Perimmäisyyksiä

Aina välillä minä lumoudun niin, että sekoitan sen rakastumiseksi. Vai onko niillä eroa, loppujen lopuksi? Ne hetket saavat minut kuitenkin toivomaan, että minulla olisi blogi, johon voisi kirjoittaa ihan mitä tahansa ja olla mitä tahansa ilman elämää ohjaavaa määrettä. Olen asettanut itselleni rajat puhua lapsettoman sanoja, vaikka se on vain osa minua. Eikä välttämättä edes kovin pysyvä osa, joskin kipeän suuri ja liian vahva.

Tiedättekö, tämä on sadas päivitykseni. Nyt mennään jo kolminumeroisissa luvuissa, paluuta ei enää ole. Minä olen se nainen, joka kirjoittaa vuodesta toiseen lapsetonta elämäänsä ylös. Nainen, en tyttö enää. Se lakkasin olemasta ensimmäisen raskauteni jälkeen.

Minä pelkään uutta raskautta. Siihen ei ole paljon lisättävää eikä selitettävää. Jos se tapahtuu, niin en voi enää hallita mitään, minun täytyy vain uskoa ja luottaa ja hengittää. Ja siltikin voi sattua mitä tahansa. Voi tulla hematooma ja olla tulematta. Voi tulla niin suuri kipu ennen aikojaan, että hengitys muuttuu katkonaiseksi ja haukon ilmaa. Voi olla, että elämä sisälläni on poissa yhtä maagisesti kuin se syntyikin. Enkä minä sitten enää ole nainen, jonka sisällä kasvaa alien. Tai ihminen, niinkuin itse sanoisin.

Mutta voi olla, että kaikki menee aivan toisin. Ja että yhdeksän kuukauden päästä minä liekuttaisin kauneinta lasta sylissäni ja laulaisin omia laulujani matalalta, korkealta en osaa. Minun lauluni ovat aina hyrinää vailla heliseviä sanoja. Ne ovat enemmän ikiroutaa ja pohjakallioita kuin vuoripuroja tai jääpuikkoja, mutta silti minä niillä rakastan.

Tänä aamuna mietin sitä, kuinka sietämätöntä elämä oikeasti onkaan. Siksi me olemme keksineet omia järjestelmiämme siitä selviämiseen. Toiset tarvitsevat tiukemmat rajat kuin toiset, ja harva todella ymmärtää miten joku toinen voi elää eri tavoin kuin itse. Mutta jos haparoi järjestelmien rajamailla, poimii jotain jostain ja toisesta toista on pakko analysoida.

Silloin kun minä olin muuttanut tähän kaupunkiin annoin itselleni luvan luoda sellaisen maailman, jonka halusin. Ja minä rakastin sitä maailmaa, jossa kaikki oli mahdollista. Siinä oli keijuja ja menninkäisiä ja haltijoita ja kaikessa oma voimansa. Minä olin kiinni maassa tavalla jota en ole ollut vähään aikaan. Ja aina pohjoisessa minä näin asioita, kuljin seitoja reiteilläni ja uskoin tietäväni jotain enemmän kuin muut. Mutta en minä tiennyt enempää, vain eri tavalla. Siitä kai tässä kaikessa on kyse.

Ja olen miettinyt onko lapsettomuudesta tullut uusi elämän määreeni. Pitäsikö lakata jälleen käyttämästä sitä sanaa, jota ehkä vuosi sitten vielä vastustin. Olenko antanut symbolisesti periksi? Onko lapsettomuus minun Voldemortini? Miten iso on mielen mahti? Öisin minä vuoraan itseni lämmöllä ja katselen taivaiden kansia niin pitkään että on pakko lopettaa. Etsin vastausta liian suuriin asioihin. Mikä on minun mielessäni ja mikä on totuus, vai onko niilläkään eroa? Mistä ihmeessä tässä kaikessa on kyse? Saanko ihan itse valita?

Päästä meidät pahasta

Kamala viimenen kouluviikko on ohitse ja minä olen vapaa hetken. Tai kuvittelen olevani. Tänä aamuna heräsin uskottuun kiireettömyyteeni ja törmäsin ajatuksiini, niihin joilla ei ole ollut tilaa sanoa totuuksiaan aikoihin. Sormet liisterissä olen tehnyt kollaaseja, sommitellut paperisilpusta kuvia pahville ja miettinyt vain rytmejä ja värejä. Olen istunut tuntikausia riimittelemässä tarinaa prinsessasta, joka seikkaili merillä ystävineen. Enkä enää vihaa loppusointuja, kuuden sivun jälkeen ei voi. Olen makustellut sanojen kulkua, hakemalla hakenut alku- ja loppusointuja ja kaikkea siitä välistä. Olen kirjoittanut romaneista ja romaaneista, eikä minuun ole mahtunut muuta. Ja sen on ollut ehkä hyvä.

Mutta tänä aamuna minä ajattelin taas. Totesin, että on hetkiä jotka muuttavat kaiken elämässä. Ohikiitäviä pyyhkäisyjä, jonka jälkeen mikään ei ole kuin ennen. Toiset ovat omia valintoja, toiset Universumin. Ja niitä on yllättävän paljon, vaikka monesti muistamme vain kauneimmat ja kauheimmat. Minun elämäni on muuttunut jokaisen positiivisen raskaustestin jälkeen, minusta on tullut aina uuden lapsen äiti siinä silmän räpäyksessä kun kaksi viivaa on täyttänyt näytön. Ja jokaisessa keskenmenossa minusta on tullut kuolleiden lasten äiti. Eikä se voi olla muuttamatta ihmistä, mitenkään. En vielä ole ihan selvillä siitä, mitä tämä prosessi tekee minulle, mutta koen vanhentuneeni. Ihmiset pitävät mielestäni paljon ääntä turhasta, mutta niin minäkin. Haluaisin huutaa jokaiselle statuspäivityksen raskausvalittelijalle suun sulkevia sanoja, mutta annan olla. Toivottavasti heidän ei tarvitse ikinä ymmärtää, mitä heillä on, niinkuin monen muun on pitänyt.

Aamulla täytin tiskikonetta ja mietin tulevaa joulua. Se on meillä kolmas ilman raskautta ja lasta ja välillä on vaikea uskoa, että mikään muuttuu. Että jonain jouluna me rakentaisimme omat perinteemme, omalle perheellemme. Minulla ei ole yhtään koristetta, ei ruokalistaa suunniteltuna eikä kortteja lähetettynä. Vuodesta toiseen minä ostan lahjoja toisten lapsille, valitsen hyllystä uuden ikävuoden ja koon. Ne kasvavat niin nopeasti. Seuraan statuspäivityksistä ja valokuvista lukuisten ihmisten raskauksia alusta loppuun, välillä niin turtana että millään ei ole väliä. Enkä aina jaksa iloita heidän kanssaan. Ehkä siksi meillä ei vietetä jouluakaan, ei ole ketään kelle rakentaa perinteitä. On ihan sama, puhutaanko pukeista vai tietäjistä.

Vietän hiljaisuudessa talvipäivänseisaukseni ja tänäkin vuonna annan hiljaisen rukouksen kuulle, taittuvalle talven pimeälle selälle. Vie meidät valoa kohti, anna lapsemme tulla luoksemme ja jäädä syliimme, elävänä. Päästä meidät pahasta.

Ja sytytän kynttilöitä kuolemalle. Pidä huolta pienistämme. Onneksi olet niin suuri ja loputon, kanssasi he ovat paremmassa turvassa kuin täällä.

Vaikka kyllä minun sylinikin suurenee, kumisee vuosi vuodelta tyhjempänä onttouttaan.
,
Mutta niin, silti on paljon asioita, jotka ovat hyvin. Niistä kiitos.

Menkat. Viimeinen ja kiireinen kouluviikko. Toisen raskaana olevan luokkakaverin vatsa on tullut esiin ja kysyin lasketusta ajasta. Sama kuin mitä minulla olisi ollut.

Niin.

Välitila

Hiljainen raukeus, kookosöljyllä marinoitu iho, vielä kosteat hiukset. Nojatuoli on nyt niin hyvä, kehoni ei jaksa enää tälle illalle mitään. Ihmettelen flunssan rajamailla, kurkku on kipeä ja kuitenkaan ei, eilen lämmöt kävivät rajan yläpuolella. Väsyttää ja palelee, välillä on huono olo. Alavatsassa joskus kipuilee, tylpästi. Repivä tai terävä olisi jo lupaus johon tarttua.

Silti mieleen livahtaa tuttu kysymys jälleen turhankin usein - voisinko olla, olenko? Järki lyö kylmiä faktoja tiskiin ja tiuskii vanhentuneista munasoluista ja siittiöistä, jarruttaa haaveilijaa minussa. Ei olisi ensimmäinen kerta, kun kehoni antaisi minun kuvitella olevani raskaana. Näin on melkein joka kuukausi. Ja silti testiin ilmestyy vain yksi viiva.

Kuulostelen, intuitioni ei sano mitään. Ei sitä tuttua viestiä, äiti, minä olen täällä, niinkuin aina aiemmin.
Välitila.

Kp 29/26, dpo 6.

Heräämisiä

Näinä aamuina minä rakastan, ääneti mutta niin paljon, että soluni tuntuvat soivan. Kuuntelen hiljaa hengitystäni, annan katseen kiertää olevassa ja suljen silmäni, katselen sisäisiä kuviani. Annan uuden elämän kasvaa minussa, versota rakkaudesta ja valosta.

En kaipaa nyt juuri muuta, vaikka minussa on valtaisa halu mennä ja kokea maailma. Sama ihmeellinen levottomuus joka saa meidät hakemaan seuraa keväisin, se sama, joka houkuttelee jättämään kaiken ja sukeltamaan kohti tuntematonta. Ja minä rakastan tätä kaipuutakin, sen viekottelua kaukomaille ja seikkailuihin. Ja minä lähdenkin, mutten toisille mantereille, teen matkan itseeni. Annan itseni jälleen muistaa sen, mitä minä olen.

Näinä päivinä minä matkaan bussissa hymyillen, huomioiden ne pienet asiat, joiden kauneutta en ole kuukausiin katsonut: hentojen oksien täydellisyys, sama tiheä verkosto kanssamatkustajien kasvoilla, nauruista ja suruista syntynyt. Juttelen tuntemattomille ja vain seison onnellisena viimassa. Minä elän! Mitä kovemmin tuulee ja mitä enemmän palelen sitä varmemmin tiedän olevani elossa. Aivan kuin jokainen olento vieressäni ja jossain kaukana. Me elämme yhdessä tätä maailmaa ja mielemme kutovat kollektiivisia todellisuuksia. Millaisia, siitä päätämme itse.

Näinä hetkinä saatan välillä ärsyyntyä teknisen työn luokassa koneiden meluun ja kaoottisuuteen, ihmisten epätoivoiseen yritykseen saada apua yhdeltä opettajalta, joka ei millään ennätä. Mutta samalla minä vain olen, seison rauhassa vaneriani silitellen ja odottaen, luottaen siihen, että minun vuoroni tulee. Ja se tulee, eikä sitten ole enää väliä, onko tunnin loppuun 20 vai 120 minuuttia. Vyötiäisjakkarani valmistuu kun sen aika on. Ja me saamme lapsen, sitten kun sen saamme.

Aina hetkittäin, katsellessani ympärilleni näen paljon turhaa ja epäolennaista, tässä kaupungissa, näissä tiloissa, omassa kodissani ja itsessänikin. Mietin, miksi meillä on niin suuri tarve täyttää maailma tavaroilla ja asioilla, miksi ostamme identiteettejä ja välineitä onneen? Miksi haluamme kliinisyyttä, hajuttomuutta ja samalla kemiallisia aromeita, miksi haluamme keinomakeuttaa ja sokerikuorruttaa elämämme? Miksi rakennamme itsestämme kuvaa brändien ja brändittömyyksien avulla? Onko sillä oikeastaan väliä, millaisesta puhelimesta kuulen ystäväni äänen? Hänen sanansa tekevät minut onnelliseksi, ei itse laiteen omistaminen.

Näinä viikkoina kasvatan hiuksiini takaisin omaa väriäni ja tuskailen. Hiusmallini näyttäisi niin paljon paremmalta mielestäni syvän tummana kuin omassa maantiessäni. Minä näyttäisin paremmalta, ajattelen, voimakkaammalta ja graafisemmalta. Nyt näytän vain itseltäni, ehkä vähän lattealta ja valjulta, en mitenkään erikoiselta. Eikä sillä ole lopulta väliä, sillä minä itse tiedän, mitä minä olen. Ja niin tietää jokainen muukin, jolla on aikaa pysähtyä kuuntelemaan ja aistimaan.

Yritän muistaa, että kaikkien meikkien ja meikittömyyksien, uusien ja kierrätettyjen, puhtaiden ja likaisten takana on lopulta itse ihminen - paljas, täynnä elettyä ja haaveita, ajatuksia, kokemuksia ja totuuksia, elämää. Ja että jokainen meistä on ihan yhtä arvokas, ilmaisimmepa itseämme sitten miten tahansa. Me kaikki elämme.

Tämän kaiken näkeminen ja ymmärtäminen tuntuu hyvältä. Olen niin pitkään käpertynyt itseeni, katsonut suruani, tuskaani, toiveitani ja pyrkimyksiäni lapsitoiveemme sumentamana, että muu maailma on lakannut olemasta totta. Heräilen vähitellen. Nautin pienistä asioista ja näen kauneutta siellä, minkä ohi olen tuhannesti kävellyt. Koen monen epämukavuuden mahdollisuutena nähdä itseni selvemmin. Tiedostaa ja tunnistaa ne ketjut, joilla itseäni kahlitsen.

Luotan jälleen siihen, että kaikki menee kuten pitääkin, ja siihen, että juuri näin on hyvä. Päivät tuntuvat pidemmiltä ja minulla on enemmän aikaa kuin ennen, ehkä siksi etten juokse kaikkea pakoon enkä sulje silmiäni maailmalta.

Gandhi sanoi joskus, että ole se muutos, jonka haluat tapahtuvan. Valitsen, että olen.

Kohti uutta

Kontrollissa näytti hyvältä, vasemmassa munasarjassa oli edelleen kaksi rakkulaa, mutta nyt ne olivat kooltaan normaaleita, ei enää mitään hirviömäisiä pienen appelsiinin vasteita, siis yhteensä. Oikeallakin oli useampia pieniä munasoluja tulollaan, eli ovulaatiota ei ole vielä ollut. Tänään aamulla testiin ilmestyi hyvin vahva viiva, joten hormonitoiminta ainakin käynnistelee itseään. Raskautta lienee turha odotella vielä tästä kierrosta kuitenkaan, jos nuo kaksi isompaa munasolua ovat niitä viimekierron jättimöllyköistä kutistuneita jäämiä ja siten luultavimmin toimintakelvottomia, otaksun.

Samalla reissulla sain siirrettyä IVF:n aloitusta maalis-huhtikuulle ja päädyimme lääkärin kanssa vaihtamaan hoitomuodon lyhyemmällä kaavalla toteutettavaksi, juurikin sen vuoksi että munasarjani näyttävät kovin aktiivisilta ja vaste hormonilääkitykselleni on ollut turhankin hyvä. Lyhemmässä hoidossa haittavaikutukset ovat pienemmät, ja pääsen vähemmillä lääkkeillä - olen enemmän kuin tyytyväinen. Vasta eilen itsekseni mietin loikkaamista takaisin Väestöliiton asiakkaaksi juurikin tämän kevyemmän hoitomenetelmän vuoksi, nyt kun rahatilanteemmekin sen sallisi. Olin ymmärtänyt, että lyhyempää hoitoa ei edes OYS:ssa toteutettaisi, hienoa siis näin.

Kävin viikko sitten energiahoidossa miehellä, joka on myös erikoistunut kiinalaiseen lääketieteeseen ja akupunktioon. Juttelin hänelle tilanteestamme ja hän kertoi hoitaneensa lapsettomuus- ja raskauspotilaita menestyksellisesti akupunktiolla. Ajattelin vielä ennen hedelmöityshoitoja antaa mahdollisuuden pehmeimmille vaihtoehdoille. Ainakin hänen energiahoitonsa on tehnyt minussa ihmeitä, en ole pitkään aikaan voinut näin hyvin. Olen valtavan kiitollinen ja onnellinen elämästä ja kaikesta siitä, mitä se on eteeni tuonut. Alan vähitellen oivaltaa tämän prosessin merkitystä kasvulleni, sydämeni on jälleen auki. Nyt on uuden aika.

Palautumista ja hyväksyntää

Tämä aamu on minun. Kardemummakahvi tuoksuu viekottelevalle ja huurteisina hohkaavien puiden kylmyys ei yllä vilttini sisään. Lattiat ovat kaoottiset projektieni vimmasta, mutta hei, minä elän! Mahdollinen tuleva ovulaatio kutkuttelee vatsanpohjassa ja hyrisyttää. Mieli on keväisen levoton ja kaipaava.

Kahden tunnin päästä on fysiikkaa ja kemiaa, sitten teknistä. Nukuin yöni levottomasti, stressaan etukäteen liimalevyn tekoa, hölmöä. Ehkä sitä enemmän minua jännittää pienoismallini esittely muille, kummallista. Opiskelu näyttää minulle sisäisen täydellisyyksiin tavoittelijani jälleen, mutta osaan suhtautua häneen entistä lempeämmin. Kuulkaas toverit, minä voin nykyisin oikein hyvin.

Viikot vievät minua opiskelupäivästä toiseen ja nautin kaikesta uudesta - tiedosta, taidoista ja ihmisistä, hetkistä luennoilla ja etenkin niiden välissä. Kaiken sosiaalisen tohinan lomassa olen löytänyt itseni ja hyväksynnän, käynyt loistavassa energiahoidossa ja meditoinut oivalluksia. Juuri nyt on hyvä. En tarvitse mitään muuta enkä kaipaakaan. Jopa fanaattinen raskautumisen tarpeeni on lieventynyt. Pieni saa tulla kun on tullakseen, ja jos ei tule, niin sitten ei. Meillä on elämä ilman häntäkin, erilainen mutta silti täysi ja hyvä.

Ymmärrän, kuinka hienoa lopulta onkaan, että kehoni hormonitoiminta ei juuri nyt toimi vanhalla kaavallaan säntillisen ajallisesti, se antaa meille samalla aikaa toipua ja sopeutua keskenemenon jälkeiseen maailmaamme. Silti ovulaatiotestien vahvistuvat viivat saavat minut tyytyväiseksi, jotain tapahtuu sittenkin, vaikkakin kymmenen päivää myöhässä. Alan palautua. Toivon kovasti, että huomisessa konrollissa kysta on kadonnut omille teilleen. Hieman jännittää ja pelottaakin, ikävä paineen tunne vasemmassa nivusessa lupaa muuta.

Muiden raskaudet ja puheet niistä olen ottanut tyynen rauhallisesti, jopa iloiten. Olen myös tullut kaapista lapsettomuuden ja keskenmenojen kanssa muutamille luokkatovereilleni, ja se helpottaa elämää. Saan olla avoimesti sitä mitä olen, ja toiset osaavat ehkä hieman varoa, hyvä.

Tilanneraportti

Menkat tuli ja meni, niukimmat ja kivuttomimmat vuosiin. Raskaustesti näytti tänäänkin 1-2 viikkoa raskaana, en kai voi olla? Kun jos ne munasolut ovat siellä kystailemassa? Ohjeen mukaan kystat voivat aiheuttaa virheellisiä positiivisia tuloksia, eli se on siellä vielä? Minä kun toivoin kaiken normalisoituvan menkkojen myötä. Tänään pissanäyte labraan, ehkä ne haluavat taas tutkia minua lisää. Mör.

Kärsimätön odotus

Ensimmäistä kertaa kahteen vuoteen odotan menkkoja. Saisivat tulla jo, ei mitään merkkiä kehossa siitä, että kolkuttelisivat ovella. Maanantaina oli viisi viikkoa keskenemenosta, Clearblue näytti vielä 1-2 viikkoa raskaana - en ole.

Viime viikon torstaina kävin jälkitarkastusultrassa yksityisellä ja kohtu oli tyhjä. Vasemmassa munasarjassa sen sijaan köllötteli kaksi yli-isoa munasolua, jotka eivät olleet irronneet - toiminnallinen kysta, todennäköisesti. Kaiken pitäisi palautua ennalleen menkkojen myötä, mutta uusi kystakontrolli on joulukuun alussa, ennen ajateltuja hoitoja. En tiedä, olenko niihinkään valmis. Toimi keho toimi! Ärsytys.

Kohti uutta

Aamuni tuntuvan nykyisin loppuvan kesken, en ennätä päivittää blogiani niin kuin tahtoisin. Iltaisin minulla olisi aikaa, mutta jotenkin en vain osaa - aamujen tyhjyys antaa tilaa olla läsnä, tunnistaa ja tavoittaa mitä minulle kuuluu. Toisaalta on ollut hyvä olla hiljaa, vellomatta ja pyörimättä olleissa. Tänään varastan hetken luennolta, annan ruuviliitosten ja puunsyiden valua ohitseni, teknisten piirrustusten aika on toiste

Jotain on tapahtunut. Mieleni on antanut periksi tyyneydelle ja hyväksynnälle, haikea suru ja ikävä möyryävät enää haaleina minussa. On ihan hyvä olla, tämä osa elämääni on nyt näin. Eilen kekrinä sytytin kynttilät lapsilleni, istuin hiljaa ja katselin liekkejä, astioissa lammikoiksi sulavaa steariinia. Kuuma massa levisi hallitsemattomasti lasissa ja mietin elämää. Sitähän se on, vapaata vellomista jossain rajoissa. Toisten kupit ovat laakeammat kuin toisten, toisten syvemmät. Silti sydän on aina keskellä, valaisee tai lepää mustana paikallaan.

Olen miettinyt paljon luovuttamista, sitä tuleeko se hetki joskus kohdallemme. Päättäisimme, että emme enää yritä ja jatkamme elämäämme pysyvästi lapsettomina. En tiedä, enkä tahdo päästää vielä niin irti tästä unelmastamme. Välillä tuntuu, ihan kuin he olisivat jo tässä. Juoksisivat helmoissa ja puhuisivat meille. Ihmekö tuo, niin pitkään olemme heistä haaveilleet, luoneet tosiksi ja osaksi elämäämme. Irrottaminen tuntuu väärältä.

Tänään posti toi odottamattoman kirjeen OYS:sta, uudet hoitoajat oli kirjattu sarakkeisiinsa. Tammikuussa alottaisin sumutteet. Näin pian, oli ensimmäinen reaktioni. Siihenhän ei ole kuin kaksi kuukautta. Keskellä ensimmäistä opetusharjoittluani. Ehkä olemme valmiit ja universumi on tällä kertaa kanssamme samaa mieltä. Sylimme on avoin onnen tulla.

Surusta ja symboleista

Eilen mietin surua, sitä mitä se tekee minulle ja kuinka minä suren. Välillä tunnen itseni huonoksi ihmiseksi tässä maailman torjuvuudessani, etenkin silloin kun en kykene olemaan onnellinen muiden puolesta. Haluaisin rakastaa jokaista pientä lasta ja elämää pyyteettömästi ja niin teenkin, oman suruni ja omien torjuvien reaktioideni takaa. Alan vähitellen kyllästyä itseeni, toistuviin sanoihin, tunteisiin ja synkkään alavireisyyteeni. Kaipaan ympärilleni valoa ja kaiken poispyyhkivää rakkautta, kepeyttä.

Tämä prosessi tuo minussa esiin pimeät puoleni - kateuden, katkeruuden ja omanapaisuuden, ehkä juuri siksi tämä tila on minulle niin vaikea. En halua sallia minulle ihmisyyttäni tässä, en kohdata omia negatiivisia tunteitani. Sillä vain kamalat ja pahantahtoiset katkeroituneet ihmiset toimivat kuten toimin. Ja he, ketkä ovat menettäneet jotain ja surevat, muistutan itseäni toistuvasti. Yritän antaa anteeksi itselleni ja elämälle.

Eilen Iltasanomat saivat minut miettimään surun viestimisestä muille. Ennenhän naiset ovat pitäneet suruharsoa ja miehet -nauhaa tai -nappia vaatetuksessaan. Myös minä kaipaan jotain symbolia, joka kertoisi maailmalle, että olen nyt surullinen enkä jaksa toimia niin kuin tavallisesti. Ihmiset tietäisivät ja minä saisin elää omaa hiljaisuuttani muiden keskellä saamatta suuremmin epäsosiaalisen vetäytyjän leimaa. Muut ehkä päästäisivät minut vähemmällä vaateineen: talkoista, kutsuista ja yhteiseen hiileen puhaltamisesta kieltäytyminen olisi sallittua ilman selittelyitä. 

Mielenterveyden keskusliitto myy surukorua juuri tähän tarkoitukseen, mutta minuun sen muotoilu ei vetoa. Suunnittelen tekeväni oman surusymbolini tähän käyttöön. Ehkä jopa olen niin rohkea ja sitaisen mustan nauhan hihaani merkiksi. Kaipaan myös muita ulkoisia merkkejä, joiden kautta voisin kertoa muille lapsettomuudestani ja keskenemenoistakin, ehkä painatan oman T-paidan tai jotain. Hassua, ettei Simpukka-yhdistykselläkään ole mitään päällevedettävää myynnissä. En usko olevani ainoa, joka tahtoisi lapsettomuuden näkyvän.

Ehkä kaikki tietävät, vaikkei asiasta puhuta

Nojatuolini syli on lämmintä ruskeaa, lapsuuteni pehmeää vakosamettia, turvaa. Pienenä halusin olla aikuinen, jotta ei tarvitsisi huolehtia. Ajattelin, että silloin voin itse päättää asioistani ja voin päättää niin, että kaikki on aina hyvin. En ymmärtänyt miksi äitini naurahti huvittuneesti järkeilylleni. 

En silti palaisi ajassa takaisin lapsuuteeni, enneminkin tahtoisin elää uudestaan ne nuoruuteni kaikkivoipaisuuden vuodet, jolloin vasta itsenäistyneenä jaksoin bilettää, tutustua uusiin ihmisiin, opiskella ja käydä tapahtumissa. Elin ennen kaikkea ilman tätä lisääntymisen vimmaa. Ehkäisystä ei luistettu missään tilanteessa, ja jos oli pieni olemantonkin mahdollisuus vahingolle, niin jälkiehkäisyä perään. Kuinka hölmö olinkaan.

Tuolloin en edes pitänyt lapsista. Heidän huutonsa ja tarraavaisuutensa ahdisti ja koin, että ei minusta ole vielä äidiksi kun ei ollut taidekasvattajaksikaan. Sitten kehoni alkoi vaatia lasta. Vähitellen sallin ajatuksen kasvaa todeksi ja niin suureksi, että siltä ei käynyt enää perääntymän. Viisi vuotta sitten aloin hiljalleen jutella miehelleni toiveestani, kylvin ainoan riidanaiheen suhteeseemme. 

Me erosimme ja muistan, kuinka sanoin ystävälleni, että Universumilla ei ole muuta mahdollisuutta kuin antaa minun tulla äidiksi. Minä luotin niin paljon vetovoimaisuuteeni, siihen että kun nyt hyppään tyhjään ja sallin lapsen tulla, niin hän tulee. Niinhän maailmani oli ennenkin toiminut - asiat järjestyneet tahtoni mukaan. Aloin etsiä uutta kumppania vanhemmuuteen kanssani. Minulla oli jo valmiina sukusolujen luovuttajiakin auttamaan, mikäli olisin päätynyt tekemään lapsen yksin. 

Eikä onnellani ollut määrää mieheni kerrottua eräänä sunnuntaiyönä, että hän on oivaltanut tahtovansa sittenkin lapsen kanssani. Että me olemme täydelliset yhdessä ja että ainoa pysyvä voima todellisuudessamme tulee perheestä, rakkaudesta. Että hän ei tahdo toistaa isänsä virheitä eikä paeta loputtomasti sitoutumista. Minun oli helppo sanoa tahdon.

Meille on kahdessa vuodessa tapahtunut paljon hyvää ja kaunista, vaikka yksi asia ei mennytkään niin kuin piti. Seuraamme haikeina vierestä ystävien lasten kasvua ja heidän lisääntymisen helppouttaan - tuntuu liki ironiselta, että lähes kaikki heistä ovat tulleet raskaaksi ensimmäisistä yrityskierroista, jopa vahingossa ja tuosta noin vain. Jouluna tupsahtelee kortteja pienistä tytöistä ja pojista tonttuhatut päässä, juhlissa vilistää tai mönkii samanikäisiä, joita meillä voisi olla. Eikä kukaan kysy, että milloin meille. Ehkä kaikki tietävät, vaikkei asiasta puhuta.

Jälleen eilen olin tipahtaa tuolilta klikattuani vanhan työkaverin muuttunutta profiilikuvaa. Hänen vatsansa on viimeisillään, ihan yhtäkkiä. Omassa surussa jokainen uusi raskaus, jonkun huuto.netistä ostetut vauvatarvikkeet, onnelliset uudet valokuvat söpöistä lapsista, jonkun konttaamaan oppimiset ja hampaiden kasvua kitistyt yöt sekä tuskailut uhmaiästä vihlaisevat kipeästi. 

Jokainen teko hieroo omaa lapsettomuuttamme syvemmälle nahan alle. Joskus piilotan hetkeksi ne ihmiset, joiden onnea en vain jaksa ottaa vastaan. Välillä tahtoisin koko maailman pitävän lapset piilossa. Ja tiedän, että en voi jatkaa näin. Voin vain oppia elämään asian kanssa, ja yrittää olla tahdikkaampi sitten, kun on meidän vuoromme.

Ja puhunhan itsekin opinnoistani niille, keillä ei ole opiskelupaikkaa ja parisuhteestani sinkuille. Anteeksi, en ymmärtänyt ehkä satuttavani. 

Pimeää

Suru pitää minua vielä sylissään, välillä haluan käpertyä vain syvemmälle, rypeä ja itkeä väsymystäni pois. Välillä haluan potkia ja raivota itseni eloon, raadella ankeuttajat hengiltä. Unissani minä olen raskaana ja oksennan kuolleita lapsia sisältäni, seuraan vierestä kuinka tuttujen vatsat kasvavat samaa tahtia kuin omanikin pitäisi. Päivisin en pääse unikuvista eroon, vaikka kuinka nopeasti kulkisin, yritän pitää itseni ja mieleni kiireisinä. Luulen, että ne pitäisi vain kohdata - maalata pois väijymästä, tehdä tosiksi ja hyväksyä. Vielä ei ole sen aika.

Tässä tilassa olen myös herkempi ulkomaailman koetulle vääryyksille, usko ihmisiin ja ihmisyyteen positiivisena voimana vaatii pinnistelyä. Viimepäivien homokeskustelut vaikuttavat voimakkaammin kuin median kohu aiemmin, ymmärtäminen ja hyväksyminen teettää työtä. Osa minua pyörii valtavirran teoissa ja marginaalien myrskyissä raadeltavana. Väsynyt mieleni ei jaksa perustella eikä vääntää, alan itkeä paineen alla. Onko niin vaikea hyväksyä? Millaista on fundamentalistien jumalan rakkaus ja armo, ihmisoikeus- ja tasa-arvokäsitykset? Entä me, mekään emme ole saaneet lapsia luonnollisesti vaikka olemmekin fyysisesti mies ja nainen. Olenko joskus tehnyt niin suurta syntiä, että tämä on kaiken rangaistus. Hei, herätkää!

Muutenkin olen viimepäivinä ollut ärtyinen, uupunut ja apea uudella tavalla. Ehkä hormonitoimintani palautuu raskautta edeltäneeseen tilaan, ehkä pimeys sotkee aivotoimintaani, ehkä minä vain suren. Matalalla liidän joka tapauksessa, kompastelen juurakoihin ja telon itseäni kiviin. Tuntuu, kuin kaikesta olisi kulunut kuukausia vaikka maanantaina keskenmenosta on vasta kaksi viikkoa. Todellisuuteni on hiljainen ja harmaa.

Tänä aamuna maailma on suuri meri

Kajoavan aamun pehmeä valo herättelee puitani vielä hetken. Joku uskaltaa jo puhua talvesta, mutta minä laitan periaatteesta vastaan. Näillä leveyksillä kaamos kestää niin pitkään niin pimeänä, sekoittaa hormonini ja väsyttää minut. Älä rakas tule ihan vielä, anna meille aikaa tottua kaiken kuolemaan, valmista meitä vähitellen. Lasken päiviä valoa kohti.

Muistatteko kun istuin kesäaamuja parvekkeella ja minun oli hyvä? Siitä ei ole pitkästi ja yritän tavoittaa nuo hetket taas hiljalleen, opetella meditoimaan, liikkumaan, hengittämään ja hymyilemään - olemaan läsnä. Antibiootit loppuivat, vuoto niukkenee ja kaikki pyörähtää alkuunsa. Surusta on osattava päästää irti joskus, hyväksyttävä, että tämä oli nyt tässä ja uusi vaihe saa tulla. Eikä kaikesta tarvitse löytää tarkoitusta. Asiat vain ovat niin kuin ovat, eivät hyvinä tai pahoina vaan olevina. Ne tulevat ja menevät, virtaavat vuorovesinä reittejään, me heilumme levinä mukana. Maailma on suuri meri.

Uusi raskaus voi alkaa jo seuraavasta kierrosta ja vuoden päästä minä voin olla elävän lapsen äiti, kaikki on mahdollista. Meidät otettiin hedelmöityshoitojonoon takaisin, alkukeväästä on vuoromme, mikäli uusi elämä tarvitsee apuja. YTHS:n psykiatri tapaa minut viikon päästä, sekin on hyvä. Haluan varmistua etten uppoa vahingossa liian syvälle.







Korvavalo saapui eilen ja kahden käyttökerran jälkeen en uskalla puhua suuria. Mutta molempien hoitokertojen loppupuolella olen alkanut hymyillä ilman näkyvää syytä - tuosta on vielä mahdotonta tehdä johtopäätöksiä. Kiinnostuneet voivat seurata laitteen kotisivulla käytävää ihmiskoetta. Ei, en ole itse tuossa mukana, halusin muuten vain kokeilla pehmittääkö tämä talveani.

Puut pimenevät taivasta vasten, niiden rajat ovat selkeät katsoa. Silmä unohtuu seuraamaan oksien huiskutusta, heilutan takaisin. Kertokaa terveiset lapselleni, minä odotan häntä kuten te unianne. Paljaat rangat ovat vaiti, notkuvat lintujen painoa. Maa on räntää täynnä, keltaiset lehdet kajastavat outoa valoa.

Kauppamatkalla näin taas äitejä vaunuineen, väsyneitä kuin minä. He uupuneet rakkaudesta, minä surusta. Katselin pitkään lähelle tullutta varista, yhtä hämmentynyttä kuin itsekin. Sinun kupusi on kuin omani vasta, kanna sitä ylpeänä, ajattelin. Hän katsoi minuun takaisin kunnes oli aika mennä. Valitsin kapeimmat polut vasitella, maa tuntui yhtä raskaalta kuin rintani.

Nämä päivät ovat pahimmat, yksinäisyyden vaateettomat tunnit. Puhumani lauseet voi laskea kaksin käsin ja jaloin, mieleni on liian kiireetön kaiken tulla. Minä odotan että palaat kotiin ennen yötä, pidät sylissä ja täydennät tyhyyden, silität unen varjot eheiksi ennen kuin lankeavat. Kaksinkertainen ikävä hieroo itseään minuun ja väistelen inohten sen otetta. Mene pois, jätä minut olemaan tyhjä ja yksin.

Huomenna manaan valon,
hymyilen vaikka väkisin.

Olen kyllästynyt .

Poimintoja

Tyttö sanoo: olen tuntenut sinut alusta. Niin kauan olet pitänyt kasvojani
kättesi välissä, kuiskinut mielelle hellinkielin. Raaputamme hiekkaan
kivillä, simpukankuorilla, aina tulee aalto, vie sanan mennessään. Aina
pimeä laskee mustat lampaat, taivasniittyjen tummat polut, tähdet
surulankojen välissä keinumaan. Ja tähdet, pitkin yötä ne kantavat pimeää
harteillaan, näyttävät tietä.

Saila Susiluoto - Auringonkierto (2005)

Selviytymien ilman strategiaa

Hengitän hiljaa, kasaan voiman takaisin itseeni. Vihreä pussitee on laimeaa yliliotuksesta huolimatta, mutta lämmittää silti, turvariepuni. Kehoni huutaa antioksidantteja, himoitsee marjoja ja raakaa kaakaota, omegoita ja magnesiumia. Kaikkea tumman vihreää, merilevää ja parsaa ja vahvaa teetä. On hyvä, että sillä on näin selkeä tahto, vakaa varmuus kaipauksistaan. Lohdullista, että jokin minulle ja minussa on selvää.

Aamulla kävin lääkärissä, selkäryhmää iskiasoireisiin, kilpirauhas-, hemoglobiini- ja sydänkokeita muihin epämääräisiin tuntemuksiin. Kehoni suree kanssani. Puhuin selkeästi ja tunteetta keskenmenosta kunnes lääkäri romautti suojamuurini kysymyksellä: tuliko kiirellinen lähtö sairaalaan? Hetkessä olin takaisin sängyssä verhojen takana, kävelemässä käytävillä ja tietämässä, että nyt se tapahtuu. Että tämän päivän jälkeen lastamme ei enää ole. Alan jo kyllästyä koko lauseeseen, ehkä parantuminen on jo siis alkanut.

Mutta niin, pinnistelin vastaanottohuoneessa kyyneleitä vastaan minuutteja, nyökkäilin ja puistelin päätäni vastaukseksi muihin kysymyksiin. Oliko raskaus ensimmäinen? Puistelua. Sinulla on jo siis lapsia ennestään? Puistelua. Useampi keskenmeno? Nyökkäilyä. Keski-ikäiseltä mieheltä ei paljoa lohdun sanoja herunut, nyyhkyttäen kumartelin alusvaatteisillani hänen edessään, annoin stetoskoopin kuunnella, vasaran nytkyttää refleksejä. Kaikki tuntuu olevan kunnossa, mutta testataan kuitenkin, soita sitten tuloksista. Hei, minä itken, etkö näe? Miten silloin kaikki on kunnossa? 


Kerrankin kiitollisena yliopiston loputtomista käytävistä kävelin pisintä reittiä rauhoittuakseni. Hoin hädättömyyden ja selviämisen mantraa ihmisvilinässä, naamioiduin läppärin tavoittamattomuuden taakse.  Tänään pitää vielä kohdata monia ihmisiä, selvitä HOPS-keskustelusta ja niistä tekijöistä, jotka mahdollisesti hidastavat opintojani, matkasta toivottuun äitiyteen omaopettajani kanssa. Sitä ei voi sivuuttaa, eikä näitä viiden viikon sairaslomia. Kolme tuntia aikaa etäännyttää tunteeni kuplamuoviin. Kaikkeus, auta minua.

Suvanto

Aamulla käteni kulki häpyluulta kylkikaariin koveran litteän matkan. Ei enää muille näkymätöntä pientä kumpua ja turvotusta, kaikki on kutistunut pois viikossa. Vaatteet roikkuvat päälläni, en ehkä ole muistanut syödä. Aiemmin olisin säteillyt riemua, katsokaa, mahdun laihuusfarkkuihini taas kahden vuoden jälkeen, juuri nyt en voisi vähempää välittää. Ei sen näin pitänyt mennä. Uutta talvitakkiakaan ei tarvitse hankkia, vatsani mahtuu nykyiseen liiankin hyvin.

Kahvi maistuu taas hyvältä, ei tarvitse laskea kuppeja, hetkeen. Eilen mieheni vei minut ulos syömään ja  valitsin huoletta kaikkea sitä, mistä olen ollut paitsi yli kaksi kuukautta. Söin pakastevihannekset salaattipöydästä. Viiniäkin olisin voinut juoda ilman antibiootteja. En pese porkkanoita enää niin tarkkaan, en mieti pastorointeja tai listeriaa - helppoa.

Vähitellen elämä solahtaa tuttuun uomaansa. Alan taas ajaa pyörällä, pääsen uimaan ja kuntosalille, kaivan ylijääneet ovulaatiotestit kaapista. Kirjoitan graduni valmiiksi. Maalaan kuvat pois mielestäni, ompelen ideani vaatteiksi. Avaan silmäni maailmalle ja jatkan elämää, hymyilenkin. Kyllä tämä tästä, ajattelen. Vielä jonain päivänä olen kokonainen äiti. Annan käden silittää urheaa vatsaani.

AURA

Elämän keskipäivässä
Minäkin eksyin synkkään metsään
Aamupäiväin kappaleisiin
Iltojen ikävään
Missä

Kasvot puhuvat omaa kieltään
Oppivat suruaan nauramaan
Ja elämän hauraat astiat
Katsovat ihmetellen toisiaan

Askel ja pysähdys kerrallaan
Yksi nurin yksi oikein
Etsi tietä joka hehkuu
Polkua joka puhuu

Se on käsiesi liikkeissä
Se on taivaankannen valoissa
Se on päivällä ja yöllä ja aina
Se on täällä se on muualla
Se ei puhu, ei voi vastata

Olen ymmärtänyt tämän sen valossa

Talvi toi meidät tähän paikkaan
Missä lepäämme kylki kyljessä
Opimme enemmän toisiamme
Opimme ajoissa luopumaan

En ehkä tiedä mitä tehdä
Vaikka joskus olenkin varma
Ja joskus makaan aivan hiljaa
Ja uskallan vain epäillä

Jos yrittäisin puhua vain sanoja
Käsiin jäänyt kosketuksen paloja
Täytyy luopua, ajatella uudelleen
Itsensä ja muut

Cmx - A.W.Yrjänä

Tahdon unohtaa koko matkan

Tässä kuussa lapsellamme on ollut lupa tulla kaksi vuotta. En halua muistella ensimmäisten yrityskertojen toiveikkuutta ja onnea, en katsoa taaksepäin ja nähdä kaiken muuttuvan suunnitelmalliseksi ja harkituksi, päivien loputtomaksi laskemiseksi. Tahdon unohtaa koko matkan. Kipu ja pettymykset eivät vahvista ketään, päin vastoin. En muista näin suurta heikkoutta olleen aiemmin, en fyysistä enkä psyykkistä. Silti on vain pakko jaksaa, muu maailma ei pysähdy kanssani.

Taistelin pitkään sanaa lapseton vastaan, pelkäsin määrittäväni itseni pysyvästi joksikin, vetäväni sen sisältöä puoleensa. En enää tahdo uskoa vetovoiman lakiin. Se tekee tästä kaikesta omaa syytäni, aivan kuin vanhat jumalat jotka tuomitsevat ja rankaisevat. Kyllä minä olen yrittänyt. Olen uskonut, luottanut, toivonut, julistanut, sallinut, rakastanut ja päästänyt irti. Antanut itselleni ja Universumille aikaa ja mahdollisuuksia ja tässä ollaan. Me olemme lapsettomia, edelleen - korkeimmaksi parhaaksi, vitut.

Tältäkö ikuinen elämä tuntuisi? Katsella kuolemattomana elämän virtaavan ohitse, nähdä lasten syntyvän ja kasvavan ja kuolevan itsen pysyessä alkupisteessä muuttumattomana tarkkailijana. Kahteen vuoteen mahtuu kymmeniä muiden lapsia, liian monta vertauskohtaa omille tähtien asukeilleni. En enää ymmärrä, miksi me? Enkä jaksa välittää. Eikä kenelläkään ole vastausta. Näinä päivinä tyhjyyteni on loputon syvyys, alkumeri ja avaruus, kadotettujen elämien tyyssija.

Itkua ei enää tule, sen sijalla on nyt lamaannus. Aamulla kello hertättää ottamaan lääkkeet seitsemältä, tuijotan pimeyteen minuutteja osaamatta nousta ylös. Nielen tabletteja haluamatta muistaa miksi, enää neljä päivää, sitten on yksi konkretisoija vähemmän. Loppuisipa vuoto jo, tahdon unohtaa ja jatkaa eteenpäin, kyllästyttää. Hei Maailma, eikö olisi jo meidän vuoromme? Vähän iloa ja valoa ja sitä kuulua puhtainta rakkautta tännekin, yksi vauvan kokoinen annos - kiitos.













Kaamosoireet nostavat itseään pintaan, vaikka tässä tilassa en erota selvästi mikä on mitä. Mutta muistatteko korvavalon? Yksi sellainen on tulossa, blogissa lisää vempeleestä ja sen vaikutuksista itseeni jatkossa.

Tabu

Pimenevä vuodenaika pukee minua. Kuolema naamioituu värikylläisyyteen, nakertaa lehtiruotoja paljaiksi mustuudessaan. Surun hampaat ovat pitkät ja terävät, jäytävät minua mahoksi, lahottavat kuin mädän puun.

Päivisin ihmiset puhuvat vauvoista enemmän kuin koskaan ympärilläni, ja minä olen hiljaa. En sano: vaietkaa - omani kuoli vasta. En kerro lapsilleni suunniteltuja nimiä sille äidille, joka pohtii kuopukselleen kastetta. Enkä kysy: Oletteko varmoja, että saatte? siltä nuorelta mieheltä, joka huovuttaa vastapäätä vauvan hattua viiden vuoden pääähän suunnitellulle lapselleen. Ääneti käteni hierovat märkää villaa tiiviiksi massaksi ja minä vaivun salaisen maaniseen rytmiini. Hiljaa olen toivottamatta heitä siihen helvettiin, jossa minä elän.

Olen läsnä, mutten kuitenkaan. Nauran muiden naurua vaikka tahtoisin laittaa kädet korville ja huutaa niin, että kaikki lakkaisi olemasta. Annan sanojen ja kuvien vyöryä ylitseni kuin ei mitään ja itken vasta kotini turvassa. En pidä tästä. Tahtoisin iloita vilpittömästi ja välittömästi muiden onnesta, mutta hymyni yltää silmiini vasta päivien päästä, jos sittenkään. Tunnen olevani petturi, valehtelevani maailmalle päin naamaa.

Miksi lasten hankkimiseen liittyvä suru on meille niin suuri tabu? Miksi pelkäämme itkeä tuttujen, mutta vielä vieraiden ihmisten edessä, tai jopa ystäviemme kanssa? Ihmiset puhuvat syövistä, sairauksista, onnettomuuksista ja kuolemista avoimesti, menetetyistä lapsista vaietaan kahvipöydässä.

Eikä minusta ole nostamaan ensimmäistä kuollutta sikiöä pöydälle. Ehkä pitäisi alkaa kuljettaa mukana sitä ainoaa ultrakuvaa elävästä lapsestamme ja näyttää se toisten vyöryttäessä vauva-albumeita iPhoneistaan. Tässä Urho-Ilonamme on reilu kahdeksan viikkoa, hän ei ole enää litteä, ohutta ihoakin jo löytyy. Eikö ole söpö? Viikon päästä häntä ei enää löytynyt kohdustani. Voin kuvitella vaivautuneen hiljaisuuden ympärilläni. Lusikka pyörisi tyhjää kupissa ja lopulta vaihtaisin itse puheenaihetta. Ilon pilaaja.

Kiitos

Haluan vilpittömän lämpimästi kiittää koko sydämestäni kaikkia rakkaita, ystäviä, tuttavia ja niitä lukuisia tuntemattomia, jotka ovat ilmaisseet halunsa auttaa meitä niin raskauden eri vaiheissa kuin nyt surussammekin. On uskomatonta, kuinka pyytettömästi ihmiset ovat jakaneet meille aikaansa, rukouksiaan, energiahoitojaan ja lohduttavia sekä rohkaisevia ajatuksiaan - kaikkea sitä mistä toivovat meidän saavan apua. Ja me saammekin, tiedämme ettemme ole yksin ja että ympärillämme on valtavasti auttajia. Rakastan teitä.

Tiedän myös, että lopulta minulla ei ole muuta vaihtoehtoa kuin kiittää Universumia tästäkin kokemuksesta. Kipuni on osa matkaani, osa sitä prosessia jossa kasvan ihmisenä ja henkisesti. Raskauden aikana pakkolevossa kiitin siitä, että minulla on vihdoin aikaa vain itselleni ja ajatuksilleni, mahdollisuus nähdä kuka minä olen. Maksin tuntien tekemättömyydessä ja vain olin, rakastin ja hengitin. Juttelin syntymättömälle lapsellemme ja opin samalla itsestäni paljon. Kaikessa tässä vihaisessa surun uhmassani minä tiedän, millainen minun maailmani on - siellä on kaikkea sitä mihin on joskus mahdoton uskoa.

Kiitos näistä heiveröisistä aluista ja rakkauden kokemuksista, jotka ovat kasvattaneet meitä vanhemmuuteen ja vastuullisuuteen jo vuosia. Kiitos rakkaudesta, joka vahvistaa parisuhdettamme entisestään, kiitos siitä että olen saanut sielunkumppanini tähän elämään rinnalleni. Kiitos näistä prosesseista, jotka vahvistavat ystävyyksiä ja sieluyhteyksiä tällä matkalla. Kiitos siitä, että minulla on mahdollisuus kasvaa ja laajentaa ymmärrystäni elämästä, vahvistua ja ymmärtää kaikkinaisuuden moninaisuuksia niin, että pystyn jatkossa kohtaamaan avoimesti, empaattisesti ja arvostavasti jokaisen elämän, joka kohdalleni tulee.

Kiitos tästä elämästä.

Vaikka surumme tulee ehkä vielä olemaan pitkä ja monivaiheinen, minä kuitenkin tiedän, että kaikessa on jotain kaunista. Kuolemassa on uusi alku.

LINNUNHAMMAS

patosivat tämän joen, kun olin vielä pieni
pienenpieni syntymätön, piste solujen saatossa
merkkinä siitä arpi tässä ja kaulalla linnunhammas
kädessä sauva sileä puuta ja silmissä pitkä katse

Kerto:
virtaan alkuvesien
heittäydyn ja kuljen
aina virran mukaan
alas vesiin lämpimiin
kohtuun merten vanhain
kehtoon vuoksien
eikä padottua tätä vettä saa

luona hiljaisten koskien, luona siipien iskun
kurotan kohti veden pintaa, kurotan päin yötaivasta
joka on niin syvä täällä, sinne ei parane pudota
koettaa hyvää onneaan
kosken voimaa vastaan

tulee aamu taaskin
valon kehrä kiertää kiven
jos kohta varjot lankee
lankee ne jotta valo näkyisi
paremmin kirkassilmän
katsoa kauneutta
koreutta maanpiirin humalluttavaa

Kerto
CMX - A.W. YRJÄNÄ

Suru ja viha

Mieli on sanaton eikä se lepää missään. Itku takertuu, vaakkuu ilmoille suihkussa ja öisin, tietämättömien sanoissa ja teoissa. Katso, kummalla meistä on isompi maha, eiks toi ookki jo vähän laskeutunut? Katso tuohon, se potkii, harvoin näkee näin selvästi. Tuhansien ihmisten käytävillä minä näen niitä liikaa, puhkon mielessäni neulalla kuin saippuakuplia. Omani on puhjennut jo liian monesti, miksi toiset saavat kasvattaa sateenkaariaan? 

Jo toisena yönä minä herään suruuni ja toivon kehoni lakkaavan kerrankin muistamasta. Miltä se tuntui, sen klöntin tuleminen ulos, vaalea rääpäle pitkin housuja ja loputon veri. Kolme lääkäriopiskelijaa katseli lattioita ja seiniä, myöhemmin sairaanhoitajaopiskelija niiskutti kuunnellessaan minulle annettuja ohjeita. Eikä kukaan katsonut enää silmiin.  Hei, ihmiset. Kohdatkaa tämä kuolema minussa yhtä rohkeasti kuin aamulla levitelty anatomiani. Minä olen muutakin kuin varottava virtsaputken suu, levitettävät häpyhuulet ja ontelo spekulan mennä. Ei se tapa, teitä. Enkä olisi halunnut kivun lakkaavan, sillä tiesin sen jälkeen tulevan toden.

Aamuisin mieheni löytää minut sohvalta, tuijottamasta yhteen pisteeseen, itkemästä. Vihaan sitä ääntä, yksinäistä valitusta, ilman hallitsematonta kulkua, vinkunaa ja kaakatusta. Työpaidat kastuvat kyynelistä ja kuolasta, rauhoitun vähitellen hänen sydämensä ääneen. Hän sanoo, että ei se haittaa, jään vielä tänään kotiin. Odota, perun vain palaverit. Käsi silittää lapaluita tasaisiksi, ojentaa paperia ja tuudittaa. Onneksi meillä on toisemme.

Äiti soittaa liian usein. Miten sinä jaksat? Eihän ole kuumetta? Olethan syönyt? Ei tästä auta kuin selvitä, aika parantaa. Se onni onnettomuudessa, että se oli vielä pieni, minun ensimmäiseni meni kesken kuudennella kuulla ja piti synnyttää ulos. Onhan se menetys. Voi voi. Töissä Marja-Leena näytti pieniä nuttuja joita se tekee niiden vauvalle, kyllä tuntui aika pahalta. Eihän se voi tietää. 

Pinnistelen pystyäkseni puhumaan edes hieman, enimmäkseen olen hiljaa ja pyyhin kyyneleitä. Mutta en sano, että en nyt jaksaisi. Tässä surussa ei ole tilaa kolmelle, tämä on meidän omamme, näiden seinien hiljainen ja loputon laulu nyt. Jätän vastaamatta illalla ystävien puheluihin, arvostan, mutta en pysty.

Eilen oivalsin jotain matkastani, jotain jonka oletetun suuruuden olen jo nyt unohtanut. Ymmärrystä siitä, mitä kulunut vuosi on tehnyt minulle ja todellisuudelleni, kaventanut tietoisuuteni ja energiani itseeni. Ennen olin universaalia rakkautta ja muiden auttamista, nyt olen vain minää ja meitä. En jaksa muuta, tämä kupla on liian tiivis haljetakseen, mitättömyyksien hautomo. Sillä mitä on edes meidän surumme nälkää näkevien silmissä? Kuoleman väärissä tuomioissa? Elävältä kidutettujen tuskassa? Mitätöntä, sanon minä. Mutta silti niin totta.

Ja kyllä minusta tuntuu siltä, että olen pettänyt itseni ja maailmani, totuuteni. Enkä enää ikinä halua kokea yhtään keskenmenoa. Enkä tiedä, miten jaksan yrittää taas. Viimeksi kului yli vuosi ennen kuin tärppäsi uudestaan, liian monta pettynyttä kiertoa, täysiä ja tyhjiä kuita, tabletteja ja piikkejä. Ja vain siksi, että saisin kokea kaksi keskenmenoa yhdessä raskaudessa? Hei Universumi, haista vittu. Tänään minä vihaan sinua.

Loputtomasti samaa

tyttö tyhjässä kirkossa 
katsoo palavaa ikkunaa 
sydämessä mustaa jäätä 
silmässä kuiva kyynel 
eikä yksikään enkeli 
tule koskaan lohduttamaan 
eikä löydy pyhää sanaa 
kertomaan 

alttarimaalaus alastonna pysytelköön raameissaan 
kun kylmä viima kaikkialta hankaa seinää vihassaan 

jos mikään ei muutu 
kaikki vain jatkuu 
loputtomasti samaa 

kuvun alle eksyneenä 
lepattelee lintu 
ajatus lyö kasvoihin 
kuin tahtoen herättää 
riisukaa pois salaisuudet 
häpeänne yltä 
en enää hae täältä mitään 
haluan vain levätä 

CMX - DINOSAURUS STEREOPHONICUS

Tähtivauva, osa kaksi.

Tämäkin lapseni palasi tähtiin, lopullisesti viikoilla 9+3 huolestutettuaan meitä monesti sitä ennen. Aamuyöstä heräsin itkuuni ja tietoon siitä, että lapseni on kuollut. Ei ole enää ketään, jota silittää pyöristyvän kohdun läpi, ei ketään kenelle kertoa, kuinka me kaikki tulemme häntä rakastamaan. Hän halusi palata tähtiin jo aiemmin poistuneen kaksoissisaruksensa luokse. Eikä mikään vie sitä pois.

Tälläkin kertaa kaikki toteutti liki samaa kaavaa. Aamulla kontrolliultrassa kaikki oli hyvin ja hienosti, hematooma oli jopa jo poistumassa. Siitä parin tunnin jälkeen lorahti ensimmäinen runsaampi vuoto ja helvetilliset kivut saivat minut itkemään, muutaman tunnin päästä monitorilla iloisesti polskinut lapsemme oli sairaalan roskakorissa. Verikokeet paljastavat mahdollisen pienen infektion, mutta ei vielä mitään, mitä olisi alettu lääkitä, etukäteen. Kotiin lähdin kahden antibioottikuurin kanssa - varuilta.

Ja päivää ennen minä näin talomme ulko-ovella kuolleen tikan. Hätkähdin ja kerroin miehelleni, kuinka ennen edellistä keskenmenoamme vuosi sitten kuollut varpunen odotti minua ovella. Hän vakuutti minut sattumasta, siitä kuinka mielemme poimii yksityiskohtia, jotka sitten merkityksellistää, halusin uskoa. 

Eilen hän nyökkäsi hiljaa sanoessani, että se oli se pikkulintu. 

Ja jälleen minä olin uskomassa kaikkeen hyvään, siihen että saamme pitää pienemme. Että toukokuussa me saamme hänet syliimme ja meistä tulee perhe. Että enkeleitä ja tarkoituksia on, että maailma on kohtuullinen ja kaunis. Tällä hetkellä se on ainoastaan yhtä tyhjä kuin kohtuni. 

6+ ja syke - ihmeitä sittenkin!

Tänään kävin kontrolliultrassa YTHS:llä, jonne pääsin kummasteltuani vuodon kivuttomuutta ja pahenevia raskausuoireitani.

Tutkimuspöydällä maatessani olin valmis näkemään tyhjenevän kohdun. Ensin löytyi suuri hematooma jonka vieressä köllötteli raskauspussi. Varovasti kysyin, näkyykö siellä mitään elämää ja samassa huomasin pienen pumppaavan rytmin - sydän löi.

Mahdollisesti kyseessä on siis kaksosraskaus, josta toinen on mennyt kesken, mahdollisesti kehittyvä istukka vuotaa tai sitten jokin tuntematon aiheuttaa hematooman.

Viikon päästä uusi kontolli, lepokäsky sekä tärisytyskielto. Luennoilla saan olla, en pyöräillä, ajaa bussilla enkä muutakaan.

Toivokaa kanssamme, että pieni IHMEEMME jää luoksemme.

Toivoa on.

Taisi olla siinä

Ei, eiköhän tämä nyt ollut kuitenkin tässä.
Enää ei ihmeille ole paikkaansa muuta kuin viemärissä.
Argh.

Ihmeelle olisi sijaa

Lauantain runsas verinen vuoto lakkasi sunnuntaiksi ja on siitä lähtien ollut vähäisen ruskeaa ja olo kohtuu kivuton. Ällöttää, rintoja aristaa ja vatsassakin on havaittu pari nippausta. Tänään aamulämpö oli korkealla.

Terveyskeskuksessa meinasivat, että kyllä se varmaan meni kesken, eikä mitään syytä laittaa ultraan vielä tässä vaiheessa, ei edes vaikka kyseessä olisi keskeytynyt keskenmeno. Soita uudestaan, jos vuoto jatkuu kohtuuttoman pitkään tai tulet kipeäksi. Tai ole yhteydessä neuvolaan. Just.

Työterveyslääkäri eikä YTHS:kään ota minua vastuulleen, sanovat että hoito kuuluu tässä tapauksessa kunnalle, eli neuvolalle tai julkiselle terveydenhoidolle. Neuvolan mukaan en ole vielä heidän asiakkaansa, kun ensikäyntiä ei ole ollut. Ja täällä saa vain yhden ilmaisen ultran muutenkin.

Vaihtoehtoja on siis edelleen kolme:

1) Keskenmeno, joka tiputtelee itsensä hissukseen pois.
2) Keskeytynyt keskenmeno, jossa raskausmateriaali on jäänyt kohtuuni muhimaan ja terveysasema hoitaa minua vasta sitten, kun möhnä alkaa aiheuttaa tulehdusta = kipu.
3) Pikkuinen elää sittenkin vielä, mikä olisi suuri ihme, mutta mahdollista.

Perjantaina pommitan jälleen terveysasemaa ja yritän saada lähetteen ultraan, mikäli vuoto jatkuu ruskeana. Ensi viikolla ultrassa pitäisi jo näkyäkin jotain. Tänään varaan varuilta ajan yksityiselle, jotta saan joka tapauksessa ensi viikolla tietää, missä mennään, mikäli julkinen terveydenhoito ei huoli minua tutkimuksiin.

Toivokaa kanssani parasta.

Itku

Katselen kuinka elämä valuu viemäriin. Lapsemme palasi tähtiin tälläkin kertaa. Voi itku.

Uusia alkuja

Uudet alut kuljettavat mieltäni, ajatuksiin ei tunnu mahtuvan muuta. 

Opinnot luokanopettajuutta kohti alkoivat ja ovat vieneet mennessään, paljon uusia ihmisiä ja selviteltäviä asioita. Ryhmän kokoonpano vaikuttaa mukavalta, en ole edes meistä vanhin. Uskon, että tuossa joukossa selviää.

Lisäksi olen raskaana, viikkoja tasan 5. Huoleton ei ole tämäkään alku, välillä vuodan rusehtavaa ja tänään vaaleanpunaista vuotoa, toivon, että istukka siellä vain kehittyy ja kaikelle on jokin "normaali" syy. Yritän olla pelkäämättä keskenmenoa, mutta pakosta se pyörii mielessä, oma reilu vuoden takainen ja muiden ihmisten kertomat tarinat. Yritän ymmärtää, että en juurikaan voi tähän itse vaikuttaa mitenkään, ehkä parhaiten siten, etten stressaisi - helppo sanoa. En vielä uskalla päästää raskautta kovin iholle.

Anna meidän pitää tämä lapsi.

Lepoilmoitus

Tämä viikko töitä ja unta, muuta en jaksa, sanat saavat odottaa maanantaihin.
Tänä aamuna näin haamun.

Minä olen se että minä olen

Unissani minä elän toisenlaista elämää, jatkan menneiden juttuja, rakastun yhä uudelleen jo elämästäni kulkeutuneihin ihmisiin. Viime yönä minä leijuin ihastuksesta ja kaipauksesta, katselin kasvoja, joita en ole nähnyt pian viiteen vuoteen. Käteni kulkivat paksuissa vaaleissa hiuksissa, silittivät pehmeää ihoa ja lomittuivat kapoisiin sormiin. Suudelmat olivat nälkäisiä ja loputtomia. Silti hän tuntui juoksevan tavoittamattomissa, karkaavan katseeltani ja haihtuvan olemattomiin. Aamulla heräsin hämmennykseen. Haluaisin niin kovasti tietää, mitä hänelle kuuluu, Perhoselle.

Eilinen ranta oli hyvä, vaikka pilvet olivat jo saartaneet auringon. Kävelimme hitaasti ja juttelimme päivistämme, minä pysähdyin välillä kuvaamaan, välillä tutkimme yhdessä kiviä ja merenpohjaa, puhki ruostuneita metalleja ja sulkia. Rakastan noita kiireettömiä tuokioitamme, hetkiä jolloin jaamme sen, mistä olemme päivän aikana jääneet paitsi toisistamme.

Kerroin hänelle onnellisuudetani ja stressittömyydestäni sekä siitä, kuinka kiitollinen olen työstä vapautumisestani. Mieheni hymyili ja kaappasi minut halaukseen, maailma tuoksui suolalle ja levälle, pihlajat olivat yhtä punaisia kuin paitansa - täydellinen hetki. Ja kun olimme lähdössä kotiin, alkoi meri laulaa. Rannan hiljaisuus muuttui kohisevaksi aallokoksi, vesi vaihtoi suuntaa ja alkoi nousta. Katselimme, kuinka hitaasti vesi peitteli hiekan aaltoviivat yksi toisensa jälkeen, pärskähteli jälleen kiviin. Meidän oli hyvä.

Minusta tuntuu päivä päivältä paremmalta, siltä kuin olisin herännyt vuosien unesta. Uskon, että meditaatio on auttanut. Odotan iltaista hiljentymistä, uskallan nykyisin kohdata itseni kaikissa tilanteissa sellaisena kuin olen. Yhä harvemmin olen jäänyt kiinni tunteisiin, annan niiden tulla ja kulkea eteenpäin sitten, kun en niitä enää tarvitse. Myös kirjoittaminen auttaa minua ymmärtämään omaa prosessiani, matkani vaihetta. Blogini on toistaiseksi ainoa paikka, jossa voin piilojulkisesti olla avoin valitsemillani tavoin.

Minulla on loputtomasti aikaa ja tarpeeksi mahdollisuuksia, ei ole kiire.

Minä olen se,
että minä olen.

Rakkautta.

Kissailua ja talvivarastoja

Parvekkeella on syksy. Matto tuoksuu haalistuneesti mäntysuovalta, tuuli on puskenut lasien rakosista männyn siemeniä lattialle. Pihlaja notkuu punaisena ja ilma on vain erilainen. En ole pitkään aikaan ollut näin kissana, hakeutunut kerimään lämpöisiin paikkoihin ja hyristellyt laiskuudessa. Kahvikin on kylmää ja pahaa, mutta juon sen silti. Taikamukin pöllö iskee silmää.

Nyt minä olen hereillä, vajaan kolmen tunnin aamupäiväunien jälkeen. Kehoni levon tarve on uskomaton, toivon, että tämä ei enteile pitkän pimeän talven väsymystä. Vakaasti olen laittanut korvavalon harkintaan, sillä toivon pysyväni opiskeluvireisenä läpi loskan ja pakkaskausien. Jos saisin valita, niin pitäisin kesän jatkuvasti, pohjoisen valkeat yöt tekevät vain niin hyvää. Valon tarpeeni on valtava.

En osaa oikein tarttua mihinkään. Haahuan ympäriinsä saamatta tavaroita paikoilleen, en saa tulostettua tarvitsemiani enkä tehtyä graduani. Silti kaikki on hyvin, ei varjoista huutelevaa velvollisuudentuntoa eikä nilkkoja nakertavaa syyllisyyttä. Edes Facebookin uudet vauvauutiset eivät ole saaneet minua tolaltaan, vaan tunnen pelkkää aitoa onnea kaikkien uusien raskauksien ja vauvojen johdosta. Maanantaina lapsuudenystäväni virallisti odotuksensa, eilen ensirakkauteni sai pojan ja tänään jo joskus mainittu teinivuosieni jalkapalloilijaystäväni kertoi uudesta raskaudestaan. Nämä kaikki olen jo tiennyt edeltä, aavistanut statuksien hymyistä, sydämistä ja sanattomista viittaukista. Minulla on vainu. Näiden kahden vuoden aikana olen oppinut lukemaan ihmisiä uudella tavalla, katsomaan sillä silmällä. Nytkin joku minussa kihisee erään läheiseni julkilausumatonta raskautta. Tähän mennessä olen ollut aina oikeassa.

Laitoin miehelleni viestin ja houkuttelin hänet rannalle töiden jälkeen. Tahdon haistella merta, kuvata vettä ja kasveja talven varalle. Haluan kävellä hiekassa, uittaa varpaitani viilenevässä vedessä, ehkä jopa kahlata kivellemme. Vasta huomenna ryhdistäydyn, vaikka minun ei sittenkään tarvitse töihin. Soitto pomolleni toi ylimääräisen vapaapäivän, sillä hän ei tiennyt minne minut laittaisi. Hyvä, koska minulla on jo valmiiksi monta paikkaa, jossa voin olla. Ja niin, huvittavinta lienee kai, että olen ensi viikolla neljä työpäivääni vuorolla, jonka työaika alkaa vasta kahdeksalta. Olen monta viikkoa yrittänyt siirtää rytmiäni siis turhaan, hymyilyttää. Kaikki menee juuri niin kuin pitääkin.

Tämän päivän saldona ja toistaiseksi ainoana saavutuksena pakastettujen punaherukoiden lisäksi talvivarastoissani odottaa nyt monta tuntia afrojumppaa, kotikosmetiikkaa ja pajutöitä kansalaisopistossa, ainoastaan värttinällä kehräämisestä myöhästyin. Surrurrur, sen aika on myöhemmin siis.

Maailmani on kaunis.

Unissakävijä

Eilinen katosi uniin. Yritin nousta 5:30 ja totesin lihasteni huutavan armoa, ei puhettakaan aamu-uinnista. Hieman ihmettelin maailman aikaisuutta ja miehen lähdettyä töihin kömmin takaisin peiton lämpöisyyteen. Muutaman tunnin kuluttua sain itseni siirrettyä yliopistolle tuijottamaan tyhmänä kunnan opetussuunnitelmaa. Päässä ei pyörinyt mitään, halusin vain takaisin kotiin auringon lämmittämään vuoteeseen - uudet kahden tunnin päiväunet. Loppupäivän horrostin, jaksoin tuskin polkea kaupunkiin ja takaisin, tein yksinkertaista ruokaa kovin pitkään. Kahdeksalta vaadin meditaatiota ja sen jälkeen kaaduin sänkyyn takaisin. Tämä aamu tuntuu onneksi erilaiselta, vaikka vieläkin väsyttää.

Toissapäivänä posti toi kirjeen OYS:ta. Loka-marraskuun taitteessa aloitan nenäsumutteet, marraskuun loppupuolella tapahtuu itse koeputkihedelmöitys. Hieman jännittää, eniten ehkä lääkityksen voimakkuus. Inseminaatiot sujuivat todella pienillä Clomifen ja Fostimon -annoksilla, ja kehoni reagoi silti liiankin hyvin lääkkeisiin. Munasoluja kehittyi kolmesta neljään ja niitä jouduttiin punkteeraamaan pois. Pitää vain toivoa, että kaikki sujuu hyvin eikä mitään hyperstimulaatioita synny. Toivottavasti vältyn hurjilta sivuoireiltakin. Eilen soittivat Väestöliitosta ja kysyivät kesäkuisen hoidon tuloksia. Uusista suunnitelmista kuultuaan käskivät pitämään hauskaa ja tekemään kivoja asioita ennen seuraavaa rupeamaa, nauttimaan elämästä. Onko ne hoidot oikeasti niin pahoja?

Ei tästä nyt tule mitään, väsy kirveltää silmissä.
Vielä tänään sallin itseni kulkea onniunissa, huomenna joudun jo töihin.

Kotiin pyöräillessäni minä tunsin jälleen maan

Väsytetyt jäsenet jaksavat tuskin liikuttaa itseään, raukeus on saartanut minut tähän tuoliin, vakosametin upottavaan pehmeyteen. Aamulla kävin toteamassa huonekalujen siirtelyssä aavistamani lihasteni heikentymisen toteen uudistetun uimahallin kuntosalissa. Sarjapainoni olivat nolostuttavan pieniä verraten joskus olleeseen. Hauiksiakin tein neljällä kilolla, ennen rautaa taittui yli puolet enemmän, hoh. Mutta hei, mitä eilen sanoinkaan menneessä elämisestä? Sain itseni salille, ja se on jo paljon. Tein hienoja aloitussarjoja ja minulla oli kivaa, mikä on enemmän. Nyt minulla on loistava olo, se on tärkeintä.

Sali sinänsä oli sympaattinen, pieni huone täynnä hyviä laitteita ja mukavia pappoja, vaikkakin liian vähän lämmittely- ja venyttelytilaa. Katselin ihaillen erästä äitini ikäistä naista, joka oli huikean kovassa kunnossa, minäkin haluan olla, nyt ja sitten kolmenkymmenen vuoden päästä. Väsymättä hän rutisti ja jaksoi, hymyillen säteilevästi muille treenaajille. Ehkä tuolla tulee käytyä jatkossakin, sillä jotain täytyy tehdä. Fyysinen työni loppuu ja keho alkaa ennen pitkää valittaa heikentyneitä lihaksiaan, ja minä todennäköisesti vielä aiemmin lötkähtänyttä olomuotoani.

Joka kerta liikkuessani yritän muistuttaa itseäni siitä, miksi sen lopulta teen. En näyttääkseni hyvältä, vaan voidakseni hyvin. Enää en taivu verenmakuisiin suorituksiin, vain endorfiinihurinaiseen hauskanpitoon. Venytellessäni rakastan jäykistyneitä lihaksiani, silitelen muhkuroita ja ylimääräisiä, kaikkea sitä mitä olen vuosia tahtonut itsestäni poistaa. Rakastan itseäni vetreäksi, vahvaksi ja jaksavaksi. Muulla ei ole väliä. Minun kehoni on jo kaunis, juuri tällaisena kuin se nyt on.

Kotiin pyöräillessäni minä huomasin tuntevani jälleen maan. Kuinka olen kaivannutkaan tuota tunnetta ja kuinka olen saattanut unohtaa sen? Tunsin kasvattavani vahvat juuret syvälle pinnan alle, maa oli lämmin ja sykkivä, tunsin yhteyden. Annoin energian nousta selkäpiitäni ja kuvittelin muuttuvani suunnattomaksi puuksi. Heijasin tuulessa pyöräilyn rytmiin ja hyräilin.

Eilen yliopistolla imin itseeni aulan seinien keltaisuutta, nautin yksityiskohdista ja lumouduin lattialaattojen saumauksen rytmistä. Tämmöinen minä olin ennen ja olen onnellinen huomatessani, että se kaikki on vielä tallella. Minä hymyilen ja hengitän vapaasti, rakastan hiljaa elämää pakahduttavasti, näen kauneuden kaikkialla. Olen saamassa itseni takaisin. Malttamattomana odotan opiskeluiden alkua ja sitä uutta, jonka olen toivottanut tervetulleeksi elämääni. Kaikki muuttuu, ja se on hyvä.

Valoa!

Mistä on meidät tehty?

Aamulla ihmettelin muuttunutta maailmaa. Heräsin sieltä, missä vielä eilen rullasi toimistotuoli. Hain unisena vaatteitani kirjahyllystä ja yritin ymmärtää, että niin kuin rakastankin Muumi-sarjakuvia, niin niitä ei voi vetää jalkaan. Hyvin pieni muutos elämässäni sai minut hetkeksi ihan tolaltaan omassa kodissani, vaikka olin itse ollut siirtämässä huonekaluja ja tavaroita aiemmin. Tiesin, missä mikin on, ja silti kehoni kulki omia teitään, käsittämätöntä.

Huoneiden vaihtohässäkkä sai minut konkreettisesti jälleen muistamaan sen, kuinka helposti ajaudumme vanhojen ajatusrakennelmien mukana. Kuinka jäämme kiinni tunteisiin ja asioihin, jotka ovat joskus olleet jotenkin huolimatta siitä, että nyt on vallan toisin. Olemme ohjelmoineet itseemme satoja automaattisia käyttäytymis- ja ajattelumalleja. Sammutan valot huoneesta lähdettyäni silloinkin kun tiedän, että ne pitäisi jättää päälle. Laitan pyöräilykypärän automaattisesti päähäni ulko-ovella, vaikka olisinkin päättänyt kävellä. Aamuni tuntuu ihan ihmeelliseltä ilman vakinettirumbaani.

Pelkään tilanteissa, joissa olen tottunut pelkäämään, toistaiseksi aina ihan turhaan. Huolehdin, vaikka useimmiten asiat ovat menneet hyvin ihan itsestään. Omat stereotypiani ja ennakkokäsitteeni saavat minut pitämään jotain ihmisryhmää jonkinlaisena ilman, että oikeasti tunnen heistä yhtäkään. Mieleni saa minut usein tuntemaan itseni huonoksi, epäonnistuneeksi tai yksinäiseksi, vaikka näin ei todellisuudessa ole. Itsesuojeluvaistoni laittaa minut ottamaan kahdesta vaihtoehdosta myös sen huonomman huomioon, jotta en pettyisi liikaa. Ajattelen raskaaksi tulemisen olevan vaikeaa ja monesti epäreilua, vaikka en tiedä tulevasta, eikä muiden lisääntymisaikataulujen pitäisi vaikuttaa minun elämääni.

Tarkkailemalla ajatusmallejamme voimme ymmärtää sen, mistä olemme luoneet itsemme ja oman elämämme. Kuinka pitkään annamme lapsuuden kokemusten pitää meitä otteessaan? Milloin olemme valmiit päästämään irti negatiivisista ajatuksistamme, niistä jotka saavat meidät uskomaan ettemme pysty, kelpaa tai voi? Entä jos antaisimme mahdollisuuden, sallisimme elämämiemme täydellistyä haluamallamme tavalla, uskoisimme itseemme ja muutokseen, haaveisiimme. Meidän tulee vain uskaltaa ajatella toisin, luottaa siihen, että kaikki on juuri nyt ja tulevassa mitä parhain.

Tiedän, että minusta tuskin koskaan tulee uutta Idols-tähteä, mutta voin silti jälleen opetella nauttimaan laulamisesta. Liki kahden vuoden jälkeen en ole vieläkään äiti, mutta vuoden päästä voin jo olla. Graduni ei ole valmistunut viidessä vuodessa, mutta puolen vuoden sisällä se on jo tehty. En enää anna mieleni uskotella minulle muuta, viekotella menneeseen ja tehdä asioista hankalampia, kuin ne ovatkaan. Valitsen sen, mitä (aion olla) olen nyt, enkä sitä, mitä olen ollut. Aion elää ja nauttia keskeneräisyydestäni, matkalla olosta ja tästä hetkestä. Hymyän.




Mieti, mitä sanot, ymmärrä, mitä ajattelet.

Hetkiessä uintia ja arkistopuuroa

Tänään minä uin. Venytin uimalakin päähäni ja näytin hassulta. Kiemurtelin speedoihini ja kävelin eläkeläisten lomaan, ohi vesijuoksijoiden ja uimavalvojien, etsin yksinäisen tilan. Astelin portaat matalaan veteen, värähdin sen muistamatonta viileyttä ja upotin kehoni turkoosiin. Kloori kutitti sieraimissa.

Hetkessä olin omassa maailmassani, siinä missä olen vain minä ja hengitys, rytminen liike ja veden vastus. Katselin valon taittumista altaan pohjasta, sukelsin koskettamaan kaakeileiden kultaisia illuusioita, liu'uin ja hymyilin. Kuvittelin itselleni suomupeitteen, kauniin välkehtivän panssarin ja tunsin ikiaikaista yhteyttä johonkin.

Minä vain uin, en kovaa enkä tavoitteellisesti, leikkien. Minulla oli kaikki aika maailmassa. Tunnustelin veden lipumista ohitseni, potkujeni voimaa ja kehoani, se muisti. Välillä suljin silmäni ja kuvittelin seuraavani suurta, kaunista kilpikonnaa, uivani 25 metrin altaita suuremmassa vedessä, rajattomuudessa. Hallin muut käyttäjät ja kaikuva melu katosivat, minun transsini. Tein päivääni rauhan ja onnen.

Tyyneys seurasi minua arkistoihin, kahlasin lukuisia dokumenttejä, luin olleita opetussuunnitelmia ja ihmettelin lukujärjestyksiä. Kansakoulussa tytöt opettelivat vuonna 1959 VIII -luokalla lastenhoitoa ja ruokatavaraoppia, vain pojilla oli biologiaa ja ammattipiirrustusta. Niinkö selvästi kasvatus on ollut sukupuolistavaa tuolloin? Onneksi nykyään maailma on toisenlainen.

Käsinkirjoitetut paperit houkuttelivat tyypittelemään ja personoimaan minulle tuntemattomia nimiä, loin kasvoja ja tapoja, huvittelin. Ihailin mustekynien tasaista jälkeä, ei roiskeita eikä tuhruja. Kunnes iltapäivästä väsyin ja kyllästyin, turruin toistuviin lukuihin enkä ole edes varma, kertovatko ne mitään lopulta. Paperit puuroutuivat byrokraattien vaatimuksiksi, näin vain valtavasti työtä kaikessa. Onneksi tämä vaihe ei ole loputon.

Puhelu pomolleni paljasti, että minun ei tarvitse vielä ensi viikolla töihin, paitsi ehkä yhtenä päivänä. Rytmilläni ei siis ole vielä kiire, tällä vauhdilla ennätän opettaa itseni jälleen olleeseen. Luotan siihen, että aivoni muistavat, olenhan kuusi vuotta herännyt liian varhain. Eilen väsyin jo ennen yhdeksää, se lupaa hyvää. Aamulla lämpömittari piippasi varmat lukemat ovulaatiolle, ehkä ennätimme.

Uutta ja vanhaa - hei sisko, tahdon lentää!

Illalla kaivoin uimapuvun kaapin perimmäisestä nurkasta ja tomutin uimalakkini, pakkasin sievästi pyyhkeen ja pesuaineen odottamaan aamua. Kellon nakuttaessa minua hereille totesin kurkkuni olevan kipeä, käänsin kylkeä ja torkahdin vielä hetkeksi. Aamu-uinnin sijaan pääsin kuitenkin puolta tuntia aiemmin ylös kuin eilen, mikä on jo oikein hyvin.

Yöllä joku salainen prepaidaaja soitti puhelimeeni ja tokkurassa vastattuani hän totesi minun olevan väärän henkilön. Sitten puhelin soi uudestaan, en vastannut. Hetken päästä tuli viesti ja toinenkin - Kuka siel o? Oliko se X? Vaivaantumatta vastaamaan laitoin puhelimen kiinni ja aamulla tarkistin tilanteen: kaksi vastaamatonta puhelua ja yksi tekstari - Haloo? Melkein olisi tehnyt mieli soittaa hänelle takaisin kuudelta ja tapakouluttaa, mutta päätin antaa olla. Eiköhän maailma opeta.

Eilen ovulaatiotestiin ilmestyi kaksi yhtä vahvaa viivaa ja päätimme pidättäytyä tähän päivään. Tänään aamulämpö oli jo kohonnut melkein niihin rajoihin, jotka normaalisti kertovat jo irronneesta munasolusta. Ei ole totta, ajattelin. Toivottavasti kehoni ei kirinyt ohitsemme. Tilanne melkein huvittaa, juuri kun olen pyöritellyt luovuttamisajatuksia päässäni, päättäisi hormonitoimintani ottaa ohjat johtimiinsa ja plupsauttaa munasolun ennen aikojaan kulkuun. Juuri kun olen pohtinut vetovoiman lakia ja yrittänyt päättää siitä, mihin uskon, loistavaa synkronointia.

Niin, olen ennekin todennut kuinka kaikki oli joskus niin selvää. Minun ei tarvinnut kyseenalaistaa maailmankuvaani, uskoani henkiseen kasvuun, värähtelyihin, mestareihin, enkeleihin, magiaan tai vetovoiman lakiinkaan. Minä tiesin, että ne ovat ja toimivat. Keskenemenoni muutti kaiken, tyhjensi kohtuni lisäksi myös uskoni hyvään ja kauniiseen. Tunsin, että universumi jätti minut yksin, enkelit liihottelivat taajuuksissaan ja mestarit omissa korkeuksissaan. Mikään selitys ei vienyt pois kipuani.

Vihasin jumalaa ja itseäni, sitä että hän olisi tahtonut minulle tämän kokemuksen tai sitä, että olisin itse vetänyt sen pelollani puoleeni. Että olisin sielutasolla ennen maahan syntymistäni valinnut kokevani tämän tässä elämässäni, tai että joku menneissä elämistäni estäisi minua saamasta lasta. Vihasin korkeampaa tarkoitusta ja kaiken epäreiluutta. Vihasin niin kovaa, että minun ei enää tarvitse.

Vähitellen olen alkanut rakentaa maailmaani uudestaan, arvioimaan olleita totuuksiani ja toisaalta myös nykyistä epävarmuuttani kaikkeuden rakentumisesta. Pidän tästä tilasta, siitä että kaikki elää ja muuttuu, totuuteni eivät ole pysyviä eivätkä ehdottomia. Voin itse uudelleen valita sen, mihin uskon, millaisen maailman luon ajatuksillani itselleni. Pitkästä aikaa koen olevani matkalla, avautumassa jälleen elämälle. Hei sisko, tahtoisin lentää!



Vanhasta blogistani löysin runoni kolmen vuoden takaa. Ehkä se sopii tähän.

Tulkaa Atlantiksen sisaret
uidaan menneille maille
kuljetaan tuosta portista
niin kuin ennen
minun maljani on täysi
minun mieleni teidän pukunne
hopeisten kylkienne loimu
hiusteni välkkeessä

Tulkaa Atlantiksen sisaret
uidaan kilpaa kotiin
katsotaan unia
ajan annettua periksi
lintujen lennettyä lahtien yli
auringon noustua rintojenne takaa
ei ole muulla väliä
ykseydessä pyhän laulu.

Tulkaa Atlantiksen sisaret
rakennetaan linnoja metsiin
on aika pukea vaatteet ylle
jakaantua kaikkialle
kutsua kelloin kauhut
viedä pelot, tuoda mesi
ei ole mitään
mitä emme saata
sillä meidän on elämä.

Korvavaloa ja aamukankeutta

Tämä aamu on hiljaista hyrinää, laiskoja liikkeitä, kardemummakahvia, ajatuksia siitä mitä olisi hyvä tehdä. Olisi hyvä, jos zumbaisin hieman itsekseni tai jos menisin uimaan uudelleen avattuun lähihalliini. Olisi vielä parempi, jos nyt heti soittaisin opetusviraston tädille gradumateriaaleista, ja olisi ihan loistavaa, jos polkisin yliopistolle ja tekisin vimmatusti lopputyötäni koko päivän. Mutta tässäkin on oikein hyvä, sohvan maanvärisessä sylissä, naapurin imurin kolinassa, onnellisessa kotoisuudessani ja puoliunissani.

Eilinen juoksu painaa hieman jaloissa, joten siirrän treenailut huomiseen. Keskiviikkoisin ensimmäinen vesijumppakin on jo 6.30, mikä loistavin syy saada itsensä aiemmin vuoteesta ylös. Edelleen pyrin heräämään viimeistään seitsemältä, mutta tänäänkin olisin voinut kaivautua peittooni vielä pitkäksi aikaa. Iltaisin väsyn aikaisin ja eilisessä meditaatiossa livahdin unen rajapintaan ennen aikojani. Huomenna on pakko kampeutua ylös aiemmin, maanantai ja 5:15 lähenee kurjaa vauhtia. Tämä huvittaa minua suuresti; aikaiset herätykset eivät ole juuri koskaan olleet minulle ongelma. Tässä minä istun ja valitan, aivan kuten ne jotkut FB:n statuksissaan, ne keitä minä mielessäni kehotin aikuistumaan. Hah, asiat palaavat luoksesi, niinkuin sanotaan.

Niin myös korvavalohoito. Taannoin yritin etsiä siitä netistä tietoa terapeuttini hehkuttaessa laitteen toimivuutta jollain asiakkaallaan ja tutkimustulosten luvatessa hyvää. Google ei silloin löytänyt aiheesta mitään ja unohdin koko jutun, kunnes eilen törmäsin vekottimeen uudestaan. Koska talven pimeys on minulle ihan diagnosoitukin ongelma, niin olen valmis kokeilemaan liki kaikkea kaamosväsymyksen taltuttajia ja kiinnostuin suuresti tästäkin. Kirkasvalolamppu on ihan ok, joskin sen edessä pitäisi nököttää pari tuntia puolen metrin etäisyydellä. Korvavalolle riittäisi 6-12 minuuttia päiväannokseksi ja laite näyttää mp3-soittimelta. Sitä voisi siis käyttää vaikka lenkillä. Toisaalta härpäkettä on tietääkseni tutkittu vain yksi talvi ja jotenkin ajatus aivojen valaisemisesta epäilyttää luontaisesti. Voiko siitä olla jotain haittaa? 185 euroa on myös aika paljon mutta maksettavissa väsyttömästä talvesta. Hmm. 

Enää en voi vitkuttaa itseäni pidempään, on noustava ja soitettava, hipsittävä yliopiston kirjastoon, muistettava miksi minä tämän kaiken teen. Vielä jokusen kymmentä sivua ja sitten olen vapaa. 

Haluja ja haaveita

Aamupäivällä pyöräilin verovirastoon kauneinta reittiä, ylitin monia siltoja ja poljin rantoja. Katselin elokuisia ihmisiä. Kaikki muut paitsi minä tuntuvat lisääntyneen, vaikka eihän se niin ole. Oma katse vain poimii perheelliset ja pyöreävatsaiset, vaunuja työntävät ihmiset ja lastenvaateliikkeet. Yhtäkkiä tästä kaupungista on tullut lasten maailma, äitiyttä siellä ja tarvikkeita tuolla. Muuttaessani tänne minä vielä bongailin hyvän- ja kiinnostavan näköisiä ihmisiä, potentiaalisia treffiseuralaisia.

Kuusi kulunutta vuotta ovat tehneet minusta vanhan, wannabe-vanhemman joka pohtii asunto- ja sijoituslainoja, hedelmöityshoitoja ja veroja opiskelijarientojen sijaan. Vaikka kuinka houkuttelen kampaajaa leikkaamaan minulle nuorekkaan rokkitukan tai puen ylle trendikkäimmät vaatteeni, haen opiskelijakorttiin tarran ja naamioin itseni elämään jälleen samannäköistä elämää kuin tänne tullessani, pitää historiani minua otteessaan. Maailmassa on enemmän syvyyttä, velvoitteita, valintoja, mahdollisuuksia ja tunteita kuin osasin 25-vuotiaana arvatakaan, vaikka olin tuolloin niin kypsää ja elämänviisasta, henkisesti kehittynyttä yksilöä. Ja näin on hyvä. En kaipaa nuoruuttani ja hölmöjä ratkaisujani, mutta haaveksin huolettomuudesta.

Katselen vastaan pyöräileviä parikymppisiä ajatellen, että he eivät vielä tiedä, mikä heitä odottaa. Tuossa iässä koin pystyväni ja selviäväni ihan kaikesta, ei ollut rajoja eikä epäonnistumisen pelkoa. Usko itseen oli väkevä ja vankka, kaikkivoipaisuuden jumaluus siivitti askeleitani. Aina välillä saan itseni edelleen samaan lentoon ja yleensä asiat onnistuvatkin, minulla on avioliitto, asunto ja vakaa elämä - kaikki mistä haavelinkin. Olen terve ja turvassa, rakastettu ja onnellinen, elämäni on hallussa. Mutta minulla ei ole lasta.

Istuessani verotoimiston aulassa odottamassa vuoroani minä seurasin erästä äitä lapsineen. Älä mene sinne, älä koske siihen, istu nyt nätisti aloillasi - imperatiivit kuiskaantuivat korviini. Kadulla mies maanitteli jalkakäytävällä istuvaa poikaansa jatkamaan matkaa, ja minä mietin, olenko sittenkään tosissani? Haluanko minä tätä todella, tulla äidiksi, vanhemmaksi, kasvattajaksi? Olenko vain luonut tahdon mielessäni, manipuloinut itseeni ajatuksen rakkaudesta olemattomaan lapseeni? Sitten se olisi siinä, jatkuvasti ja vuositolkulla, sitomassa, vaatimassa, olemassa. Ajatus haluni vahvuudesta hämmensi mieleni tyhjäksi.

Reilu kaksi vuotta sitten minä erosin miehestäni siksi, että hän ei halunnut lapsia. Heittäydyin tyhjään ja aloin rakentamaan uutta tulevaisuuttani alusta, etsimään keinoja antaa lapsen tulla elämääni. Miehen ja lapsen välillä oli helppo valita, kipeää, mutta helppoa. Ja kun hän ilmoittikin sittenkin tahtovansa minut ja vauvan, ei onnellisuudella ollut rajaa. Olin varma siitä, että kaikki sujuu yhtä helposti kuin muillakin.

Ja nyt leikittelen luovuttamisen ajatuksella. Liki kaksi vuotta universumilla on ollut aikaa antaa meille lapsi, olen kantanut haavettani paljon tuota pidempään, ajatellut ja uskonut äitiyteeni itseselvästi puolet elämästäni. Olen rakentanut identiteettiäni sen varaan, ostanut asunnon jossa on yksi ylimääräinen huone, käyttänyt käytännössä tonneja rahaa tämän unelman toteutumiseksi. Koska on oikea aika antaa periksi, lakasta uskomasta ja yrittämästä? Miten pitkälle pitää jaksaa venyä? Mitä sitten, jos toivoo ja toivoo ja toivoo eikä lasta saa? Niin, mitä sitten? Missä vaiheessa sopetuu ja alkaa elää elämäänsä ilman mahdollisuuden mahdollisuutta? Tyytyy siihen mitä on ja jatkaa eteenpäin?

En tiedä.
Mutta en luovuta vielä.
Hän saa tulla niin pitkään, kuin minussa munasoluja irtoaa.

Tässä vaiheessa on vain jo ajateltava kaikkia mahdollisuuksia ja mahdottomuuksia, valittava se mihin uskoo. Ja mitä uskoo vetävänsä puoleensa.

Kotiompelijattaren allergia ja muusta riitelyä

Kolme väsynyttä päivää tainnuttavat mielen sanattomuuteen, ommellessani vaivun omiin maailmoihini tasaisen surinan tuutulauluista. Teen paitaa kirpputorilta löytämästäni miesten paitapuserosta ja yhdestä yöpaidasta. Pyrin eleganttiin prinssilookiin, mutta tekele näyttää yltiöromanttiselta härpäkkeeltä tässä vaiheessa ja omien virheiden ratkominen nostaa verenpainetta. Ehkä olisi pitänyt valita se jämäkkä harmaa pienten ruusujen sijasta. No, eiköhän tällekin oma käyttönsä löydy, jospa lyhyet hiukseni pelastavat kokonaisuuden.

Niin, väsymys. Opettelen jälleen kelloihin, viimeinen työviikkoni viiden herätyksin lähenee vauhdilla. Enää kaksi tuntia kirittävänä, toivottavasti heinät lakkaavat kukkimasta siihen mennessä ja yksi uupumuksen aiheuttaja helpottuu. Koko keho laittaan hanttiin allergeenejä vastaan, jäsenet tuntuvat lyijyisiltä ja pää tyhjältä. Vuosi sitten hoidin allergiani akupunktiolla ja pärjäsin lääkkeittä koko kesän. Nyt tuohon ei ole varaa, mikä on harmi. Länsimainen lääketiede pyrkii liian usein poistamaan pelkän oireen puuttumatta kokonaisuuteen. Vain kerran on lääkäri kysynyt minulta vointiani huomattuaan keskenmenon potilaskertomuksestani. Ihanalla naisella oli aikaa ja taitoa nähdä oireitani syvemmälle ja vaikka silloinkin sain kolotusteni mukaisen hoidon, tuli minulle tunne siitä, että hän välittää minusta, ei ainoastaan oireistani.

Torstaina riitelimme mieheni kanssa. Yksi väärin ajoitettu vitsiksi tarkoittava lausahdus ja KABOOM! Minä räjähdin, varoittamatta. Ystävät pitävät meitä sinä ärsyttävän söpönä parina, joka kuhertelee ja pussailee nolostuttavasti muiden läsnäollessa viiden vuoden jälkeenkin. Kävelemme käsi kädessä kaikkialle kuin vastarakastuneet. Eräs kysyi minulta taannoin, että emmekö me koskaan riitele. Kyllä, kyllä me riitelemme, mutta varsin harvoin, ehkä kerran puolessa vuodessa. Melkoinen saavutus minulle, joka nuorempana olin kuulu tuulella käyvästä temperamentistani ja äkkipikaisuudestani.

Vuosien myötä olen lauhtunut, oppinut käsittlemään tunteitani ja tullut tietoiseksi tavoistani riidellä. Kumppanini ovat opettaneet minulle paljon ja vaikuttavat suoraan torailun tarpeen määrään, mutta suurin oivallukseni  tapahtui huomatessani, kuinka toistin itse vanhempieni malleja myös tässä. Isäni pakeni huoneesta sanottuaan mielipiteensä ja äitini nalkutti jatkuvasti, kamala yhdistelmä höystettynä terävällä kielellä ja navanalusiskuilla. Jostain naisten lehdestä rakentavasta riitelystä luettuani totesin, että en tahtoisi kohdata kiukkusta itseäni ja päätin muuttua. Onneksi, sillä oma ja kumppanieni elämä helpottui.

Nykyisessä suhteessani kohtasin ensimmäistä kertaa vetäytyvän mököttäjän, joka onneksi on avoin huomaamaan myös itsessään epätoimivat toimintamallit ja muuttamaan niitä. Mököttäjän hiljainen valta on raastavaa, pelottavaa ja ahdistavaakin. Alkuun olin paniikissa hänen äänettömästä vetäytymisestään omiin maailmoihinsa. Eikö se rakasta enää? Haluaako se erota? Meninkö liian pitkälle? Kun on tottunut huutamaan suoraa huutoa kaiken ja vähän ylimääräsitäkin ulos, niin moinen hämmentää. Onneksi mieheni ymmärsi, että tilannetta on mahdotonta avata ilman keskusteluyhteyttä ja opetteli puhumaan.

Riitamme eivät siis ole pahoja enää ja monesti mitä turhimpia väärinymmärryksiä, kuten viimeinenkin. Tarpeeksi huonolla tuulella ollessaan vain haluaa pitää kiinni ärtymyksestä ja antaa mennä, kiukutella koko tunteen edestä. Koen sen olevan tarpeenkin toisinaan, viilipyttymäinen mieheni ei vain tahdo aina ymmärtää tuiskahduksiani. Hänen lapsuudessaan riidat olivat paha juttu, meillä taas huudettiin päivittäin. Onneksi olemme löytäneet oman sävelemme ja rytmimme tähänkin. Suhdesoppa-sivustolta voi lukea lisää parisuhteesta ja riitelystä, suosittelen.

Tänään suuntaan kamerani kanssa lakastuvien kukkien puutarhaan. Ehkä siellä on vieä jotain jäljella minua varten. Illalla leivotaan sämpylöitä.

Merestä, hetkestä, minästä ja matkasta.

Aamulla kävelin meren ääreen, seurasin sähkölinjaa ja oikaisin junaradan ylitse, kuljin tuttuja pyöräteitä tyhjälle rannalle. Hiljalleen alan tuntea kuuluvani tähän kaupunkiin, mutta se tapahtuu varkain, huomaamattani tutut tiet ja kolkat alkavat pehmittää minua. Ne muuttuvat paikoiksi, tiloiksi joissa minulle on tapahtunut jotain, joita minä olen elänyt ja kokenut. Rannalla katselin harmaata merta, aallonmurtajiin hajoavia valkohuippuja, kuuntelin lokkien laulua ja olin taas pieni.

Niin pitkään kun saatan muistaa olen pitänyt rannoista ja satamista, auringon lämmittämien mäntyjen tuoksusta, sata vuotta sitten poltetun tervan sitkeästä tuoksusta, meren hengityksestä. Isäni sylissä minä haistelin tupakkaa ja kalanperkeitä karkeaa takkia vasten, uitin laivaa, jonka hän rakensi rannalle huuhtoutuneesta styroksista ja sileäksi hioutuneista lasin palasista. Kuinka lapset elävätkään niin paljon hetkessä. Ja kuinka me kasvamme pois tuosta tilasta?

Meille opetetaan jo varhain miten meidän tulee muuttua kelvataksemme muiden ihmisten joukkoon. Pitää oppia tiettyjä taitoja ja käyttäytymismalleja, kasvamme erilaisten arviontimallien varjossa kymmeniä vuosia. Koulussa meidän tulee oppia tietyt asiat tietyssä tahdissa, muuten olemme huonoja. Ja jos opimme nopeammin, olemme liian hyviä ja leimaudumme ikätovereidemme silmissä. Keskivertoina hukumme massaan, menemme joukon mukana ja reagoimme sen hienovaraisiin vaateisiin - nopeaa omaksumme tietyn oikean tavan elää, sopeutamme itsemme toistemme normeihin ja arvoihin.

Minä lakkasin laulamasta kolmannella luokalla, kun ensimmäinen musiikinnumeroni oli seitsemän - vaikenin häpeästä. Kasilla pääsi koulun kuoroon, jossa liki kaikki muut tytöt olivat. Yläasteella minä ja ystäväni valitimme rehtorille asti siitä, että meidät siirrettiin matematiikassa edistyneempien ryhmään, sinne niiden nörttien, outojen hikareiden ja epäcoolien ihmisten sekaan. Kun ne kaikki, jotka olivat jotain, olivat siinä toisessa ryhmässä. Kaikki sosiaalisesti arvostetut siis, jossa meidänkin olisi pitänyt olla.

Ensimmäiseltä luokalta lähtien opin nopeasti, että parhaansa yrittäminen ei riitä, ei meidän perheessämme. Kahdeksan ja puoli ei ollut yhdeksän, ei yhdeksän miinuskaan. Samaa vahvistivat myöhemmin mielestäni täydelliset, kauniit, suositut ja ihanat parhaat ystäväni, yli yhdeksän keskiarvon suorittajat. Ballerina laihdutti jatkuvasti, jalkapalloilija teki itsestään kympin arvosanojen lisäksi sosiaalisesti hölmön blondin kuuluakseen joukkoon ja kolmas laihdutti itsensä alipainoon ja rankaisi vain yhdeksikön epäonnistumisistaan itseään viiltelemällä. Ja minä räpiköin vieressä, yritin olla laiha ollakseni kaunis, yritin olla kiitettävä kuuluakseni joukkoon, saadakseni tunnustustusta. Olinkin, mutta samalla opin vihaamaan itseäni, tai oikeammin kadotin todellisen minäni sosiaalisten ja omien vaateideni verkkoon.

Kesti pitkään löytää itsensä jälleen, sen minuuden joka on ja pysyy kuin aallonmurtaja keskellä merta. Se murtaja on siinä sittenkin, vaikka meri katoaisi, se on siitä huolimatta näkeekö sen kukaan. Se ei maalaa itseään punaiseksi jotta sointuisi majakkaan, ei ala laulaa lokkien lauluja kuuluakseen joukkoon. Se on omaa vankkaa harmauttaan, sallii veden tulla ja mennä, huuhtoa, hyväillä ja myrskytä.

Tunteemme ovat vain tunteitamme, ne eivät ole minämme. Ajatukset ovat omiamme, mutta nekään emme ole minä. Nämä kaikki ovat osa sitä prosessia, jossa me kuvittelemme luovamme itsemme, matriisia, jota kudomme ympärillemme. Siitä vain pieni osa heijastelee todellisuutta. Ajatus siitä, että elämäni ei ole täydellistä lapsettomana on harhaa, jota uskottelen itselleni. Ja sitä on vaikea myöntää, sillä niin pitkään olen kaivannut ja haaveillut, tuntenut olevani vajaa ilman lasta. Mutta en minä ole. Elämäni on hyvää ja arvokasta juuri tällaisena kuin se on, minulla on oikeus nauttia tästä kaikesta. Lapsi tekisi siitä erilaista, toisella tavalla täydellistä ja onnellista, mutta se ei vie pois sitä faktaa, että juuri näin on oikein hyvä.

Jonain hetkenä, kokeile sulkea silmäsi ja hengitä kuin meri. Yritä olla ajattelematta mitään, aisti itsesi kehossasi, tunnustele. Sitten ajattele jotain, vaikka ilmassa lentävää lokkia, ja siirrä ajatus pois. Huomaatko, sinä olet edelleen olemassa ilman tuota ajatusta. 


Seuraavaksi ajattele jotain ikävää, pelkää vaikka lokin puolesta. Huomaatko, voit kuvitella ja luoda pelon tunteen tyhjästä, lokilla ei oikeasti ole hätää. Näin on useimpien pelkojemme kanssa - ne ovat harhaa. 

Tunnista tunteesi ja minuutesi, valitse olevasi tabula rasa - tyhjä taulu. Täytä se sillä, mitä sinä oikeasti olet, ihanuudella, kauneudella ja täydellisyydellä. Ympäröi itsesi sillä, mitä haluat elämääsi - ilolla, valolla, rakkaudella, siunauksella, tasapainolla ja hedelmällisyydellä, esimerkiksi. Päästä irti menneestä, tunnelastista jota olet vaalinut ja raahannut varjossasi, uskalla ajatella toisin, muuttaa elämääsi. Kokeile, et menetä mitään. Välillä on tarpeen hypätä tyhjyyteen.

Ja voit myös rauhassa ajatella ja nähdä maailman toisin kuin minä. Tämä kaikki on omaa prossiani, pyrkimystäni tasapainoon ja hyväksyntään elämäni kanssa, ei yksi totuus, vaan matkani vaihe. Tässä minä olen nyt.