Paha päivä

Sisältövaroitus: pahaa oloa **/***. Lue omalla vastuulla.




En jaksa ottaa valosta kiinni, vaikka se tyrkyttää itseään niin jo pitkään. Kuljen kumppareissa hankia ja siristelen silmiäni, aurinkolasit ovat aina jossain muualla. Kirkkaus osoittaa sormellaan jokaisen pölyhiukkasen ja hajallaan olevan asian, näyttää varjoina esineista asioita, joita en tiennyt olevankaan. Tänään minä olen sille vihainen.

Tai ehkä olen enemmän surullinen, mutta silti tekee mieli potkia lumipaakkuja siroaviksi kiteiksi, piirtää paksuja viivoja paperille niin, että hiili narskahtelee murusiksi ja kynistä terät katkeavat. Haluan laittaa kädet silmille ja korville ja laalatttaa maailman tasaisen hiljaiseksi paikaksi, jossa minun ei tarvitse katsoa kuinka minun laskettu aikani kasvaa toisen vatsassa kauniina. En halua kuulla hänen ihmettelevää nauruaan siitä, että meille tulee joku, joka ei puhu ja lässyn lässyn. Ajatella. En ainakaan silloin, kun kuukautiset kolkuttavat tuloaan sen yhden ainoan ylimääräisen ja toiveisen päivän jälkeen.

En ehkä voi kaikkein parhaiten. Aika katoaa yliopiston ja unen väliin ja huoli kaartaa mukaan päiviini. Äidiltäni löydettiin maksasta kaksi kystaa ja jokin kiinteämpi juttu, tämän kierron pellepäivänäni. Odotamme pääsyä viipalekuvauksiin. Tiedän, murehtiminen ja pelko eivät kanna pitkälle, mutta teen sitä silti. Ehkä enemmän empatiasta, kuin kuoleman tai sairauden pelosta. Tunnen äitini tunteet minussa.
Olen väsynyt, tukossa ja lukossa.

Ärsyttää välinpitämättömyyteen saakka.

Hehku

Viime päivinä olen halunnut huutaa ääneen, käskeä koko maailmaa näkemään elämän minussa. Tämän poltteeen, tämän riemun, tämän intohimon ja pulppuavuuden - katsokaa kuinka se kuplii ihoni alla! Minä elän! Sen toisen hiljaisen ja mietteliään ja melankolisen rinnalla sykkii toinen, ja ne ovat yhtä. Ja ne ovat totta. Enkä nyt yritä kielikuvin kertoa olevani raskaana, sillä en ole. Mutta muuten minä Olen.

Eilen hyppytunnilla päädyin maalaamaan. Suteni ja Aaloni metsästäni tuli heleä ja kirkas, täynnä niitä värejä joita sanat minussa herättävät, ei pelkkiä mielikuviani. Ilmeisesti olen jonkin asteisesti synesteettinen. Minulla on sanoille omat värinsä, jokaikiselle oma sävynsä ja aallonpituutensa. Yleensä kytken tuon tilan pois päältä, sillä on helpompi keskittyä ja elää ilman jatkuvaa väriliekehdintää. Mutta nyt annoin savyjen tulla sanojen läpi ja Kallaksen Sudenmorsiamesta tuli kirkas ja heleä.

Tein puhdasta ja likaista, tummaa ja vaaleaa, tasaista ja rytmiä. Olen oppinut jälleen leikkimään, karistanut vuosien analysoinnin ja teoretisoinnin kannoiltani tai imenyt sen niin syvälle ytimeeni, että voin unohtaa jälleen. Voin halutessani uhmata kultaista leikkausta tai antautua sille, minä olen sommitelmat ja väriopit ja dynamiikat ajattelematta. Ehkä olen vapaa.

Houkutan pintaan tiloja ja rajoja tunteella, en pakolla. Siinä nopeassa kaksituntisessa rakastuin itseeni jälleen, rakastuin mieleeni ja maailmaani, rakastuin väreihini ja paperiini. Hengitin ja maalasin, katsoin ja maalasin, elin ja maalasin. Olin hurjan nopea. Lopetettuani minun oli istuttava hiljaa sohvalla, huohotettava,  tuijotettava eteenpäin, päästettävä irti. Vatsani perhosteli ja purin huultani etten olisi huutanut, riemusta enkä nälästä, himosta.

Katselin ihmisten kauneutta, hurmaannuin lattialaattojen labyrinteista ja värisin - ihan niin kuin silloin joskus kun maailma oli minulle vielä uusi. Juoksin kertomaan sille tytölle, jonka kanssa halusin kaikkein eniten jakaa hetkeni. Menimme katsomaan ja rakastimme, sitä hetkeä ja elämää ja toisiamme ja maalaustanikin. Saman tytön syliin ja silitykseen painauduin eilen taidemuseossa, tulin liian varhain yliopistolle jakamaan aamiaista, tanssahtelin käytäviä hänen laulaessa uutta lauluaan. Elin samoja tekoja ja tunteita kuin 13 vuotta sitten. Ja muistan jälleen, että ei aikaa ole. On vain ikuinen nyt, syklinen, polttava, hehkuva, ja viileän rauhallinen hiljaisuus, minä ja kaikkiluova mieleni.

Olen herännyt talviunestani, vetänyt puoleeni samoin ajattelevia uusia ihmisiä ja löytänyt niitä pieniä salaisia tienviittoja, joilta olen sulkenut silmäni pitkään. Rakastan. Mutta jotta kaikki ei olisi pelkkää hekumaa ja lentoa, niin annan itseni myös haikailla. Kaivata ja kadehtia, jos tunnen sen tarpeelliseksi. Ja tunnen kyllä. Mutta kateeni sävy on muuttunut, pehmentynyt hellyydeksi ja hienoiseksi sääliksikin, taittanut vihan ja katkeruuden särmän. Kyllä tämä tästä.

Mutta halusin kertoa, että olen kyennyt unohtamaan hetkiksi. Ja ne hetket ovat olleet kauneimmat aikoihin. Uskon, että Universumi on hyvä.