Lomaa, tahtoa ja olemista

Hidas aamiainen kotona, virttynyt villatakki, tukka sekaisin ja ikkunan takana lumi kasvaa puiden latvoista.  Sänky on petaamatta ja ihanan möyheä, futonin vieressä odottaa kirja Kaarina Maununtyttärestä. Eilen lopettelin Diana Wynne Jonesin Howl's Moving Castlen joka oli animea huomattavasti parempi, vaikka siitäkin pidin. Kuljeskelin hitaasti kirpputorilla väijyen mahdollisia aarteita ja löysinkin loistavan kokoonpanon tunikoita, kenkiä ja Espiritin laukun. Illalla upottauduin sohvaan B&J:n jäätelön kanssa ja katselin Ellenin tanssia - loma.

Ei kiirettä, ei pakkoa ei välttämättömyyksiä, näin yritän itseäni muistuttaa. Ja mikäli seinät alkavat kaatua päälle ja syyllisyys gradun tekemättömyydestä mustaa sisuskaluni, niin mieheni saa minut tolalleen. Ihana mies, hän komentaa minua yhä uudestaan tekemään kivoja asioita ja muistuttaa siitä, että tarvitsen palautumista jaksaakseni. Gradun aika on sitten myöhemmin, otetaan siihen ihan oma vapaapätkä, jookos? Enkä laita vastaan. Huomenna ajattelen sitä ihan vähän aineistonhakureissullani ja ehkä tänäänkin on pakko, illalla terapiassa. En tahtoisi mennä. En enää koe tarvitsevani sitä, tai saavani istunnoistamme mitään uutta irti. Kolme vuotta olemme pyöritelleet samoja asioita, ja koen, että eivät ne enää vajaassa kahdessa kuukaudessa muuksi muutu. En enää ole hukassa itseltäni, en suhteellisuudentajuton perfektionisti enkä itkuinen tytönhupakko. Pärjään ihan itse jo. Huhtikuun lopulta saan vihdoin keskiviikkoiltani vapaiksi taas - ihanuus. Pitäisiköhän minun ostaa terapeutilleni vaikka kukkia? En tiedä protokollaa.

Lomasta huolimatta olen ollut hieman alavireinen ja pelkään toisaalta sitä, että minulla on nyt liikaa aikaa miettiä. Yksitoikkoinen työni ei uuvuta minua ajatustyhjiöön ja minulla on kylliksi aikaa havahtua olevani pisteessä, josta toivoin jo liian kauan aikaa sitten pääseväni pois. En oikein tiedä, mitä pitäisi tehdä. Kuukautisetkin alkoivat myöhässä kolmen tiputtelupäivän jälkeen, sekin on aivan uutta ja en tiedä, pitäisikö asiasta huolestua vai ei. Raskaustestit näyttivät negatiivista. Toivottavasti kyse on vain jostain väliaikaisesta ja itsestään korjaantuvasta, en jaksaisi kiikuttaa itseäni gynegologilleni.

Julkisen puolen lapsettomuushoidoista ei ole vielä kuulunut mitään, ja melkein toivon, että olisimme sittenkin pitäytyneet alkuperäissuunnitelmassa. Tähän aikaan vuodesta vauvahaaveeni ovat raskaan hauraita kaiken muun ympärillä herätessä vähitellen valoon ja orastavaan vihreyden odotukseen. Äidit hymyilevät vastasyntyneilleen, sanovat paljon lyhyissä FB:n statuspäivityksissään. Minäkin tahdon nostaa syliini pienen nyytin, rakastaa ja rakastaa ja rakastaa omaa lastani. Tahdon olla kipeä synnytyksen jäljiltä, tahdon löytää kirpputorilta pienen pieniä vaatteita, enkä aina vain asioita itselleni. Tahdon näyttää kuvia kirjoista, enkä vain mielikuvittaa omia romaanejani. Olen ehkä väsynyt odottamaan ja siihen, että ei ole muuta vaihtoehtoa. Tule jo kotiin, joohan?

Yhdeltä pääsen akupunktioon, sitä ennen teen syntiä pitkittämällä kuuman suihkun lomani kunniaksi, katson, mitä Kaarina Maununtyttärelle kuuluu ja olen vain. Aika ihanaa, kaikesta huolimatta. Minä olen se että minä olen, hymyän.