Tasaisen valkeaa ja kummaa itkua

Ulkona on niin valkoista ettei taivasta erottaisi maasta elleivät puut rajaisi siihen sahalaitojaan, kaikki on yhtä ja samaa. Oikeastaan pidän siitä, vaikka kaipaankin kontrasteja ja poutapilviä sinikannella. Onneksi pian on jo kevät. Kuinka odotankaan ensimmäisiä vihreitä versoja.

Laiskasti kuljeskelen kotonani, väliin pesen koneellisen pyykkiä, juon kahvia ja luen lapsuuteni kirjoja välillä liikuttuen kyyneliin ihmisten fiktiivisestä hyvyydestä. Moniko muistaa Frances Hodgson Burnettin Pikku Prinsessan? Kaikessa naiviuudessaan ja yksinkertaisessa hyvä-paha teemassaan yllätin itseni itkemästä pikku-Saaran laupeutta - nälkäisenä ja viluisena hän osti löytämällään nejän pennyn rahalla vehnäleipiä, joista viisi antoi vielä nälkäisemmälle lapselle ja söi vain yhden itse, byää.

Luulen, että eilinen hieronta avasi minussa jotain myös tunnetasolla. Vaikka olenkin kuulu näistä liikutuksistani ja harvoin saatan lukea Hesariakaan vollottamatta, niin koen olevani tavallista herkemmässä tilassa. Eilen päädyin kahvilan jälkeen kirjakauppaan ja ajatuksissani en huomannut kiittää minulle ovea auki pitänyttä miestä. Hän huomautti asiasta, ja hämmennykseltäni saatuani kiitoksen ulos suustani aloin itkeä. Normaalisti olisin vain pahoitellut ja antanut asian olla, nyt minun oli paettava pokkarihyllyjen väliin niiskuttamaan. Ihmettelen itseäni. No, oli syy missä hyvänsä, niin itkun jälkeinen katharttinen olo tuntuu loistavalta.

Viikonlopuksi lähdemme vanhempieni luo, kummityttäreni täyttää neljä ja haluan olla läsnä hänen juhlissaan. On hyvä mennä, miehenikin pitää vierailuistamme, tai ehkä eniten siitä täysihoidosta, johon pääsemme. Ja aika luksustahan se onkin, käydä monesti päivässä valmiiseen pöytään korkeintaan itse nimellisesti osallistuen kattamiseen tai salaatin tekoon. Maanantaina alkavat työt jälleen ja onnekseni pääsen työvuorolle, jossa saan touhuta yksin.

Eilen juttelimme mieheni kanssa siitä, että voisin tänäkin keväänä pitää kuukauden palkattoman loman ja keskittyä opintoihini, ensi viikolla kysyn asiasta töissä. Graduaineistoni herätti minussa taas uuden innon opiskella ja valmistua, toivon että se kantaa. Tahdon pois tästä työstäni johonkin haastavampaan, omempaan ja kyllä, arvostetumpaan. Tänä vuonna on sen aika.