Torniluolan uninoita

Olen yrittänyt olla ajattelematta elokuun neljättä. Toivoisin, että se voisi olla vain päivä muiden joukossa, sellainen joka katoaa eileisten massaan yhtä helposti kuin kaikki muutkin. Vielä näin ei kuitenkaan ole. Kävin tuolloin varhaisultarssa vuodon vuoksi ja näin pienen sydämen pompahtelevan tomerasti, ajattelimme minut tutkineen lääkärin kanssa kaiken olevan hyvin. Kasvava istukka siellä vain verestää, ei hätää. Että voin hengähtää ja olla rauhassa. Soitin miehelleni töihin, kävimme syömässä lounasta ja hymyilimme. Tunsin valtavaa rakkautta pientä elämää kohtaan minussa, suurempaa kuin vielä kertaakaan olin uskaltanut tuntea. Kotona tuli kipu, laahusti alaselkään ja -vatsaan, jäyti lopulta niin, että taas oli lähdettävä. Muutaman tunnin jälkeen yhteispäivystyksen ultrassa näkyi tyhjentynyt raskauspussi. Pidättelin itkua ja tärisin tutkimuspöydällä, enkä tiennyt mitä tuntea. Mykkänä katselin, kuinka elämä valuu minusta viemäriin, jälleen kerran.

Myöhemmin tulivat itku, lamaannus, epäusko ja suunnaton viha kaikkeutta kohtaan. Vihasin niin kovaa, että en tiennyt, mitä voisin sillä tehdä. En voinut paiskoa tavaroita lattialle, en kaataa kirjahyllyä, en lähteä grillijonoon haastamaan riitaa, en viillellä itseäni enkä vahingoittaa mitään muutakaan. Raivosin, itkin ja kirosin kaikki, koko helvetin elämän, jumalani, enkelini, valo-olentoni. Enkä enää tiennyt, mihin voisin uskoa. Itkien ajattelin luonnontieteilijöiden olevan sittenkin oikeassa, että on vain soluja ja jakaantumisia, kromosomeita ja huonoja olosuhteita. Ei ole mitään lohtua eikä toivoa, ei mitään suurta tarkoitusta kaiken takana. Tuntui siltä, että koko minuuteni on kadonnut, valunut sen pienen myötä vessanpönttöön, lakannut olemasta. Nyttemmin on jo paremmin. Suru ja haikeus, hiljainen hyväksyntä ja vähittäinen luottamus elämään, vaihtelevat arjen tasapaksuuden kanssa.

Niin monet ympärilläni tuntuvat juuri nyt odottavan, ja yritän olla onnellinen heidän puolestaan. Olenkin, mutta ehkä enemmän olen vielä kateellinen, surullinen ja kaipaava. Juuri tänään on se päivä, jolloin samoilla päivillä raskaana olleen tuttavani raskaudesta puhutaan jo julkisesti. Enkä voi olla miettimättä, että minullakin voisi olla niin - onni kasvamassa kohdussani. Olisi aika jo siirtyä eteenpäin, ajattelen.

Tänään on uusi ovulaatio, minussa on kaikki valmiina ihmeille. Hei, lapseni, olet niin tervetullut, ihan koska haluat. Me rakastamme sinua jo nyt, enemmän kuin kukaan voi kuvitella. Enemmän, kuin mitä edes itse osaamme arvata.

Jo pian, kannan kohdussani kultaista lasta, ajattelen. Näin tulkoon.



Keskenmenon jälkeen kuvasin paljon, tuntui hyvältä keskittyä yksityiskohtiin, väreihin ja muotoihin - unohtaa hetkeksi. Tässä muutama valkea kuva retkiltäni:

                                                 Nuput
                                                    

                                        
                                Alku