Kirsikka

Minä katselen vihreinä hehkuvia kuusten latvoja ja lämmitän itseäni auringossa. Kuulkaa, minä sulan kuin likaantuneet kinokset, valun hiljaa maaperään ja tulen yhdeksi. Annan korsien kasvaa ja taittua, ihmisten tulla ja mennä, hetkien lipua ohitse ja jäädä pysyviksi. Tänään kävelin yliopistolle vain siksi, että voin ja koska minulla on aikaa. Katselin kuraantuvia kengänkärkiäni ja oikaisin vielä kohmeisen nurmen läpi, sen pinta uinui kuolleena vanhaa sykliään uuden suunnitellessa jo kasvuaan. Niin minussakin, vielä suren vanhoja kipujani, opettelen kerta toisensa jälkeen luopumaan enkä vieläkään ole mestari. Tuntuu hyvältä kuitekin huomata, että kaiken sen myllerryksen alla siemenet itävät, ne hiljasena mielessä lausutut toivon ajatukset, ruma muuttuu kauniiksi.

Välillä olen niin ankara itselleni. En pidä siitä negatiivisuudesta jota käsittelen, tavasta jona se ilmenee minussa. Koska se näyttää minulle sen, mitä en ole, alleviivaa keskeneräisyyteni mielikuvaa, korostaa kasvunpaikkojani ja matkani niitä polunkohtia, jotka ovat käyttämättöminä niityttyneet umpeen, lakanneet olemasta. Ihan vasta ymmärsin, että ei ole mikään pakko kulkea sitä yhtä reittiä, välillä on tarpeen uskaltaa astua polulta niitylle ja kohdata rajoitta koko maailma. Tehdä juuri niin miten ei pitäisi, ehkä ihan oma polku, tai eksyä, tai oikaista. Tai vain jäädä paikoilleen itkemään. Välillä on hyvä nähdä vain pieni maailmansa ja oma napansa, löytää avaruus sisältään ja oppia suunnistamaan omista tähdistään. Tunteet täytyy tuntea ja vaikka jotkut ovat sitä mieltä, että kaikki voi olla aina ihanaa näkökulmaa vaihtamalla, on purkauksilla silti paikkansa. Ne toimivat merkkeinä ja merkitsijöinä, auttavat huomaamaan sen, mitä minussa taphtuu.

Olen lueskellut Ihkuusia ja löytänyt sieltä monesti itseni. I used to be that girl, so and totally that girl. Kolme vuotta sitten, ennen kuin tämä prosessi oli vielä saanut alkuaan, silloin kuin se oli vasta itämässä. Aloin elää unelmilleni ja huomasin ennen pitkää vetäneeni pitkän viivan toivelistani toteutuneiden ylle. Paitsi sen yhden, en ehkä voi sanoa tärkeimmän, mutta yhden suuren ja elämäämullistavan toiveen yli, lapseni odottaa vielä. Mitä minussa on tapahtunut, minne meni se tyttö?

Välillä mietin, olenko kiittämätön, kun minulla on jo kaikki muut. Minulla on loistava parisuhde ja ihana ihminen rinnallani, minulla on ystäviä joihin voin nojata ja luottaa ja jotka jakavat kanssani tätä maailmaa. Teen juuri sitä mitä haluan ja olen matkalla juuri siihen ammattiin, joka tuntuu omimmalta. Olen terve. Minulla on mahdollisuus panostaa hyvinvointiini. Asun mukavasti, talous on kunnossa ja elämä kaikin puolin puitteissaan, minulta ei puutu mitään. Lapsi olisi kirsikka tämän jälkiruoan huipulle, mutta se on silti vallan nautittavaa ilman tuota herkkua. Mutta ei täydellistä. Ja oikeastaan, se kirsikka on aika olennainen kokonaisuuden kannalta. Se vaikuttaa siihen, miltä seuraavat kerrokset maistuvat. Ja joinain päivinä, en halua muuta kuin tuon kirsikan.

Eikö tämän pitäisi silti todistaa minulle, että vanha minäni oli oikeassa. Katson kaikkea hyvyyttä ympärilläni ja olen siitä onnellinen. Jospa universumi kasvattaa vasta sitä minulle täydellisintä kirsikkaa, ne kolme aiempaa ovat olleet vääränlaisia? Entä jos minä en vain ole osannut uskoa ja vetää puoleeni oikein? Kulkenut liikaa negaatioissa ja vahvistanut vain huonoa satoa? Tarjonnut puuni tuholaisille ja altistanut hallalle? Minä en haluaisi uskoa, että maailmankaikkeus on lopulta niin julma. Että se ei sallisi ihmisille suruaan, harharetkiä sysiniityille tai aarniin. Että jos pelottaakin, että kaikki otetaan pois, niin sitten se otetaan. Sillä minusta tuntuu, että juuri sinä hetkenä, kun luottamus on tullut hengitykseeni, niin kaikki on viety pois. Juuri niinä hetkinä kipu on kiipinyt vatsaani ja linnut ovat vieneet lapseni.

Haluaisiko joku kertoa, mistä tässä maailmassa on kyse? Paimentaa minut niityltä polulle tai vuoren huipulle, jotta voin nähdä kauas ja selkeästi.

Hehku

Viime päivinä olen halunnut huutaa ääneen, käskeä koko maailmaa näkemään elämän minussa. Tämän poltteeen, tämän riemun, tämän intohimon ja pulppuavuuden - katsokaa kuinka se kuplii ihoni alla! Minä elän! Sen toisen hiljaisen ja mietteliään ja melankolisen rinnalla sykkii toinen, ja ne ovat yhtä. Ja ne ovat totta. Enkä nyt yritä kielikuvin kertoa olevani raskaana, sillä en ole. Mutta muuten minä Olen.

Eilen hyppytunnilla päädyin maalaamaan. Suteni ja Aaloni metsästäni tuli heleä ja kirkas, täynnä niitä värejä joita sanat minussa herättävät, ei pelkkiä mielikuviani. Ilmeisesti olen jonkin asteisesti synesteettinen. Minulla on sanoille omat värinsä, jokaikiselle oma sävynsä ja aallonpituutensa. Yleensä kytken tuon tilan pois päältä, sillä on helpompi keskittyä ja elää ilman jatkuvaa väriliekehdintää. Mutta nyt annoin savyjen tulla sanojen läpi ja Kallaksen Sudenmorsiamesta tuli kirkas ja heleä.

Tein puhdasta ja likaista, tummaa ja vaaleaa, tasaista ja rytmiä. Olen oppinut jälleen leikkimään, karistanut vuosien analysoinnin ja teoretisoinnin kannoiltani tai imenyt sen niin syvälle ytimeeni, että voin unohtaa jälleen. Voin halutessani uhmata kultaista leikkausta tai antautua sille, minä olen sommitelmat ja väriopit ja dynamiikat ajattelematta. Ehkä olen vapaa.

Houkutan pintaan tiloja ja rajoja tunteella, en pakolla. Siinä nopeassa kaksituntisessa rakastuin itseeni jälleen, rakastuin mieleeni ja maailmaani, rakastuin väreihini ja paperiini. Hengitin ja maalasin, katsoin ja maalasin, elin ja maalasin. Olin hurjan nopea. Lopetettuani minun oli istuttava hiljaa sohvalla, huohotettava,  tuijotettava eteenpäin, päästettävä irti. Vatsani perhosteli ja purin huultani etten olisi huutanut, riemusta enkä nälästä, himosta.

Katselin ihmisten kauneutta, hurmaannuin lattialaattojen labyrinteista ja värisin - ihan niin kuin silloin joskus kun maailma oli minulle vielä uusi. Juoksin kertomaan sille tytölle, jonka kanssa halusin kaikkein eniten jakaa hetkeni. Menimme katsomaan ja rakastimme, sitä hetkeä ja elämää ja toisiamme ja maalaustanikin. Saman tytön syliin ja silitykseen painauduin eilen taidemuseossa, tulin liian varhain yliopistolle jakamaan aamiaista, tanssahtelin käytäviä hänen laulaessa uutta lauluaan. Elin samoja tekoja ja tunteita kuin 13 vuotta sitten. Ja muistan jälleen, että ei aikaa ole. On vain ikuinen nyt, syklinen, polttava, hehkuva, ja viileän rauhallinen hiljaisuus, minä ja kaikkiluova mieleni.

Olen herännyt talviunestani, vetänyt puoleeni samoin ajattelevia uusia ihmisiä ja löytänyt niitä pieniä salaisia tienviittoja, joilta olen sulkenut silmäni pitkään. Rakastan. Mutta jotta kaikki ei olisi pelkkää hekumaa ja lentoa, niin annan itseni myös haikailla. Kaivata ja kadehtia, jos tunnen sen tarpeelliseksi. Ja tunnen kyllä. Mutta kateeni sävy on muuttunut, pehmentynyt hellyydeksi ja hienoiseksi sääliksikin, taittanut vihan ja katkeruuden särmän. Kyllä tämä tästä.

Mutta halusin kertoa, että olen kyennyt unohtamaan hetkiksi. Ja ne hetket ovat olleet kauneimmat aikoihin. Uskon, että Universumi on hyvä.

En enää taida uskoa mahdottomuuksiin

Viikot kuluvat nopeaa enkä ennätä olla läsnä niin kuin haluaisin. Opetusharjoittelun myötä päiväni venyvät kymmentuntisiksi ja stressaan joutavia asioita. Haluaisin uskaltaa luottaa omaan minääni opettajana vankemmin, haluaisin uskaltaa heittäytyä ja sukeltaa välittämättä muista. Sitten kun minulla on oma luokka,  ajattelen, vaikka juuri nyt olisi hyvä leikkiä ja pelata. Saisin kokeilla ideoideni ja näkemysteni kantavuutta ja saada niistä vielä palautettakin. Enkä muka uskalla, mitä ihmettä. Tiistaina on  ensimmäinen äidinkielentuntini päälauseista ja annan palaa.

Olen vasta nyt ymmärtämässä, että tulevassa teen työtä persoonallani ihmisten parissa. Jaan väistämättä osan itsestäni heille päivittäin, millaisen, sitä en vielä tiedä. Haluan tulla viisaaksi ja herkäksi, haluan osata keriä asiat yhteen selviksi vyyhdeiksi, joista lasten on helppo valita omansa ja tehdä niistä jotain itselleen sopivaa. Haluan rakastaa, kunnioittaa ja uskoa jokaiseen tielleni tulevaan ihmiseen muuttumatta sinisilmäiseksi hölmöksi, joka ei tajua elämän realismia. Haluan muistaa, mitä on olla lapsi ja kasvaa.

Perjantaina kävin hoidossa miehellä, joka paljastui itseäni nuoremmaksi. Yllättävää, sillä oletin hänen olevan minua vanhempi, reilusti. Jokin hänen olemuksessaan viestii niin suuresta varmuudesta ja vakaudesta sekä asiantuntijuudesta, että olen lukenut häneen kymmenen vuotta enemmän kuin mitä hän oikeasti onkaan, hassua. Ja jokin hänessä vetää minua puoleensa suunnattomasti, hänen energiansa ja se suuri tuttuus, jonka koen hänestä. Ei, ei sillä tavalla. Vaan siten, kun joskus viehättyy ja innostuu uudesta elämässään, kun löytää jotain niin tilanteeseen sopivaa, että loksauttaa hämmästyksestä suunsa auki.

Hän pisteli minuun neuloja ja jutteli pienistä asioista, sai minut jälleen muistamaan vanhan totuuteni. Että kukaan meistä ei voi parantaa toista, ellei parannettava ole itse valmis parantumaan ja päästämään irti vaivastaan. Että eri hoitomuodot voivat tarjota erilaisia kanavia ja välineitä päästää irti, mutta kukaan muu kuin sinä itse ei voi tilannettasi muuttaa. Ennen olen uskonut tähän sokeasti, niellyt koko klöntin kuin käärme saaliinsa, pureskelematta ja antanut sen sulaa ravinnokseni, osaksi minua, yhdeksi niistä liikkeelle panevista voimista. Tänä syksynä luin kirjan aboriginaaleista, jotka hoitivat katkenneen jalan vuorokaudessa kuntoon omilla riiteillään ja vakaalla uskolla parannukseen. Loukkaantunut mies pääsi seuraavana päivänä jatkamaan matkaansa terveellä jalalla ja vaelsi aavikon poikki kivutta. Mahdotontako? En tiedä. En enää taida uskoa mahdottomuuksiin.

Koen, että en ole pitänyt kiinni lapsettomuudesta tai raskaaksi tulemisen vaikeudesta, en ainakaan koko tätä aikaa. Olen toki surussani, kivussani ja vihassani rypenyt siinä, mutta olen myös uskonut ja luottanut siihen, että lapsen saaminen on kohdallamme mahdollista, yhtä mahdollista ja helppoa kuin muillakin. Olen kokeillut moninaisia hoitoja ja uskonut saavani niistä apua siinä määrin, mitä se jatkuvien pettymysten jälkeen on ollut mahdollista. Ihmisinä me kannamme mukanamme menneen kokemuksia vaikka kuinka yritämme elää hetkessä ja ymmärtää, että juuri nyt kaikki on hyvin ja mahdollista. Vastedes ja jälleen kerran lupaan itselleni hiljentyä ja deletoida ne mielen pienet epäilyksen äänet jotka asettavat rajoitteita minuun. Mikään elämässä ei ole pysyvää, vaan kaikki muuttuu. Miksi siis ei tämäkin?

Ja niin, vinkiksi hoitolaisille. Eilen mieheni löysi tutkimuksen, jonka mukaan IVF - potilaan mahdollisuuksia tulla raskaaksi hoidon jälkeen nosti radikaalisti pellen esiintyminen hoidetulle heti operaation perään. Taikatemppuilu ja hassuttelu saivat hoidetut nauramaan, mikä vähensi stressiä ja paransi onnistumisen mahdollisuuksia. Eli kaikkea kivaa ja ilahduttavaa toimintaa heti siirtojen jälkeiseen hetkeen ja päivään. Mieli on jännä juttu.

Perimmäisyyksiä

Aina välillä minä lumoudun niin, että sekoitan sen rakastumiseksi. Vai onko niillä eroa, loppujen lopuksi? Ne hetket saavat minut kuitenkin toivomaan, että minulla olisi blogi, johon voisi kirjoittaa ihan mitä tahansa ja olla mitä tahansa ilman elämää ohjaavaa määrettä. Olen asettanut itselleni rajat puhua lapsettoman sanoja, vaikka se on vain osa minua. Eikä välttämättä edes kovin pysyvä osa, joskin kipeän suuri ja liian vahva.

Tiedättekö, tämä on sadas päivitykseni. Nyt mennään jo kolminumeroisissa luvuissa, paluuta ei enää ole. Minä olen se nainen, joka kirjoittaa vuodesta toiseen lapsetonta elämäänsä ylös. Nainen, en tyttö enää. Se lakkasin olemasta ensimmäisen raskauteni jälkeen.

Minä pelkään uutta raskautta. Siihen ei ole paljon lisättävää eikä selitettävää. Jos se tapahtuu, niin en voi enää hallita mitään, minun täytyy vain uskoa ja luottaa ja hengittää. Ja siltikin voi sattua mitä tahansa. Voi tulla hematooma ja olla tulematta. Voi tulla niin suuri kipu ennen aikojaan, että hengitys muuttuu katkonaiseksi ja haukon ilmaa. Voi olla, että elämä sisälläni on poissa yhtä maagisesti kuin se syntyikin. Enkä minä sitten enää ole nainen, jonka sisällä kasvaa alien. Tai ihminen, niinkuin itse sanoisin.

Mutta voi olla, että kaikki menee aivan toisin. Ja että yhdeksän kuukauden päästä minä liekuttaisin kauneinta lasta sylissäni ja laulaisin omia laulujani matalalta, korkealta en osaa. Minun lauluni ovat aina hyrinää vailla heliseviä sanoja. Ne ovat enemmän ikiroutaa ja pohjakallioita kuin vuoripuroja tai jääpuikkoja, mutta silti minä niillä rakastan.

Tänä aamuna mietin sitä, kuinka sietämätöntä elämä oikeasti onkaan. Siksi me olemme keksineet omia järjestelmiämme siitä selviämiseen. Toiset tarvitsevat tiukemmat rajat kuin toiset, ja harva todella ymmärtää miten joku toinen voi elää eri tavoin kuin itse. Mutta jos haparoi järjestelmien rajamailla, poimii jotain jostain ja toisesta toista on pakko analysoida.

Silloin kun minä olin muuttanut tähän kaupunkiin annoin itselleni luvan luoda sellaisen maailman, jonka halusin. Ja minä rakastin sitä maailmaa, jossa kaikki oli mahdollista. Siinä oli keijuja ja menninkäisiä ja haltijoita ja kaikessa oma voimansa. Minä olin kiinni maassa tavalla jota en ole ollut vähään aikaan. Ja aina pohjoisessa minä näin asioita, kuljin seitoja reiteilläni ja uskoin tietäväni jotain enemmän kuin muut. Mutta en minä tiennyt enempää, vain eri tavalla. Siitä kai tässä kaikessa on kyse.

Ja olen miettinyt onko lapsettomuudesta tullut uusi elämän määreeni. Pitäsikö lakata jälleen käyttämästä sitä sanaa, jota ehkä vuosi sitten vielä vastustin. Olenko antanut symbolisesti periksi? Onko lapsettomuus minun Voldemortini? Miten iso on mielen mahti? Öisin minä vuoraan itseni lämmöllä ja katselen taivaiden kansia niin pitkään että on pakko lopettaa. Etsin vastausta liian suuriin asioihin. Mikä on minun mielessäni ja mikä on totuus, vai onko niilläkään eroa? Mistä ihmeessä tässä kaikessa on kyse? Saanko ihan itse valita?

Aivan kuin maailmani olisi pettänyt minut

Tuntemattoman laulajan ääni sekottuu epämääräiseen hälinään, kiliseviin astioihin ja lapsen itkuun. Ohitseni kulkevat ihmiset mustissa ja harmaissaan, luovat häipyviä kontrasteja kahvilan punaiseen seinään. Jos oikein yritän, voin melkein nähdä vastapäisessä tuolissa istuneet ihmiset, kaikki tilaa halkoneet ja hetken hallinneet henkilöt, heidän ilmaan haalistuneet reittinsä ja kaiuiksi haalenneet äänensä.

Vihreä tee on vahvaa ja hyvää, luontaisen makeaa vailla meren makua. Hartiani ja käsivarteni muistavat vielä hetki sitten minua hieroneet ja painelleet kädet, ihana lämpö valuu hiljan liian kylmän hoitohuoneen jäähdyttämälle keholleni. Hieronta houkutti päänsäryn takaisin, toivottavasti se on vain käymässä. Istun epämukavasti selin muihin ihmisiin ja jo kerran säpsähdin luullessani kuulleeni äänen, jota en tahdoisi kuulla. Onneksi muistoni huijasivat minua ja puhuja osottautui aivan muuksi, kuin siksi nuoreksi mieheksi, josta tahdon olla kaikin tavoin erossa.

Näinä päivinä kaikkialla tuntuu olevan perheitä matkalla samoihin paikkoihin, tai niistä pois, kuin minäkin. Ja huomaan sen satuttavan taas, oman lapsettomuuteni. Sylini on kärsimätön ja ihmettelevä, vihainenkin omasta tyhjyydestään. Miten se voi olla niin vaikeaa, kysyn yhä uudelleen. Kiertoni on säännöllinen, yhdynnät ovulaation aikaan, ei kofeiinin eikä alkoholin kohtuutonta kulutusta, ei tupakkaa, terveellinen ruokavalio ja lupa lapsella tulla. Stressaan toisinaan, mutta niin kai kaikki. Miksi yhdet tulevat vahingossa raskaaksi ja tahtomattaan, toiset parin kierron yrityksellä ja kolmannet vuosien päästä, neljännet eivät ikinä?

Hedelmällisyyspohdinta tipauttaa helposti elämän peruskysymysten äärelle, laittaa miettimään kaiken tarkoitusta tai tarkoituksettomuutta, biologiaa, solujen jakaantumista ja hormoonitoimintaa, ympäristötekijöitä, kohtaloa, jumalaa ja jumalattomuutta. Ennen kaikki oli niin selvää - minun oli helppo uskoa tarkoitukseen, enkeleihin, universaaliin elämänenergiaan, korkeimpaan parhaaseen ja henkiseen kehitykseen. Nyt en tiedä enää millä tiellä olen.

Tahdon pitää kiinni tarkoituksesta, sillä kuten olen jo ennenkin maininnut, se tekee mielen elämään. Haluan uskoa, että on maailma, jota emme voi tavoittaa ja tutkia, ymmärtää, mitata ja selittää, koska se tuo kaikkeen syvyyttä ja tuntemattoman muuttujan mahdollisuuden - sen joka voi kääntää kaikki päälaelleen. Haluan uskoa ihmeisiin, parantavaan ja hoitavaan elämänenergiaan ja siihen, että emme elä täällä yksin. Mutta mitä syvemmälle ja pidemmälle kuljen tätä prosessiani, sitä vankemmin epäily tarrautuu varjooni. Keinoni alkavat olla vähissä ja luottaminen yhä hankalampaa. Aivan kuin maailmani olisi pettänyt minut. Mitä jos kaikki onkin vain harhaa, höpötystä, taikauskoa, huuhaata, illuusiota ja pelkkää kovaa faktaa?

Entä jos minä olen väärässä yrittäessäni luoda pehmeämpää maailmaa ja uskoessani johonkin, jota todellisuudessa ei ole. Paitsi että kaikki mikä on, on minussa, mielessäni, sanoissani ja ajatuksissani. Minä jäsennän maailmani, teen sen merkitykset yhdessä muiden kanssa, poimin ja suodatan, valikoin ja hyväksyn. Ehkä oikeampi ihmettelyn aihe olisi siis, miksi luon epäuskoa ja hämmennystä elämääni? Ja se stressi, miten ihmeessä sallin sen syntyä minuun? Näyttää siltä, että minun olisi hyvä pysähtyä istumaan hiljaa ja katsomaan sisälleni, kuuntelemaan ja tunnustelemaan totuuksiani.

Eilisen terapian jälkeen havahduin siihen, että enää todellakin vain viidesti istutan itseni tuttuun sohvaan, sitten se on ohi. Hiljainen pakokauhu keri itsensä kaulaani ja hyrisi epäilyn lauluja korviini, pärjäänkö sittenkään? Mitä jos jotain tapahtuu, eikä minulla ole ketään, kuka auttaisi ja kuuntelisi ja tietäsi, mitä pitäisi tehdä? Hetken päästä ymmärsin, että onhan minulla, minä itse tiedän kyllä. Minulla on mieheni ja muutama läheinen ystäväkin, ei siis hätää, minä selviän. Vaikka haikeaa se ehkä on, sillä kukaan muu ihminen ei ole nähnyt minusta kaikkea sitä, mitä hän.

Vielä olisi vajaa kaksi tuntia kulutettavana, tee on jo aikaa sitten haalennut mukiini. En tiedä, kehtaanko jäädä enää paikalleni, monet jälkeeni tulleet ovat jo teillään. Carita Forsgrenin Kolmen kuun kuningatar lepää lämpimän punaisena vieressäni. Ehkä on aika mennä ja etsiä uusi soppi minulle ja Maununtyttärelle.

Nyt voin vain väittää, että kaiken tarkoitus löytyy rakkaudesta. Uskoteko?

Sujen silmät ja tunnustelen vihreää makeutta suussani. Hengitän hitaasti jasmiinia ja annan lämmön sulattaa minut itsekseni, rauhaani ja tasapainooni. Tällaisina päivinä tee tuo minuun vakauden, pysäyttää levottoman mielen ja tasoittaa kaiken sileäksi.

Olen istunut aloillani liian monta päivää, kehoni laittaa hanttiin enkä voi sille mitään. Alistun hissutteluun ja yritän puhua ymmärtävästi liikettä kaipaaville jäsenilleni. Ei, en nyt voi viedä teitä salille enkä hiihtämään, en edes pitkälle kävelylle. Minulla on lämpöä ja ulkona on pakkasta. Malttakaa vielä tovi. Jumiutuneet hartiani huokaavat ja valittavat, lonkan koukistajat kiristelevät hampaitaan. Voin melkein kuulla jäsenteni narinan. Soitin sinne fysioterapiakeskukseenkin. Olin katsonut väärin, minulla on kuin onkin lähete juuri siihen hoitoon, jota entinen hoitoni antaa. 19. päivä tapaan hänet taas, miehen joka istutti lehtikuusen pihalleen minua varten. Vieläköhän se elää?

Riisun paitani, taivuttelen ja pyörittelen itseäni hänen edessään, asetun vatsalleni hoitopöydälle ja annan hänen avata rintaliivieni hakaset. Kuulostelen hänen tutkivia käsiään ihollani ja tuijotan pienestä reiästä lattiaa. Radio soi kuten ennenkin, juttelemme kenties säästä. Tällä kertaa kysyn: Mitä kuuluu? Kysyn niin monta kertaa, että saan vastauksen, kuvan jostain jossa minulla ei ole enää tilaa. Ja ehkä kerron itsekin elämästäni, mainitsen ahdistavan työn ja keskenmenon, lapsettomuudenkin jos hän osaa ottaa ne vastaan. Mikäli näille asioille on sijaa. Ehkä on vain helpompi jutella jostain muusta, vaikkapa siitä, että neulon taas. Ja että ostin sukset, aion pyrkiä eroon ala-asteen Hippo-hiihto -traumoista tänä talvena.

Toissa päivänä viimeistelin harmaan pöllöneuleeni, tänään olen antanut valkean pörröisen langan silmukoitua lohikäärmeiden huiviksi. Mieleni suunnittelee jatkuvasti uutta ja hehkuu värejä paeten talven yksioikoisuutta. Onneksi vähitellen päivä kuroo itseään pidemmäksi, tunnen sen itsessäni, soluissani. Imen kuulaina poutina itseeni pastelleja, pakkasessa höyryävää jokea ja hangen timantteja. Tämä talvi on ollut helpoin viiteen vuoteen, kirkasvalolamppu terapioi nurkassa kuihtuvaa limoviikunaa sijastani, terapeuttini on nähnyt naisen, jota väsyttää ilman masennusta. En ole lamaantunut sohvalleni kertaakaan, en kironnut tosissani kaamoksen mustuutta. Tänä vuonna minä olen ottanut pimeyden haltuuni, hengittänyt sen lämpöä ja kietonut viitaksi ylleni, suojakseni tarpeen tullen. Valon saapuessa hyvästelen sen kuin hyvän ystävän ja toivotan tervetulleeksi taas. Sillä se tulee, kuitenkin. Miksi antaa hallitsemattomien asioiden vaikuttaa liikaa, saati taistella turhaan niitä vastaan? Sillä kaikella on oma syklinen rytminsä, ja minä olen osa kaikkea. Eikä yö ole pimeä päivä.

Neulomisen rytmi on heijannut minua sylissään kuin meri, valkea lanka kiertynyt puikoille tasaisen varmasti, kohonnut ja laskenut vaahtopäinä, huljuttanut ajatuksiani edes ja taas. Ne ovat lipuneet lävitseni, kiertyneet kerältä yksi toisensa jälkeen, jatkaneet matkaansa tyhjyyteen. Olen huuhtonut mieltäni, ollut rauhassa ja nautiskellut, rakastanut. Olen ajatellut hellyydellä sitä pientä tyttöä, joka tuulisina päivinä levitti kätensä ja nojasi vastaviimaan, juoksi ja nauroi vimmasta. Olen muistellut hevosen tuoksua ja lämpöä kehoni vieressä, olen katsonut taakse ja eteen.

Ja sitten olen vain katsonut, ollut läsnä ja tässä, uppoutunut tarinaan rakastavista korealaisen Il Maren myötä, lumoutunut ja kadonnut visuaaliseen kauneuteen. Ja hieman myöhemmin itkin toisen elokuvan teinitytön yllätysraskautta ja vauvan täydellisyyttä. Kysyin mieheni sylissä miksi meidän pitää odottaa, eikä hän tiennyt vastausta. Minäkin haluan. Vaikka näin on vallan hyvä, en silti voi lopettaa tekstiäni sanoihin, sillä ei minulta mitään puutu.

Niin tasaisesti kuin olenkin onnistunut ottamaan vastaan nämä kuukautiset, en silti pysty unohtamaan sitä toista vaihtoehtoa. En etenkään nyt, kun hyvän ystäväni vauva saattaa syntyä päivänä minä hyvänsä. Eikä tästä ole enää niin pitkä toisenkin tuttuni synnytykseen, eikä siihen kolmanteen - maaliskuun lopulla oli minunkin määrä saada oma lapseni syliini. Paitsi että universumi tuli sittenkin toisiin ajatuksiin. Niin, välillä olen yrittänyt ymmärtää elämää, mutta se on edelleenkin liian suuri suuhuni. Ehkä sitten, kun  katselen pikakelauksena taivaltani ennen kuolemani, oivallan, mistä oli kyse. Sitä ennen täytyy tyytyä arvailuun. Juuri nyt voin vain väittää, että kaiken tarkoitus löytyy rakkaudesta. Uskotteko?