Torniluolan uninoita

Niin kauan olen sinua rakastanut, niin kauan, että olen jo lähes unohtanut ettei aikaa ole. On vain loputon nyt, johon ikuisuus häviää ja josta huominen herää. Aina löytyy joku, jonka tarina on vielä pahempi tai parempi, tämä on omani - lapsihaaveita, kipua ja toivoa, arkea, juhlaa, iloa ja onnea, välillä yhtä ja sitten toista.
Tervetuloa peremmälle.


sunnuntai 16. tammikuuta 2011

En enää taida uskoa mahdottomuuksiin

Viikot kuluvat nopeaa enkä ennätä olla läsnä niin kuin haluaisin. Opetusharjoittelun myötä päiväni venyvät kymmentuntisiksi ja stressaan joutavia asioita. Haluaisin uskaltaa luottaa omaan minääni opettajana vankemmin, haluaisin uskaltaa heittäytyä ja sukeltaa välittämättä muista. Sitten kun minulla on oma luokka,  ajattelen, vaikka juuri nyt olisi hyvä leikkiä ja pelata. Saisin kokeilla ideoideni ja näkemysteni kantavuutta ja saada niistä vielä palautettakin. Enkä muka uskalla, mitä ihmettä. Tiistaina on  ensimmäinen äidinkielentuntini päälauseista ja annan palaa.

Olen vasta nyt ymmärtämässä, että tulevassa teen työtä persoonallani ihmisten parissa. Jaan väistämättä osan itsestäni heille päivittäin, millaisen, sitä en vielä tiedä. Haluan tulla viisaaksi ja herkäksi, haluan osata keriä asiat yhteen selviksi vyyhdeiksi, joista lasten on helppo valita omansa ja tehdä niistä jotain itselleen sopivaa. Haluan rakastaa, kunnioittaa ja uskoa jokaiseen tielleni tulevaan ihmiseen muuttumatta sinisilmäiseksi hölmöksi, joka ei tajua elämän realismia. Haluan muistaa, mitä on olla lapsi ja kasvaa.

Perjantaina kävin hoidossa miehellä, joka paljastui itseäni nuoremmaksi. Yllättävää, sillä oletin hänen olevan minua vanhempi, reilusti. Jokin hänen olemuksessaan viestii niin suuresta varmuudesta ja vakaudesta sekä asiantuntijuudesta, että olen lukenut häneen kymmenen vuotta enemmän kuin mitä hän oikeasti onkaan, hassua. Ja jokin hänessä vetää minua puoleensa suunnattomasti, hänen energiansa ja se suuri tuttuus, jonka koen hänestä. Ei, ei sillä tavalla. Vaan siten, kun joskus viehättyy ja innostuu uudesta elämässään, kun löytää jotain niin tilanteeseen sopivaa, että loksauttaa hämmästyksestä suunsa auki.

Hän pisteli minuun neuloja ja jutteli pienistä asioista, sai minut jälleen muistamaan vanhan totuuteni. Että kukaan meistä ei voi parantaa toista, ellei parannettava ole itse valmis parantumaan ja päästämään irti vaivastaan. Että eri hoitomuodot voivat tarjota erilaisia kanavia ja välineitä päästää irti, mutta kukaan muu kuin sinä itse ei voi tilannettasi muuttaa. Ennen olen uskonut tähän sokeasti, niellyt koko klöntin kuin käärme saaliinsa, pureskelematta ja antanut sen sulaa ravinnokseni, osaksi minua, yhdeksi niistä liikkeelle panevista voimista. Tänä syksynä luin kirjan aboriginaaleista, jotka hoitivat katkenneen jalan vuorokaudessa kuntoon omilla riiteillään ja vakaalla uskolla parannukseen. Loukkaantunut mies pääsi seuraavana päivänä jatkamaan matkaansa terveellä jalalla ja vaelsi aavikon poikki kivutta. Mahdotontako? En tiedä. En enää taida uskoa mahdottomuuksiin.

Koen, että en ole pitänyt kiinni lapsettomuudesta tai raskaaksi tulemisen vaikeudesta, en ainakaan koko tätä aikaa. Olen toki surussani, kivussani ja vihassani rypenyt siinä, mutta olen myös uskonut ja luottanut siihen, että lapsen saaminen on kohdallamme mahdollista, yhtä mahdollista ja helppoa kuin muillakin. Olen kokeillut moninaisia hoitoja ja uskonut saavani niistä apua siinä määrin, mitä se jatkuvien pettymysten jälkeen on ollut mahdollista. Ihmisinä me kannamme mukanamme menneen kokemuksia vaikka kuinka yritämme elää hetkessä ja ymmärtää, että juuri nyt kaikki on hyvin ja mahdollista. Vastedes ja jälleen kerran lupaan itselleni hiljentyä ja deletoida ne mielen pienet epäilyksen äänet jotka asettavat rajoitteita minuun. Mikään elämässä ei ole pysyvää, vaan kaikki muuttuu. Miksi siis ei tämäkin?

Ja niin, vinkiksi hoitolaisille. Eilen mieheni löysi tutkimuksen, jonka mukaan IVF - potilaan mahdollisuuksia tulla raskaaksi hoidon jälkeen nosti radikaalisti pellen esiintyminen hoidetulle heti operaation perään. Taikatemppuilu ja hassuttelu saivat hoidetut nauramaan, mikä vähensi stressiä ja paransi onnistumisen mahdollisuuksia. Eli kaikkea kivaa ja ilahduttavaa toimintaa heti siirtojen jälkeiseen hetkeen ja päivään. Mieli on jännä juttu.

1 kommentti:

  1. Blogissani sulle haaste jos vaikka haluat osallistua :) Ei toki pakko, ymmärrän kyllä jos ei halua. Kauniisti taas kirjotat...kuten aina. En voi tajuta, miten joku osaakaan leikitellä noin taitavasti sanoilla. Sitä aina ihmettelen :)Upeaa. Kaikkea hyvää <3

    VastaaPoista