Sunnuntairauha ja uusi ilme

Lumen kinostuessa ikkunalaudoille ja tuulen pyörittäessä puita ikkunan takana tunsin itseni viluiseksi taikatalven Muumipeikoksi, häneksi joka päivästä toiseen haikaili auringon ja lämmön maailmaan muiden nukkuessa talviuntaan. Vihreän teen jasmiini ei tällä kertaa riittänyt luomaan illuusiota kesästä, vaan tarvitsin järeämpiä keinoja vakuuttaakseni itseni siitä, että valo kasvaa ja että kuljemme päivä päivältä kohti plusasteita.

Pari klikkausta ja pian näytön takana avautui polku paratiisiin - palasin katselemaan viime kesän valokuviani, niitä joita otin keskenmenon jälkeen. Kuvakulmien etsintä, rajaus, muotoihin ja väreihin uppoaminen saivat minut elokuussa unohtamaan hetkeksi jatkuvan kivun, valokuvaus auttoi minua näkemään maailmassa jotain kaunista ja tähdellistä, keskittämään huomioni pois itsestäni. Albumistani löysin sisäisen lämmön ja muutaman aarteen, eräs niistä päätyi blogini banneriin. Rakastan aamukasteesta heräävän auringonkukan täyteläisyyttä ja rytmiä, hehkuvaa lämmintä sävyä ja pisaroiden turkoosia taivasheijastetta. Olen tyytyväinen blogini uuteen ilmeeseen ja siihen, että se vihdoin näyttää enemmän minulta.

Muutenkin tämä päivä on ollut onnellisen tavallinen ja rauhaisa. Olen haahuillut sukkahoisuissani ja pyjamapaidassani tekemättä mitään tähdellistä, nukkunut päiväunet, jutellut äidin kanssa puhelimessa, tehnyt ruokaa uudella valurautapadalla ja neulonut muutaman rivin vihreää paitaani. Sinnikkäästi minua odottavat velvollisuudet ovat yrittäneet raastaa osansa sunnuntaistani, mutta olen pitänyt ne etäällä. Tekemättömiä opintoja ja päätöksiä ennättää ajatella myöhemminkin, puhumattakaan huomisista töistä, sanoin itselleni tyrnikiisselin sulattaessa tiikerijäätelöä kulhossani. Tämä päivä on ehjä ja vakaa ja sitä on vielä muutama tunti jäljellä. Viimeisen pisteen jälkeen hoidan itseäni energioin, käyn suihkussa, ruokin Ulpun ja houkuttelen mieheni nukuttamaan minut. Hänen iltasatunsa ovat parhaita, pieniä hellyyttäviä onnellisuuksia luomastamme maailmsta. Olen kiitollinen, tässä ja nyt.

Rakkautta hetkiinne.

Mielessäni eivät helise vaskiset kellot, eikä tiu salainen musiikki

Aamulla puin ylleni pinkit toppahousut ja varustin itseni -15 asteen pakkaseen. Kävelin nykyisin liian harvoin kuljettua reittiä ja katselin uuden lumen valkaisemaa maata. Viima oli kinostanut pieniä dyynejä reitilleni yön aikana, sieltä täältä törrötti hailakoita korsia sekaisina mattoina ja punamultainen seinä näytti juuri siltä miltä pitääkin tammikuun viimeisenä päivänä - ihanan lämpimältä ja kutsuvalta.

Kävelin rautatien yli ja pienten sievien omakotitalojen lomitse päätyen koululle, jossa en ole koskaan ollut sisällä. Matkallani mietin suhdettani nykyiseen kotikaupunkiini, eikä se ole vieläkään muuttunut juurikaan. Olen ollut täällä jo viisi vuotta, ja silti en voi sanoa kaupunkia kodikseni samoin kuin entisiä asuinseutujani, en samalla rakkaudella tai voimalla. Minä vain olen täällä. Luulen, että jos muuttaisin pois, niin en kaipaisi takaisin. Harmi, sillä kaikkien näiden vuosien jälkeen toivoisin jo juurtuneeni, mutta huomaan olevani hyvin löysästi kiinni. Joskus jopa toivon, että tuuli tarraisi minuun ja istuttaisi hedelmällisempään maahan, kaupunkiin jossa on hyvä hengittää.

Kävin ottamassa H1N1-rokotteeni pitkällisen viikkojen pohdinnan jälkeen, koska lopulta minusta vain tuntui siltä, että voin sen ottaa, että se olisi jopa suotavaa. Ystäväpiirini jakaantuu tässä voimaisasti kahtia, ja ymmärrän kaikkien näkökannan kovinkin hyvin. Mikäli en suunnittelisi raskautta, niin olisin itsekin jättänyt piikin sikseen, mitä todennäköisimmin. Mitään sivuoireita ei vielä ole havaittavissa, edes kättä ei kolota, eikä katumuksen ahdistuksesta ole häivääkään.

Tänään on ollut parempi päivä. Pitkästä aikaa latasin iPodini ja kuuntelin onnelliseksi tekeviä lauluja, sellaisia jotka värisevät vielä pitkään jäsenissä viimeisten sävelten haihduttua ilmaan. Olen aina toivonut osaavani laulaa, mutta ala-asteen komannen luokan ensimmäinen seiska musiikinnumerona sai minut vaikenemaan häpeästä. Seitsemän oli jotain tavattoman noloa kahdeksikkojen ja yhdeksikköjen rivistössä, sillä ei päässyt edes koulun kuoroon, jonne liki kaikki muut luokkamme tytöt pääsivät. Vain minä ja Satu ja suuri osa pojista istuimme koulun juhlissa luokkarivissämme ja liikuttelimme huuliamme muka laulen samalla, kun kuoro ylpeänä esiintyi.

Tunsin olevani ulkopuolella ja epäonnistunut ensimmäistä kertaa jossain, josta pidin. Huono pedagogiikka tappoi intoni musiikkiin ja liikuntaan, ja vaikka jälkimmäisestä on tullut osa elämääni, tuskin tulen koskaan ylittämään sitä kynnystä, että laulaisin julkisesti. Onneksi musiikista voi nauttia myös kuuntelemalla, sen voi antaa liikuttaa ja puhdistaa, avata tukkeumia ja lukkoja, koskettaa syvältä ja uudistaa. Ja sitä minä tarvitsin tänä aamuna. Hiljaisuudesta nousevia ja laskeviä säveliä tekemään minut kokonaiseksi.

Tavattuani mieheni on musiikki alkanut kiinnostaa minua uudella tavalla. On äärimmäisen kiehtovaa ymmärtää, kuinka erilaisia me olemme, kuinka eri tavoin koemme, katsomme ja elämme maailmaa. Hän kuulee musiikin päässään ja opettelee soittamaan voidakseen tehdä paremmin omaa musiikkia tietokoneella. Minä en ole koskaan kuullut uusia melodioita päässäni, en ainakaan tiedostavasti. Joskus harvoin siellä raikaavat jumiutuneet viisut ja lapsuuteni päiväkerhon virret, ei muuta. Minä taas näen kuvia ja värejä. Ne sekoittuvat tuntemuksiini, aisteihini ja sanoihini, värittäen mieltäni kuin lapsi kirjaansa - uhmakkaasti yli rajojen ja siten kuten tahtoo, ei siten, kuten yhteiskunnastamme pitäisi.

Jokaisella sanalla on oma värimaailmansa ja sanat houkuttavat mielestäni yhä uusia ja uusia väriyhdistelmiä niin, että pääni tuntuu leijaavan Tikkurilan värikartastossa ja kaukana sen ulkopuolella. Minusta oli yhtä yllättävää kuulla, että miehelleni kahvi on vain kahvia kuin hänestä se, että musiikki ei heläjä päässäni, että siellä ei tiu'u eikä helise, ei kumise eikä pärise. Alitajuntani lörpöttely ja ajatusteni jatkuva pulina on sitten asia erikseen. Monesti olen toivonut ihmisistä löytyvän napin, jota painamalla voisi kokea kuin toinen, ymmärtää ja nähdä niitä asioita, joihin sanamme eivät taivu. Kuinka paljon mahdollisia maailman havaitsemistapoja onkaan, miten sinä elät omaasi? Tuoksuin, tuntemuksin, sävelin, sanoin, värein, kuvin...?

Päivä jona usko väsyi

Tänään on huono päivä. Loppuviikon pakkaset ja yli yhdeksän tuntisiksi venähtäneet työpäivät tuntuvat kehossa, päästyäni kotiin tahdon vain olla. Väsynyt keho istuttaa minut apatiaan sohvalle, nukuttaa unettomaan päivälepoon tunneiksi ja tahtoo ravintoa, jota minulla ei ole sille antaa. Sisälläni joku itkee lapsettomuutta, on vihainen kaikkeudelle ja asioiden vaikeudelle. Eilinen puhelinsoittoni aktivoi sen, rikkoi kuplamuovin herkän ytimen yltä. Pääni vilisee perkeleitä enkä jaksa kohdata heitä, ketkä pian saavat syliinsä oman lapsen.

Eilen vielä ajattelin, että ei se ole maailman loppu, jos emme niitä lapsia saakaan. Se voi olla uuden elämän alku, uusien suunnitelmien ja erilaisten valintojen puhdas pöytä. Tänään en näe siinä mieltä. Meillä olisi ehkä enemmän vapautta ja rahaa, enemmän aikaa parisuhteelle ja toisillemme, urillemme ja harrastuksillemme. Mikään näistä ei tee syliä täydeksi eikä täytä kotia sillä kolmanella läsnäololla, jonka olen jo meihin lukenut. Tiedän, ei tällaisia kannata miettiä. Joinain päivinä usko vain väsyy, huokaus.

Näin on ihan hyvä

Pöllömuki tuntuu painavalta käsieni välissä, sen pohja viilenee hitaasti viimeisen teetipan vielä maistuessa minussa. Tämä ilta on omani, en anna siitä hetkeäkään ulkopuolisille, en tänään. Viime viikon juoksin kiireessä tapaamisesta toiseen, eilen kulutin iltani OMT:ssa ja terapiassa, nyt haluan vain olla. Television valmiiksi nauretut viihdeohjelmat tuntuvat ontoilta, nettiuutiset ja yhteisöt ovat liian täynnä asioita, joita en tahtoisi tietää. En kaipaa muistutusta elämän epäreiluudesta, ihmisten julmuudesta enkä sään kylmyydestä. En nyt, kun minun on hyvä ja lämmin.

Olen jo kahdesti tavannut sen eksäni OMT:n nimessä, mutta vaikka vannoin nostavani itseni lisäksi kissan pöydälle, en ole saanut sitä tehtyä. Ensimmäisellä kerralla kuulin jännityksen hänen äänestään, ja samalla kun hänen kätensä möyhensivät selkärankaani, juttelimme kautta rantain hänen reppureissauksestaan Thaimaassa. En saanut edes kysyttyä, oliko hän kulussa yksin. Viimeksi puhuimme vielä pyöreämpiä, vaikkakin kovin rennosti ja helposti. Kyllä, meillä synkkaa edelleen, hänen kanssaan on kivaa ja viihdyn. Saamme toisemme nauramaan. Harmi, että hän ei halunnut jatkaa ystävänäni, sillä minusta tuntuu tuhlaukselta heittää tällaista olemisen helppoutta pois.. No, kaikkea ei voi saada.

Nenä-korva-kurkku -lääkärini soitti eilen ja kertoi, että kaikki on kunnossa. Oireitani hoidetaan ensisijaisesti lihasjännityksenä ja epätasapainona. Tänään varasin ajan voice massageen ja buukatut keskiviikot jatkavat tulevalla viikollakin sarjaansa. Olen helpottunut lausunnosta, sillä ennätin pelätä jo kaiken maailman kasvaimia ja kystia. Yksi lähipiiristäni on sairastunut vasta syöpään nelikymppisenä muistuttaen minua siitä, että kaikki on mahdollista. Jotenkin olen saanut valtavasti muistutuksia siitä, kuinka tärkeää on pitää itsestään huolta, syödä ja levätä hyvin. Olen opetellut rakastamaan itseäni pitkän kaavan kautta ja vasta vähitellen olen ymmärtänyt sen, että kehoni ansaitsee parasta. Se ansaitsee rakkauteni ja huolenpitoni, liikunnan ja terveellisen ravinnon siksi, että se saisi kaiken tarvisemansa, eikä siksi, että sen pitäisi muuttua mediakuvien ihannekehoksi. Vuosia kroppani joutui olemaan perfektionismiterroriuteni uhri, nyt on aika hyvitellä ja silitellä, rakastaa jokaista soluani ja lepuuttaa niitä valossa. Tämän vuoden suurin tavoitteeni ja lupaukseni onkin olla itselleni hyvä, pyrkiä eroon haitallisesta stressistä ja pitäisyyksien oravanpyörästä.

Kuukautisetkin alkoivat 25. kiertopäivänä. Kolme kuukautta ne ovat tulleet päivää, paria liian varhain. Sama oli vuosi sitten. Luulen, että tämä pimeys tekee hormooneilleni jotain saaden ne uinumaan. Voin olla lääketieteellisesti hakoteillä, mutta ei sen väliä. Näin on ihan hyvä ja kehoini saa talvilevätä, jos se vain heräilee siitä valon myötä. Tänään soitin terveyskeskukseemme kysyäkseni lapsettomuushoitoprosessista julkisella puolella, eikä puhelimen nuoresta naisesta ollut suuresti apua. Hän tiesi vain kertoa, että ensimmäiset lääkäriajat ovat jaossa vasta maaliskuulle, eikä niitäkään voi vielä antaa. Yksityiseltä voisi kuulemma saada lähetteen sairaalaan, mutta jonotusajoista hän ei osannut sanoa mitään. Huomenna soitan naisten polille ja yritän saada vastauksen. Ja mikäli kaikki menee liian hankalaksi tai kuukausien odotteluksi, pitäydymme alkuperäisen suunnitelman mukaisesti Väestöliitossa.

Maaliskuusta on tullut päähänpinttymäni hoitojen aloittamiseksi ja jokin minussa tahtoo pitää tästä kiinni. Puhelu herätti minussa pitkään uinuneen ahdistuskysymystulvan siitä, että mitä jos emme saakaan ikinä lasta? Mitä jos emme tulekaan raskaaksi, tai  jos joudumme kokemaan keskenmenoja vielä lisää? En halua sitä. Haluan, että uusi raskaus alkaa nopeasti, on helppo ja saan synnyttää ihanan terveen lapsen ajallaan. Sain mieleni hiljaiseksi lupaamalla sille teetä. Universumi on saanut pyyntöni, emmekä voi kuin odottaa vastausta. Mitä tahansa se onkin, se on vain hyväksyttävä. Toivon todellakin, että on Joku, joka tietää paremmin.

Sinisen taikametsän pöllö tuijottaa minua vakavana. Sellaista elämä on, se tuntuu huhuavan. On aika antaa mukin lämmetä jälleen.

Opeta meitä istumaan hiljaa

"Opeta meitä välittämään ja olemaan välittämättä. Opeta meitä istumaan hiljaa." T.S Elliot

Tämä kalenterini nurkasta kurkisteleva pyyntö voisi ehkä kiteyttää kaiken sen, mitä hiljaisuuteni on pitänyt sisällään. Olen kaivannut yhteyttä itseeni, etsinyt tasapainoa ja hyvää oloa lopulta ymmärtäen, että ei minun tarvitse mennä itseäni kauemmas. Riittää, että istuu alas ja hengittää, sulkee silmänsä kaikelta ylimääräiseltä virralta ja katsoo sisään. Siellä on rauha ja hyvä, minun ei tarvitse suorittaa hiljaisuutta menemällä ryhmämeditaatioon eikä kävelemällä ikikorpeen. Kaikki mitä tarvitsen, löytyy minusta.

Kehoni on vaatinut enemmän huomiotani ja se on saanut minut pysähtymään. Toistuvat niska- ja päänsäryt ovat opettaneet minut jumppaamaan ja venyttelemään vaihteeksi, uusivat kurkkukivut ja flunssanpoikaset ovat kiinnittäneet huomioni ravintooni. Vaikka muutenkin kuuntelen intuitiotani, olen kiireen, laiskuuden ja väsymyksen nimissä ruokkinut kehoani huonosti, ainakin välillä. Nyt en voi enää olla kuulematta sen vaateita ja tarpeita, elimistöni himoaa tuoretta, raakaa ja ravinteikasta. Maitotuotteet ja sokeri puistattavat minua väkevämmin kuin ikään ennen, vaikka kaksi viikkoa sitten söin ruusunmarjaviiliä purkkikaupalla. Olen roikkunut raakaravintoblogeissa ja lueskellut vihersmoothieista, ostanut kaupasta tuoretta ananasta ja punajuurta siksi, koska kehoni sitä haluaa. Olen sirotellut tuorepuurooni spirulinaa ja lorautellut kookosmaitoa milloin minnekin, samasta syystä. Ja pitkästä aikaa minusta tuntuu siltä, että olen oikeilla jäljillä. Oikea ravinto tekee minuun hyvää oloa ja onnea.

Suvussamme kulkee kyhmystruuma tai kaulan alueen kystaisuus äidin puolen naisten joukossa, ja kävin itsekin kaulani ultraututtamassa erinäisten oireiden jatkuessa epätavallisen pitkään. Keskiviikkona lääkäri soittaa ja kertoo, tarvitsevatko löydökset jatkotutkimuksia - kummassakin kilpirauhasen puoliskossa köllötti pieni rakkula ja jossain ylempänä näkyi jotain täpliä, joihin tutkiva lääkäri ei sen kummemmin ottanut kantaa. Mieli tahtoisi palata kiertämäään ja spekuloimaan asiaa, mutta yritän sinnikkäästi muistuttaa itseäni siitä, että on turha huolehtia sellaisesta, jolle ei itse voi juuri nyt tehdä oikein mitään, etenkin kun en edes tiedä, onko mitään mistä huolehtia.

Ovulaatiokin jäi bongaamatta ahkerasta tikuttelusta huolimatta ja en edes odota muuta, kuin kuukautisiani. Tällä viikolla niiden pitäisi tulla, vaikka rintojen lievää aristusta kummempaa oiretta ei ole vielä havaittavissa. Akupunktio taitaa vihdoinkin purra mahdolliseen endometrioosiin, ainakin epämääräiset alavatsakivut ovat kadoksissa, mistä olen onnellinen.

Iltaisin istutan itseni sohvan nurkkaan ja suljen silmäni, painan käteni yhteen rinnan korkeudelle ja annan energian virrata. En ole pitkään aikaan tehnyt energiahoitoja, ja olen onnellinen siitä, että ne ovat jälleen osa arkeani. Huomaamatta hymy nousee kasvoilleni ja kehoni rentotuu, ajatuksei hiljenevät. Rakastan jokaista solua kämmenteni alla, jokaista pientä kumparetta ja mutkaa. Hitaasti tulen jälleen tietoiseksi siitä, että olen yhtä kaiken kanssa, eikä ole hätää. Kaikki on hyvin juuri nyt, ja se riittää.

Yhtenä viikonloppuna kävin alkukodissani kuulemassa, kuinka serkkuni ja kaksi tuttavaani ovat raskaana. Nyt odotan kahden läheiseni synnyttävän päivänä minä hyvänsä. Ja oikeastaan tunnen vain suurta iloa ja onnea heidän puolestaan, ainakin enimmän osan aikaa. Valehtelisin, jos kertoisin, että mikään näistä uutisista ei saa minua miettimään omaa tilannettani eikä alakuloistamaan mieltäni, mutta ne eivät enää ole päälimmäisiä tunteita. Ja niin, kyllähän meidänkin perheemme lisääntyi. Toissa viikonloppuna kannoin uuteen kotiinsa pienen akaattikotilon.

Vielä elossa

Huomaan jälleen olleeni hiljaa tovin ja tänään on aika herätä. Olen tuntenut hyväksi pysähtyä ja kääntyä sisäänpäin, tarkastella ja tutkistella sitä Uninaa, jonka luulin tuntevani. Tästä lisää töiden jälkeen. Valoa!

Nyt voin vain väittää, että kaiken tarkoitus löytyy rakkaudesta. Uskoteko?

Sujen silmät ja tunnustelen vihreää makeutta suussani. Hengitän hitaasti jasmiinia ja annan lämmön sulattaa minut itsekseni, rauhaani ja tasapainooni. Tällaisina päivinä tee tuo minuun vakauden, pysäyttää levottoman mielen ja tasoittaa kaiken sileäksi.

Olen istunut aloillani liian monta päivää, kehoni laittaa hanttiin enkä voi sille mitään. Alistun hissutteluun ja yritän puhua ymmärtävästi liikettä kaipaaville jäsenilleni. Ei, en nyt voi viedä teitä salille enkä hiihtämään, en edes pitkälle kävelylle. Minulla on lämpöä ja ulkona on pakkasta. Malttakaa vielä tovi. Jumiutuneet hartiani huokaavat ja valittavat, lonkan koukistajat kiristelevät hampaitaan. Voin melkein kuulla jäsenteni narinan. Soitin sinne fysioterapiakeskukseenkin. Olin katsonut väärin, minulla on kuin onkin lähete juuri siihen hoitoon, jota entinen hoitoni antaa. 19. päivä tapaan hänet taas, miehen joka istutti lehtikuusen pihalleen minua varten. Vieläköhän se elää?

Riisun paitani, taivuttelen ja pyörittelen itseäni hänen edessään, asetun vatsalleni hoitopöydälle ja annan hänen avata rintaliivieni hakaset. Kuulostelen hänen tutkivia käsiään ihollani ja tuijotan pienestä reiästä lattiaa. Radio soi kuten ennenkin, juttelemme kenties säästä. Tällä kertaa kysyn: Mitä kuuluu? Kysyn niin monta kertaa, että saan vastauksen, kuvan jostain jossa minulla ei ole enää tilaa. Ja ehkä kerron itsekin elämästäni, mainitsen ahdistavan työn ja keskenmenon, lapsettomuudenkin jos hän osaa ottaa ne vastaan. Mikäli näille asioille on sijaa. Ehkä on vain helpompi jutella jostain muusta, vaikkapa siitä, että neulon taas. Ja että ostin sukset, aion pyrkiä eroon ala-asteen Hippo-hiihto -traumoista tänä talvena.

Toissa päivänä viimeistelin harmaan pöllöneuleeni, tänään olen antanut valkean pörröisen langan silmukoitua lohikäärmeiden huiviksi. Mieleni suunnittelee jatkuvasti uutta ja hehkuu värejä paeten talven yksioikoisuutta. Onneksi vähitellen päivä kuroo itseään pidemmäksi, tunnen sen itsessäni, soluissani. Imen kuulaina poutina itseeni pastelleja, pakkasessa höyryävää jokea ja hangen timantteja. Tämä talvi on ollut helpoin viiteen vuoteen, kirkasvalolamppu terapioi nurkassa kuihtuvaa limoviikunaa sijastani, terapeuttini on nähnyt naisen, jota väsyttää ilman masennusta. En ole lamaantunut sohvalleni kertaakaan, en kironnut tosissani kaamoksen mustuutta. Tänä vuonna minä olen ottanut pimeyden haltuuni, hengittänyt sen lämpöä ja kietonut viitaksi ylleni, suojakseni tarpeen tullen. Valon saapuessa hyvästelen sen kuin hyvän ystävän ja toivotan tervetulleeksi taas. Sillä se tulee, kuitenkin. Miksi antaa hallitsemattomien asioiden vaikuttaa liikaa, saati taistella turhaan niitä vastaan? Sillä kaikella on oma syklinen rytminsä, ja minä olen osa kaikkea. Eikä yö ole pimeä päivä.

Neulomisen rytmi on heijannut minua sylissään kuin meri, valkea lanka kiertynyt puikoille tasaisen varmasti, kohonnut ja laskenut vaahtopäinä, huljuttanut ajatuksiani edes ja taas. Ne ovat lipuneet lävitseni, kiertyneet kerältä yksi toisensa jälkeen, jatkaneet matkaansa tyhjyyteen. Olen huuhtonut mieltäni, ollut rauhassa ja nautiskellut, rakastanut. Olen ajatellut hellyydellä sitä pientä tyttöä, joka tuulisina päivinä levitti kätensä ja nojasi vastaviimaan, juoksi ja nauroi vimmasta. Olen muistellut hevosen tuoksua ja lämpöä kehoni vieressä, olen katsonut taakse ja eteen.

Ja sitten olen vain katsonut, ollut läsnä ja tässä, uppoutunut tarinaan rakastavista korealaisen Il Maren myötä, lumoutunut ja kadonnut visuaaliseen kauneuteen. Ja hieman myöhemmin itkin toisen elokuvan teinitytön yllätysraskautta ja vauvan täydellisyyttä. Kysyin mieheni sylissä miksi meidän pitää odottaa, eikä hän tiennyt vastausta. Minäkin haluan. Vaikka näin on vallan hyvä, en silti voi lopettaa tekstiäni sanoihin, sillä ei minulta mitään puutu.

Niin tasaisesti kuin olenkin onnistunut ottamaan vastaan nämä kuukautiset, en silti pysty unohtamaan sitä toista vaihtoehtoa. En etenkään nyt, kun hyvän ystäväni vauva saattaa syntyä päivänä minä hyvänsä. Eikä tästä ole enää niin pitkä toisenkin tuttuni synnytykseen, eikä siihen kolmanteen - maaliskuun lopulla oli minunkin määrä saada oma lapseni syliini. Paitsi että universumi tuli sittenkin toisiin ajatuksiin. Niin, välillä olen yrittänyt ymmärtää elämää, mutta se on edelleenkin liian suuri suuhuni. Ehkä sitten, kun  katselen pikakelauksena taivaltani ennen kuolemani, oivallan, mistä oli kyse. Sitä ennen täytyy tyytyä arvailuun. Juuri nyt voin vain väittää, että kaiken tarkoitus löytyy rakkaudesta. Uskotteko?