Huono ystävä ja kiireisen kiusa

Tämä päivä on ollut hyvä: arkinen, rauhallinen, stressitön ja toimiva. Juuri siis sitä, mitä kaipasinkin. Kiitos kuuluu miehelleni, joka on hoitanut suuren osan tiskeistä ja auttanut ruoan valmistuksessa, sanonut aamulla herättyään ne maagiset sanat: Ota tänään rauhallisesti, minä kyllä hoidan asiat. Lepää rakas. Heti tämän jälkeen hän tarttui puurokauhaan, laittoi kahvit tulelle ja paimensi minut katsomaan Ellenin tanssia. 

Eilen stressi ja väsymys valtasivat mieleni aamun jälkeen, eikä se ollut hyväksi. Koko päivä kului  shoppaillen ja siitä toipuen. Aloitimme loppuunmyydyn Jamie Oliver -pannun metsästyksen Hulluilta päiviltä, jatkoimme Punnitse ja Säästä:ään, koukkasimme luontaistuotekaupan ja Top Sportin kautta ruokaostoksille. Citymarketissa olin jo niin nälkäinen, janoinen ja väsynyt, että käytäville kärryineen laumoittuneet perheet ja ososkoriensa kanssa hosuvat tädit saivat pulssini takomaan. Menin jopa niin pitkälle, että yrittäessäni margariinikäytävän läpi maitohyllylle tönäisin polvellani yhden rouvashenkilön kulkuväylän tukkivaa ostoskoria etäämmäs, tuosta teosta oli vahinko kaukana, tunnustan. Onneksi sain nieltyä kaikki ilkeät sanani aina iltaan saakka, joka onkin sitten oma kappaleensa. Löysin kuitenkin haikailemani ulkoiluhousut ja saimme ainekset tämän päivän herkkuruokaan: cashew-punajuuripihviä ja paahdettua nieriää. Jälkiruoaksi leppeä kävelylenkki kuulaaseen syysiltapäivään uusissa housuissa, kotona kupillinen vihreää jasmiiniteetä ja pala tai parikin tummaa suklaata. Toimii, tästä on hyvä laskeutua huomiseen.

Tänään olen miettinyt ystävyyttä kaiken rentoilun lomassa. Terapeuttini kysyi minulta viime viikolla, että pidänkö paljon yhteyttä raskaana oleviin ystäviini? En, vastasin. Aina välillä tunnen häpeäkseni niin suurta kateutta heidän helppoa lisääntyvyyttään kohtaan, että haluan vältellä kohtaamisia. Tietenkin olen onnellinen heidän puolestaan, mutta kun itse kärvistelee kuukautiskivuissa tai heittää roskakoriin kahdettakymmenettä negatiivistä raskaustestiä, niin ei vain pysty hymyilemään. Enkä tahdo kaataa heidän päälleen omaa pahaa oloani, en tunne sitä tarpeelliseksi. Sitä varten on muita ihmisiä. Ystävistäni tosiaan kolme odottaa juuri nyt, yksi tuli raskaaksi ehkäisystä huolimatta ja täysin vasten tahtoaan, toinen puolivahingossa tietoisella riskillä ja kolmas parin kuukauden yrittämisen jälkeen. Ja niin, neljäs on vasta synnyttänyt. Lähipiiri siis kuhisee pyöristyviä vatsoja ja vauvanhajuisia ajatuksia, konkreettisia, toisin kuin omat haavekuvani. Toisaalta eivät ole ystävänikään pitäneet minuun yhteyttä, hieman vähemmän vielä elokuisen keskenmenon jälkeen. Luulen, että aihe on heille yhtä arka kuin minulle. Monesti tuntuu siltä, että heiltä puuttuvat sanat kohdata minut. Eikä se haittaa, olin itse aivan yhtä ymmälläni sanojeni vähyydestä viime talvena, kun työtoverini kertoi keskenmenostaan ja kolmannen lapsen haaveesta. Onpa kurjaa, totesin, ja se siitä, jatkon hiljaa rutiininomaisia tehtäviäni. Toivoin, että olispa meillä helpompaa.

Tämän myötä ja muutenkin tunnen itseni välillä hyvin huonoksi ystäväksi. Kun en vain jaksa pitää yhteyttä tai tavata. Kun itsekkäästi tahdon aikaa omille jutuilleni, tekemättömyydelle ja levolle. Opettelen kohtaamaan omat tarpeeni ja toimimaan niiden mukaisesti, opettelen vetämään rajojani ja kieltäytymään kutsuista, joko jonkun luokse tai luoksemme. Eräs ystäväni, joka muutenkin käy meillä aika usein, tuli eilen vieraaksemme ostostelumme jälkeen. Kaipaisin kaikkein eniten vain unta ja ruokaa, mutta suostuin hänen pyyntöönsä, sillä ymmärsin, että hän vain käväisee ja noutaa omaisuuttaan. Vieras alkoi kuitenkin juurtua sohvaamme väsymysvalitteluistani huolimatta, haukottelustani ja vähäsanaisuudestani piittaamatta. Olin menettää itsehillintäni totaalisesti. Mieheni yritti pelastaa tilannetta ja vihjailla, että vaimokullan taitaa olla aika mennä nukkumaan sen jälkeen, kun olin pari kertaa turhan tiukasti tiuskaissut turhasta. Mutta ei, vieras ei ollut huomaavinaankaan. Lopulta hän ymmärsi poistua, kun sanoin suoraan olevani liian väsynyt ja kiukkuinen pitämään seuraa.

Mietin, kuinka olematonta joidenkin ihmisten tilannetaju onkaan. Ja miksi suoraan sanomista pidetään vielä jotenkin epäkohteliaana? Onko parempi hienovarasiesti kärtytä ja yrittää antaa ymmärtää, kuin säästää kaikki osapuolet vaivaantuneisuudelta? Ja sitten toivoin, että toivottavasti en itse ole sellainen - vihjelukutaidoton tollukka, saati käytävillä möllöttävä kaikkien stressaantuneiden, kiireisten ja nälkäisten ihmisten kiusa. Todennäköisesti olen. Tämä olisi hyvä muistaa perkeleiden ja aggressioden virratessa mielessä.

Viimepäivinä olen myös yrittänyt lukea muiden lapsettomuusaiheisia blogeja, mutten pysty. En kykene ottamaan vastaan pahinta mahdollisuutta, sitä että ehkä meillekin käy kuten jollekin heistä. Toisten ihmisten vielä pahemmat tarinat nakertavat toivoani, enkä tahdo sitä. Samoin hyppään naistenlehtien lapsettomuusjutut suoraan yli, oikeastaan yritän sivuuttaa kaiken, mikä aiheeseen liittyy. Haluan uskoa siihen, että me emme kuulu heihin vieläkään. Että me olemme pian ne kolme torniluolan asukkia. Ne, ketkä jättävät lastenvaunut alakertaan portaiden juureen ja ne, ketkä perheenä ulkoilevat läheisellä leikkikentällä muiden perheiden joukossa. Ne, ketkä järjestävät lapselle joulun kotonaan, eivätkä raahaa häntä mummolasta toiseen aattona. Ne ketkä rakastavat toisiaan ikuisesti eivätkä koskaan kuole.

Limaa ja macaa.

Hiljaisuus kulkee talossa, valo kävelee varovasti paikkoihin, jotka vielä äsken olivat täynnä pimeää. Katse tapailee pintoja ja tiloja, totuttelee hiljan tähän todellisuuteen. Unessani minä olin jälleen jotain muuta ja jossain muualla, en enää muista missä. Eikä sillä ole väliä, sillä olen tässä ja nyt. Sitä ei aina tahdo muistaa. Mieleni kulkee liikaa menneessä ja haikailee tai seikkailee tulevassa ja haaveissa, yrittää paeta pelkoja. Kun kuitenkaan ei ole muuta kuin nyt.

Työviikko oli kohtuullisen raskas, etenkin torstai. Ei ole ollut aikaa kirjoittaa eikä oikein ajatellakaan. Toisaalta se on hyvä. Tikutin ovulaation torstaina ja vielä eilen aamullakin, mutta en jäänyt mielessäni kiinni uuden mahdollisuuden muassaan tuomaan onneen tai pettymykseen. Yritän olla ajattelematta liikaa, hautomatta itsessäni skenaarioita, ruokkimatta liiaksi niin toivoa kuin epäuskoakaan. Kyllä se siitä, omalla painollaan. Seksi joka tapauksessa oli loistavaa, intohimoisen rakastavaa ja sangen tyydyttävää. Meillä on ihan hyvä kaksinkin, siitä kiitos. Tämä on paras parisuhteeni ikinä, vieressäni kulkee mies, joka on minulle juuri se sopivin ja parhain. Kyllä, rakastan valtavasti.

Gynekologin mukaan minulla ei ole mitään tulehdusta. Harmittaa hieman, että ennätin jo ostaa turhan lääkekuurin toisen tohtorin määräysten mukaan. Gynekologi sanoi oireideni johtuvan solujen hajoamisesta, joka joillain naisilla tuntuu kirvelynä ja on vallan normaalia. Hoidoksi voisin kuulemma kokeilla Ovestenia, vaihdevuosioireista kärsivien puikkosia. Paitsi että en juuri nyt voi. Niitä ei saa käyttää raskauden aikana, ja sehän on taas mahdollista. Eiköhän tämä mene itsestään ohi. Niin, minulle tulehdustuomion antanut mieslääkäri soitti kilpirauhaskokeen tuloksista, jotka olivat normaalit. Mainitsin hänelle myös tästä toisen lääkärin näkemyksestä, ja hän vain naureskeli. Eipä tullut mieleenkään, että ylimääräinen valkovuoto voisi johtua lähentyvästä ovulaatiosta. Niin, sehän onkin sangen epätyypillistä, mmm-mm.

Pitkästä aikaa tunnen oviksen itsekin ihan selvästi. Kuukausia ovat limat ja kivut puuttuneet, eilen oli aivan selvät oireet, koko oikeaa puolta jomotti niin edestä kuin takaa. Ei, en ole juonut greippimehua, sitäkin on kokeiltu, mutta minulla se ei toiminut. Olen syönyt macaa sen pahasta mausta huolimatta sinnikkäästi jo puolisen kuukautta ja olen saanut miehenikin syömään sitä. Macan pitäisi olla oikeaa hedelmällisyysruokaa, se pitää hormonitoiminnan tasapainoissa ja lisää siittiöiden liikkuvuutta ja siemennesteen määrää, sanotaan David Wolfen Superfoods -kirjassa. Sattumaa vai ei, mutta olen ollut virkeämpi ja tuo oviskin oli kovin tuntuva nyt. 

Tänään pitäisi siivota. Saamme mahdollisesti miehen työkaverin pelaamaan lautapelejä luoksemme. Hulluilta päiviltä pitäisi käydä saalistamassa asioita ja haaveksin saippuan valmistuksesta. Nyt laitan kuitenkin puuron kypsymään ja teen hautumaan, vartin päästä alkaa Ellen-show, ja siten virallisesti minun viikonloppuni.

Rakkautta.

Hymyä ja märät sukat.

Maailma on tänään näyttänyt märän puolensa, ulkona loska peittää harmaanvalkeana mössönä jalkakäytävät ja nurmikon, taivuttaa puiden oksia ja kastelee kulkijan. Goretex-lenkkarini ovat entiset, totesin päästyäni työpäivän jälkeen kotiin ja vetäessäni märkiä sukkia jalastani. En muistanutkaan enää, miltä veden loiskunta tuntuu kengissä. Ei niin pahalta kuin kuvitella saattaisi, ei vaikka samalla vihmoisi vaakasuorassa räntää kasvoihin. Hyvä, sinä urhea pieni nainen, selvisit kotiin lopulta, sanoin itselleni ja hymyilin. Niin sitä pitää.

Aamulla teen lämmittäessä tyhjää vatsaani pohdin elämää ja valintoja. Olosuhteet ovat mitä ovat, mutta me voimme aina valita asenteemme. Olen viimeaikoina saanut itseni kiinni ruikuttamasta miksiainaminää tai valittamasta jostain muusta. Yritän parantaa tapani, deletoida heti mielestäni uhriaseman ja lähestyä vastoinkäymisiä toisin. Miksi minulle (aina) käy näin? Tässä kävi nyt näin, mitä tämä tilanne haluaa minun oppivan? Lähestymistavoissa on eroja. Me luomme itse maailmamme sellaiseksi kuin sen koemme juuri omien ajatustemme kautta. Levitämme ympärillemme erilaisia tunteita, heijastamme niitä itsestämme ja muista, näemme kaiken tietynlaisten lasien läpi. On aika vaihtaa omani ruusunpunaisiin. Kumma, miten sitä unohtaa perusasiat kovin helposti.

Eilen yritin saada pummattua itselleni työterveydestä lähetteen gynekologille, mutta puhelinkeskustelun jälkeen vanhempi mieslääkäri kutsui minut vastaanotolle ja tutkiskeli. Hän teki silmämääräisen diagnoosinsa, josta en ole aivan varma, oireet eivät täsmää minusta. Niinpä varasin ajan yksityiselle ja tahdon toisen mielipiteen ennen lääkekuureja. Viikon päästä menemme sitten lapsettomuustutkimusten ensitapaamiseen, mies käy jättämässä siemennestenäytteen analysoitavaksi aiemmin. Olemme aprikoineet, että liekö siellä on rekvisiittaa ja virikkeitä, kuten elokuvissa. Ja jos olisi, niin mitä? Työntekijänä voisi olla aika hauskaa olla päättämässä, millaista linjaa juuri meidän klinikkamme haluaa noudattaa lehtivalinnoillaan - löytyykö jokaiselle jotain aina teineistä matureen tai superlolloista pikkutisuihin. Perinteistä, kinkympää vai extremeä? En tiedä, joka tapauksessa minusta olisi aika jännää käydä kesken työpäivän lounastunnilla vänkkäämässä kuppiin. Hih.

Teetä, räntää ja paahtoleipää

Tänään maailma on muuttunut valkoiseksi, märäksi ja raskaaksi. Pihan norjimmat puut riiputtavat latvustoaan maassa muodostaen porttien labyrintin kotiovelle, pensaat laahaavat oksiaan loskassa jaksamatta heilua tuulessa. Tästäkö se alkaa, liuku kohti talvea ja pakkasia? En välittäisi aikaisesta talvesta, olisin ihan tyytyväinen ilman luntakin. Näillä leveyksillä olen tottunut siihen että ne tuovat enemmän vaivaa ja hidastetta kuin iloa ja punaposkista hehkua. Vuosien jälkeen voisin yrittää antaa tälle vuodenajalle mahdollisuuden. Joku viisas on joskus sanonut, että sää on liian suuri asia kiukuteltavaksi. Se vain on, juuri semmoinen kuin se on, kirosi sitä tai ei. Sairaslomalla teen ja paahtoleivän äärestä ajatus on helpompi ottaa syliin tunnusteltavaksi. Ylihuomenna palaan taas ulos ja töihin, onneksi saan näin pehmeän laskun loskaan.

Tänään olen kulkenut paljon yksin ja se tekee minut monesti mietteliääksi. Matkalla kaupunkiin ajattelin läheisiäni ja sitä, millaista on tulla vanhaksi. Äitini on pian minua puolet vanhempi, miltähän se mahtaa tuntua? Että on aikuinen tytär? Että peilistä katsoo joku, jonka kasvoihin uurteet alkavat piirtää omaa karttaansa? Että keho ei enää ole yhtä jaksava? Että kädet muuttuvat vanhan naisen käsiksi? En tiedä enkä osaa sitä kuvitella. Yritän vasta ymmärtää sen, että rakkaani ovat täällä rajallisen ajan - molemmat mummoni ovat jo yli kahdeksankymmenen, heidän aikansa on yhä aidatumpi. Sitä ei käsitä nyt, kun molemmat ovat niin hyväkuntoisia. Molemmat ukkini ovat kuolleet ennen kuin minä olen syntynyt. Näkeekö minun isäni ensimmäistä lastenlastaan? Toivottavasti.

Tämä kaikki kai jäi heijaamaan mieleeni äidin puhelun jälkeen. Hän mainitsi siinä vuodenaikojen olevan verrannolliset ihmisikään - me kaikki kai tunnemme sanonnan siitä, että alkukevät on lapsuus, kevät nuoruus, kesä miehuuden ja naiseuden aikaa, syksy alkaa kääntyä jo vanhuuteen ja niin edespäin. Hän sanoi sen pitävän paikkansa. Joku ajatuksessa tuntuu surulliselta, koskettaa syvemmältä kuin sen pitäisi. Ehkä se, että tuo toteama tuli äitini suusta, että hän kokee sen niin. Että hän on jo kulkemassa loppukesässä. Ehkä sekin, että se konkretisoi ajan kulun kovin ymmärrettäväksi. Vaikka ajattelenkin lopun olevan uuden alun, niin silti se tekee minuun hennon melankolian.

Myös minusta tuntuu selvästi vanhemmalta kuin ennen. Täytettyäni kolmekymmentä en kokenut mitään kriisiä, olen pikemminkin ylpeä iästäni. Mutta huomaan elämän jättäneen jo merkkinsä mieleeni. Minä olen elänyt ja rakastanut, minä olen jotain enemmän kuin viisi, kymmenen vuotta sitten. Se on hienoa. Omalla tavallaan kaikki on nyt helpompaa, ei ole enää niin isoja paineita olla tietynlainen muka kelvatakseen kuvitteelliselle yhteisölle. Katselin tänään lempeydellä selluliittejani. Nekin ovat osa minua, kauniita muhkuroita, hymyilin. Enkä usko ketään, joka toisin väittää. Sillä minä olen se että minä olen, minä.

Sain tänään kirjoitettua ensimmäiset tekstini toiseen blogiini, jossa esittelen puuhasteluprojektejani, surinaa linkistä pääsee sinne, sivun oikeasta yläkulmasta. 

Pehmeä lauantai

Tänään olen lojunut vähäeleisyydessä, tehnyt vain hieman ja nautiskellen. Aamusta kävimme lähikirpputoreilla tarkastamassa verhokangasvalikoiman, ei vieläkään mitään sopivaa takiksi. Emme myöskään löytäneet eteiseen lipastoa, emmekä minulle töihin pitkähiaisia trikoopaitoja. Ei se mitään, sillä lauantai tuntui juuri siltä, miltä pitikin. Asuessani vanhempieni luona oli minulla ja isälläni tapana aina lauantaiaamuisin käydä läpi parhaimmat kirpputorit. Samaa tapaa jatkoin opiskeluvuosinani silloisen avopuolisoni kanssa, mutta täällä sitä en ole valitettavasti saanut jatkettua yhtä sinnikkäästi. Toisaalta, välillä ei ole tarvetta saada eikä ostaa mitään, joten silloin kuljeskelu tavarapaljoudessa enemmänkin ahdistaa, kuin tuottaa saalistajan nautintoa ja löytämisen tahtoa.

Kirpputorin jälkeen jatkoimme ruokakauppaan ja koriini löytyivät kaikki tarpeelliset ainekset linssicurryyn ja ensi viikon kantarelliruokaan. En ole vielä päättänyt, syömmekö keittoa vai pastaa. Ehkä ensimmäistä, sillä taloudessamme kuluu riisiä, pastaa ja perunaa hämmästyttävän vähän. Olemme oppineet korvaamaan ne höyrytetyillä kasviksilla tai kuten tänään, herkullisella quinoalla.

Olin lisäksi ajatellut siivota ja valmistaa suklaasaippuaa, mutta halusinkin lopulta vain olla. Pestyäni koneellisen pyykkiä soitin äidilleni ja pystyin viimein kertomaan lapsihaaveista ja keskenmenosta, tulevista tutkimuksista sekä kyselemään suvun historiaa tulevaa tutkimusta ajatellen. Se oli vaikeaa, minua itketti ja en olisi tahtonut äitini huomaavan sitä. En tiedä, miksi on vaikea itkeä kaikkien muiden kuin mieheni edessä, etenkin puhelimessa. En kai tahdo tehdä heidänkin oloa vaikeaksi, ja niin monet eivät tiedä, mitä sanoa ihmiselle, joka itkee tyhjää syliä. Vaikka media antaa ymmärtää lapsettomuuden koskettavan niin monia, ei se silti sitä tee. Ei ainakaan suvussani, jossa ihmiset tuntuvat tulevan raskaaksi pelkästään samassa autossa olemisesta eikä ystäväpiirissäni, jossa ehkäisykään ei riitä pitämään lapsia poissa. Puhelu silti oli hyvä ja olo sen jälkeen lähenteli kathartista. Tiedän, että äitini ymmärtää ja hän osasi sanoa juri ne oikeat sanat: Ihan varmasti te saatte lapsia. Jälleen kerran kohtasin saman neuvon, älkää stressatko. Niin, kunpa se olisikin niin helppoa. Tänään tunnun kuitenkin olevan yhä etäämmällä surusta, kateudesta ja ahdistuksesta, mikä on hyvä. Oloni on puhtaampi.

Jälleen tunnun saavan yhä voimakkaampia viestejä enkeleiltä, niin selkeitä, että niitä ei voi olla noteeraamatta. Höyhenet leijaavat useammin ja useammin vastaan, viimeksi yksi untuva laskeutui äiti Marian ikonin päälle. Kyllä, se on lähtöisin tyynystäni, mutta siitä viis. Minä haluan uskoa. Aamulla sain viestin Facebook-ryhmästäni, ja sen sisältö oli tiivistettävissä lohdun ja rohkaisun sanoihin. Minua kehoitettiin näkemään vastoinkäymiset mahdollisuutena oppia.

"Your problems are temporary. They come, teach you lessons of faith, surrender, giving, receiving, and loving, but they are simply classrooms for the soul. If you can view the concerns in your life this way you will weather them with great grace and you will cease to see them as problems. They will simply be areas which you are learning to infuse with greater truth, greater love, and greater spiritual wisdom.

Life on earth is not meant to be adverse dear friends. It is simply a classroom experience. If you can shift your focus and say, "Ok what is it I am to learn here?" without beating yourself up or making yourself wrong, then you can change your circumstances more easily. If however, you feel that you have done something wrong when life doesn't go your way, and you beat yourself up and search for ways to 'fix' yourself, then dear ones, you are telling the universe to join you in this upset. Instead, when life deals you challenges, simply say, "Oh I must be in amazing lessons here.

How can I find more faith, seek out more grace, or add more love to this situation? How can I best love myself and balance that with kindness to others?" If you do this, dear friends, your life will be infused with grace."

Sain vastauksen mitä yllättävimmästä paikasta juuri niihin kysymyksiin, mitä olen pohtinut. Näin se toimii, siitä kiitos.

Vuosia sitten saatoin kulkea lumoutuneena katse asfaltissa näihin aikoihin, häkeltyneen autuaana maahan pudonneiden neulasten ja lehtien kauneudesta asfaltin pinnalla. Ne muodostivat minusta täydellisen parin, rytmi, harmonia ja värien kontrasti teki kävelyistäni valtaisia tilataideteoksia, joissa harhailin. Tänä vuonna olen yrittnyt nähdä saman siinä onnistumatta, enkä tiedä miksi. Ehkä kyse on mielentilasta. Pohjoisen vuosinani tunsin eläväni voimakkaammin kuin täällä, heijasin kaikkivoipaisuuden harhassa ja itsenäistymisen ilossa. Mikään ei pelottanut, kaikesta saattoi selvitä, vaikka se olisi vaatinut valvomista aamuyöhön ja äärirajoille venymistä. En edes väsynyt. Kuvittelenko vain, vai elinkö silloin intohimoisemmin? Taidan valitettavasti voida vastata myönteisesti. 

Toisinaan kaipaan takaisin viime vuosituhannelle ja milleniumin taitteeseen. Minulla oli ystäviä, joiden luokse saatoin mennä liki aina kun halusin. Kävin baareissa ja keikoilla, maalasin ja piirsin, valokuvasin ja loin - seikailin akateemisuuden viidakossa ja rakastin valtavasti. Mutta en vaihtaisi nykyistä elämääni menneeseen, sillä pidän tästä seesteisyydestä ja asettuneisuudesta. Minulla on oma asunto, aviomies ja vakituinen työ, vaikkakin se ei ole sitä mitä haluan tehdä. Arkeni on tasaista ja hyvää, on monta syytä olla kiitollinen. Tänään lähestyvä pimeyskään ei tuntunut suunnattomalta valottomalta ansalta, vaan lempeältä mahdollisuudelta, joka sallii minun kääriytyä itseeni ja löytää valon sisältäni. Se on hyvä, sillä en olisi jaksanut toista eilistä tähän perään.

Eilen aamulla mennessäni töihin lähetin itselleni violettia liekkiä puhdistamaan ja hoitamaan minua korkeimmaksi parhaakseni. Pyysin puhdistuta etenkin tälle lapsiprojektille, sillä sitä se tuntui tarvisevan. Halusin eroon tukahduttavasta harmaasta ja tunkkaisesta ajatusmassasta jossa mieleni kulki ikuisuuden silmukkaa. Tunnin kuluttua liekkilähetyksen alkamisesta tunsin hajoavani. Nieleskelin itkua ja purin hammasta, etten olisi romahtanut työpisteeseeni. Tasapainoilin kotiinlähdön ja jäämisen kanssa, sinnittelin päivän loppuun. Iltaa kohten rauhotuin, ja oloni on huomattavasti keveämpi ja parempi. Kun voisin hengittää jälleen keuhkojeni syvimpään osaan saakka, sanoisin. Tai väittäisin ilman ympärilläni olevan keveämpää ja kirkkaampaa.

Tänään löysin vaatekaappiin viime keväänä kerimistäni legginseistä puhtaan valkean höyhenen. Ihan kuin enkelit sanoisivat, että hei, kyllä me ollaan, usko pois. Niin teenkin, välillä on vain hyvä katsoa toisesta suuntaa omia totuuksiaan, kaikkea. Elämä tuntuu jälleen pehmeältä.