Huominen ei ole tätä päivää pimeämpi

Vuoden pimeimpänä päivänä soisin itseni kylpevän valossa, sytyttelevän kynttilöitä ja pukeutuvani hehkuviin väreihin. Huomenna se taas alkaa, auringon hidas kipuaminen taivaalle yhä pidemmäksi ja pidemmäksi aikaa, kunnes se ei enää painu horisonttiin lain. Tämä päivä on minulle suurempi juhla kuin joulu, auringon syntymä on minulle Jeesuksen kuviteltua syntymäpäivää tärkeämpi. Ja mitä minä teen? Istun kotona mustissani, katselen likaisten astioiden röykkiöityvän pöydännurkille ja astelen tyynen rauhallisesti lattialla makaavien vaatteiden yli. Ensimmäinen joulu kotona, eikä tämän enempää yritystä. No, huomenna vielä ennättää, tänään minulla on hyvä syy kaaoksen sietämiseen - kipeä niska, tai rintaranka, kuten hra tohtori diagnosoi. Laittoi minut silti töihin keskiviikoksi ja kirjoitti 100 kappaletta parasetamolia lääkkeeksi. Katsotaan, josko huomenna pääni alkaisi maagisesti kääntyä ja kädet nousta suotaviin korkeuksiin, mikäli ei, niin tapaamme hra tohtorin kanssa taasen.

Olen miettinyt perjantaista oletettua ovulaatioitani, että noinkohan erehdyin. Tänään kehoni muut ja varmemmat merkit kielivät sen lähestymisestä, kalenterikin näyttäisi tutumpia lukuja. Ja himottaa - unissani seikkailee mieheni milloin komeana lääkärinä, milloin jonain muuna pantavana könsikkäänä. Aamuisin hihittelen itsekseni jopa kliseisille kuvioillemme ja suunnittelen illalla viekottelevani hänet. Onneksi siihen ei paljoa tarvita. Olen miettinyt paljonkin sitä, kuinka lapsi tulee muuttamaan vapauttamme ja elämämme rytmiä. Kaikkialta saa lukea tarinoita, joissa avioliitto lässähti lapsen myötä, seksi katosi ja romatiikka kirmasi ulko-ovesta kakkavaippojen vallatessa arjen. Toki ajatus kauhistuttaa, mutta saman aikaisesti olen valmiimpi kuin vielä koskaan aiemmin olemaan ympärivuorokautinen tarpeiden tyydyttäjä ja vastuun kantaja. Uskomme lapsen tuovan mukanaan paljon onnellisia asioita, sellaisia, joista emme vielä tiedä, mutta jotka tuovat tilalle jotain suurta - uudenlaisen rakkauden.

Jostain lehdestä, muistaakseni Hesarista, olen vuosia sitten lukenut kysymyksen ja vastauksen siitä, miltä tuntuu tuoda vauva laitokselta kotiin. Sen jälkeen olen säännöllisesti miettinyt tilannetta ja voin ainoastaan kuvitella hetken. Kynnyksen yli kannettuna pieni ihminen muuttaa jos ei kaiken, niin suuren osan kaikesta. Vaikkakin vanhemmuus alkaa jo ennen lapsen syntymää, tapauksessamme jo siitä hetkestä lähtien, kun annoimme hänelle luvan tulla, niin tosi taitaa olla kyseessä viimeistään oven kliksahtaessa lukkoon selän takana. Itse odotusajasta en osaaa arvella mitään, vaikka liki seitsemän viikkoa kanssani kulkenut nyytikäinen muutti jotain oleellisesti ja syvästi minusta. Miten, sitä en osaa selittää. Mutta jokainen keskenmenon kokenut voinee sen ymmärtää, sen kuinka yhtäkkiä kantaa varjossaan kuollutta lasta elävän sijaan. Yhä unissani minä liekutan häntä käsivarsillani, hyräilen Loviisan susilaulua kauniimmalla äänellä kuin koskaan. Ja aina toisinaan minä viikkaan uudestaan sievästi pienen potkupuvun villapaitojeni vieressä. Katso, sinulla on jo paikka kanssamme, tule vain, kehoitan.

Vaikka olimme sopineet mieheni kanssa viettävämme lahjatonta joulua, päätti hän silti ostaa minulle jotain. Ja minä hänelle. Jo marraskuussa näin kahvilassa paikallisen kultasepän koruja, joista yksi tarttui mieleeni, ja tänään kävin sen ostamassa. Paksussa nahkaisessa hihnassa on yksinkertainen, hopeinen, kantikas helmi, jossa lukee A I N O A. Mennessämme naimisiin mieheni ei tahtonut sormusta, mutta hyväksyi ajatuksen mahdollisesta rannekorusta. Emme vain ole löytäneet sopivaa, ja ajatus on vähitellen unohtunutkin. Itselleni sormukseni ovat tärkeät ja tahdoin antaa hänelle jotain vastaavaa, muistutuksen minusta ja rakkaudestamme, sitoutumuksestamme.

Toisessa sormuksessani lukee päiväysten sijaan nyt ja toisessa ikuisuus. Pujottaessani ne sormeeni puen ylleni vaimouden ja muistan kuinka häntä rakastan. Nyt kuvastaa sitä, kuinka rakkauteni ei rajoitu eikä ala mistään tietystä hetkestä eikä päivästä, se on läsnä joka hetki. Koen matkanneeni mieheni kanssa monituista elämää. Nyt-hetkeen kiteytyy kaikki ollut ja tuleva, niistä se rakentaa olemassaolonsa, viitaten ajattomaan ja katoamattomaan rakkauteen. Ikuisuus muistuttaa minua siitä, kuinka kaikki jatkuu tämän elämän jälkeen, kuinka rakastan häntä aina - ihan aina, aivan kuten olen rakastanut jo ennen, kuin hänet tässä ajassa tunsinkaan. Toivon mieheni pitävän lahjastaan.

Nyt on kauppahetken aika, laatikot vaativat aineksia ja vatsamme täytettä. Ja mikä ihaninta, huominen ei ole enää tätä päivää pimeämpi.