


Huomenna olen luultavimmin sairaslomalla. Automatka jumitti selkäni, ja eilen illalla kurotellessani kummassa asennossa kipu valtasi lapojen välin ja niskani. Tänään pää ei käänny kunnolla eikä mitenkään ole oikein hyvä. Melkein toivon, että ihme jää tapahtumatta ja saan aloittaa joulun rakentamisen jo aiemmin, hiljan puuhastella kotiimme kauneutta ja mausteisia tuoksuja, nukkua päiväunia ja vaipua levänneisyyteen. Vuoden viimeiset opiskelutkin odottavat tekijäänsä.

Hidas ja helpottunut

Tänään kuljen kuin hidastetusti, tarkastellen ja tunnustellen, nyt kun ei enää ole kiire. Pakenen hitauteen kirjoittamattomia lauseita, ajattelemattomia johtopäätöksiä, mielipiteitä. Ehkä huomenna on se päivä, jolloin teen tekemättömät raportit edelleenlähetettäviksi, tänään vain ihmettelen. Unohduin suihkuun pohtimaan sitä, kuinka joku on valmistanut kaikki ympärilläni olevat esineet ja asiat. Joku on laatoittanut kylpyhuoneemme, jonkun työ on tehdä henkareita ja joku työskentelee pyyhetehtaassa. Maailmassa on niin paljon eri töitä. Miksi minä olen juuri siinä, missä en enää viihdy?

Uusi pomommekin kävi toissa viikolla esittäytymässä. Johtoportaan yt-neuvotteluissa arpa oli langettanut hänet luotsiksemme, omien sanojensa mukaan miestä vitutti se. Alkava uusi vuosi näyttää siis kovin lupaavalta, taloutta kiritään tiukemmalle ja sitä osaltamme valmistelee vittumainen mies, sanojaan jälleen lainatakseni. Niin, minä olen nähnyt tuota ihmistyyppiä tarpeeksi läheltä liian pitkään. Hänen astellessa käytäviemme nousivat niskakarvani pystyyn, enkä hirveästi yllättynyt miehen puheista. Hänen energiansa oli jäätävää.

Eksäni isä on samaa kastia, pienen tehtaan patroona, joka on johtanut vuosia suorapuheisuudellaan sekä autoritaarisella otteellaan, röyhistelee rintaansa jonkun kutsuessa häntä, anteeksi toistoni, vittumaiseksi. Minusta on hyvin surullista, että tällainen johtajatyyppi elää ja lisääntyy keskuudessamme vieläkin. Vaadin vallankumousta, mikäli pahimmat visioni käyvät toteen. Joskus on vaikea antaa tuulen puhaltaa ja pallojen nousta ilmaan, välillä on pinnan katkettava ja vesilasin myrskyttävä. Tiedättekö, olen tämän työpaikan kassa tilassa, jossa minulle alkaa olla ihan sama. Voin avata suuni tarvitsematta miettiä sitä, miten minulle käy. Menisinkö jopa niin pitkälle, että houkuttelisin heidät irtisanomaan minut? Sitäkö haluan? En tiedä. Ajatus on minulle niin väärä ja valmistelematon, että en osaa suhtautua siihen oikein mitenkään. Sillä olen aina ollut se hyvä ja hiljainen työntekijä. Eihän nyt Unina sellaista, eihän? Mutta jos oikein tarkkaan kuuntelen, hyrisee osa minua hiljaisesta houkutuksesta.

Tänään olen ottanut toisen annoksen homeopaattista lääkettä, enkä vielä ole havainnut reaktioita. Minun kai pitäisi tuntea jotain, jotta voisimme tietää rohdon toimivan. Eilen olin hieman tavallisa ärtyisämpi ja illalla sain valtaisan päänsäryn, mutta nuokin voivat olla ihan sattumaa, viikonlopun jälkeistä väsyä ja tensiota. Välillä vanhat muistot pompahtelevat pintaan, väristyttävät minua mennen sitten pois. Mutta tuokin on ihan tavallista haahuiluani, omiin maailmoihini katoamista ja taakse katsomista. En oikeastaan edes tiedä, millaista reaktiota minun pitäisi odottaa. Huomenna otan viimeisen lääkeannokseni ja sitten katsellaan, avautuvatko minussa tukot lapsen saamiselle. Viime päivinä minä olen nähnyt hänet mielessäni, pienen nyytin sylissäni, jonkun seisomassa häkkisängyn pinnoja vasten ja nauramassa, lapseni mieheni sylissä. Tule vain, me rakastamme sinua jo nyt valtavasti.

Koen helpottavaksi sen, että päätös hedelmöityshoitojen aloittamisesta maaliskuussa on tehty. Mikäli siihen mennessä luomuilu ei auta, voimme avittaa biologiaa. Mutta kuten gynegologini sanoi, se on korkeimman kädessä. Pakostakin on kohdattava ajatus siitä, että mitä jos me olemme heitä, ketkä eivät omaa biologista lasta saa? Mitä sitten? Niin pitkälle eivät ajatukseni kanna, vastassa odottaa vain suuri tyhjyys. Ja hyvä niin, sillä vieä ajattelen, uskon ja toivon olevani äiti lapselleni jonain päivänä. Tämä joulu on kuitenkin vain meidän kahden ensimmäinen omassa kodissamme. Ei kolmen, kuten vuosi sitten toivoin.

Hiljainen lauantai

Ensimmäinen hiljainen hetki kahteen viikkoon. Tai no, hetki joilloin tuntuu myös hyvältä kirjoittaa. Pari viikkoa sitten olin töiden jälkeen niin väsynyt, etten kyennyt muuhun kuin nököttämään vilttikäärönä sohvalla ja pysyttelemään hereillä säädylliseen nukkuma-aikaan asti. Nukuin kymmenen tunnin yöunia tyytyväisenä, ja olisin kai pystynyt enempäänkin, jos olisin antanut itselleni siihen luvan. Sen jälkeen pakotin itseni intensiiviseen tenttilukuputkeen, ja tentin jälkeen oli hoidettava kaikki ne asiat, jotka olivat jääneet roikkumaan väsyn ja opiskelun vuoksi.

Kävin taannoin työterveyslääkärillä ja sain lähetteen gynegologille keskenmenon jälkeen muuttuneen kuukautiskiertoni vuoksi. Ultrassa ei näkynyt muuta kuin paksuuntunut kohdun limakalvo, joka antoi sijaa raskaushaaveilulle. Kuukautiset tulivat kuitenkin ajallaan ja nyt mietin, mahtaako tuo paksuuntuma viitata endometrioosiin. Onneksi akupunktio on pitänyt kuukautiskivut edelleen kolmasosassa normaalista. Homeopaattiset lääkkeetkin tulivat, ja otan ne käyttöön luultavasti jo huomenna.

Tämä jakso on ollut emotionaalisesti helpompi myös. Pystyin ottamaan yhteyttä siihen tuttavaamme, joka alkoi odottaa kanssani yhtä aikaa. Ainoastaan hieman haikeana katselen raskaana olevien ystävieni facebook -statuksia ja kuvittelen itseni heidän tilalleen ostamaan kestovaippoja tai pyykkäämään pikkuruisia nuttuja, laittamaan lastenhuoneita. Kuitenkin kuukautisiani edeltävänä yönä heräsin omaan itkuuni. Unessani sisareni oli raskaana, eikä kukaan ollut halunnut kertoa minulle ja pahoittaa mieltäni. Näin hänen vatsansa, ja aloin onnitteluiden jälkeen itkeä omaa pettymystäni ja loputtomalta tuntuvaa odotuksen odotusta.

Alan vähitellen väsyä. Elämä pyörii kierrosta kiertoon ja vaikka kuinka koitan ajatella muuta, niin ei silti kulu päivää, jolloin en miettisi sylini tyhjyyttä. Päätin, että vielä kaksi kuukautta menemme luomuna, sitten on inseminaation aika.

Homeopaattikokemus

Eilinen homeopaattikäyntini oli sittenkin juuri minua varten. Istuin melkein kaksi tuntia haastateltavana, ihailin naisen punaisia hiuksia ja täydellisen vihreää neuletta, kuuntelin meditatiivista musiikkia ja aistin hänen lempeyttään. Kerroin itsestäni, luonteestani, asioista jotka tekevät minut onnelliseksi ja niistä, jotka eivät. Kerroin mitä syön, miten nukun ja miten suutun. Puhuin myös keskenmenosta ja yllätyksekseni aloin itkeä. Luulin, että minussa ei enää olisi tarvetta siihen, sillä olen puhunut siitä niin paljon jo - itkemättä. Joku minussa suli hänen huoneessaan. Samalla sain melkein homeopaattioppilaan itkemään myös. Kuulin liikutuksen ja empatian hänen äänestään ja lähtiessäni hän korjasi epäilykseni toivoksi.

Ensi viikolla hän lähettää minulle lääkkeeni postissa, jotain joka hoitaa minua sisältäpäin akupunktion hoitaessa minua ulkoa. Jotain, joka avaa lukkoja ja tukkeumia ja tiedän sen olevan minulle hyväksi. Mutta ensin hän varmistaa opettajaltaan, että on oikeilla jäljillä. Tämän jälkeen seuraamme, mitä reaktioita lääke minussa aiheuttaa, ja mikäli se ei aiheuta mitään, niin sitten kokeilen jotain toista vaihtoehtoa. Tunnen oloni turvalliseksi ja tunnen vahvasti juuri tämän naisen olevan tarkoitettu auttamaan meitä tulemaan raskaaksi. Miksikö? Koska koin hyvin vahvasti olevani oikeassa paikassa, johdatettuna ja lempeiden energioiden saartamana. Hänen vihreytensä toi mieleeni Arkkienkeli Rafaelin ja hoitotila oli täynnä läsnäoloa. Jo pelkästään tuo kaksituntinen haastattelu oli paikallaan, puhdisti ja avasi minua ehkä enemmän kuin yksikään yksittäinen kerta terapeutillani. Olen kiitollinen.

Niin paljon minä rakastan

Hetkeni on nyt, ihana tila rauhaa ja ajatomuutta kahvilassa. Ruskeat sohvat upottavat sopivasti, musiikki on letkeää, ihmiset tulevat ja menevät. Paikkani on täydellinen katoamiseen, sulautumiseen ja lepoon, eikä teessäkään ole moitittavaa.

Työpäiväni oli mitä lyhyin, hieman yli kymmenen leimasin itseni viikonloppuun. Yhdeltätoista lounastin mieheni kanssa, tunnin päästä olin jo ostanut itselleni riettaan neonkukkaisen teinisen tyllimekon, legginssit ja ysäritopin sekä Diorin punaisen huulipunan. En tiedä mikä minuun on mennyt, olenko imenyt itseeni vaikutteita salaa niistä tyyliblogeista, joita en oikeastaan lue, Gossip Girlin yläluokkaisesta maailmasta vai kutkutteleeko kolmenkympin kriisi sittenkin varpaissani? Sillä minä olen vuosia pukeutunut maahan ja käytettyyn, mustaan ja mukavaan. Luulen syyn tähänkin olevan marraskuun pimeydessä. Minussa on sijaa väreille, kaipaan niiden hehkua päälleni ja huulilleni. Kun sysein mustuus ja läiskähtelevin märkyys levittäytyvät maailman ylle ja väijyvät ikkunoideni takana, minä vyötän kedon uumalleni ja maalaan mansikat huulilleni. Uhmasta ovat pienet tytöt tehdyt. Eikä minussa ole sijaa sanoille, jotka väittävät tuon kaiken olevan sopimatonta ikäiselleni naidulle naiselle.

Keskiviikkona kellistin itseni akupunktiotohtorin hoitopöydälle. Yksi toisensa jälkeen neulat sulattivat minut alustaan, houkuttivat tilattomaan rentouteen ja seuraavana yönä täydelliseen uneen, jossa lohikäärmeet jylisivät laaksossaan kuin hävittäjät. Endorfiinit seurasivat minua vielä pitkälle päivään ja antoivat lääkärin sanojen tulla todeksi: "Älä huoli, minä hoitaa, minä auttaa." Eikä yksikään solu minussa laittanut hanttiin. Maanantaina tapaan hänet taas, miehen jonka neulat vievät minut pilviin ja paratiisiin, näyttävät minulle mitä minä oikeasti olen. Rakastan sitä huoletonta ja rentoutunutta naista, joka hoidon jälkeen katsoo peilistä. Samana iltana, tuntia myöhemmin, terapeuttini katsoi minuun ja sanoi: "Antakaa lapsen tulla. Tuntuu hassulta sanoa näin, mutta sinä näytät siinä sohvalla ihan odottavalta äidiltä." Ja jos ajattelee maailman epälineaarisena todellisuutena, niin minähän olen äiti. Sillä aikaa ei ole, on vain suuri ikuisuus, josta nyt sikiää, yhä uudestaan ja uudestaan. Ja minä rakastan niin.

56:n minuutin päästä minä kohtaan homeopaattini. En tiedä, millä mielellä olen, mutta haluan antaa mahdollisuuden kaikelle, josta saattaa olla apua. Osa minusta on ajatusta vastaan, osa kehottaa olemaan perumatta aikaa. Minä luulen, että kehoni lopulta tietää, mitä se haluaa. Ja tämä on niin usein lähes kehotuksena tullut vastaan, että en näe tarpeellisena vastustaa. Olenkin jo ehkä kertonut, että hyvä ystäväni raskautui seuraavasta kierrosta homeopatian avulla, eikä ole mitään syytä, miksen minäkin. Ja tiedättekö, se pieni saa tulla elämäämme ihan silloin kun häntä itseään huvittaa, silloin kun hän kokee sen oikeaksi ja hetkekseen. Meillä on aikaa odottaa, vaikka välillä se itkettääkin. Ja me rakastamme häntä valtavasti jo nyt, aivan kuin toisiammekin. Sitä minä olen tällä viikolla miettinyt, sitä kuinka paljon minä rakastan. Eikä minulta mitään puutu.

Illalla minä käperrän itseni kainaloon, houkuttelen mieheni ikuisuuksiin ja leikkiin, hyrisen ja hymyän. Minun mieheni on parempaa kuin tummin suklaa tai vihrein tee. Jos uskoo sielunkumppaniin, niin minä tiedän löytäneeni omani. Hänet, joka on matkannut kanssani paljon pidempään kuin neljä tämän maailman vuotta, hänet jonka olen löytänyt viereltäni tuhansin kerroin, jonka sormet olen lomittanut omiini lukuisasti, hänet jonka ikiaikoja sitten itselleni katsoin. Minä olen turvassa. Niin paljon minä rakastan.

Aamu

Huomen.

Viime päivät ovat taas olleet niin väsyneitä, etten ole saanut itseeni sopivan virkeää olotilaa ajatellakseni sanoin. Tänään yritän, tosin en nyt vaan illemmalla, sitten kun saan vain istahtaa nojatuoliini, ottaa läppärin syliin eikä kukaan minulta mitään tahdo. Palautan mieleeni olleen akupunktion tuoman rentouden ja irrotan ajatukseni. Tämä aamu on sikkarainen ja pörröinen, haahuilevan hidas sen tiedon keskellä, että vartin päästä minun tulee olla töissä.

Rakkautta päivääsi.

Ei ole mitään hätää

Tänään avasin silmäni arkeen liian varhain, loman uniajat eivät suostuneet kellahtamaan muutamaa tuntia aiemmaksi hyvästä yrityksestäni huolimatta. Aamu oli pimeä, märkä ja kalsea, onneksi työviikkoni alkoi pehmeästi sisätöin ja lyhyellä päivällä. Kuuden tunnin jälkeen olin taas kotona, poimin ylleni virttyneen villatakin ja upotin mieleni vihreään teehen. Tätäkö elämäni on, mietin töissä käsieni kulkiessa tuttua rutiiniaan, kuunnellessani iänikuisia samoja juttuja ja katseeni poimiessa työtovereiden vakiintuneita eleitä. Vastaamatta itselleni jatkoin työtäni välillä hymyillen. Huonomminkin voisi olla, ja marraskuussa on tavattoman väsyttävää olla kunnianhimoinen.

Viikonloppuni oli onnellinen. Vanhempien seura oli rentouttavaa, sain vain olla ja neuloa, jutella ja käydä valmiiseen pöytään. Lauantaina kolmen vanha kummilapseni äitinsä ja uuden pikkuveljensä kanssa saapuivat kylään. Hän oli oppinut leikkaamaan taitavasti kuvoita saksilla, kirjoittamaan nimensä ja piirtämään kissan. Uusi velikin oli vielä vähän väliä halitavan ihana ja hassu. Minä pidin pienintä sylissäni, eivätkä vieläkään ole nelikuisen kehon lämpö ja paino  hiipuneet reisieni päältä. Vartalon muisti on pitkä. Voin kuvitella, kuinka suuresti omaa lastaan rakastaa, kun jo ystävienkin pikkuiset pakahduttavat. Sunnuntaina alavatsassani voimistui tuttu kipu päivää kohti ja juuri ennen paluumatkaamme kuukautiset alkoivat. Sylini ei ole aikoihin ollut näin tyhjä.

Kotiin päästyämme matkan väsyttävyys ja pettymys purkautuivat itkuksi. Taas tuntui siltä, että kukaan ei ymmärrä, ei mieskään. Kun hän matkalla ei ollut niin innoissaan adoptioajatksestakaan kuin minä. Miksi sitä pitää edes miettiä? Tivasin ymmätämättömänä. Hiljan itku ja mieli kuitenkin tyyntyivät sylissä, sanat ei ole mitään hätää ottivat paikkansa minussa ja juurruttivat katharttisen rauhan ylleni. Hiljaa hän ehdotti, että mitä jos vielä ensi kuu yritetään luomuna ja sitten, jos ei onnistu, niin otetaan inseminaatio avuksi. Jos jatkuva toiveikas odottaminen ja pettyminen käyvät liian raskaiksi. Niin, en ole vielä päättänyt, onko se liian pian. Pitäisikö pysyä kuitenkin alkuperäisessä suunnitelmassa ja odottaa keväälle? En tiedä, makustelen mahdollisuutta.

Tänään tutun luontaishoitolan sivuja katsellessani huomasin homeopaattioppilaan ottavan vastaan perjantaina kovasti edullisesti ja varasin ajan hänelle. Ehkä tämä oli peruuntuneen ajan tarkoitus? Tänään varasin ajan myös akupunktioon keskiviikolle. Edellinen käyntini on pitänyt kuukautiskivut lievinä, olen pärjännyt ilman särkylääkkeitä siinä missä tavallisesti olisin käyttänyt jo neljä-viisi grammaa parasetamolia puolessatoista vuorokaudessa, loistavaa. Jätän silti iltaisen piirustuksen väliin, tänään on tarve sylille ja levolle. Niistä ovat parhaat lomien jälkeiset maanantai-illat tehdyt.

Ennen Pohjanmaata

Hämärä alkaa kaartaa kotiamme, ikkunoiden takana heiluvat harmaat puut. Viikon välttämättömyydet pyörivät nilkoissa, kirjakasat lattialla yrittävät olla näkemättä pölyä ja likaa nurkissa. Minä olen armollinen itselleni, kyllä - lomalla saa vain vajota sohvaan ja kadota puikkojen meditatiiviseen riittiin. Kutoessani tunnen olevani osa jotain ikiaiakaista heimoa, osa tämän maan naisia, osa tämän maailman naisia. Tätä me olemme aina tehneet. Kuinka monta metriä lankaa on kulkenut aikojen saatossa ihmisten käsissä, kutoutunut tarpeelliseksi ja koristukseksi, löytänyt paikkansa ihmisten ja esineiden yltä. Millaisia tunteita lanka hiertää itseensä, kuinka monesta surusta, ilosta, naurusta ja levollisuudesta ovat sukkamme kudotut?

Odotan mieheni palaavan töistä, pian me lähdemme kohti niitä maisemia, joista minä olen kasvanut. Kuinka odotankaan näkeväni latteat pellot ja seisahtuneet metsät niiden välissä. Tuntuu hyvältä palata sinne mistä olen lähtenyt, ajaa loputtoman suoraa tietä ja hengittää pohjanmaata. Olen pakannut lukuisia kasseja, yhteen vasta leivottua marjapiirakkaa, toiseen vaatteet, kolmanteen hääkuvat ja joulukalenterit. Neljännessä ovat kaikki viimenäkemiseltä kertyneet naistenlehdet äidille, takkikangas, kasvovoidetta ja body lotionia. Päälimmäiseksi sujautin isälle tekemäni pipon, mustan merinovilla-silkkilankaisen pehmeän täydellisen lämmikkeen. Neuloessani en päästä irti minuun kasvatetutsta perfektionismista, silmukat ovat juuri eivätkä melkein. Onneksi muussa elmässäni en enää kahlitse itseäni virheettömyyteen. Kokeilkaapa, elämä on helpompaa näin.

Kaksi päivää olen elänyt vain itselleni, tehnyt juuri sitä mitä olen halunnut ja omassa aikataulussani. Tänään tuntuikin taas hyvältä nähdä sitä ystävää, josta olen puhunut. Puhuin terapeutilleni asiasta ja hän osasi auttaa minua mittasuhteisiin. Ei ole hyväksi kenellekään, jos en vedä rajoja, tässäkään. Hän oli oikeassa.

Olen yrittänyt vetää rajoja myös mielelleni, sillä jälleen yllätän itseni pohtimasta, olenko vai enkö. Yritän päästä siihen virtaan, jossa voin vain sallia asioiden tulla ja mennä, ilman että minun tulee tietää niistä välttämättä, hallita mielelläni. Joka tapauksessa, viimeistään keskiviikkona se selviää. Minä maltan odottaa. Mutta en lupaa olla pettymättä, jos hiljainen toivoni lannistetaan taas. Hys, ole ihan hiljaa. Kaikki on vallan hyvin, sittenkin, olinpa tai enpä.

Ylimääräinen vapaapäivä

Tällä viikolla olen nukkunut kymmentuntisia öitä. Onnellinen raukeus viipyy jäsenissäni vielä pitkään heräämisen jälkeen, ei ole kiire eikä ole pakko. Tänään kävin yliopistolla hoitamassa asioita, aivan kuinka lupasin itselleni viime perjantaina. Varaamani kirjat olivat saapuneet ja kirjastotäti oli ystävällisesti tonkinut varstosta läjän lehtiä tutkittavakseni. Toinen ystävällinen täti antoi minulle numeroidun paikan lehtien säilyttämistä varten. Tunnen oloni ihan oikeaksi tutkijaksi, hienoa. Vielä kun saisin siirrettyä tuntemuksen käytääntöön, niin voisin olla ylpeä itsestäni. Se ensimmäinen askel on kuitenkin otettu.

Ehkä yöunien pituudesta johtuen tänään on tuntunut torstailta. Havahduin keskiviikkoon vasta Aku Ankan kolahdettua eteisemme lattialle, aivan kuin olisin saanut ylimääräisen lomapäivän, ihanaa. Homeopaattini soitti eilen ja peruutti perjantaisen vastaanottoajan. Uusi käynti siirtyy jonnekin tulevaan, siihen kun olen taas kulkemassa vanhempieni luo. Asia ei harmita minua juurikaan, käynti olisi varmaankin ollut tarpeeton juuri nyt. Uusi aika järjestyy sitten, kun kehoni sitä todella tarvitsee. Kenties akupunktio ja homeopatia olisivat molemmat olleet liikaa. Eilen soitin myös akupunktiohoitajalleni kuullakseni, että minua voidaan hoitaa vasta sitten, kun tiedämme olenko raskaana vai en. Mielenkiintoista tässä on se, että edellinen akutohtorini pisteli minuun neuloja kierrostani riippumatta. Mikähän yleinen käytäntö tässä on? Vyöhyketerapiasta olen kuullut, että se saattaa olla liian stimuloivaa raskausaikana, ehkä akupunktio menee samaan kastiin. Mutta toisaalta, sillä voidaan myös hoitaa raskauspahoinvointia ja kuulemma auttaa ehkäisemään keskenmenoakin. Liekö on niin, että nuo lapsettomuushoidon pisteet aktioivat liikaa kohdun seutua, mikäli raskaus olisi jo alkanut. Hmm?

Eilinen kirjoitukseni on vaivannut minua koko päivän ja myös osan yöstäkin. Ajattelin poistaa tekstin, sillä kuulostan kai kiittämättömältä selän takana puhujalta ja huonolta ystävältä. Päätin kuitenkin antaa kirjoitukseni olla, koska se on osa minua, osa tunne- ja kokemusmaailmaani. Sanani paljastavat minulle paljon itsestäni, omasta tasapainottomuudestani ja kasvunpaikoistani. Toisten negatiivisuuteen on aivan liian helppoa lähteä mukaan. Turhautuneena, väsyneenä ja kyllästyneenä kielteisinä pitämäni asiat korostuvat, vaikka todellisuudessa myös rakastan, arvostan ja kunnioitan tätä ystävääni. Joskus hän vain tuntuu imevän kaiken energiani. En tiedä, kuinka rehellinen pystyn olemaan hänelle tässä asiassa, auttaisiko se häntä muuttamaan elämäänsä ja asennettaan? Vai aiheuttaisinko vain enemmän pahaa oloa? Olenko minä sittenkin se, kenen tulisi muuttua? Ehkä minun tulee ensin selvittää itselleni, millaiseen prosessiin olen valmis astumaan hänen kanssaan.

Ennättäisn vielä torkahtaa hetkeksi ennen kuin mieheni palaa töistä. Unen tarpeeni tuntuu valtavalta vaihteeksi ja sen sallin keholleni. Illalla voin ottaa esille yhden viidestä kirjasta ja houkutella hiljan ajatuksiani rakentamaan vastausta oppimistehtäväämme. Odotan.

Miten pidetään ystävä ehjänä?

Minulla on ystävä, enkä tiedä mitä tehdä hänen kanssaan. Hän on jo toista viikkoa tullut luoksemme ja istunut sohvaamme, surffannut netissämme, jämähtänyt ja säteillyt enimmäkseen negatiivisuutta. Kaikki tämä johtuu tietysti hänen muutostaan, joka stressaa, ahdistaa ja väsyttää - myös meitä. Eilen kävin hänen kanssaan ostostelukierroksella etsimässä pientä pöytää ja kattovalaisinta, joista jälkimmäinen tarttuikin mukaan. Päästyäni kotiin ja onnellisteltuani mahdollisuudesta rauhoittua, hän soitti pian ovikelloa. Synkkä hahmo marssi olohuoneeseemme ja aloitti purkauksensa, joka keskittyi jumiutuneen lampun vaihtamisen perkeleellisyyteen ja uhkauksiin myydä juuri ostamansa valaisin, kun niiden asentaminen on niin saatanallisen vaikeaa. Sitä hän ei tietenkään ollut edes yrittänyt vielä. Pakenin toiseen huoneeseen mainiten, että lampun voi aina palauttaa liikkeeseen, sitä ei tarvitse alkaa huutonettaamaan roposten toivossa. Itsehillitsin, enkä ajanut häntä kotoamme. En, vaikka valitus ja stressaava kovaääninen huokailu jatkui melkein kaksi tuntia, juuri sen ajan, jonka olimme mieheni kanssa haaveilleet viettävämme kahden kiireisen päivämme lomassa. Päätin, että tänään sanon hänelle EI, rajansa kaikella.

Kuinka ollakkaan, löysin hänet kuitenkin keittiön pöytämme äärestä hieman yhden jälkeen. Hän avautui tänään puolestaan siitä, kuinka mikään ei motivoi eikä millään tunnu olevan merkitystä. Kuinka häntä väsyttää ja ärsyttää. Kerroin hänelle, että mielestäni oireet sopivat masennukseen, ja kehoitin häntä jälleen hakemaan apua. En usko, että hän tekee sitä tälläkään kertaa, sillä sain vastauksekseni hetken hiljaisuuden ja torjuvan asennon. Sama episodi on toteutunut lukuisia kertoja neljän vuoden aikana, ja tietenkin tahdon auttaa. Mutta, en jaksa ottaa itse vastaan jatkuvaa negatiivisuutta ja kätinää, kun omat taitoni eivät enää riitä niiden taltuttamiseen. Kun ketään ei voi pakottaa toimimaan ja ottamaan vastuuta omasta pahasta olostaan, niin ehkä seuraavalla kerralla kysyn, tahtooko hän minun varaavan ajan lääkärille hänen puolestaan. Jotain tarvitsisi tehdä, pinnani venyy ja kiristyy päivä päivältä, tunnen tarvitsevani lomaa tästä ihmisestä. Niinä päivinä, kun itsellä on vaikeaa ja maailma tuntuu kaatuvan päälle, en voi vannoa jaksavani enää olla kovinkaan hyvä ystävä. Pelkään tiuskaisevani liian pahasti, päätyväni välttelemään puhelimeen vastausta ja mahdollisuuksia, joissa hän voi kutsua itsensä kylään. Ehkä pitäisi vain sanoa suoraan, että hei, en jaksa sinua. Jotenkin minusta tuntuu siltä, että en vain voi. En tahtoisi särkeä häntä.

Juuri tämän samaisen ystäväni myötä olen päätynyt miettimään paljolti ärsyttävyyksiä, niitä piirteitä, jotka muissa ihmisissä saavat minut ärtymään. Yleisesti ajattelen, että asiat joiden sietämisen kanssa joutuu kamppailemaan toisessa ihmisessä, kertovat niistä puolista, joita ei itsessään sulata. Tässä ystävässäni minua ärsyttävät hänen negatiivisuutta säteilevä olemuksensa, tietty aikuisreppanuus ja ryhdittömyys. Se, kuinka lusikasta pidetään aikamiehenä vielä kiinni kuten pikkulapsena, kuinka kengän nauhat solmitaan samalla lapsellisella kaavalla, kuinka verhoja ei saada ikkunaan ilman apua eikä sitä lamppua kattoon. Olen myös huomannut ärtyväni kiitosten kalastelusta, tarpeesta olla esillä jatkuvasti sekä omanapaisuudesta. Mitä tämä kertoo itsestäni? Sen, että en ole sinut kaikkien omien puolieni kanssa?  Vai siitä, että minulla on vielä paljon kasvettavaa ihmisenä. Ehkä molempia. Tämän kuun teemaksi voisin itsemuistutukseksi ottaan viisauden tuomitsemattomuudesta. Älä tuomitse. Asiat eivät ole vain hyviä eivätkä vain pahoja, ne vain ovat. Yritän.

Ikoni kaulassa

Tänään olen seurannut aniliinin langan kulukua sormieni lomasta, katsonut kuinka se tasaiseen kutoutuu pörreäksi massaksi syliini. Imen itseeni sävyä, joka pimenevissä illoissa tuntuu hehkuvan täydellisyyttään. Unohdun puikkojen kalkkeeseen, ajatukseni katoavat noustakseen alitajunnasta yhä uudestaan ja uudestaan. Mieleni on hyvä ja täynnä ikävää.

Eilen yrittäessäni nukahtaa huomasin kaipaavani vanhempiani valtavan paljon, enkä tiedä miksi. Olen asunut 12 vuotta omillani enkä ole heitä suuremmin ikävöinyt ennen, en näin paljon ja pitkään kuin tänä syksynä. Ehkä oma prosessini on saanut minut ajattelemaan elämää ja kuolemaa enemmän, ehkä ymmärrän ajan rajallisuuden syvemmin. Joka tapauksessa tuntuu todella hyvältä matkata tulevana viikonloppuna alkukotiini, nousta junasta keskellä lakeuksia ja nähdä parrakas isäni minua vastaanottamassa. Soitin hänelle tänään onnittelut täynnä rakkautta. Ehkä tässä elämänvaiheessa minä ymmärrän paremmin myös vanhempiani, sitä mitä he ovat eläneet. Enkä tahtoisi luopua.

Perjantaina minä ajoin bussilla kaupunkiin, nautin kiireettömyydestäni ja mahdollisuuksistani. Palatessani jouduin odottamaan pysäkillä oikeaa vuoroa ja närkästyneenä käänsin selkäni toisen penkin vallanneille pultsareille. Heidän juttunsa olivat itse asiassa ihan viisaita ja yksi heistä oli sosiaalisesti kovinkin lahjakas, vitsikäs jopa. Bussin ikkunasta silmäsin heitä tarkemmin, etenkin sitä yhtä, kenellä oli päässä otsalle solmittuna punainen maatuskahuivi. Otsalta katse lipui alas avainnauhaa pitkin, sen päässä avaimen vieressä roikkui mustavalkoinen valokuva lapsesta kiinnitettynä jollekin paksulle materiaalille, kuin ikoni. Se lepäsi pyhänä violetin ysäritakin poimuissa. Kuka oli kuvan lapsi? Joku tärkeä, koska kuva kulki kaulassa ja esillä. Hän itse vai hänen lapsensa? Jonkun tuttavan lapsi? Joku tuntematon?

Mitä tuo mies ajattelee katsellessa lasta, mitä hän kertoo siitä kysyville? Olisin halunnut tietää, mutta bussi ennätti jo lähteä liikkeelle, ennen kuin reagoin. En tiedä, olisinko oikeasti kysynytkään. kenties tieto ei olisi ollut oikeasti kovinkaan tärkeä, sillä minä sain opetukseni. Kaikilla meillä on elämämme, tarinamme, rakkautemme ja tunteemme. Minä en ole mikään kääntämään niille selkääni. Aina kaikki ei kulje kuten suunnittelimme, tai kuten vanhempamme meille toivoivat, ja joskus se on ihan hyvä niin. Sillä haluan uskoa siihen, että kaikella on tarkoituksensa, aikansa ja paikkansa. Silläkin, että emme tänään vietä ensimmäistä isänpäivää kotona, kuten vuosi sitten haaksuin.

Paniikkiaamuja

Eilinen aamu selätti minut. Blogimerkintäni jälkeen istuin pitkään hiljaa sohvalla, katselin eleettömänä television tyhjänpäiväisyyksiä ja pyörittelin käsissäni oranssia lankakerää. Mietin, mitä tahtoisin tehdä. Eniten huvitti piirtää, mutta en tiennyt mitä. Hiljaisuudesta alkoivat kasvaa suuret lyijykynätyöt mieleeni ja niiden surulliset kuvat ottivat minusta vallan. Jos saan tehtyä näkemäni, tulee kuvista hienoja ja puhuttelevia, ehkä jopa pysäyttäviä. Toistaiseksi ne möyrivät päässäni ja itkettivät minua eilen. Hiljakseen paitani alkoi kastua yksittäisistä kyyneleistä kunnes lopulta huomasi nyyhkiväni hallitsemattomasti. Kävelin mieheni työhuoneeseen ja hain sylistä paikan itselleni. Hautasin kasvoni paidan mustuuteen ja annoin itseni luvan uskoa lohdutukseen: Ei ole mitään hätää, kaikki on hyvin. Rauhalliset kädet silittivät selkääni vieden ahdistuksen pois. Siinä istuessani muistin isäni sylin lapsena, saman rakastavan lohdun ja turvan. Olin hetken jälleen pieni.

Eilinen akupunktio jäi väliin lämmön noustua yli 37: rajaviivan. Illalla vilunväreet ja kurkkukipu saartoivat minut sohvalle viltteihin, vaikka lämpö laskikin normaaliksi. Nukahdin jomotukseen ohimoilla ja tänä aamuna kipu on hiipinyt poskionteloiden tienoille, laskeutunut oikeaa puolta alas niskaani. Oma diagnoosini on tensio, sillä nuhaa ei ole ja toissapäivänä niskani kramppasi kootessani ystäväni sohvaa ja kyykkiessäni työpöydän ruuvauksessa, panostukseni hänen muuttoonsa.

Jatkuvan päänsäryn lisäksi heräsin aamulla paniikinomaiseen tunteeseen siitä, että olen unohtanut jotain tärkeää. Unenpöpperössä kävelin etätöitä tekevän mieheni syliin ja pyysin saada minuutiksi koneen käyttööni. Gmail paljasti hajamielisyyteni - erityspedagogiikan tentti olisi maanantaina, ja ilmottautua olisi pitänyt jo kaksi viikkoa sitten. Olin ajatellut koko ajan tentin olevan vasta 19. päivä. Paniikissa haparoin yliopiston ja kaupungin kirjastojen sivut auki todetakseni, että toista tenttikirjaa olisi erittäin vaikea saada luettavaksi näin lyhyellä varolla. Stressihormoneiden vallatessa kehoani soitin avoimen yliopiston yhteyshenkilölle ja hän antoi minulle kuukauden lisäaikaa, huh. Tuosta viisastuneena päätin, että lomani aikana teen myös roikkuvat opintojaksoni valmiiksi ja aloitan uusia, ainakin laitan kirjat varaukseen. Miten sitä vielä tähän ikäänkään mennessä ei ole oppinut säntillisemmäksi?

Sisäily alkaa kyllästyttää ja tänään aion uskaltaa ulos, vaikka vain kaupunkiin ostostelukierrokselle. Lankakaupassa näin ihania keriä Kitten Mohairin pinkkiä lankaa, joiden yllätän heijaavan haavekuviini toistuvasti. Tiedän, minulla on toinenkin työ kesken, mutta taidan antaa tälle houkutukselle periksi. Loppujen lopuksi parhaat villapaitani, ne joita pidän vuodesta toiseen, olen tehnyt itse. Mielikuvissani pinkit kissanpennut kutoutuvat pehmeäksi ihanuudeksi ympräilleni, pur. Ja ne kuvat, niin. Ehkä ostan varuilta ingressipaperiakin. Ja tarvisin jostain tarpeeksi suuren levyn piirrustusalustaksi.

Ota vaikka kissanpentu

Olen pitkään ajatellut laittavani viestiä tuttavallemme, joka alkoi odottaa yhtä aikaa kanssani esikoistaan. Tänään avasin Facebookin urheana ja klikkasin jo hänen nimeäänkin, mutta en sittenkään pystynyt. En edes kysymään: Mitä kuuluu? Miten teillä on mennyt? Minusta ei ollut kohtaamaan omia tunteitani, vaikka niin kovasti tahtoisin tietää heidän onnestaan ja olla lähempänä henkisesti. Vielä hetken täytyy minun vahvistua.  Suljin nopeasti läppärin kannen ja pakenin aamutelevision sikainfluenssakeskusteluun. Jos olisin riskiryhmää, joutuisin tekemään päätöksen puolesta tai vastaan. Tämä tuttavamme ei halua piikkiä. Minä en tiedä, mitä tekisin, senkään suhteen.

Sen sijaan nykyisellään harvemmin elämääni kuuluva jo isoäiti-ikäinen nettituttuni otti minuun taannoin yhteyttä ja kyseli elämästäni. Kerroin keskenmenosta ja lapsettomuudesta. Hänenkin neuvonsa oli vanha tuttu: "Luulen, että kaikki olisi helpompaa, jos unohtaisit asian. Ota vaikka kissanpentu pahimpaan vauvakuumeeseen." Niin, mitä tähän voi sanoa. Kieltämättä halu saada perheeseen jokin karvainen jäsen on noussut potentiaalisesti viime kuukausina, mutta allergian vuoksi emme edes yritä. Aivot toki ovat suurin sukupuolielin, mutta unohtaminen ei niin vain onnistu. Jotenkin menin niin lukkoon hänen ymmärtämättömyydestään ja mielestäni tunteideni aliarvioimisesta, että jätin vastaamatta. Välillä tuntuu siltä, että olen niin yksin tämän tunneskaalani kanssa, miehenikään ei sitä täysin tavoita, valtavaa kaipuutani olla äiti. 

Tiistainen akupunktio oli ihana. 40 minuuttia makasin kippurassa sermin takana neuloja päässäni, selässäni, vatsassani ja jaloissani. Näin on kuulemma hoidettu lapsettomuutta jokusen sata vuotta Kiinassa. Minua hoitanut mies kertoi kuuden kahdestakymmenestäviidestä saaneen avun lapsettomuuteen akupunktiosta, ei hurja prosentti, mutta nollaa suurempi luku kuitenkin. Ja kesällä se auttoi. Hoitokerta vei ovulaatiokivut mennessään, täytti alavatsani lämmöllä ja yöllä nukutti minut kymmentuntiseen ajatuksettomaan uneen. Sinä iltana minä olin jälleen huoleton ja onnellinen, tänään haen lisää tuota tunnetta. 

Lisäksi odotan kärsimättömästi postin tuovan uuden maca-pakkauksen nautittavakseni. Tilasin uuden pussin 19. päivä, eikä se ole vieläkään saapunut - lupasivat lähettää cocovilta heti tällä viikolla, kun saavat sitä taas. Vesi herahtaa kielelle ja aivot hurauttavat mielihyvän väristyksen kehossani ajatellessanikaan tuota karvaan makuista pulveria. Kummallista, mutta kroppani tuntuu tarvitsevan sitä. Aineen vaikutus mielialaani ja yleisvirkeyteeni on selkeä, samoin limaisuuteeni, kuivaa kuivaa on nyt ilman sitä. 

Tänään on neljäs lomapäiväni ja alan hiljan ymmärtää vapauteni. Kipeä kurkku pitää sisällä ja estää liikkumasta suunnittelemallani ponnella, mikä on harmi. Liikkeeseen on hyvä kadottaa mielensä. Haen unohdusta puuhastelusta, ihanista kaksisäikeisistä villalangoista, upeasta ruutukankaasta ja haaveilusta. Luulen, että voisi olla hyväksi rakentaa aarrekartta vessan seinälle ja joulukalenteri ensi kuun varalle. Ja sitten minä tahtoisin vain piirtää, mutta olen ihan malliton, omakuviako siis? Mahdollisesti, mutta en vielä innostu. Jotenkin tuntuu siltä, että kaipaisin tussia ja puutikkuja maalatakseni itseni. Niitä minulla ei ole.

Mutta minulla on tämän päivän kaikki aika ja mahdollisuus valita onnellisuus. Ajatella.

Hyvät nännit ja kaunis kohtu - laiha lohtu?

Lapsettomuustutkimukset ovat osaltamme ohitse, tuloksena on huippuspermaa syytävä mies ja minussakaan ei mitään isompaa vikaa löytynyt. Gynen tutkimuksessa löytyi hieman takaosastaan aristava kohtu, joka ultrassa köllötteli voimakkaasti eteenpäin suuntautuneena täydellisenä pyöreänä muotona sisuksissani. Munasarjat näyttivät toimivilta ja johtimet pulputtivat kauniisti hoitajan pumpatessa niihin ilmaa ja vettä vuoron perään. Ei, sekään ei lopulta sattunut niin paljon, kuin mitä olin kuvitellut ja jännittänyt. Mutta tänään jomottaa, oikealla puolella niin että en saanut katsottua loppuun unta, jossa pienet ihmiset lentelivät metallinhohtoisilla sudenkorennon ja rukoilijasirkan sukuisilla hyönteisillä ympärilläni - ovulaatio. Tai, tikutin sen tänään, eli munasolun pitäisi kai irrota vasta vuorokauden päästä. Ja jo nyt sattuu.

Ihanan ja sympaattisen tohtorimme diagnoosina oli selittämätön lapsettomuus, jota saattaa hieman selittää suurena kysymysmerkkinä mahdollinen lievä endometrioosi, joka ei ollut kuitenkaan jättänyt jälkiään ultrassa näkyviin sisuskaluihini. Mahdollisuudet raskautua luomusti ovat hyvät, ja annamme puoli vuotta itsellemme aikaa ennen kuin edes mietimme mahdollista inseminaatioita. Mitä tuohon endoon tulee, niin olen lähes varma siitä, että se jyllää minussa. Kuukautiskivut alkoivat edellisessä kierrossa päivää ennen vuotoa ja keskellä kiertoakin oli niitä omituisia kipuiluja ja tuntemuksia joita on aiemminkin ollut. Ennen ei ovulaatiokaan ole ollut näin tujakka. Tiedän, se ei estä meitä saamasta lasta. Mutta tiedän myös, että lievässäkin endossa saattaa tapahtua joitain kemiallisia juttuja, jotka voivat vaikeuttaa tai estää hedelmöittymisen, ja se huolettaa minua. Yritän olla positiivinen asian suhteen, mutta valitettavasti olen onnistunut takerruttamaan itseni tähän faktaan, ärh. Loistavaa on kuitenkin se, että me olemme jo tulleet kerran raskaaksi - todiste siitä, että mikään ei ole mahdotonta.

Tänään on vuorossa akupunktiota. Edellinen raskauteni alkoi akun jälkeen, tosin silloin raskautumista ei kovin voimallisesti pyritty avustamaan, sillä emme tienneet, ovatko munajohtimeni auki vai eivät. Lisäksi endoa pystytään joissain tapauksissa hoitamaan akupunktiolla hyvin tuloksin. Ensi viikolla käyn vielä visiitillä homeopaatilla, katsotaan mitä hänellä on sanottavanaan. Tahdon antaa pehmeille hoitomuodoille mahdollisuuden ennen kovia otteita, ei niistä haitaakaan ole. Ja akupunktio todellakin lievittää stressiä minulla, mokoma kun on alkanut jälleen tarttua helmoihini.

Terapeuttini ehdotti viimeksi varovasti, että mitä jos koettaisin keskittyä aivan johonkin muuhun vähäksi aikaa, ei lopettamalla seksiä kokonaan, mutta yrittämällä vähentää suunnitelmallisuutta. Niin, helppohan se on sanoa. Lupasin yrittää tehdä enemmän kivoja asioita, mutta kun myös ne velvollisuudet on hoidettava. Eilen kävin piirtämässä jälleen, ja se toimii minulla paremmin mielen tyhjääjänä kuin meditaatio ikinä. Pitää miettiä, mitä vastaavaa nollausta saisin kotioloissa toteutettua. Neulontaa? Maalausta? Ompelua? Paljon on ideoita, mutta ei aikaa. Taasko kiepautan itseni kiireen illuusioon, ehen. On aika ajatella taas uudestaan.

Huono ystävä ja kiireisen kiusa

Tämä päivä on ollut hyvä: arkinen, rauhallinen, stressitön ja toimiva. Juuri siis sitä, mitä kaipasinkin. Kiitos kuuluu miehelleni, joka on hoitanut suuren osan tiskeistä ja auttanut ruoan valmistuksessa, sanonut aamulla herättyään ne maagiset sanat: Ota tänään rauhallisesti, minä kyllä hoidan asiat. Lepää rakas. Heti tämän jälkeen hän tarttui puurokauhaan, laittoi kahvit tulelle ja paimensi minut katsomaan Ellenin tanssia. 

Eilen stressi ja väsymys valtasivat mieleni aamun jälkeen, eikä se ollut hyväksi. Koko päivä kului  shoppaillen ja siitä toipuen. Aloitimme loppuunmyydyn Jamie Oliver -pannun metsästyksen Hulluilta päiviltä, jatkoimme Punnitse ja Säästä:ään, koukkasimme luontaistuotekaupan ja Top Sportin kautta ruokaostoksille. Citymarketissa olin jo niin nälkäinen, janoinen ja väsynyt, että käytäville kärryineen laumoittuneet perheet ja ososkoriensa kanssa hosuvat tädit saivat pulssini takomaan. Menin jopa niin pitkälle, että yrittäessäni margariinikäytävän läpi maitohyllylle tönäisin polvellani yhden rouvashenkilön kulkuväylän tukkivaa ostoskoria etäämmäs, tuosta teosta oli vahinko kaukana, tunnustan. Onneksi sain nieltyä kaikki ilkeät sanani aina iltaan saakka, joka onkin sitten oma kappaleensa. Löysin kuitenkin haikailemani ulkoiluhousut ja saimme ainekset tämän päivän herkkuruokaan: cashew-punajuuripihviä ja paahdettua nieriää. Jälkiruoaksi leppeä kävelylenkki kuulaaseen syysiltapäivään uusissa housuissa, kotona kupillinen vihreää jasmiiniteetä ja pala tai parikin tummaa suklaata. Toimii, tästä on hyvä laskeutua huomiseen.

Tänään olen miettinyt ystävyyttä kaiken rentoilun lomassa. Terapeuttini kysyi minulta viime viikolla, että pidänkö paljon yhteyttä raskaana oleviin ystäviini? En, vastasin. Aina välillä tunnen häpeäkseni niin suurta kateutta heidän helppoa lisääntyvyyttään kohtaan, että haluan vältellä kohtaamisia. Tietenkin olen onnellinen heidän puolestaan, mutta kun itse kärvistelee kuukautiskivuissa tai heittää roskakoriin kahdettakymmenettä negatiivistä raskaustestiä, niin ei vain pysty hymyilemään. Enkä tahdo kaataa heidän päälleen omaa pahaa oloani, en tunne sitä tarpeelliseksi. Sitä varten on muita ihmisiä. Ystävistäni tosiaan kolme odottaa juuri nyt, yksi tuli raskaaksi ehkäisystä huolimatta ja täysin vasten tahtoaan, toinen puolivahingossa tietoisella riskillä ja kolmas parin kuukauden yrittämisen jälkeen. Ja niin, neljäs on vasta synnyttänyt. Lähipiiri siis kuhisee pyöristyviä vatsoja ja vauvanhajuisia ajatuksia, konkreettisia, toisin kuin omat haavekuvani. Toisaalta eivät ole ystävänikään pitäneet minuun yhteyttä, hieman vähemmän vielä elokuisen keskenmenon jälkeen. Luulen, että aihe on heille yhtä arka kuin minulle. Monesti tuntuu siltä, että heiltä puuttuvat sanat kohdata minut. Eikä se haittaa, olin itse aivan yhtä ymmälläni sanojeni vähyydestä viime talvena, kun työtoverini kertoi keskenmenostaan ja kolmannen lapsen haaveesta. Onpa kurjaa, totesin, ja se siitä, jatkon hiljaa rutiininomaisia tehtäviäni. Toivoin, että olispa meillä helpompaa.

Tämän myötä ja muutenkin tunnen itseni välillä hyvin huonoksi ystäväksi. Kun en vain jaksa pitää yhteyttä tai tavata. Kun itsekkäästi tahdon aikaa omille jutuilleni, tekemättömyydelle ja levolle. Opettelen kohtaamaan omat tarpeeni ja toimimaan niiden mukaisesti, opettelen vetämään rajojani ja kieltäytymään kutsuista, joko jonkun luokse tai luoksemme. Eräs ystäväni, joka muutenkin käy meillä aika usein, tuli eilen vieraaksemme ostostelumme jälkeen. Kaipaisin kaikkein eniten vain unta ja ruokaa, mutta suostuin hänen pyyntöönsä, sillä ymmärsin, että hän vain käväisee ja noutaa omaisuuttaan. Vieras alkoi kuitenkin juurtua sohvaamme väsymysvalitteluistani huolimatta, haukottelustani ja vähäsanaisuudestani piittaamatta. Olin menettää itsehillintäni totaalisesti. Mieheni yritti pelastaa tilannetta ja vihjailla, että vaimokullan taitaa olla aika mennä nukkumaan sen jälkeen, kun olin pari kertaa turhan tiukasti tiuskaissut turhasta. Mutta ei, vieras ei ollut huomaavinaankaan. Lopulta hän ymmärsi poistua, kun sanoin suoraan olevani liian väsynyt ja kiukkuinen pitämään seuraa.

Mietin, kuinka olematonta joidenkin ihmisten tilannetaju onkaan. Ja miksi suoraan sanomista pidetään vielä jotenkin epäkohteliaana? Onko parempi hienovarasiesti kärtytä ja yrittää antaa ymmärtää, kuin säästää kaikki osapuolet vaivaantuneisuudelta? Ja sitten toivoin, että toivottavasti en itse ole sellainen - vihjelukutaidoton tollukka, saati käytävillä möllöttävä kaikkien stressaantuneiden, kiireisten ja nälkäisten ihmisten kiusa. Todennäköisesti olen. Tämä olisi hyvä muistaa perkeleiden ja aggressioden virratessa mielessä.

Viimepäivinä olen myös yrittänyt lukea muiden lapsettomuusaiheisia blogeja, mutten pysty. En kykene ottamaan vastaan pahinta mahdollisuutta, sitä että ehkä meillekin käy kuten jollekin heistä. Toisten ihmisten vielä pahemmat tarinat nakertavat toivoani, enkä tahdo sitä. Samoin hyppään naistenlehtien lapsettomuusjutut suoraan yli, oikeastaan yritän sivuuttaa kaiken, mikä aiheeseen liittyy. Haluan uskoa siihen, että me emme kuulu heihin vieläkään. Että me olemme pian ne kolme torniluolan asukkia. Ne, ketkä jättävät lastenvaunut alakertaan portaiden juureen ja ne, ketkä perheenä ulkoilevat läheisellä leikkikentällä muiden perheiden joukossa. Ne, ketkä järjestävät lapselle joulun kotonaan, eivätkä raahaa häntä mummolasta toiseen aattona. Ne ketkä rakastavat toisiaan ikuisesti eivätkä koskaan kuole.

Limaa ja macaa.

Hiljaisuus kulkee talossa, valo kävelee varovasti paikkoihin, jotka vielä äsken olivat täynnä pimeää. Katse tapailee pintoja ja tiloja, totuttelee hiljan tähän todellisuuteen. Unessani minä olin jälleen jotain muuta ja jossain muualla, en enää muista missä. Eikä sillä ole väliä, sillä olen tässä ja nyt. Sitä ei aina tahdo muistaa. Mieleni kulkee liikaa menneessä ja haikailee tai seikkailee tulevassa ja haaveissa, yrittää paeta pelkoja. Kun kuitenkaan ei ole muuta kuin nyt.

Työviikko oli kohtuullisen raskas, etenkin torstai. Ei ole ollut aikaa kirjoittaa eikä oikein ajatellakaan. Toisaalta se on hyvä. Tikutin ovulaation torstaina ja vielä eilen aamullakin, mutta en jäänyt mielessäni kiinni uuden mahdollisuuden muassaan tuomaan onneen tai pettymykseen. Yritän olla ajattelematta liikaa, hautomatta itsessäni skenaarioita, ruokkimatta liiaksi niin toivoa kuin epäuskoakaan. Kyllä se siitä, omalla painollaan. Seksi joka tapauksessa oli loistavaa, intohimoisen rakastavaa ja sangen tyydyttävää. Meillä on ihan hyvä kaksinkin, siitä kiitos. Tämä on paras parisuhteeni ikinä, vieressäni kulkee mies, joka on minulle juuri se sopivin ja parhain. Kyllä, rakastan valtavasti.

Gynekologin mukaan minulla ei ole mitään tulehdusta. Harmittaa hieman, että ennätin jo ostaa turhan lääkekuurin toisen tohtorin määräysten mukaan. Gynekologi sanoi oireideni johtuvan solujen hajoamisesta, joka joillain naisilla tuntuu kirvelynä ja on vallan normaalia. Hoidoksi voisin kuulemma kokeilla Ovestenia, vaihdevuosioireista kärsivien puikkosia. Paitsi että en juuri nyt voi. Niitä ei saa käyttää raskauden aikana, ja sehän on taas mahdollista. Eiköhän tämä mene itsestään ohi. Niin, minulle tulehdustuomion antanut mieslääkäri soitti kilpirauhaskokeen tuloksista, jotka olivat normaalit. Mainitsin hänelle myös tästä toisen lääkärin näkemyksestä, ja hän vain naureskeli. Eipä tullut mieleenkään, että ylimääräinen valkovuoto voisi johtua lähentyvästä ovulaatiosta. Niin, sehän onkin sangen epätyypillistä, mmm-mm.

Pitkästä aikaa tunnen oviksen itsekin ihan selvästi. Kuukausia ovat limat ja kivut puuttuneet, eilen oli aivan selvät oireet, koko oikeaa puolta jomotti niin edestä kuin takaa. Ei, en ole juonut greippimehua, sitäkin on kokeiltu, mutta minulla se ei toiminut. Olen syönyt macaa sen pahasta mausta huolimatta sinnikkäästi jo puolisen kuukautta ja olen saanut miehenikin syömään sitä. Macan pitäisi olla oikeaa hedelmällisyysruokaa, se pitää hormonitoiminnan tasapainoissa ja lisää siittiöiden liikkuvuutta ja siemennesteen määrää, sanotaan David Wolfen Superfoods -kirjassa. Sattumaa vai ei, mutta olen ollut virkeämpi ja tuo oviskin oli kovin tuntuva nyt. 

Tänään pitäisi siivota. Saamme mahdollisesti miehen työkaverin pelaamaan lautapelejä luoksemme. Hulluilta päiviltä pitäisi käydä saalistamassa asioita ja haaveksin saippuan valmistuksesta. Nyt laitan kuitenkin puuron kypsymään ja teen hautumaan, vartin päästä alkaa Ellen-show, ja siten virallisesti minun viikonloppuni.

Rakkautta.

Hymyä ja märät sukat.

Maailma on tänään näyttänyt märän puolensa, ulkona loska peittää harmaanvalkeana mössönä jalkakäytävät ja nurmikon, taivuttaa puiden oksia ja kastelee kulkijan. Goretex-lenkkarini ovat entiset, totesin päästyäni työpäivän jälkeen kotiin ja vetäessäni märkiä sukkia jalastani. En muistanutkaan enää, miltä veden loiskunta tuntuu kengissä. Ei niin pahalta kuin kuvitella saattaisi, ei vaikka samalla vihmoisi vaakasuorassa räntää kasvoihin. Hyvä, sinä urhea pieni nainen, selvisit kotiin lopulta, sanoin itselleni ja hymyilin. Niin sitä pitää.

Aamulla teen lämmittäessä tyhjää vatsaani pohdin elämää ja valintoja. Olosuhteet ovat mitä ovat, mutta me voimme aina valita asenteemme. Olen viimeaikoina saanut itseni kiinni ruikuttamasta miksiainaminää tai valittamasta jostain muusta. Yritän parantaa tapani, deletoida heti mielestäni uhriaseman ja lähestyä vastoinkäymisiä toisin. Miksi minulle (aina) käy näin? Tässä kävi nyt näin, mitä tämä tilanne haluaa minun oppivan? Lähestymistavoissa on eroja. Me luomme itse maailmamme sellaiseksi kuin sen koemme juuri omien ajatustemme kautta. Levitämme ympärillemme erilaisia tunteita, heijastamme niitä itsestämme ja muista, näemme kaiken tietynlaisten lasien läpi. On aika vaihtaa omani ruusunpunaisiin. Kumma, miten sitä unohtaa perusasiat kovin helposti.

Eilen yritin saada pummattua itselleni työterveydestä lähetteen gynekologille, mutta puhelinkeskustelun jälkeen vanhempi mieslääkäri kutsui minut vastaanotolle ja tutkiskeli. Hän teki silmämääräisen diagnoosinsa, josta en ole aivan varma, oireet eivät täsmää minusta. Niinpä varasin ajan yksityiselle ja tahdon toisen mielipiteen ennen lääkekuureja. Viikon päästä menemme sitten lapsettomuustutkimusten ensitapaamiseen, mies käy jättämässä siemennestenäytteen analysoitavaksi aiemmin. Olemme aprikoineet, että liekö siellä on rekvisiittaa ja virikkeitä, kuten elokuvissa. Ja jos olisi, niin mitä? Työntekijänä voisi olla aika hauskaa olla päättämässä, millaista linjaa juuri meidän klinikkamme haluaa noudattaa lehtivalinnoillaan - löytyykö jokaiselle jotain aina teineistä matureen tai superlolloista pikkutisuihin. Perinteistä, kinkympää vai extremeä? En tiedä, joka tapauksessa minusta olisi aika jännää käydä kesken työpäivän lounastunnilla vänkkäämässä kuppiin. Hih.

Teetä, räntää ja paahtoleipää

Tänään maailma on muuttunut valkoiseksi, märäksi ja raskaaksi. Pihan norjimmat puut riiputtavat latvustoaan maassa muodostaen porttien labyrintin kotiovelle, pensaat laahaavat oksiaan loskassa jaksamatta heilua tuulessa. Tästäkö se alkaa, liuku kohti talvea ja pakkasia? En välittäisi aikaisesta talvesta, olisin ihan tyytyväinen ilman luntakin. Näillä leveyksillä olen tottunut siihen että ne tuovat enemmän vaivaa ja hidastetta kuin iloa ja punaposkista hehkua. Vuosien jälkeen voisin yrittää antaa tälle vuodenajalle mahdollisuuden. Joku viisas on joskus sanonut, että sää on liian suuri asia kiukuteltavaksi. Se vain on, juuri semmoinen kuin se on, kirosi sitä tai ei. Sairaslomalla teen ja paahtoleivän äärestä ajatus on helpompi ottaa syliin tunnusteltavaksi. Ylihuomenna palaan taas ulos ja töihin, onneksi saan näin pehmeän laskun loskaan.

Tänään olen kulkenut paljon yksin ja se tekee minut monesti mietteliääksi. Matkalla kaupunkiin ajattelin läheisiäni ja sitä, millaista on tulla vanhaksi. Äitini on pian minua puolet vanhempi, miltähän se mahtaa tuntua? Että on aikuinen tytär? Että peilistä katsoo joku, jonka kasvoihin uurteet alkavat piirtää omaa karttaansa? Että keho ei enää ole yhtä jaksava? Että kädet muuttuvat vanhan naisen käsiksi? En tiedä enkä osaa sitä kuvitella. Yritän vasta ymmärtää sen, että rakkaani ovat täällä rajallisen ajan - molemmat mummoni ovat jo yli kahdeksankymmenen, heidän aikansa on yhä aidatumpi. Sitä ei käsitä nyt, kun molemmat ovat niin hyväkuntoisia. Molemmat ukkini ovat kuolleet ennen kuin minä olen syntynyt. Näkeekö minun isäni ensimmäistä lastenlastaan? Toivottavasti.

Tämä kaikki kai jäi heijaamaan mieleeni äidin puhelun jälkeen. Hän mainitsi siinä vuodenaikojen olevan verrannolliset ihmisikään - me kaikki kai tunnemme sanonnan siitä, että alkukevät on lapsuus, kevät nuoruus, kesä miehuuden ja naiseuden aikaa, syksy alkaa kääntyä jo vanhuuteen ja niin edespäin. Hän sanoi sen pitävän paikkansa. Joku ajatuksessa tuntuu surulliselta, koskettaa syvemmältä kuin sen pitäisi. Ehkä se, että tuo toteama tuli äitini suusta, että hän kokee sen niin. Että hän on jo kulkemassa loppukesässä. Ehkä sekin, että se konkretisoi ajan kulun kovin ymmärrettäväksi. Vaikka ajattelenkin lopun olevan uuden alun, niin silti se tekee minuun hennon melankolian.

Myös minusta tuntuu selvästi vanhemmalta kuin ennen. Täytettyäni kolmekymmentä en kokenut mitään kriisiä, olen pikemminkin ylpeä iästäni. Mutta huomaan elämän jättäneen jo merkkinsä mieleeni. Minä olen elänyt ja rakastanut, minä olen jotain enemmän kuin viisi, kymmenen vuotta sitten. Se on hienoa. Omalla tavallaan kaikki on nyt helpompaa, ei ole enää niin isoja paineita olla tietynlainen muka kelvatakseen kuvitteelliselle yhteisölle. Katselin tänään lempeydellä selluliittejani. Nekin ovat osa minua, kauniita muhkuroita, hymyilin. Enkä usko ketään, joka toisin väittää. Sillä minä olen se että minä olen, minä.

Sain tänään kirjoitettua ensimmäiset tekstini toiseen blogiini, jossa esittelen puuhasteluprojektejani, surinaa linkistä pääsee sinne, sivun oikeasta yläkulmasta. 

Pehmeä lauantai

Tänään olen lojunut vähäeleisyydessä, tehnyt vain hieman ja nautiskellen. Aamusta kävimme lähikirpputoreilla tarkastamassa verhokangasvalikoiman, ei vieläkään mitään sopivaa takiksi. Emme myöskään löytäneet eteiseen lipastoa, emmekä minulle töihin pitkähiaisia trikoopaitoja. Ei se mitään, sillä lauantai tuntui juuri siltä, miltä pitikin. Asuessani vanhempieni luona oli minulla ja isälläni tapana aina lauantaiaamuisin käydä läpi parhaimmat kirpputorit. Samaa tapaa jatkoin opiskeluvuosinani silloisen avopuolisoni kanssa, mutta täällä sitä en ole valitettavasti saanut jatkettua yhtä sinnikkäästi. Toisaalta, välillä ei ole tarvetta saada eikä ostaa mitään, joten silloin kuljeskelu tavarapaljoudessa enemmänkin ahdistaa, kuin tuottaa saalistajan nautintoa ja löytämisen tahtoa.

Kirpputorin jälkeen jatkoimme ruokakauppaan ja koriini löytyivät kaikki tarpeelliset ainekset linssicurryyn ja ensi viikon kantarelliruokaan. En ole vielä päättänyt, syömmekö keittoa vai pastaa. Ehkä ensimmäistä, sillä taloudessamme kuluu riisiä, pastaa ja perunaa hämmästyttävän vähän. Olemme oppineet korvaamaan ne höyrytetyillä kasviksilla tai kuten tänään, herkullisella quinoalla.

Olin lisäksi ajatellut siivota ja valmistaa suklaasaippuaa, mutta halusinkin lopulta vain olla. Pestyäni koneellisen pyykkiä soitin äidilleni ja pystyin viimein kertomaan lapsihaaveista ja keskenmenosta, tulevista tutkimuksista sekä kyselemään suvun historiaa tulevaa tutkimusta ajatellen. Se oli vaikeaa, minua itketti ja en olisi tahtonut äitini huomaavan sitä. En tiedä, miksi on vaikea itkeä kaikkien muiden kuin mieheni edessä, etenkin puhelimessa. En kai tahdo tehdä heidänkin oloa vaikeaksi, ja niin monet eivät tiedä, mitä sanoa ihmiselle, joka itkee tyhjää syliä. Vaikka media antaa ymmärtää lapsettomuuden koskettavan niin monia, ei se silti sitä tee. Ei ainakaan suvussani, jossa ihmiset tuntuvat tulevan raskaaksi pelkästään samassa autossa olemisesta eikä ystäväpiirissäni, jossa ehkäisykään ei riitä pitämään lapsia poissa. Puhelu silti oli hyvä ja olo sen jälkeen lähenteli kathartista. Tiedän, että äitini ymmärtää ja hän osasi sanoa juri ne oikeat sanat: Ihan varmasti te saatte lapsia. Jälleen kerran kohtasin saman neuvon, älkää stressatko. Niin, kunpa se olisikin niin helppoa. Tänään tunnun kuitenkin olevan yhä etäämmällä surusta, kateudesta ja ahdistuksesta, mikä on hyvä. Oloni on puhtaampi.

Jälleen tunnun saavan yhä voimakkaampia viestejä enkeleiltä, niin selkeitä, että niitä ei voi olla noteeraamatta. Höyhenet leijaavat useammin ja useammin vastaan, viimeksi yksi untuva laskeutui äiti Marian ikonin päälle. Kyllä, se on lähtöisin tyynystäni, mutta siitä viis. Minä haluan uskoa. Aamulla sain viestin Facebook-ryhmästäni, ja sen sisältö oli tiivistettävissä lohdun ja rohkaisun sanoihin. Minua kehoitettiin näkemään vastoinkäymiset mahdollisuutena oppia.

"Your problems are temporary. They come, teach you lessons of faith, surrender, giving, receiving, and loving, but they are simply classrooms for the soul. If you can view the concerns in your life this way you will weather them with great grace and you will cease to see them as problems. They will simply be areas which you are learning to infuse with greater truth, greater love, and greater spiritual wisdom.

Life on earth is not meant to be adverse dear friends. It is simply a classroom experience. If you can shift your focus and say, "Ok what is it I am to learn here?" without beating yourself up or making yourself wrong, then you can change your circumstances more easily. If however, you feel that you have done something wrong when life doesn't go your way, and you beat yourself up and search for ways to 'fix' yourself, then dear ones, you are telling the universe to join you in this upset. Instead, when life deals you challenges, simply say, "Oh I must be in amazing lessons here.

How can I find more faith, seek out more grace, or add more love to this situation? How can I best love myself and balance that with kindness to others?" If you do this, dear friends, your life will be infused with grace."

Sain vastauksen mitä yllättävimmästä paikasta juuri niihin kysymyksiin, mitä olen pohtinut. Näin se toimii, siitä kiitos.

Vuosia sitten saatoin kulkea lumoutuneena katse asfaltissa näihin aikoihin, häkeltyneen autuaana maahan pudonneiden neulasten ja lehtien kauneudesta asfaltin pinnalla. Ne muodostivat minusta täydellisen parin, rytmi, harmonia ja värien kontrasti teki kävelyistäni valtaisia tilataideteoksia, joissa harhailin. Tänä vuonna olen yrittnyt nähdä saman siinä onnistumatta, enkä tiedä miksi. Ehkä kyse on mielentilasta. Pohjoisen vuosinani tunsin eläväni voimakkaammin kuin täällä, heijasin kaikkivoipaisuuden harhassa ja itsenäistymisen ilossa. Mikään ei pelottanut, kaikesta saattoi selvitä, vaikka se olisi vaatinut valvomista aamuyöhön ja äärirajoille venymistä. En edes väsynyt. Kuvittelenko vain, vai elinkö silloin intohimoisemmin? Taidan valitettavasti voida vastata myönteisesti. 

Toisinaan kaipaan takaisin viime vuosituhannelle ja milleniumin taitteeseen. Minulla oli ystäviä, joiden luokse saatoin mennä liki aina kun halusin. Kävin baareissa ja keikoilla, maalasin ja piirsin, valokuvasin ja loin - seikailin akateemisuuden viidakossa ja rakastin valtavasti. Mutta en vaihtaisi nykyistä elämääni menneeseen, sillä pidän tästä seesteisyydestä ja asettuneisuudesta. Minulla on oma asunto, aviomies ja vakituinen työ, vaikkakin se ei ole sitä mitä haluan tehdä. Arkeni on tasaista ja hyvää, on monta syytä olla kiitollinen. Tänään lähestyvä pimeyskään ei tuntunut suunnattomalta valottomalta ansalta, vaan lempeältä mahdollisuudelta, joka sallii minun kääriytyä itseeni ja löytää valon sisältäni. Se on hyvä, sillä en olisi jaksanut toista eilistä tähän perään.

Eilen aamulla mennessäni töihin lähetin itselleni violettia liekkiä puhdistamaan ja hoitamaan minua korkeimmaksi parhaakseni. Pyysin puhdistuta etenkin tälle lapsiprojektille, sillä sitä se tuntui tarvisevan. Halusin eroon tukahduttavasta harmaasta ja tunkkaisesta ajatusmassasta jossa mieleni kulki ikuisuuden silmukkaa. Tunnin kuluttua liekkilähetyksen alkamisesta tunsin hajoavani. Nieleskelin itkua ja purin hammasta, etten olisi romahtanut työpisteeseeni. Tasapainoilin kotiinlähdön ja jäämisen kanssa, sinnittelin päivän loppuun. Iltaa kohten rauhotuin, ja oloni on huomattavasti keveämpi ja parempi. Kun voisin hengittää jälleen keuhkojeni syvimpään osaan saakka, sanoisin. Tai väittäisin ilman ympärilläni olevan keveämpää ja kirkkaampaa.

Tänään löysin vaatekaappiin viime keväänä kerimistäni legginseistä puhtaan valkean höyhenen. Ihan kuin enkelit sanoisivat, että hei, kyllä me ollaan, usko pois. Niin teenkin, välillä on vain hyvä katsoa toisesta suuntaa omia totuuksiaan, kaikkea. Elämä tuntuu jälleen pehmeältä.

Tänään olin töissä väsynyt ja vastahakoinen, kaikki tuntui mitä merkityksettömimmältä ja halu vaihtaa alaa kutkutteli entistä voimakkaammin. Se gradu pitäisi saada aikaan ja sille pitäisi saada aikaa, muuten pelkään jumahtavani paikkaan, jonne en kuulu. Olen antanut itselleni luvan ottaa asian kanssa rennosti ja olla ahdistumatta, silti totuus läjähtää silmille toisinaan. Minun olisi pitänyt jo valmistua. Edistin kuitenkin muita opintojani ottamalla vihdoinkin yhteyttä ohjaavaan henkilööni ja kysymällä käytänteistä. Ehkä huomenna saan jo varattua tenttikirjan kirjastosta ja alan suunnitella hopsia.

Soitin myös pelottavana pitämäni puhelun Väestöliittoon. Langan päässä ollut nainen teki keskustelusta mukavan ja helpotti sitä omalla ystävällisyydellään sekä auliilla kertovuudellaan, minun ei tarvinnut tietää mitä kysyä, hän tiesi mainita sen ilmankin. Aika ensikäynnille on varattu lokakuun viidennelletoista, sitten katsotaan jatkoa. Tuntuu ihan hyvälle. Emme enää ole yksin arvailemassa ja ahdistelemassa asian kanssa, joku osaa ehkä auttaa.

Tänään olen miettinyt sitä, kuinka niin monet sanovat, että lapsia ei tule yrittämällä, niiden pitää vain antaa tulla. Miten ne ihmiset sen tekevät? Minun on mahdotonta unohtaa yrittäminen, sillä tiedän milloin olen hedelmällisimmilläni ja oli seksi spontaania tai ei, enkä voi olla ajattelematta mahdollisuutta raskautua. Ennen odotettuja kuukautisia tarkkailen kehoani ja luen merkkejä, en pysty unohtamaan. Miten voisin, sillä koko kehoni kuuntelee.

Tässä jatkuvien pettymysten prosessissa olen yllättänyt itseni miettimästä ja kyseenalaistamasta totuuksiani. Jatkuva sattuminen ei vahvista ketään, se tekee ihmisestä heikon ja kyynisen, kätkee suojakuoren alle. Enää en tiedä, onko enkeleitä, Jumalaa, vetovoiman lakia, korkeinta parasta ja tarkoituksellisuutta, asioita, joihin annoin itselleni luvan nojata vuosia sitten. Haluaisin, että olisi, tarvitsisinkin niitä saadakseni asioille ja tapahtumille mielen, sillä ajatus siitä, että on vain biologiaa ja kemiaa, soluja, jakaantumisia, kromosomeja ja puhdasta darwinismia on omalla tavallaan valtavan kaunis, mutta niin kylmä. Pidän siitä, että asioilla on järjestys, mutta haluan myös, että niiden takana olisi myös jotain suurempaa, jotain, jota jotkut kutsuvat Jumalaksi, jotkut Unversumiksi, minä mieluiten Kaikkeudeksi. Ajatus sielullisuudesta ja kaiken yhteydestä houkuttaa. En vain ymmärrä, mikä on tämän kaiken korkein paras.  Millainen on minun Jumalani? Millainen minä olen? Sillä jos kaikki on yhtä, minä teen tämän itselleni. Se tuntuu aivan liian suurelta vastuulta minulle nyt.

Eilen kävimme kuvaamassa auringon laskua myrskyävän veden äärellä, tuuli hulmutti ja palelsi, mutta oli kaunista. Valitettavasti kuvat eivät ole sitä, mitä olisimme tahtoneet. Vielä on niin paljon opittavaa, onneksi.

Kemiaa

Kemialliseksi jäi tämä raskaus, vuoto alkoi perjantai-illan origamikurssilla, seuraavan päivän kivut ja runsaus eivät jättäneet mitään arvailujen varaan - tämän jälkeen kohdussani tuskin on enää ketään elämässä. Itku tuli eilen iltakävelyllä, yllättäin ja lohduttomana. Kuinka kipeältä voi tuntua kaipuu johonkin, jota ei ole, eikä ole koskaan vielä ollut? Sylini oli niin tyhjä keskellä pimeyttä, autojen valokeilat taittuivat kirkkaina kyynelten läpi, halusin kadota tien reunaan. Ennätin jo olla onnellinen, ennätin jo kiittää raskaudesta ja ennätin jo uskoa, että tällä kertaa hän tulee luoksemme. Enkä voi olla miettimättä, että ymmärtävätkö he, keille lisääntyminen on helppoa omaa onnekkuuttaan? Tai sitä, kuinka vaikeaa se voi olla joillekin? Onneksi minulla on ihanin mieheni tukenani.

Vuosi sitten toivoin ja uskoin siihen, että kyllä me saamme lapsen tänä aikana, että meille ei kävisi näin. Tuntuu pelottavalta astua kohti tulevaa vuotta, sillä en voi tietää, mitä se pitää sisällään: onnea ja pettymyksiä, mutta missä suhteessa? Huomenna soitan väestöklinikalle ja varaan ajan tutkimuksiin. Ehkä pitäisi käydä työterveyden kautta tarkistuttamassa jälleen myös kilpirauhasarvot. Hassua, kuinka lasken aikaakin eri tavoin - vuoteni vaihtuu nyt, ei kolmen kuukauden kuluttua. Kaikki pyörii niin sukusolujen kokoisten asioiden ympärillä, että hämmästyttää. Kuinka paljon lapsemme on meille opettanut jo nyt ennen syntymäänsä?

Haamuaamu ja puuhastelua

Viikonloppuna jakson puuhastella ja aikaansaada monen väsyneen päivän edestä. Siivosin perjantaina vanhempien kyläilyä varten, lauantaina nautin isän ja äidin läsnäolosta, asensin vessaan uuden ihanimman ja oransseimman vessanistuimen sekä tein ruokaa. Sunnuntaina valmistin kaunista saippuaa, vahasin tv-tason ja vaihdoin työhuoneen järjestystä mieheni kanssa. Käänsimme ennen huoneen yhdellä seinällä olleen suuren ruokapöydän pitkittäin jakamaan tilaa kahdelle, nyt me molemmat mahdumme samaan tilaan. Tämän kaiken mahdollisti kesällä hankittu ja pitkään vastustettu telkkari, joka vei muassaan pelikonsoleita olohuoneeseen. Sieltä myös elokuvat löysivät luontevan uuden kodin itselleen, ja yksi hyllykkö saatiin purettua turhana pois. Vielä pitäisi raijata makuhuoneen Ikea-vaatekaappi työhuoneeseen, kääntää sänky toisin päin ja miettiä paikka ompelukoneille, kankaille ja Warhammer-ukoille. Mutta olemme alussa ja muutoksessa, se on hyvä.

Uudesta alusta kielivät myös kehoni viestit. Nännejä aristaa, alavatsassa nipistelee ja vihloo, pissattaa, väsyttää ja palelee, toisaalta olo tuntuu mitä elinvoimaisimmalta samalla. Eilen aamulla näyttöön ilmeentyi tuskin näkyvä haamu. Huomenna uskallan kokeilla uudestaan, silloin kuukautisten pitäisi alkaa. Lupaavalta näyttää.

Ajatus uudesta raskaudesta näin pian tuntuu jotenkin paljon pehmeämmältä, kuin tieto ensimmäisestä. En kulje pää pilvissä äärettömän onnellisena, vaan pikemminkin makustelevan tyytyväisenä. Yritän kovasti perata ajattelustani pois kaiken pelon ja epäilyn, katkaista loimet kauhukudelmilta. Tämä on uusi, tämä on nyt - ei ollut eikä mennyt. Kiitän joka aamu siitä, että kaikki on jatkuvasti mitä parhain, että minusta ja meistä pidetään huolta. Ja miksei pidettäisi? Ei ole muuta vaihtoehtoa, sillä suurin on rakkaus.

Olen yrittänyt olla ajattelematta elokuun neljättä. Toivoisin, että se voisi olla vain päivä muiden joukossa, sellainen joka katoaa eileisten massaan yhtä helposti kuin kaikki muutkin. Vielä näin ei kuitenkaan ole. Kävin tuolloin varhaisultarssa vuodon vuoksi ja näin pienen sydämen pompahtelevan tomerasti, ajattelimme minut tutkineen lääkärin kanssa kaiken olevan hyvin. Kasvava istukka siellä vain verestää, ei hätää. Että voin hengähtää ja olla rauhassa. Soitin miehelleni töihin, kävimme syömässä lounasta ja hymyilimme. Tunsin valtavaa rakkautta pientä elämää kohtaan minussa, suurempaa kuin vielä kertaakaan olin uskaltanut tuntea. Kotona tuli kipu, laahusti alaselkään ja -vatsaan, jäyti lopulta niin, että taas oli lähdettävä. Muutaman tunnin jälkeen yhteispäivystyksen ultrassa näkyi tyhjentynyt raskauspussi. Pidättelin itkua ja tärisin tutkimuspöydällä, enkä tiennyt mitä tuntea. Mykkänä katselin, kuinka elämä valuu minusta viemäriin, jälleen kerran.

Myöhemmin tulivat itku, lamaannus, epäusko ja suunnaton viha kaikkeutta kohtaan. Vihasin niin kovaa, että en tiennyt, mitä voisin sillä tehdä. En voinut paiskoa tavaroita lattialle, en kaataa kirjahyllyä, en lähteä grillijonoon haastamaan riitaa, en viillellä itseäni enkä vahingoittaa mitään muutakaan. Raivosin, itkin ja kirosin kaikki, koko helvetin elämän, jumalani, enkelini, valo-olentoni. Enkä enää tiennyt, mihin voisin uskoa. Itkien ajattelin luonnontieteilijöiden olevan sittenkin oikeassa, että on vain soluja ja jakaantumisia, kromosomeita ja huonoja olosuhteita. Ei ole mitään lohtua eikä toivoa, ei mitään suurta tarkoitusta kaiken takana. Tuntui siltä, että koko minuuteni on kadonnut, valunut sen pienen myötä vessanpönttöön, lakannut olemasta. Nyttemmin on jo paremmin. Suru ja haikeus, hiljainen hyväksyntä ja vähittäinen luottamus elämään, vaihtelevat arjen tasapaksuuden kanssa.

Niin monet ympärilläni tuntuvat juuri nyt odottavan, ja yritän olla onnellinen heidän puolestaan. Olenkin, mutta ehkä enemmän olen vielä kateellinen, surullinen ja kaipaava. Juuri tänään on se päivä, jolloin samoilla päivillä raskaana olleen tuttavani raskaudesta puhutaan jo julkisesti. Enkä voi olla miettimättä, että minullakin voisi olla niin - onni kasvamassa kohdussani. Olisi aika jo siirtyä eteenpäin, ajattelen.

Tänään on uusi ovulaatio, minussa on kaikki valmiina ihmeille. Hei, lapseni, olet niin tervetullut, ihan koska haluat. Me rakastamme sinua jo nyt, enemmän kuin kukaan voi kuvitella. Enemmän, kuin mitä edes itse osaamme arvata.

Jo pian, kannan kohdussani kultaista lasta, ajattelen. Näin tulkoon.



Keskenmenon jälkeen kuvasin paljon, tuntui hyvältä keskittyä yksityiskohtiin, väreihin ja muotoihin - unohtaa hetkeksi. Tässä muutama valkea kuva retkiltäni:

                                                 Nuput
                                                    

                                        
                                Alku

Aina välillä löydän itsestäni halun kirjoittaa, en ole tehnyt tätä vuosiin, julkistanut ajatuksiani näin. Luulen, että nyt on hyvä aloittaa. Ehkä tämä kaikki johtuu syksystä, ulkona varisevista lehdistä ja vihmonnasta. Siitä että juuri nyt on tarve olla osa jotain suurempaa, näkymätöntä yhteisöä ja meitä. Mitä tästä seuraa? En tiedä. Mutta haluan antaa mahdollisuuden sanoille kasvaa odotuksen myötä. Näin on hyvä.