Kohtaamisia menneestä

Kofeiinitonta kahvia, työhuoneesta kuuluvaa naputtelua, lattialla lojuvien houkuttelevan väristen lankakerien sekamelska, pimeys ikkunoiden takana ja jomottava ristiselkä avaavat vapaapäiväni aamun. Sain viikon sairaslomaa jumiutuneeseen niskaani sekä lähetteen fysioterapiaan ja lämpöhoitoihin. Käytännössä tämä tarkoitaa kahta asiaa - koska sairaslomani alkaa ennen minulle kirjattua vapaaviikkoani, saan yhden ylimääräisen viikon vapaan keväälle ja toiseksi, minun on soitettava puhelimella fysioterapiakeskukseen. Jälkimmäinen ei normaalisti ole mikään edes mainitsemisen arvoinen tapahtuma, mutta tällä kertaa siihen liityy kömpelösti päättynyt kolmiodraama ja käsittelemättömiä tunteita.

Erosin nykyisestä miehestäni pari vuotta sitten keväällä, koska emme päässeet yhteisajatukseen lapsen hankinnasta. Minä olin tiennyt jo tuolloin pari vuotta, että tahdon äidiksi ja biologinen kello alkoi tikittää vaativammin ja vaativammin. Rakastin syntymätöntä lastani liikaa voidakseni unohtaa hänet. Mieheni minua neljä vuotta nuorempana ei osannut kuvitellakaan itseään isänä, ja ainoaksi vaihtoehdoksi jäi hylätä muuten täydellinen parisuhde sekä alkaa rakentaa uutta elämää toisaalle. Deittailin jonkun verran tuona keväänä, vaikka eniten toivoin ja rukoilin miestäni miettimään, voisiko hän mitenkään ikinä edes kuvitellakaan tahtovansa lapsia. Ero oli molemmille raskas ja lopulta en enää jaksanut toivoa, että hän palaisi kanssani yhteen - minun oli pästettävä irti kyetäkseni jatkamaan elämääni täyspainoisesti. Mutta kuinka tämä liittyy fysioterapiaan, odottakaas hetki.

Olin jo tuolloin ajoittain selkäongelmieni vuoksi käynyt työterveyden lähetteellä hoidattamassa itseäni OMT:ssa ja minua hoitanut mies vaikutti kovasti mukavalta tapaukselta, meillä synkkasi alusta lähtien. Sinä keväänä mainitsin erostani, näistä treffailuistani, nolostuttavasta keilaushuonoudestani ensitreffeillä erään avoautomiehen kanssa, ja naureskelimme yhdessä muillekin toilailuilleni. Viimeisen hoitokerran jälkeen puhelimeni piippasi eräänä iltana, ja hän pyysi minua ulos, vastoin ammattietiikkaansa. Mies ei kuulemma voinut päästää tilaisuutta käsistään. Niinpä tapasimme, kävimme syömässä ja kuljeskelimme puistossa, erilaisesta maailmankatsomuksestamme huolimatta viihdyimme. Treffit johtivat toisiin ja kolmansiin, pian pienimuotoinen kevätromanssi alkoi saavuttaa syvempiä tunteita, mahdollisesta yhteenmuutosta puhuttiin, äidillekin ennätin hänestä mainita. Miehen ihmissuhdetraumana tuntui olevan se, että kaksi hänen edellistä suhdettaan olivat päättyneet siihen kumppanin palaamiseen eksän luo, vuosienkin yhdessäolon jälkeen. Minä vannoin ja vakuutin, että ei, en näillä tunteilla tässä tilanteessa sinulle sellaista tee, ole huoleti. Ja kuinkas sitten kävikään?

Juuri kun olin jo antanut itselleni luvan kuvitella itseni 200 neliön kauniin omakotitalon emännäksi ja menestyvän fysioterapiakeskuksen omistajan rouvaksi, suunnitellut pihalle puutarhaa ja sanonut mielipiteeni saunaremonttiin, niin nykyinen mieheni soitti ja sanoi, että haluaa minut takaisin. Että hän tahtoo perheen ja elämän kanssani. Pari päivää ja yötä hakkasin päätäni pienen yksiöni seiniin, juoksin joenrantaa tuskaisena edestaas ja kirosin valinnan mahdottomuutta. Sillä tiesin, että mieheni kanssa minulla olisi hyvä elämä - hän olisi minulle  juuri täydellinen: alkoholiton, savuton, urheileva, älykäs, komea, mukava, luova ja huumorintajuinen, höpösöttelyni ja persoonani täysin hyväksyvä ja minua rakastava. Tiesin varmasti, millaisen paketin saisin. Toinen vaihtoehtoni olisi hyppy tuntemattomaan ja muuttanut kaiken, mutta näin silti meissä mahdollisuuden onnelliselle ja hyvälle elämälle. Hänen arvonsa olivat kohdallaan ja hän olisi voinut antaa minulle toisenlaisen ja silti haaveitani vastaavan elämän.

Halusin keskustella asiasta kasvokkain nykyisen mieheni kanssa, tenttasin häneltä vastauksia suuriin kysymyksiin - Tiedätkö varmasti mihin olet ryhtymässä? Oletko aivan varma perheestä? Haluatko sen oikeasti, etkä vain minua takaisin? Hän katsoi minua syvälle silmiini ja vastasi kaikkiin kysymyksiin kyllä. Pian sen jälkeen oli minun vuoroni tipauttaa huuliltani myöntymys hänen kosintaansa. Kaikki ratkesi kuin itsestään, sanani lipuivat minusta tietoisina siitä, että olen tekemässä oikeaa ratkaisua. Paluu yhteen ravisutti minut kyyneliin ja syvään onneen.

Vaikeinta oli kertoa tapahtuneesta fysioterapeutille. Hän pakkasi tavaransa ja katosi pienestä yksiöstäni sanaa sanomatta, tahtomatta pitää minuun enää yhteyttä mitenkään. Hän sanoi ainostaan, että hoitosuhteemme voi jatkua niin kuin ennenkin. Ja jos tilanne muuttuu, niin olen tervetullut takaisin hänen luoksensa. Kerran olen sen jälkeen käynyt hänen hoidettavanaan, mutta emme puhuneet mistään tärkeästä, lähinnä säästä ja uutisista. Vaikka olin täynnä kysymyksiä, en saanut sanoja suustani. Hänen kosketuksestaan olin kuitenkin lukevinanni kaipuun ja mietin pitkään omia tunteitani, valintaani ja vaihtoehtojani sen käynnin jälkeen. En siten, että haluaisin takaisin vaan niin, että olisin toivonut asioista puhuttavan. Olisin tahtonut kuulla, mitä hänen elämäänsä kuuluu, miten hänellä menee ja mitä hän tuntee. En olisi tahtonut erota hänestä noin, yhtäkkiä ja lopullisesti. Nyt lähetteeni on eri hoitoon, kuin siihen, mitä hän tekee. Mutta on mahdollista, että hän vastaa puhelimeen tai huomaa minut ajanvarauskirjasta, bongaa käytävältä odottamasta. Joka tapauksessa astuessani sisään paikan ovesta, on minun kohdattava jotain kohtaamatonta ja keskeneräistä -jotain mennyttä ja jo melkein unohtunutta, osan minua. Ei, en pelkää.

Elämä nopea, minä hidas.

Amaryllikset avautuivat juuri parahiksi suuriksi ritarillisiksi hörhelötorviksi, keittiön pöydällä on pitkä valkea liina ja sen päällä isotätini käsin tekemää pellavaa, kynttilät ovat valaisseet jo aamusta. Joulusaunoimme kinkun virkaa toimittaneen kanamme paistuessa uunissa, eilen valmistimme laatikot ja kaikki on niin kuin pitääkin. Vai onko? Vaikka ensimmäinen joulumme valmistui sittenkin ajallaan, lattiat kiiltelevät puhtaina ja perinteinen aattopäivän Pekka Töpöhäntäkin on katsottu televisiosta, niin olen jotain vailla. Minä en ole alkukodissani, en vanhempieni enkä sisareni kanssa. Isäni ei piipahda lepokahvilla kello kuudelta jokavuotiselta joulupukkikiertueeltaan eivätkä serkkuni tule jakamaan lahjoja naapurin mummolaan.

Puhuin äidin kanssa pisimmän puhelun aikoihin, kumpikin yritti olla reipas ja pidätellä kyyneliä. Minulla on ikävä. En tiedä, mikä tässä olisi se oikea ratkaisu. Mieheni sanoi, että olisimme voineet mennä vanhemmilleni, mutta sitten hänen äitinsä pahoittaisi mielensä, ajattelen. Ja toisaalta kaipaan omaa rauhaa ja lepoa jouluuni, sitä mitä olen peräänkuuluttanut stressaantuneena liian monena jouluna - kadottanut mieleni juoksuun, sukulaisiin, myöhästeleviin juniin ja vaatimuksiin, pakkoon olla liian monessa paikassa yhtä aikaa. Kyllä tämä tästä hivuttautuu uomaansa vähitellen, omat traditiot ottavat tilansa itse kunkin kodissa. Aika vain kuluu niin nopeaa, enkä aina kestä sitä. Ensimmäinen oma joulu on tästä niin selkeä indikaattori.

Eilen katsoin dokumentin tiernapojista, siinä näytettiin mustavalkoista kuvaa pienistä pontevista pojista Herodeksena, Murjaanina, Mänkkinä ja Knihtinä. Kauniit, vahvat äänet kaikuivat pitkään minussa, vavahduttivat ja liikuttivat. Sitten heistä näytettiin kuvaa nyt, aikamiehistä, heistä ketkä olivat lapsina kiertäneen tienaamassa taskurahojaan laulamalla. Niistä pellavapäistä tuli kuin tulikin aikuisia, isiä ja isoisiä. Oulukin oli ennen erilainen kuin minun Ouluni, kaikki elää ja muuttuu. Välillä tahtoisin ajan kuluvan paljon hitaammin, minä en ole valmis tähän vauhtiin.

Tänään katselin kutovia käsiäni ja näin niissä äitini kädet, muistin kuinka lapsena piirsin hänen verisuoniaan sormillani ja ihmettelin erilaista ihoa. Siitä on 25 vuotta, äitini oli silloin hieman minua vanhempi. Viime päivinä olen nähnyt peilistä, kuinka ihoni on alkanut muuttua, hienot juonteet kaartuvat poskillani ja silmäkulmissani, huokoset hengittävät suurempina, vaativat huolenpitoa ja restaurointia. Enkä ole päättänyt, mitä minä vanhenevalle iholleni teen. Yritänkö taistella vastaan voitein ja hoidoin, vai annanko mennä? En tiedä. Ei mene kuin hujaus, ja olen neljäkymmentä, viisikymmentä ja kuusikymmentä. Mitä sitten? Mitä minä teen, kenen kanssa ja missä? Elävätkö rakkaani vielä? Elänkö minä? Kunpa muistaisi viettää jokaisen päivän kuin viimeisen, nauttien, kiittäen ja avoimesti rakasten. Kaikki kliseet eivät ole turhia, jos mikään niistä.

Vaihdoimme lahjamme mieheni kanssa, hän sanoi pitävänsä korusta. Ja minä ehdottomasti rakastan omaani, Lumoavan Bella-riipusta, sitä isoa. ( www.lumoava.fi  )Mielestäni koruun on kiteytetty taiten rakkaus, elämänpuu ja jotain määrittämättömän suurta itse elämästä, olemisestamme. Minua se puhuttelee valtavasti, tavoitaa sisimmästäni tilan, jossa olen paljaimmillani ja aidoimmillani, sen minkä nykyisin liian usein kadotan. Pohdin sitä, kuinka mietitty on korun nimi, viitataanko sillä vain yleisesti kaunokaiseen vaiko nyt niin pinnalla olevaan Twilight-saagaan. Jälkimmäinenkään vaihtoehto ei haittaa minua, sillä pidän tuosta teinivampyyritarinasta.

Kuolemattomuus ja ikuinen elämä ovat vedonneet minuun jo teini-iän ensimmäisistä fantasiakirjakokemuksistani lähtien ja jos voisin valita, niin eläisin ikuisesti tai liki ikuisesti haltijoiden, velhojen tai vampyyrien tavoin. Tosin, en ole ollenkaan varma, tahtoisinko viettää tuhansia vuosia tässä maailmassa, vaihtelu voisi olla paikallaan aina välillä. Mutta mikäli aika- ja ulottuvuusmatkailu ovat ulottuvillamme jossain vaiheessa, niin  miksi ei. Kuinka onnellista olisikaan palata elämään hetkiksi rakkaidensa seuraan, tai sitten äärettömän surullista, luulen. Jos jo nyt aika minusta kulkee liian nopeaa, niin kuinka sitten, kun katselisin sukupolvien toisensa jälkeen katoavan maailmastani. Ehkä vain kyynistyisin ja kylmenisin. Tarkoituksensa lienee tällä tämän elämän (näennäisellä?) rajallisuudellakin. Joskus emme vain ymmärrä sitä, mikä meille on korkeimmaksi parhaaksi, ennen kuin olemme kokeneet tarpeeksi nähdäksemme selvästi.

Rakkautta pyhiinne!

Huominen ei ole tätä päivää pimeämpi

Vuoden pimeimpänä päivänä soisin itseni kylpevän valossa, sytyttelevän kynttilöitä ja pukeutuvani hehkuviin väreihin. Huomenna se taas alkaa, auringon hidas kipuaminen taivaalle yhä pidemmäksi ja pidemmäksi aikaa, kunnes se ei enää painu horisonttiin lain. Tämä päivä on minulle suurempi juhla kuin joulu, auringon syntymä on minulle Jeesuksen kuviteltua syntymäpäivää tärkeämpi. Ja mitä minä teen? Istun kotona mustissani, katselen likaisten astioiden röykkiöityvän pöydännurkille ja astelen tyynen rauhallisesti lattialla makaavien vaatteiden yli. Ensimmäinen joulu kotona, eikä tämän enempää yritystä. No, huomenna vielä ennättää, tänään minulla on hyvä syy kaaoksen sietämiseen - kipeä niska, tai rintaranka, kuten hra tohtori diagnosoi. Laittoi minut silti töihin keskiviikoksi ja kirjoitti 100 kappaletta parasetamolia lääkkeeksi. Katsotaan, josko huomenna pääni alkaisi maagisesti kääntyä ja kädet nousta suotaviin korkeuksiin, mikäli ei, niin tapaamme hra tohtorin kanssa taasen.

Olen miettinyt perjantaista oletettua ovulaatioitani, että noinkohan erehdyin. Tänään kehoni muut ja varmemmat merkit kielivät sen lähestymisestä, kalenterikin näyttäisi tutumpia lukuja. Ja himottaa - unissani seikkailee mieheni milloin komeana lääkärinä, milloin jonain muuna pantavana könsikkäänä. Aamuisin hihittelen itsekseni jopa kliseisille kuvioillemme ja suunnittelen illalla viekottelevani hänet. Onneksi siihen ei paljoa tarvita. Olen miettinyt paljonkin sitä, kuinka lapsi tulee muuttamaan vapauttamme ja elämämme rytmiä. Kaikkialta saa lukea tarinoita, joissa avioliitto lässähti lapsen myötä, seksi katosi ja romatiikka kirmasi ulko-ovesta kakkavaippojen vallatessa arjen. Toki ajatus kauhistuttaa, mutta saman aikaisesti olen valmiimpi kuin vielä koskaan aiemmin olemaan ympärivuorokautinen tarpeiden tyydyttäjä ja vastuun kantaja. Uskomme lapsen tuovan mukanaan paljon onnellisia asioita, sellaisia, joista emme vielä tiedä, mutta jotka tuovat tilalle jotain suurta - uudenlaisen rakkauden.

Jostain lehdestä, muistaakseni Hesarista, olen vuosia sitten lukenut kysymyksen ja vastauksen siitä, miltä tuntuu tuoda vauva laitokselta kotiin. Sen jälkeen olen säännöllisesti miettinyt tilannetta ja voin ainoastaan kuvitella hetken. Kynnyksen yli kannettuna pieni ihminen muuttaa jos ei kaiken, niin suuren osan kaikesta. Vaikkakin vanhemmuus alkaa jo ennen lapsen syntymää, tapauksessamme jo siitä hetkestä lähtien, kun annoimme hänelle luvan tulla, niin tosi taitaa olla kyseessä viimeistään oven kliksahtaessa lukkoon selän takana. Itse odotusajasta en osaaa arvella mitään, vaikka liki seitsemän viikkoa kanssani kulkenut nyytikäinen muutti jotain oleellisesti ja syvästi minusta. Miten, sitä en osaa selittää. Mutta jokainen keskenmenon kokenut voinee sen ymmärtää, sen kuinka yhtäkkiä kantaa varjossaan kuollutta lasta elävän sijaan. Yhä unissani minä liekutan häntä käsivarsillani, hyräilen Loviisan susilaulua kauniimmalla äänellä kuin koskaan. Ja aina toisinaan minä viikkaan uudestaan sievästi pienen potkupuvun villapaitojeni vieressä. Katso, sinulla on jo paikka kanssamme, tule vain, kehoitan.

Vaikka olimme sopineet mieheni kanssa viettävämme lahjatonta joulua, päätti hän silti ostaa minulle jotain. Ja minä hänelle. Jo marraskuussa näin kahvilassa paikallisen kultasepän koruja, joista yksi tarttui mieleeni, ja tänään kävin sen ostamassa. Paksussa nahkaisessa hihnassa on yksinkertainen, hopeinen, kantikas helmi, jossa lukee A I N O A. Mennessämme naimisiin mieheni ei tahtonut sormusta, mutta hyväksyi ajatuksen mahdollisesta rannekorusta. Emme vain ole löytäneet sopivaa, ja ajatus on vähitellen unohtunutkin. Itselleni sormukseni ovat tärkeät ja tahdoin antaa hänelle jotain vastaavaa, muistutuksen minusta ja rakkaudestamme, sitoutumuksestamme.

Toisessa sormuksessani lukee päiväysten sijaan nyt ja toisessa ikuisuus. Pujottaessani ne sormeeni puen ylleni vaimouden ja muistan kuinka häntä rakastan. Nyt kuvastaa sitä, kuinka rakkauteni ei rajoitu eikä ala mistään tietystä hetkestä eikä päivästä, se on läsnä joka hetki. Koen matkanneeni mieheni kanssa monituista elämää. Nyt-hetkeen kiteytyy kaikki ollut ja tuleva, niistä se rakentaa olemassaolonsa, viitaten ajattomaan ja katoamattomaan rakkauteen. Ikuisuus muistuttaa minua siitä, kuinka kaikki jatkuu tämän elämän jälkeen, kuinka rakastan häntä aina - ihan aina, aivan kuten olen rakastanut jo ennen, kuin hänet tässä ajassa tunsinkaan. Toivon mieheni pitävän lahjastaan.

Nyt on kauppahetken aika, laatikot vaativat aineksia ja vatsamme täytettä. Ja mikä ihaninta, huominen ei ole enää tätä päivää pimeämpi.

Kääntymättömän pään sunnuntai

Eilen ajelimme mieheni sisaren valmistujaisiin. Nykyisellään pidän hänen perheestään, vaikka en ole siihen neljässä vuodessa tutustunutkaan kovin hyvin. Vihdoin olen myös oppinut olemaan anoppini seurassa, minkä koin alkuun jotenkin hankalaksi. Vieläkään en osaa oikein reagoida hänen valittamiseensa tai ylihuolehtivaisuuteensa, mutta pystyn hyväksymään hänet sellaisena kuin hän on. Toisaalta näen myös asioiden lävitse, osaan kohdata naisen, joka on kasvattanut neljä lasta vaikeassa taloudellisessa tilanteessa alkoholiin pakenevan miehen rinnalla. Se jättää jälkensä.

Valmistujaiset olivat perinteiset voileipäkakkuineen ja kampanisuineen. Enää en koe omaa valmistumattomuuttani niin isona taakkana enkä häpeänä, ettenkö kykenisi vilpittömästi onnittelmaan muita saavutuksitaan. Mutta hieman se aina kirpaisee - oma keskeneräisyyteni. Nykyisellään minun on muistutettava itseäni siitä, että kaikkeen on syynsä. Omia maisterin paperietani roikuttaa masennus, joka näyttäytyy enää harvoin, terapiakäynnitkin ovat enimmäkseen kevyttä rupattelua säästä ja lätinää jos jostakin turhasta. Mutta oli aika, jolloin kaikki kaatui päälle enkä jaksanut. Syyllisyys omasta kykenemättömyydestä lamautti, enkä enää tahdo siihen ansaan. Kaikella on aikansa ja paikkansa.

Ajatuksenamme oli käydä myös tervehtimässä sitä tuttavapariskuntaa, joka alkoi odottaa yhtä aikaa kanssamme esikoistaan. Tälläkään kertaa he eivät olleet kotona. Haluaisin itsepintaisesti kohdata heidät, kasvavan vatsan ja vauvavalmistelut, mutta universumi ei anna minulle siihen mahdollisuutta. Tämä lienee jo kolmas kerta, kun heillä on jotain muuta. Kukaties ei ole vielä oikea hetki. Kieltämättä jännitän sitä, miten minun käy katsoessani heidän onneaan, toivon kuitenkin romahtavani vasta paluumatkalla, mikäli romahdan. Luulen kestäväni, mutta toisinaan yliarvioin itseni. Perjantaina ostin vauvaonnitelukortteja kahdelle pian synnyttävälle ystävälleni. Hyväksyn tilanteemme, mutta koen haikeutta ja kaipausta. Minäkin tahdon.

Olin hankkinut ovulaatiotestipaketin tätä kiertoa ajatellen, mutta päätin olla käyttämättä niitä. Luulen, että bongasin munasolun irtoamisen perjantaiaamuun. Liki kellon tarkasti tunsin vihlaisuja alavatsassani, joka laimeni sykkiväksi jomotukseksi päivän myötä. Olemme jättäneet mahdollisuuden sattumalle, harrastaneet seksiä joka toinen päivä ja toivoneet parasta. Vaihteeksi tämä vaihteoehto tutuu hyvältä kuukausien tikkujen tuijotamisen ja otollisimman hedelmöityshetken spekuloinnin sijaan. Söin homeopaattiset rohtonikin, ja on vaikea sanoa, tapahtuiko minussa mitään muutosta suuntaan tai toiseen. Ehkä tämä testaamattomuus kielii jostain uudesta luottamuksesta ja uskosta siihen, että kaikki tapahtuu kuitenkin aikaan. Ehkä stressaan hitusen vähemmän, ehkä ajattelen karvan verran positiivisemmin. Enkä kuulostele kehoni merkkejä jatkuvasti, en ainakaan vielä. Mutta vaikka onkin helpompaa antaa asian vain olla, löydän itsestäni yhä useammin ikävän saada lapseni jo syliini. Niin kauan olen sinua rakstanut, niin kauan, että olen jo lähes unohtanut ettei aikaa ole. On vain loputon nyt, johon ikuisuus häviää ja josta huominen herää.


Huomenna olen luultavimmin sairaslomalla. Automatka jumitti selkäni, ja eilen illalla kurotellessani kummassa asennossa kipu valtasi lapojen välin ja niskani. Tänään pää ei käänny kunnolla eikä mitenkään ole oikein hyvä. Melkein toivon, että ihme jää tapahtumatta ja saan aloittaa joulun rakentamisen jo aiemmin, hiljan puuhastella kotiimme kauneutta ja mausteisia tuoksuja, nukkua päiväunia ja vaipua levänneisyyteen. Vuoden viimeiset opiskelutkin odottavat tekijäänsä.

Hidas ja helpottunut

Tänään kuljen kuin hidastetusti, tarkastellen ja tunnustellen, nyt kun ei enää ole kiire. Pakenen hitauteen kirjoittamattomia lauseita, ajattelemattomia johtopäätöksiä, mielipiteitä. Ehkä huomenna on se päivä, jolloin teen tekemättömät raportit edelleenlähetettäviksi, tänään vain ihmettelen. Unohduin suihkuun pohtimaan sitä, kuinka joku on valmistanut kaikki ympärilläni olevat esineet ja asiat. Joku on laatoittanut kylpyhuoneemme, jonkun työ on tehdä henkareita ja joku työskentelee pyyhetehtaassa. Maailmassa on niin paljon eri töitä. Miksi minä olen juuri siinä, missä en enää viihdy?

Uusi pomommekin kävi toissa viikolla esittäytymässä. Johtoportaan yt-neuvotteluissa arpa oli langettanut hänet luotsiksemme, omien sanojensa mukaan miestä vitutti se. Alkava uusi vuosi näyttää siis kovin lupaavalta, taloutta kiritään tiukemmalle ja sitä osaltamme valmistelee vittumainen mies, sanojaan jälleen lainatakseni. Niin, minä olen nähnyt tuota ihmistyyppiä tarpeeksi läheltä liian pitkään. Hänen astellessa käytäviemme nousivat niskakarvani pystyyn, enkä hirveästi yllättynyt miehen puheista. Hänen energiansa oli jäätävää.

Eksäni isä on samaa kastia, pienen tehtaan patroona, joka on johtanut vuosia suorapuheisuudellaan sekä autoritaarisella otteellaan, röyhistelee rintaansa jonkun kutsuessa häntä, anteeksi toistoni, vittumaiseksi. Minusta on hyvin surullista, että tällainen johtajatyyppi elää ja lisääntyy keskuudessamme vieläkin. Vaadin vallankumousta, mikäli pahimmat visioni käyvät toteen. Joskus on vaikea antaa tuulen puhaltaa ja pallojen nousta ilmaan, välillä on pinnan katkettava ja vesilasin myrskyttävä. Tiedättekö, olen tämän työpaikan kassa tilassa, jossa minulle alkaa olla ihan sama. Voin avata suuni tarvitsematta miettiä sitä, miten minulle käy. Menisinkö jopa niin pitkälle, että houkuttelisin heidät irtisanomaan minut? Sitäkö haluan? En tiedä. Ajatus on minulle niin väärä ja valmistelematon, että en osaa suhtautua siihen oikein mitenkään. Sillä olen aina ollut se hyvä ja hiljainen työntekijä. Eihän nyt Unina sellaista, eihän? Mutta jos oikein tarkkaan kuuntelen, hyrisee osa minua hiljaisesta houkutuksesta.

Tänään olen ottanut toisen annoksen homeopaattista lääkettä, enkä vielä ole havainnut reaktioita. Minun kai pitäisi tuntea jotain, jotta voisimme tietää rohdon toimivan. Eilen olin hieman tavallisa ärtyisämpi ja illalla sain valtaisan päänsäryn, mutta nuokin voivat olla ihan sattumaa, viikonlopun jälkeistä väsyä ja tensiota. Välillä vanhat muistot pompahtelevat pintaan, väristyttävät minua mennen sitten pois. Mutta tuokin on ihan tavallista haahuiluani, omiin maailmoihini katoamista ja taakse katsomista. En oikeastaan edes tiedä, millaista reaktiota minun pitäisi odottaa. Huomenna otan viimeisen lääkeannokseni ja sitten katsellaan, avautuvatko minussa tukot lapsen saamiselle. Viime päivinä minä olen nähnyt hänet mielessäni, pienen nyytin sylissäni, jonkun seisomassa häkkisängyn pinnoja vasten ja nauramassa, lapseni mieheni sylissä. Tule vain, me rakastamme sinua jo nyt valtavasti.

Koen helpottavaksi sen, että päätös hedelmöityshoitojen aloittamisesta maaliskuussa on tehty. Mikäli siihen mennessä luomuilu ei auta, voimme avittaa biologiaa. Mutta kuten gynegologini sanoi, se on korkeimman kädessä. Pakostakin on kohdattava ajatus siitä, että mitä jos me olemme heitä, ketkä eivät omaa biologista lasta saa? Mitä sitten? Niin pitkälle eivät ajatukseni kanna, vastassa odottaa vain suuri tyhjyys. Ja hyvä niin, sillä vieä ajattelen, uskon ja toivon olevani äiti lapselleni jonain päivänä. Tämä joulu on kuitenkin vain meidän kahden ensimmäinen omassa kodissamme. Ei kolmen, kuten vuosi sitten toivoin.

Hiljainen lauantai

Ensimmäinen hiljainen hetki kahteen viikkoon. Tai no, hetki joilloin tuntuu myös hyvältä kirjoittaa. Pari viikkoa sitten olin töiden jälkeen niin väsynyt, etten kyennyt muuhun kuin nököttämään vilttikäärönä sohvalla ja pysyttelemään hereillä säädylliseen nukkuma-aikaan asti. Nukuin kymmenen tunnin yöunia tyytyväisenä, ja olisin kai pystynyt enempäänkin, jos olisin antanut itselleni siihen luvan. Sen jälkeen pakotin itseni intensiiviseen tenttilukuputkeen, ja tentin jälkeen oli hoidettava kaikki ne asiat, jotka olivat jääneet roikkumaan väsyn ja opiskelun vuoksi.

Kävin taannoin työterveyslääkärillä ja sain lähetteen gynegologille keskenmenon jälkeen muuttuneen kuukautiskiertoni vuoksi. Ultrassa ei näkynyt muuta kuin paksuuntunut kohdun limakalvo, joka antoi sijaa raskaushaaveilulle. Kuukautiset tulivat kuitenkin ajallaan ja nyt mietin, mahtaako tuo paksuuntuma viitata endometrioosiin. Onneksi akupunktio on pitänyt kuukautiskivut edelleen kolmasosassa normaalista. Homeopaattiset lääkkeetkin tulivat, ja otan ne käyttöön luultavasti jo huomenna.

Tämä jakso on ollut emotionaalisesti helpompi myös. Pystyin ottamaan yhteyttä siihen tuttavaamme, joka alkoi odottaa kanssani yhtä aikaa. Ainoastaan hieman haikeana katselen raskaana olevien ystävieni facebook -statuksia ja kuvittelen itseni heidän tilalleen ostamaan kestovaippoja tai pyykkäämään pikkuruisia nuttuja, laittamaan lastenhuoneita. Kuitenkin kuukautisiani edeltävänä yönä heräsin omaan itkuuni. Unessani sisareni oli raskaana, eikä kukaan ollut halunnut kertoa minulle ja pahoittaa mieltäni. Näin hänen vatsansa, ja aloin onnitteluiden jälkeen itkeä omaa pettymystäni ja loputtomalta tuntuvaa odotuksen odotusta.

Alan vähitellen väsyä. Elämä pyörii kierrosta kiertoon ja vaikka kuinka koitan ajatella muuta, niin ei silti kulu päivää, jolloin en miettisi sylini tyhjyyttä. Päätin, että vielä kaksi kuukautta menemme luomuna, sitten on inseminaation aika.