Torniluolan uninoita

Vuosia sitten saatoin kulkea lumoutuneena katse asfaltissa näihin aikoihin, häkeltyneen autuaana maahan pudonneiden neulasten ja lehtien kauneudesta asfaltin pinnalla. Ne muodostivat minusta täydellisen parin, rytmi, harmonia ja värien kontrasti teki kävelyistäni valtaisia tilataideteoksia, joissa harhailin. Tänä vuonna olen yrittnyt nähdä saman siinä onnistumatta, enkä tiedä miksi. Ehkä kyse on mielentilasta. Pohjoisen vuosinani tunsin eläväni voimakkaammin kuin täällä, heijasin kaikkivoipaisuuden harhassa ja itsenäistymisen ilossa. Mikään ei pelottanut, kaikesta saattoi selvitä, vaikka se olisi vaatinut valvomista aamuyöhön ja äärirajoille venymistä. En edes väsynyt. Kuvittelenko vain, vai elinkö silloin intohimoisemmin? Taidan valitettavasti voida vastata myönteisesti. 

Toisinaan kaipaan takaisin viime vuosituhannelle ja milleniumin taitteeseen. Minulla oli ystäviä, joiden luokse saatoin mennä liki aina kun halusin. Kävin baareissa ja keikoilla, maalasin ja piirsin, valokuvasin ja loin - seikailin akateemisuuden viidakossa ja rakastin valtavasti. Mutta en vaihtaisi nykyistä elämääni menneeseen, sillä pidän tästä seesteisyydestä ja asettuneisuudesta. Minulla on oma asunto, aviomies ja vakituinen työ, vaikkakin se ei ole sitä mitä haluan tehdä. Arkeni on tasaista ja hyvää, on monta syytä olla kiitollinen. Tänään lähestyvä pimeyskään ei tuntunut suunnattomalta valottomalta ansalta, vaan lempeältä mahdollisuudelta, joka sallii minun kääriytyä itseeni ja löytää valon sisältäni. Se on hyvä, sillä en olisi jaksanut toista eilistä tähän perään.

Eilen aamulla mennessäni töihin lähetin itselleni violettia liekkiä puhdistamaan ja hoitamaan minua korkeimmaksi parhaakseni. Pyysin puhdistuta etenkin tälle lapsiprojektille, sillä sitä se tuntui tarvisevan. Halusin eroon tukahduttavasta harmaasta ja tunkkaisesta ajatusmassasta jossa mieleni kulki ikuisuuden silmukkaa. Tunnin kuluttua liekkilähetyksen alkamisesta tunsin hajoavani. Nieleskelin itkua ja purin hammasta, etten olisi romahtanut työpisteeseeni. Tasapainoilin kotiinlähdön ja jäämisen kanssa, sinnittelin päivän loppuun. Iltaa kohten rauhotuin, ja oloni on huomattavasti keveämpi ja parempi. Kun voisin hengittää jälleen keuhkojeni syvimpään osaan saakka, sanoisin. Tai väittäisin ilman ympärilläni olevan keveämpää ja kirkkaampaa.

Tänään löysin vaatekaappiin viime keväänä kerimistäni legginseistä puhtaan valkean höyhenen. Ihan kuin enkelit sanoisivat, että hei, kyllä me ollaan, usko pois. Niin teenkin, välillä on vain hyvä katsoa toisesta suuntaa omia totuuksiaan, kaikkea. Elämä tuntuu jälleen pehmeältä.