Torniluolan uninoita

Niin kauan olen sinua rakastanut, niin kauan, että olen jo lähes unohtanut ettei aikaa ole. On vain loputon nyt, johon ikuisuus häviää ja josta huominen herää. Aina löytyy joku, jonka tarina on vielä pahempi tai parempi, tämä on omani - lapsihaaveita, kipua ja toivoa, arkea, juhlaa, iloa ja onnea, välillä yhtä ja sitten toista.
Tervetuloa peremmälle.


perjantai 26. helmikuuta 2010

Tasaisen valkeaa ja kummaa itkua

Ulkona on niin valkoista ettei taivasta erottaisi maasta elleivät puut rajaisi siihen sahalaitojaan, kaikki on yhtä ja samaa. Oikeastaan pidän siitä, vaikka kaipaankin kontrasteja ja poutapilviä sinikannella. Onneksi pian on jo kevät. Kuinka odotankaan ensimmäisiä vihreitä versoja.

Laiskasti kuljeskelen kotonani, väliin pesen koneellisen pyykkiä, juon kahvia ja luen lapsuuteni kirjoja välillä liikuttuen kyyneliin ihmisten fiktiivisestä hyvyydestä. Moniko muistaa Frances Hodgson Burnettin Pikku Prinsessan? Kaikessa naiviuudessaan ja yksinkertaisessa hyvä-paha teemassaan yllätin itseni itkemästä pikku-Saaran laupeutta - nälkäisenä ja viluisena hän osti löytämällään nejän pennyn rahalla vehnäleipiä, joista viisi antoi vielä nälkäisemmälle lapselle ja söi vain yhden itse, byää.

Luulen, että eilinen hieronta avasi minussa jotain myös tunnetasolla. Vaikka olenkin kuulu näistä liikutuksistani ja harvoin saatan lukea Hesariakaan vollottamatta, niin koen olevani tavallista herkemmässä tilassa. Eilen päädyin kahvilan jälkeen kirjakauppaan ja ajatuksissani en huomannut kiittää minulle ovea auki pitänyttä miestä. Hän huomautti asiasta, ja hämmennykseltäni saatuani kiitoksen ulos suustani aloin itkeä. Normaalisti olisin vain pahoitellut ja antanut asian olla, nyt minun oli paettava pokkarihyllyjen väliin niiskuttamaan. Ihmettelen itseäni. No, oli syy missä hyvänsä, niin itkun jälkeinen katharttinen olo tuntuu loistavalta.

Viikonlopuksi lähdemme vanhempieni luo, kummityttäreni täyttää neljä ja haluan olla läsnä hänen juhlissaan. On hyvä mennä, miehenikin pitää vierailuistamme, tai ehkä eniten siitä täysihoidosta, johon pääsemme. Ja aika luksustahan se onkin, käydä monesti päivässä valmiiseen pöytään korkeintaan itse nimellisesti osallistuen kattamiseen tai salaatin tekoon. Maanantaina alkavat työt jälleen ja onnekseni pääsen työvuorolle, jossa saan touhuta yksin.

Eilen juttelimme mieheni kanssa siitä, että voisin tänäkin keväänä pitää kuukauden palkattoman loman ja keskittyä opintoihini, ensi viikolla kysyn asiasta töissä. Graduaineistoni herätti minussa taas uuden innon opiskella ja valmistua, toivon että se kantaa. Tahdon pois tästä työstäni johonkin haastavampaan, omempaan ja kyllä, arvostetumpaan. Tänä vuonna on sen aika.

torstai 25. helmikuuta 2010

Aivan kuin maailmani olisi pettänyt minut

Tuntemattoman laulajan ääni sekottuu epämääräiseen hälinään, kiliseviin astioihin ja lapsen itkuun. Ohitseni kulkevat ihmiset mustissa ja harmaissaan, luovat häipyviä kontrasteja kahvilan punaiseen seinään. Jos oikein yritän, voin melkein nähdä vastapäisessä tuolissa istuneet ihmiset, kaikki tilaa halkoneet ja hetken hallinneet henkilöt, heidän ilmaan haalistuneet reittinsä ja kaiuiksi haalenneet äänensä.

Vihreä tee on vahvaa ja hyvää, luontaisen makeaa vailla meren makua. Hartiani ja käsivarteni muistavat vielä hetki sitten minua hieroneet ja painelleet kädet, ihana lämpö valuu hiljan liian kylmän hoitohuoneen jäähdyttämälle keholleni. Hieronta houkutti päänsäryn takaisin, toivottavasti se on vain käymässä. Istun epämukavasti selin muihin ihmisiin ja jo kerran säpsähdin luullessani kuulleeni äänen, jota en tahdoisi kuulla. Onneksi muistoni huijasivat minua ja puhuja osottautui aivan muuksi, kuin siksi nuoreksi mieheksi, josta tahdon olla kaikin tavoin erossa.

Näinä päivinä kaikkialla tuntuu olevan perheitä matkalla samoihin paikkoihin, tai niistä pois, kuin minäkin. Ja huomaan sen satuttavan taas, oman lapsettomuuteni. Sylini on kärsimätön ja ihmettelevä, vihainenkin omasta tyhjyydestään. Miten se voi olla niin vaikeaa, kysyn yhä uudelleen. Kiertoni on säännöllinen, yhdynnät ovulaation aikaan, ei kofeiinin eikä alkoholin kohtuutonta kulutusta, ei tupakkaa, terveellinen ruokavalio ja lupa lapsella tulla. Stressaan toisinaan, mutta niin kai kaikki. Miksi yhdet tulevat vahingossa raskaaksi ja tahtomattaan, toiset parin kierron yrityksellä ja kolmannet vuosien päästä, neljännet eivät ikinä?

Hedelmällisyyspohdinta tipauttaa helposti elämän peruskysymysten äärelle, laittaa miettimään kaiken tarkoitusta tai tarkoituksettomuutta, biologiaa, solujen jakaantumista ja hormoonitoimintaa, ympäristötekijöitä, kohtaloa, jumalaa ja jumalattomuutta. Ennen kaikki oli niin selvää - minun oli helppo uskoa tarkoitukseen, enkeleihin, universaaliin elämänenergiaan, korkeimpaan parhaaseen ja henkiseen kehitykseen. Nyt en tiedä enää millä tiellä olen.

Tahdon pitää kiinni tarkoituksesta, sillä kuten olen jo ennenkin maininnut, se tekee mielen elämään. Haluan uskoa, että on maailma, jota emme voi tavoittaa ja tutkia, ymmärtää, mitata ja selittää, koska se tuo kaikkeen syvyyttä ja tuntemattoman muuttujan mahdollisuuden - sen joka voi kääntää kaikki päälaelleen. Haluan uskoa ihmeisiin, parantavaan ja hoitavaan elämänenergiaan ja siihen, että emme elä täällä yksin. Mutta mitä syvemmälle ja pidemmälle kuljen tätä prosessiani, sitä vankemmin epäily tarrautuu varjooni. Keinoni alkavat olla vähissä ja luottaminen yhä hankalampaa. Aivan kuin maailmani olisi pettänyt minut. Mitä jos kaikki onkin vain harhaa, höpötystä, taikauskoa, huuhaata, illuusiota ja pelkkää kovaa faktaa?

Entä jos minä olen väärässä yrittäessäni luoda pehmeämpää maailmaa ja uskoessani johonkin, jota todellisuudessa ei ole. Paitsi että kaikki mikä on, on minussa, mielessäni, sanoissani ja ajatuksissani. Minä jäsennän maailmani, teen sen merkitykset yhdessä muiden kanssa, poimin ja suodatan, valikoin ja hyväksyn. Ehkä oikeampi ihmettelyn aihe olisi siis, miksi luon epäuskoa ja hämmennystä elämääni? Ja se stressi, miten ihmeessä sallin sen syntyä minuun? Näyttää siltä, että minun olisi hyvä pysähtyä istumaan hiljaa ja katsomaan sisälleni, kuuntelemaan ja tunnustelemaan totuuksiani.

Eilisen terapian jälkeen havahduin siihen, että enää todellakin vain viidesti istutan itseni tuttuun sohvaan, sitten se on ohi. Hiljainen pakokauhu keri itsensä kaulaani ja hyrisi epäilyn lauluja korviini, pärjäänkö sittenkään? Mitä jos jotain tapahtuu, eikä minulla ole ketään, kuka auttaisi ja kuuntelisi ja tietäsi, mitä pitäisi tehdä? Hetken päästä ymmärsin, että onhan minulla, minä itse tiedän kyllä. Minulla on mieheni ja muutama läheinen ystäväkin, ei siis hätää, minä selviän. Vaikka haikeaa se ehkä on, sillä kukaan muu ihminen ei ole nähnyt minusta kaikkea sitä, mitä hän.

Vielä olisi vajaa kaksi tuntia kulutettavana, tee on jo aikaa sitten haalennut mukiini. En tiedä, kehtaanko jäädä enää paikalleni, monet jälkeeni tulleet ovat jo teillään. Carita Forsgrenin Kolmen kuun kuningatar lepää lämpimän punaisena vieressäni. Ehkä on aika mennä ja etsiä uusi soppi minulle ja Maununtyttärelle.

keskiviikko 24. helmikuuta 2010

Lomaa, tahtoa ja olemista

Hidas aamiainen kotona, virttynyt villatakki, tukka sekaisin ja ikkunan takana lumi kasvaa puiden latvoista.  Sänky on petaamatta ja ihanan möyheä, futonin vieressä odottaa kirja Kaarina Maununtyttärestä. Eilen lopettelin Diana Wynne Jonesin Howl's Moving Castlen joka oli animea huomattavasti parempi, vaikka siitäkin pidin. Kuljeskelin hitaasti kirpputorilla väijyen mahdollisia aarteita ja löysinkin loistavan kokoonpanon tunikoita, kenkiä ja Espiritin laukun. Illalla upottauduin sohvaan B&J:n jäätelön kanssa ja katselin Ellenin tanssia - loma.

Ei kiirettä, ei pakkoa ei välttämättömyyksiä, näin yritän itseäni muistuttaa. Ja mikäli seinät alkavat kaatua päälle ja syyllisyys gradun tekemättömyydestä mustaa sisuskaluni, niin mieheni saa minut tolalleen. Ihana mies, hän komentaa minua yhä uudestaan tekemään kivoja asioita ja muistuttaa siitä, että tarvitsen palautumista jaksaakseni. Gradun aika on sitten myöhemmin, otetaan siihen ihan oma vapaapätkä, jookos? Enkä laita vastaan. Huomenna ajattelen sitä ihan vähän aineistonhakureissullani ja ehkä tänäänkin on pakko, illalla terapiassa. En tahtoisi mennä. En enää koe tarvitsevani sitä, tai saavani istunnoistamme mitään uutta irti. Kolme vuotta olemme pyöritelleet samoja asioita, ja koen, että eivät ne enää vajaassa kahdessa kuukaudessa muuksi muutu. En enää ole hukassa itseltäni, en suhteellisuudentajuton perfektionisti enkä itkuinen tytönhupakko. Pärjään ihan itse jo. Huhtikuun lopulta saan vihdoin keskiviikkoiltani vapaiksi taas - ihanuus. Pitäisiköhän minun ostaa terapeutilleni vaikka kukkia? En tiedä protokollaa.

Lomasta huolimatta olen ollut hieman alavireinen ja pelkään toisaalta sitä, että minulla on nyt liikaa aikaa miettiä. Yksitoikkoinen työni ei uuvuta minua ajatustyhjiöön ja minulla on kylliksi aikaa havahtua olevani pisteessä, josta toivoin jo liian kauan aikaa sitten pääseväni pois. En oikein tiedä, mitä pitäisi tehdä. Kuukautisetkin alkoivat myöhässä kolmen tiputtelupäivän jälkeen, sekin on aivan uutta ja en tiedä, pitäisikö asiasta huolestua vai ei. Raskaustestit näyttivät negatiivista. Toivottavasti kyse on vain jostain väliaikaisesta ja itsestään korjaantuvasta, en jaksaisi kiikuttaa itseäni gynegologilleni.

Julkisen puolen lapsettomuushoidoista ei ole vielä kuulunut mitään, ja melkein toivon, että olisimme sittenkin pitäytyneet alkuperäissuunnitelmassa. Tähän aikaan vuodesta vauvahaaveeni ovat raskaan hauraita kaiken muun ympärillä herätessä vähitellen valoon ja orastavaan vihreyden odotukseen. Äidit hymyilevät vastasyntyneilleen, sanovat paljon lyhyissä FB:n statuspäivityksissään. Minäkin tahdon nostaa syliini pienen nyytin, rakastaa ja rakastaa ja rakastaa omaa lastani. Tahdon olla kipeä synnytyksen jäljiltä, tahdon löytää kirpputorilta pienen pieniä vaatteita, enkä aina vain asioita itselleni. Tahdon näyttää kuvia kirjoista, enkä vain mielikuvittaa omia romaanejani. Olen ehkä väsynyt odottamaan ja siihen, että ei ole muuta vaihtoehtoa. Tule jo kotiin, joohan?

Yhdeltä pääsen akupunktioon, sitä ennen teen syntiä pitkittämällä kuuman suihkun lomani kunniaksi, katson, mitä Kaarina Maununtyttärelle kuuluu ja olen vain. Aika ihanaa, kaikesta huolimatta. Minä olen se että minä olen, hymyän.

lauantai 20. helmikuuta 2010

Stressiä, napsahduksia ja vastasyntyneitä

Päivät ovat taas kulkeneet nopeaa ja olen yrittänyt pysyä perässä, uuvahtanut iltaisin uniin jo kahdeksalta jaksamatta lukea edes kokonaista aukeamaa kirjasta. Tavallista useammin minut on voinut löytää pesuhuoneesta jalat kuumavesiämpärissä tuoksuttelemassa eukalyptysta ja minttua, siemailemasta vihreyttä sisälleni ja haaveilemasta niin isosta puljusta, jonne mahtuisin kokonaan. Oma kylpyamme olisi mitä ihanin, mutta tämä miniversio on auttanut minua lievittämään stressiäni. Olen mustasukkaisena vartioinut omaa tilaani ja rauhaani iltaisin, yrittänyt olla ajattelematta ahdistavia työkuvioita tai -toveria liiaksi.

Toissa viikolla napsahdin tälle puheissa olleelle ystävälleni kahvipöydässä hänen reagoidessa kovinkin mustavalkean kärkkäästi ja tuomitsevasti minulle tärkeään asiaan. Ennätttämättä ajatella paukatin hänen kasvoilleen sanat: "Pitääkö sinun aina reagoida noin voimakkaasti, se on välillä AIKA ärsyttävää." Eikä siitä syntynyt maailmanloppua. Kaikki on ollut paljon helpompaa tuon jälkeen, ystäväni otti hermostumiseni vastaan suurempia provosoitumatta tai loukkaantumatta, ja minä pystyn jälleen hengittämään. Uudet työkuviot muuttavat vuoroja niin, että tulen tuskin jatkossa olemaan hänen kanssaan yhtä tiiviisti, mikä lienee ainoa hyvä puoli muutoksissa. Tulevista töistämme voinen mainita sen verran, että siellä ei jatkossa liene yhtään vuoroa, jossa haluaisin olla kasvavan työkuorman vuoksi. Jospa vihdoinkin motivoituisin graduamaan ponnella.

Molemmat ystävänikin saivat lapsensa ja odottelen vaivautuneena maaliskuuta, sitä päivää jolloin minullakin oli määrä olla vauva sylissäni. Vastasyntyneiden kuvat herkistävät minut nykyisin pieneen itkuun ja kipeisiin haaveisiin, joihin yritän edelleen uskaltaa uskoa. Tämä kiertoni on ollut aivan erilainen kuin muut, alavatsakivut ja rintojen aristus ovat tulleet vasta näinä viimeisinä päivinä mukaan, kun ne tavallisesti vaivaavat jo viikkoa ennen. Tipottelen ja vastenta lonkkaa kolottaa, joten en usko olevani raskaana, kuukautiset tekevät tuloaan. Seuraavaan kiertoon suunnataan Fertility Frendin kanssa, johon olen ollut todella tyytyväinen ja toivoisin, että olisin löytänyt sen aiemmin.

Onneksi olen ensi viikon lomalla, saan rauhassa palautua ja koota mieltäni tasapainoon.

sunnuntai 7. helmikuuta 2010

Haluan olla janottava

"I love you," I whispered.
"You are my life now," he answered simply.
Stephanie Meyer - Twilight

Aina toisinaan löydän kirjan, johon on palattava uudestaan ja uudestaan. Niitä ei ole ollut monta, mutta Stephanie Meyerin Twilight - saaga on yksi niistä, jotka eivät jätä minua rauhaan, vaan valtaavat mieleni ja etsiytyvät käsiini toistamiseen. Luin kesällä Uusikuun hieman ennen kuin tiesin olevani raskaana ja sarjan loput kirjat ahmin englanniksi pian tämän jälkeen. Ennen keskenmenoa pakkolevon tylsyydessä lopetin sarjan viimeisen osan, sen jossa Bella on raskaana. Tarinan lumo ja ikuisen elämän sekä rakkauden houkutus pitivät minut aloillani, auttoivat keskittämään mieleni johonkin muuhun kuin pelkoon siitä, että en saakaan pitää lastani. Ne auttoivat minua odottamaan ja toivomaan, että elämä ei karkasi minusta.

Huomasin pitäväni alkuperäisteoksista enemmän kuin suomennoksesta, ja niinpä päätin lukea ensimmäisen osan myös englanniksi, onneksi. Toisella kerralla pidin kirjasta vielä enemmän, vaikka alkuun kuittasin teoksen vain hupsun viihdyttävänä teiniromaanina. Eilen avasin kirjan ensimmäisen sivun ja hengästyneenä kirjan intohimosta, kaipuusta sekä odotuksesta maltoin nukahtaa vasta aamuyöstä. Aamulla minun oli luettava kirja loppuun ja viimein suljettuani takakannen, tunsin kevään sisälläni.

Olen miettinyt ihmisiä ja heidän ominaisuuksiaan hieman enemmän viime kuukausina. Sitä mikä on geeneissämme, mikä myötäsyntyistä ja mikä opittua. Tai oikeammin olen miettinyt sitä, kuinka maailma tuntuu jakaantuvan heihin, ketkä ovat parisuhteessa täysin tyytyväisiä ja asettuneita, eivät kaipaa eivätkä janoa mitään muuta. Ja sitten on heitä, potentiaalisia pettäjiä ja moniavioisuutta kannattavia levottomia tapauksia. 

Mieheni kuuluu ensimmäiseen ryhmään ja minä ehkä toiseen. Mikäli en olisi sitoutunut häneen, tehnyt lupaustani yksiavioisuudesta ja uskollisuudesta, minä saattaisin tahtoa jotain muutakin. En siksi, ettenkö olisi tyytyväinen parisuhteeseeni enkä siksi, ettenkö enää rakastaisi tai että seksi olisi epätyydyttävää. Ei, päin vastoin. Olen mitä tyytyväisin suhteeseemme ja rakastan häntä päivä päivältä enemmän, ja seksi, se muuttuu vuosi vuodelta paremmaksi. Vaan siksi, että toisinaan minä olen levoton.

Kaipaan suhteen alkuajan jännitystä ja huumaa, sitä tunnetta joka kantaa hyrisevänä yli työpäivän, odotusta siitä että saa nähdä toisen taas, ensimmäisten asioiden hehkua. Kaipaan hetkeä ennen ensimmäistä suudelmaa, hetkiä, jolloin toiseen vasta tutustuu ja aika kulkee liian nopeaa, hetkiä jolloin on valmis valvomaan koko yön saadakseen vain olla toisen seurassa, vaikka seuraavana päivänä pitäisi jaksaa olla virkeä. Janoan sitä tunnetta vatsanpohjassa, kun toinen sanoo ensimmäistä kertaa rakastavansa, himoa joka tarttuu suudelmiin ja vie mennessään. Kaipaan peliä, viettelysten ketjua ja omassa voimassaan kulkemista, pystypäistä seksikkyyttä ja flirttiä. 

Usein pitkissä suhteissa asiat uraantuvat ja pelkistyvät, toisesta tulee selvyys ja pysyvyys, jota ei tarvitse valloittaa eikä kietoa oman lumonsa ympärille. Perusta on jo rakennettu, ja seinät ja kattokin alkavat olla paikoillaan. Ehkä meilläkin on näin. Voin haahuilla huoletta kotikalsareissani ja venyä laiskana laittamattomuudessani ilman, että minun tarvitsee yrittää. Tiedän hänen rakastavan minua juuri tälläisena, ihan omimpana ja aidoimpana itsenäni. Minä riitän kaikkine virheineni ja puutteineni, mikä on toki ihanaa, enimmäkseen. Mutta riitänkö silloin itselleni, se on toinen kysymys? Tai riittääkö suhde sellaisena minulle?

Levottomuudestani päätellen ei. Ehkä on ihan hyvä, vähintään sitten kerran vuodessa keväisin ostaa ne hieman seksikkäämmät alusvaatteet, laittaa tukka sunnuntainakin kivasti, pukea jalkaan ne farkut, jossa takapuoli näyttää kivimmalta. Ehkä on aika katsoa toista silmiin, niinkuin silloin heinäkuussa viisi vuotta sitten, tutkia ja katsella millaiseksi mieheksi silloinen poika on kasvanut rinnallani. Ehkä on aika hymytä ja hyristä, näykkäistä leuasta ja kehrätä, houkutella toinen mukaan muuhunkin peliin ja leikkiin, kuin viimeiaikaisiin Dominionin tai Agricolan pahvimaailmoihin. Levoton minä haluaa saalistaa ja valloittaa, tuntea olevansa taas nainen ja vastustamaton. Minä haluan olla janottava. Haluan unohtaa todennäköisimmän hedelmöittymisajankohdan ja suunnitellut seksipäivät, työntää ovulaatiotikkujen viivat ja hymynaamat takaisin kertakäyttöpakkauksiinsa. Haluan elää.


torstai 4. helmikuuta 2010

Tämän viikon kiireet ovat ohi, huominen työpäivä vielä ja sitten pääsen kunnolla hengähtämään. Töissä on venynyt vieläkin tavallista pidempään ja iltaisin keho on vaatinut leponsa. Tiistaina oli viimeinen OMT, ja tunnen pientä haikeutta siitä, että en näe herra eksää jatkossa. Viimeisistä jutteluistamme oli jo luettavissa yhteinen menneisyymme. Sanat muistathan ja tiedäthän sinä miten kerääntyivät lauseisiin, kannattelivat puhetta johonkin tilaan, jota voisi kutsua jo yhteydeksi.

Jälleen kerran ymmärsin katsovani vaihtoehtoista tulevaisuuttani niin läheltä, että se nosti ihoni kananlihalle ja mykisti hiljaisuuteen loppupäiväksi. Enkä voinut olla miettimättä, että minä voisin elää tuon ihmisen kanssa. Ei, en kadu avioliittoani, sillä uskon löytäneeni sen yhden rinnalleni. Rakkautemme on kaunista ja parisuteemme niin täydellinen, kun se vaan voi olla. Tiedän valinneeni oikein. Mutta silti vilkaisu toisen tienristeyksen maisemiin pysäyttää.

Eilen olin akupunktiossa, ja tohtorini oli jälleen kauhuissaan kieleni stressinystyistä. En koe itseäni niin stressaantuneeksi, kuin mitä minun tulisi hänen mielestään olla, mutta voinhan olla tottunut olotilaan. Hän nosti esille huolesteuneeseen tyyliinsä myös jumiutuneen niskani, jonka kertoi aiheuttavan stressiä, masennusta, päänsärkyjä jne. Siinä hän on kyllä oikeassa. Ehkä pitkään jatkunut fyysinen oire alkaa vähitellen pyöritää myös psyykkistä kehää. Jatkossa aion keskittyä entistä vakavammin niska- ja hartiaseutuni vetreyttämiseen ja löytää lisää aikaa hiljentymiseen energiahoitoineen sekä meditaatioineen. 

Olen tämän vuoden puolella tehnyt elämäntavoissani muutosta kohti luonnollisempaa elämäntapaa, pyrkinyt seuraamaan intuitiotani niin syömisissä kuin muissakin valinnoissa. Minulla on jo pidempään ollut tarve välttää kaikkea muovista, keinotekoista, lisäaineista ja turhaa kuluttamista, ja tämä viesti tuntuu voimistuvan päivä päivältä. Prosessin seurauksena olen korvannut osan käyttämistäni tuotteista uusilla, vaihtanut muovisia ruokien säilytysastiotani lasisiin, ostanut teräksisen juomapullon ja tällä viikolla saapuivat uudet hankintani, joihin olen enemmän kuin tyytyväinen. Mineraalimeikit tuntuvat iholla hyviltä ja toimivilta, eivätkä sisällä valtavaa määrää mitä turhempia kemikaaleja. Raakaravinnon lisäämisessä ruokavaliooni helpottaa suuresti tämä blenderi. Ainoana parannuksena toivoisin mukana tulevien sekoituskuppien olevan lasisia, mutta muuten se on tehnyt tuorepuurostani sileämpää ja smoohieistani pehmeämpiä kuin uskollinen Bamixini.

Tänään sain viestin viimeisillään raskaana olevalta ystävältäni sairaalasta, jossa hän oli tarkkailtavana mahdollisesti käynnistynen synnytyksen vuoksi. Elän mukana odotuksessa ja jännityksessä rakkaudella, vaikka samalla joudun jälleen kohtaamaan omat tuntemukseni lapsettomuudesta. Päälimmäisenä tällä hetkellä on tyyntymys, mutta jostain taustalta voin asitia myös pettymystä ja pikkiriikkisen kateuttakin. Ennen niin sutjakkaasti elämääni myötäillyt maailmankaikkeus laittaa hanttiin minulle uudella tavalla ja kehonikaan ei toimi, kuten olin odottanut. Jokin läksy on opittavana. Palaan aiheeseen, mikäli keksin, mikä.

Viikolla soitin myös Väestöliittoon, jossa ystävällinen nainen lupasi laittaa lähetepyynnon julkisen puolen hedelmöityshoitoihin etenemään. Tällä hetkellä voimme vain odottaa, kirjettä joka kertoo milloin tapaamme lääkärin, uutta ovulaatiota ja raskauden alkamista, kevättä ja uusia versoja. Täytyy vain uskoa ja luottaa, että kaikki on juuri nyt mitä parhain. Niin kuin onkin. Rakastan.

maanantai 1. helmikuuta 2010

Kaksi huokausta, röhönauru ja 16. yrityskuukausi

Kello herätti minut maanantaihin hieman liian varhain, kesken unien, joissa ratsastin hevosella ja kaiken yllä leijui omituinen uhka, vaikka mitään näkyvää vaaraa ei ollutkaan. Pahaenteisyydestä hämmentyneenä nousin aamuuni, söin puuroni ja kasasin itseni töihin. Aamupäivän palaverissa saimme kuulla toimipaikkamme sisältävän kaksi ja puoli käsiparia liikaa, toimenpiteisiin on siis ryhdyttävä ennemmin tai myöhemmin. Lopulta päädyin itse työryhmään, joka ensimmäisenä alkaa miettiä mistä kiristetään ja viilataan. Kuinka ihmeessä saamme hajoitettua liki kolmen ihmisen työt nykyisiin resursseihimme ilman kaaosta, loppuunpalamisia ja ylitöitä, en tiedä. Huokaus.

Lisäksi tiimikaveri oli pahalla tuulella ja osoitti mieltään paiskoen ja jupisten, kulkien elävänä myrskypilvenä käytävillämme. Juuri tämä samainen ystäväni josta olen aiemminkin maininnut. Päädyimme lopulta huutamaan toisillemme, ensimmäinen riitamme, saavutus sekin kai. Konflikti jäi lyhyeksi eikä anteeksipyyntöihin edetty, onnistuin kuitenkin ajautumaan hänen negatiivisuuteensa päivän myötä. Tai oikeastaan vasta kotiin päästyäni alkoi ärsyttää. Olen tyytyväinen kuitenkin siihen, että sain sanottua vastaan ja mielipiteeni, vaikka senkin olisi voinut tehdä taitavammin. On vain päiviä, jolloin ei jaksa ymmärtää sitä, miten itsestä pienet ja mitättömät seikat saavat toisen tolaltaan kokonaan. Eikä tämä päivä ollut ensimmäinen, jona mietin, että pääsisin paljon vähemmällä, mikäli hän ei kuuluisi lähipiiriini. Kuinka pitkälle ystävyyden on venyttävä, jos yhä useammin kokee toisen taakkana ja rasitteena? Toinen huokaus.

Työpäivän ehdottomasti parhaimpiin hetkiin kuului pantomiimiesitykseni työtovereille. Parin miespuolisen kollegani kanssa meille on muotoutunut huonojen puujalkavitsien ja hassujen pantomiimien perinne, jossa olen useimmiten vastaanottavana puolena. Niinpä rohkaistumiseni ensimmäisen pantomiimiini oli suuri tapahtuma ja onnekseni se sujui mainiosti. Esitys perustui ihmissyöjävitsiin, siihen jossa hän syö aamiaiseksi pari palaa reissumiestä. Jokainen voi kuvitella, mitä tämä röhönaurut herättänyt kuvaelma pitää sisällään ja kokeilla ilahduttaa työtovereitaan vastaavasti, suosittelen. Ilman näitä hetkiä en olisi jaksanut nykyisessä työssäni näinkään pitkään.

Tänään sain vihdoin soitettua myös julkisen puolen hedelmöityishoidoista, ja lääkäriin pääsy liukunee maalis-huhtikuulle, mutta sen jälkeen itse hoitojen käynnistymisen pitäisi olla suhteellisen nopeaa. Olen valmis päästämään irti maaliskuun pinttymästäni ja yrittämään ensin näin. Kuukausi pari lisäodotusta ei loppujen lopuksi ole suuri asia tässä kokonaisuudessa. Huomenna soitan Väestöliittoon ja yritän saada prosessin käyntiin. Pian on taas ovulaationmetsästyksenkin aika. 16. yritiyskuukausi alkakoon.