Dpo 1 - pakkasta ja rakkautta

Valo taittuu hiuksista ja varjot lakanalla ovat kauneimpia, kuljetan sormiani hivellen pitkin laskoksia ja hengitän unista ilmaa. Se on vielä sakeana yön kuvista, yllä leijaavat toisten todellisuuksien aihiot. Juuri nyt on mahdollista, että minussa uusi elämä sykkii tasaisesti, jakaantuu ja jakaantuu ja jakaantuu ja jakaantuu.

Kaikkeus, ruoki toivoani, ruoki minun verelläni ja voimallasi, koska me olemme yhtä.

Yöllä minä heräsin pakkasen ääniin. Kuu tuijotti sisään ja nousin hiljaa ylös, puin ääneti ylleni monta kerrosta villaa, näppäilin koodin ja menin ulos. Kävelin pienen metsämme rajaan, suljin silmäni ja tunsin puut. Ne valmistautuvat heräämään, ojentelevat verkkaan neulasia, tunnustelevat kevään tuloa. Katselin taivaita ja kipristelin kylmän kuivaa ilmaa, olin siinä ja tässä ja kaikkialla, samana.

Annoin runkojen hohkan tulla minuun, hengitin yötä itseeni kunnes sain kyllikseni. Mies ei ollut herännyt lähtööni ja mietin, noinko helppoa se olisi, häipyä. Loikata salaa omaan elämään, kun kukaan ei pitäisi kiinni tai pistäisi vastaan. Paitsi minä itse, ja se kaunein side välillämme. En edes tahtoisi muuta.

Yössäni oli jotain samaa kuin olleissa retkissäni, niissä katveen ja valon taitteissa jolloin olen palannut luota tai luokse, uuden ihmisen hurmoksessa ja rakastumisen siinä vaiheessa, jolloin toinen tulee vastaan. Hekumassa, innossa, kaipauksessa, halussa valloittaa ja humaltua ja valvoa vaikkei jaksaisi.

Toisinaan minä kaipaan olleita hetkiäni kuullessani nuorempien kikattavan niistä, kertovan vähäisistä unistaan ennen luentoa tai tapaamisia. Muistelen millaista se oli ja tunnen kutinan vatsassani. Ja samalla muistan, kuinka kaipasin turvaa ja pysyvyyttä ja siteitä. Eiväthän ne sulje toisiaan pois, meissä on kaikki. Rakastan enemmän kuin eilen, päivä päivältä. En vain häntä tai itseäni tai muita - kaikkea.

Näinä hetkinä lakkaan tahtomasta ja uppoan elämään. Ymmärrän, että lopulta ei ole olennaista mitä meillä on tai ei ole, mitä olemme tai emme, missä olemme tai mistä olemme pois. Tärkeää on se, että olemme. Miten? Sitä aion miettiä tänään. Mutta en tässä, kauniiden varjojen välissä, missä on nyt.

,

Ehkä kaikki tietävät, vaikkei asiasta puhuta

Nojatuolini syli on lämmintä ruskeaa, lapsuuteni pehmeää vakosamettia, turvaa. Pienenä halusin olla aikuinen, jotta ei tarvitsisi huolehtia. Ajattelin, että silloin voin itse päättää asioistani ja voin päättää niin, että kaikki on aina hyvin. En ymmärtänyt miksi äitini naurahti huvittuneesti järkeilylleni. 

En silti palaisi ajassa takaisin lapsuuteeni, enneminkin tahtoisin elää uudestaan ne nuoruuteni kaikkivoipaisuuden vuodet, jolloin vasta itsenäistyneenä jaksoin bilettää, tutustua uusiin ihmisiin, opiskella ja käydä tapahtumissa. Elin ennen kaikkea ilman tätä lisääntymisen vimmaa. Ehkäisystä ei luistettu missään tilanteessa, ja jos oli pieni olemantonkin mahdollisuus vahingolle, niin jälkiehkäisyä perään. Kuinka hölmö olinkaan.

Tuolloin en edes pitänyt lapsista. Heidän huutonsa ja tarraavaisuutensa ahdisti ja koin, että ei minusta ole vielä äidiksi kun ei ollut taidekasvattajaksikaan. Sitten kehoni alkoi vaatia lasta. Vähitellen sallin ajatuksen kasvaa todeksi ja niin suureksi, että siltä ei käynyt enää perääntymän. Viisi vuotta sitten aloin hiljalleen jutella miehelleni toiveestani, kylvin ainoan riidanaiheen suhteeseemme. 

Me erosimme ja muistan, kuinka sanoin ystävälleni, että Universumilla ei ole muuta mahdollisuutta kuin antaa minun tulla äidiksi. Minä luotin niin paljon vetovoimaisuuteeni, siihen että kun nyt hyppään tyhjään ja sallin lapsen tulla, niin hän tulee. Niinhän maailmani oli ennenkin toiminut - asiat järjestyneet tahtoni mukaan. Aloin etsiä uutta kumppania vanhemmuuteen kanssani. Minulla oli jo valmiina sukusolujen luovuttajiakin auttamaan, mikäli olisin päätynyt tekemään lapsen yksin. 

Eikä onnellani ollut määrää mieheni kerrottua eräänä sunnuntaiyönä, että hän on oivaltanut tahtovansa sittenkin lapsen kanssani. Että me olemme täydelliset yhdessä ja että ainoa pysyvä voima todellisuudessamme tulee perheestä, rakkaudesta. Että hän ei tahdo toistaa isänsä virheitä eikä paeta loputtomasti sitoutumista. Minun oli helppo sanoa tahdon.

Meille on kahdessa vuodessa tapahtunut paljon hyvää ja kaunista, vaikka yksi asia ei mennytkään niin kuin piti. Seuraamme haikeina vierestä ystävien lasten kasvua ja heidän lisääntymisen helppouttaan - tuntuu liki ironiselta, että lähes kaikki heistä ovat tulleet raskaaksi ensimmäisistä yrityskierroista, jopa vahingossa ja tuosta noin vain. Jouluna tupsahtelee kortteja pienistä tytöistä ja pojista tonttuhatut päässä, juhlissa vilistää tai mönkii samanikäisiä, joita meillä voisi olla. Eikä kukaan kysy, että milloin meille. Ehkä kaikki tietävät, vaikkei asiasta puhuta.

Jälleen eilen olin tipahtaa tuolilta klikattuani vanhan työkaverin muuttunutta profiilikuvaa. Hänen vatsansa on viimeisillään, ihan yhtäkkiä. Omassa surussa jokainen uusi raskaus, jonkun huuto.netistä ostetut vauvatarvikkeet, onnelliset uudet valokuvat söpöistä lapsista, jonkun konttaamaan oppimiset ja hampaiden kasvua kitistyt yöt sekä tuskailut uhmaiästä vihlaisevat kipeästi. 

Jokainen teko hieroo omaa lapsettomuuttamme syvemmälle nahan alle. Joskus piilotan hetkeksi ne ihmiset, joiden onnea en vain jaksa ottaa vastaan. Välillä tahtoisin koko maailman pitävän lapset piilossa. Ja tiedän, että en voi jatkaa näin. Voin vain oppia elämään asian kanssa, ja yrittää olla tahdikkaampi sitten, kun on meidän vuoromme.

Ja puhunhan itsekin opinnoistani niille, keillä ei ole opiskelupaikkaa ja parisuhteestani sinkuille. Anteeksi, en ymmärtänyt ehkä satuttavani. 

Haluan olla janottava

"I love you," I whispered.

"You are my life now," he answered simply.

Stephanie Meyer - Twilight

Aina toisinaan löydän kirjan, johon on palattava uudestaan ja uudestaan. Niitä ei ole ollut monta, mutta Stephanie Meyerin Twilight - saaga on yksi niistä, jotka eivät jätä minua rauhaan, vaan valtaavat mieleni ja etsiytyvät käsiini toistamiseen. Luin kesällä Uusikuun hieman ennen kuin tiesin olevani raskaana ja sarjan loput kirjat ahmin englanniksi pian tämän jälkeen. Ennen keskenmenoa pakkolevon tylsyydessä lopetin sarjan viimeisen osan, sen jossa Bella on raskaana. Tarinan lumo ja ikuisen elämän sekä rakkauden houkutus pitivät minut aloillani, auttoivat keskittämään mieleni johonkin muuhun kuin pelkoon siitä, että en saakaan pitää lastani. Ne auttoivat minua odottamaan ja toivomaan, että elämä ei karkasi minusta.

Huomasin pitäväni alkuperäisteoksista enemmän kuin suomennoksesta, ja niinpä päätin lukea ensimmäisen osan myös englanniksi, onneksi. Toisella kerralla pidin kirjasta vielä enemmän, vaikka alkuun kuittasin teoksen vain hupsun viihdyttävänä teiniromaanina. Eilen avasin kirjan ensimmäisen sivun ja hengästyneenä kirjan intohimosta, kaipuusta sekä odotuksesta maltoin nukahtaa vasta aamuyöstä. Aamulla minun oli luettava kirja loppuun ja viimein suljettuani takakannen, tunsin kevään sisälläni.

Olen miettinyt ihmisiä ja heidän ominaisuuksiaan hieman enemmän viime kuukausina. Sitä mikä on geeneissämme, mikä myötäsyntyistä ja mikä opittua. Tai oikeammin olen miettinyt sitä, kuinka maailma tuntuu jakaantuvan heihin, ketkä ovat parisuhteessa täysin tyytyväisiä ja asettuneita, eivät kaipaa eivätkä janoa mitään muuta. Ja sitten on heitä, potentiaalisia pettäjiä ja moniavioisuutta kannattavia levottomia tapauksia. 

Mieheni kuuluu ensimmäiseen ryhmään ja minä ehkä toiseen. Mikäli en olisi sitoutunut häneen, tehnyt lupaustani yksiavioisuudesta ja uskollisuudesta, minä saattaisin tahtoa jotain muutakin. En siksi, ettenkö olisi tyytyväinen parisuhteeseeni enkä siksi, ettenkö enää rakastaisi tai että seksi olisi epätyydyttävää. Ei, päin vastoin. Olen mitä tyytyväisin suhteeseemme ja rakastan häntä päivä päivältä enemmän, ja seksi, se muuttuu vuosi vuodelta paremmaksi. Vaan siksi, että toisinaan minä olen levoton.

Kaipaan suhteen alkuajan jännitystä ja huumaa, sitä tunnetta joka kantaa hyrisevänä yli työpäivän, odotusta siitä että saa nähdä toisen taas, ensimmäisten asioiden hehkua. Kaipaan hetkeä ennen ensimmäistä suudelmaa, hetkiä, jolloin toiseen vasta tutustuu ja aika kulkee liian nopeaa, hetkiä jolloin on valmis valvomaan koko yön saadakseen vain olla toisen seurassa, vaikka seuraavana päivänä pitäisi jaksaa olla virkeä. Janoan sitä tunnetta vatsanpohjassa, kun toinen sanoo ensimmäistä kertaa rakastavansa, himoa joka tarttuu suudelmiin ja vie mennessään. Kaipaan peliä, viettelysten ketjua ja omassa voimassaan kulkemista, pystypäistä seksikkyyttä ja flirttiä. 

Usein pitkissä suhteissa asiat uraantuvat ja pelkistyvät, toisesta tulee selvyys ja pysyvyys, jota ei tarvitse valloittaa eikä kietoa oman lumonsa ympärille. Perusta on jo rakennettu, ja seinät ja kattokin alkavat olla paikoillaan. Ehkä meilläkin on näin. Voin haahuilla huoletta kotikalsareissani ja venyä laiskana laittamattomuudessani ilman, että minun tarvitsee yrittää. Tiedän hänen rakastavan minua juuri tälläisena, ihan omimpana ja aidoimpana itsenäni. Minä riitän kaikkine virheineni ja puutteineni, mikä on toki ihanaa, enimmäkseen. Mutta riitänkö silloin itselleni, se on toinen kysymys? Tai riittääkö suhde sellaisena minulle?

Levottomuudestani päätellen ei. Ehkä on ihan hyvä, vähintään sitten kerran vuodessa keväisin ostaa ne hieman seksikkäämmät alusvaatteet, laittaa tukka sunnuntainakin kivasti, pukea jalkaan ne farkut, jossa takapuoli näyttää kivimmalta. Ehkä on aika katsoa toista silmiin, niinkuin silloin heinäkuussa viisi vuotta sitten, tutkia ja katsella millaiseksi mieheksi silloinen poika on kasvanut rinnallani. Ehkä on aika hymytä ja hyristä, näykkäistä leuasta ja kehrätä, houkutella toinen mukaan muuhunkin peliin ja leikkiin, kuin viimeiaikaisiin Dominionin tai Agricolan pahvimaailmoihin. Levoton minä haluaa saalistaa ja valloittaa, tuntea olevansa taas nainen ja vastustamaton. Minä haluan olla janottava. Haluan unohtaa todennäköisimmän hedelmöittymisajankohdan ja suunnitellut seksipäivät, työntää ovulaatiotikkujen viivat ja hymynaamat takaisin kertakäyttöpakkauksiinsa. Haluan elää.

Nyt voin vain väittää, että kaiken tarkoitus löytyy rakkaudesta. Uskoteko?

Sujen silmät ja tunnustelen vihreää makeutta suussani. Hengitän hitaasti jasmiinia ja annan lämmön sulattaa minut itsekseni, rauhaani ja tasapainooni. Tällaisina päivinä tee tuo minuun vakauden, pysäyttää levottoman mielen ja tasoittaa kaiken sileäksi.

Olen istunut aloillani liian monta päivää, kehoni laittaa hanttiin enkä voi sille mitään. Alistun hissutteluun ja yritän puhua ymmärtävästi liikettä kaipaaville jäsenilleni. Ei, en nyt voi viedä teitä salille enkä hiihtämään, en edes pitkälle kävelylle. Minulla on lämpöä ja ulkona on pakkasta. Malttakaa vielä tovi. Jumiutuneet hartiani huokaavat ja valittavat, lonkan koukistajat kiristelevät hampaitaan. Voin melkein kuulla jäsenteni narinan. Soitin sinne fysioterapiakeskukseenkin. Olin katsonut väärin, minulla on kuin onkin lähete juuri siihen hoitoon, jota entinen hoitoni antaa. 19. päivä tapaan hänet taas, miehen joka istutti lehtikuusen pihalleen minua varten. Vieläköhän se elää?

Riisun paitani, taivuttelen ja pyörittelen itseäni hänen edessään, asetun vatsalleni hoitopöydälle ja annan hänen avata rintaliivieni hakaset. Kuulostelen hänen tutkivia käsiään ihollani ja tuijotan pienestä reiästä lattiaa. Radio soi kuten ennenkin, juttelemme kenties säästä. Tällä kertaa kysyn: Mitä kuuluu? Kysyn niin monta kertaa, että saan vastauksen, kuvan jostain jossa minulla ei ole enää tilaa. Ja ehkä kerron itsekin elämästäni, mainitsen ahdistavan työn ja keskenmenon, lapsettomuudenkin jos hän osaa ottaa ne vastaan. Mikäli näille asioille on sijaa. Ehkä on vain helpompi jutella jostain muusta, vaikkapa siitä, että neulon taas. Ja että ostin sukset, aion pyrkiä eroon ala-asteen Hippo-hiihto -traumoista tänä talvena.

Toissa päivänä viimeistelin harmaan pöllöneuleeni, tänään olen antanut valkean pörröisen langan silmukoitua lohikäärmeiden huiviksi. Mieleni suunnittelee jatkuvasti uutta ja hehkuu värejä paeten talven yksioikoisuutta. Onneksi vähitellen päivä kuroo itseään pidemmäksi, tunnen sen itsessäni, soluissani. Imen kuulaina poutina itseeni pastelleja, pakkasessa höyryävää jokea ja hangen timantteja. Tämä talvi on ollut helpoin viiteen vuoteen, kirkasvalolamppu terapioi nurkassa kuihtuvaa limoviikunaa sijastani, terapeuttini on nähnyt naisen, jota väsyttää ilman masennusta. En ole lamaantunut sohvalleni kertaakaan, en kironnut tosissani kaamoksen mustuutta. Tänä vuonna minä olen ottanut pimeyden haltuuni, hengittänyt sen lämpöä ja kietonut viitaksi ylleni, suojakseni tarpeen tullen. Valon saapuessa hyvästelen sen kuin hyvän ystävän ja toivotan tervetulleeksi taas. Sillä se tulee, kuitenkin. Miksi antaa hallitsemattomien asioiden vaikuttaa liikaa, saati taistella turhaan niitä vastaan? Sillä kaikella on oma syklinen rytminsä, ja minä olen osa kaikkea. Eikä yö ole pimeä päivä.

Neulomisen rytmi on heijannut minua sylissään kuin meri, valkea lanka kiertynyt puikoille tasaisen varmasti, kohonnut ja laskenut vaahtopäinä, huljuttanut ajatuksiani edes ja taas. Ne ovat lipuneet lävitseni, kiertyneet kerältä yksi toisensa jälkeen, jatkaneet matkaansa tyhjyyteen. Olen huuhtonut mieltäni, ollut rauhassa ja nautiskellut, rakastanut. Olen ajatellut hellyydellä sitä pientä tyttöä, joka tuulisina päivinä levitti kätensä ja nojasi vastaviimaan, juoksi ja nauroi vimmasta. Olen muistellut hevosen tuoksua ja lämpöä kehoni vieressä, olen katsonut taakse ja eteen.

Ja sitten olen vain katsonut, ollut läsnä ja tässä, uppoutunut tarinaan rakastavista korealaisen Il Maren myötä, lumoutunut ja kadonnut visuaaliseen kauneuteen. Ja hieman myöhemmin itkin toisen elokuvan teinitytön yllätysraskautta ja vauvan täydellisyyttä. Kysyin mieheni sylissä miksi meidän pitää odottaa, eikä hän tiennyt vastausta. Minäkin haluan. Vaikka näin on vallan hyvä, en silti voi lopettaa tekstiäni sanoihin, sillä ei minulta mitään puutu.

Niin tasaisesti kuin olenkin onnistunut ottamaan vastaan nämä kuukautiset, en silti pysty unohtamaan sitä toista vaihtoehtoa. En etenkään nyt, kun hyvän ystäväni vauva saattaa syntyä päivänä minä hyvänsä. Eikä tästä ole enää niin pitkä toisenkin tuttuni synnytykseen, eikä siihen kolmanteen - maaliskuun lopulla oli minunkin määrä saada oma lapseni syliini. Paitsi että universumi tuli sittenkin toisiin ajatuksiin. Niin, välillä olen yrittänyt ymmärtää elämää, mutta se on edelleenkin liian suuri suuhuni. Ehkä sitten, kun  katselen pikakelauksena taivaltani ennen kuolemani, oivallan, mistä oli kyse. Sitä ennen täytyy tyytyä arvailuun. Juuri nyt voin vain väittää, että kaiken tarkoitus löytyy rakkaudesta. Uskotteko?

Kohtaamisia menneestä

Kofeiinitonta kahvia, työhuoneesta kuuluvaa naputtelua, lattialla lojuvien houkuttelevan väristen lankakerien sekamelska, pimeys ikkunoiden takana ja jomottava ristiselkä avaavat vapaapäiväni aamun. Sain viikon sairaslomaa jumiutuneeseen niskaani sekä lähetteen fysioterapiaan ja lämpöhoitoihin. Käytännössä tämä tarkoitaa kahta asiaa - koska sairaslomani alkaa ennen minulle kirjattua vapaaviikkoani, saan yhden ylimääräisen viikon vapaan keväälle ja toiseksi, minun on soitettava puhelimella fysioterapiakeskukseen. Jälkimmäinen ei normaalisti ole mikään edes mainitsemisen arvoinen tapahtuma, mutta tällä kertaa siihen liityy kömpelösti päättynyt kolmiodraama ja käsittelemättömiä tunteita.

Erosin nykyisestä miehestäni pari vuotta sitten keväällä, koska emme päässeet yhteisajatukseen lapsen hankinnasta. Minä olin tiennyt jo tuolloin pari vuotta, että tahdon äidiksi ja biologinen kello alkoi tikittää vaativammin ja vaativammin. Rakastin syntymätöntä lastani liikaa voidakseni unohtaa hänet. Mieheni minua neljä vuotta nuorempana ei osannut kuvitellakaan itseään isänä, ja ainoaksi vaihtoehdoksi jäi hylätä muuten täydellinen parisuhde sekä alkaa rakentaa uutta elämää toisaalle. Deittailin jonkun verran tuona keväänä, vaikka eniten toivoin ja rukoilin miestäni miettimään, voisiko hän mitenkään ikinä edes kuvitellakaan tahtovansa lapsia. Ero oli molemmille raskas ja lopulta en enää jaksanut toivoa, että hän palaisi kanssani yhteen - minun oli pästettävä irti kyetäkseni jatkamaan elämääni täyspainoisesti. Mutta kuinka tämä liittyy fysioterapiaan, odottakaas hetki.

Olin jo tuolloin ajoittain selkäongelmieni vuoksi käynyt työterveyden lähetteellä hoidattamassa itseäni OMT:ssa ja minua hoitanut mies vaikutti kovasti mukavalta tapaukselta, meillä synkkasi alusta lähtien. Sinä keväänä mainitsin erostani, näistä treffailuistani, nolostuttavasta keilaushuonoudestani ensitreffeillä erään avoautomiehen kanssa, ja naureskelimme yhdessä muillekin toilailuilleni. Viimeisen hoitokerran jälkeen puhelimeni piippasi eräänä iltana, ja hän pyysi minua ulos, vastoin ammattietiikkaansa. Mies ei kuulemma voinut päästää tilaisuutta käsistään. Niinpä tapasimme, kävimme syömässä ja kuljeskelimme puistossa, erilaisesta maailmankatsomuksestamme huolimatta viihdyimme. Treffit johtivat toisiin ja kolmansiin, pian pienimuotoinen kevätromanssi alkoi saavuttaa syvempiä tunteita, mahdollisesta yhteenmuutosta puhuttiin, äidillekin ennätin hänestä mainita. Miehen ihmissuhdetraumana tuntui olevan se, että kaksi hänen edellistä suhdettaan olivat päättyneet siihen kumppanin palaamiseen eksän luo, vuosienkin yhdessäolon jälkeen. Minä vannoin ja vakuutin, että ei, en näillä tunteilla tässä tilanteessa sinulle sellaista tee, ole huoleti. Ja kuinkas sitten kävikään?

Juuri kun olin jo antanut itselleni luvan kuvitella itseni 200 neliön kauniin omakotitalon emännäksi ja menestyvän fysioterapiakeskuksen omistajan rouvaksi, suunnitellut pihalle puutarhaa ja sanonut mielipiteeni saunaremonttiin, niin nykyinen mieheni soitti ja sanoi, että haluaa minut takaisin. Että hän tahtoo perheen ja elämän kanssani. Pari päivää ja yötä hakkasin päätäni pienen yksiöni seiniin, juoksin joenrantaa tuskaisena edestaas ja kirosin valinnan mahdottomuutta. Sillä tiesin, että mieheni kanssa minulla olisi hyvä elämä - hän olisi minulle  juuri täydellinen: alkoholiton, savuton, urheileva, älykäs, komea, mukava, luova ja huumorintajuinen, höpösöttelyni ja persoonani täysin hyväksyvä ja minua rakastava. Tiesin varmasti, millaisen paketin saisin. Toinen vaihtoehtoni olisi hyppy tuntemattomaan ja muuttanut kaiken, mutta näin silti meissä mahdollisuuden onnelliselle ja hyvälle elämälle. Hänen arvonsa olivat kohdallaan ja hän olisi voinut antaa minulle toisenlaisen ja silti haaveitani vastaavan elämän.

Halusin keskustella asiasta kasvokkain nykyisen mieheni kanssa, tenttasin häneltä vastauksia suuriin kysymyksiin - Tiedätkö varmasti mihin olet ryhtymässä? Oletko aivan varma perheestä? Haluatko sen oikeasti, etkä vain minua takaisin? Hän katsoi minua syvälle silmiini ja vastasi kaikkiin kysymyksiin kyllä. Pian sen jälkeen oli minun vuoroni tipauttaa huuliltani myöntymys hänen kosintaansa. Kaikki ratkesi kuin itsestään, sanani lipuivat minusta tietoisina siitä, että olen tekemässä oikeaa ratkaisua. Paluu yhteen ravisutti minut kyyneliin ja syvään onneen.

Vaikeinta oli kertoa tapahtuneesta fysioterapeutille. Hän pakkasi tavaransa ja katosi pienestä yksiöstäni sanaa sanomatta, tahtomatta pitää minuun enää yhteyttä mitenkään. Hän sanoi ainostaan, että hoitosuhteemme voi jatkua niin kuin ennenkin. Ja jos tilanne muuttuu, niin olen tervetullut takaisin hänen luoksensa. Kerran olen sen jälkeen käynyt hänen hoidettavanaan, mutta emme puhuneet mistään tärkeästä, lähinnä säästä ja uutisista. Vaikka olin täynnä kysymyksiä, en saanut sanoja suustani. Hänen kosketuksestaan olin kuitenkin lukevinanni kaipuun ja mietin pitkään omia tunteitani, valintaani ja vaihtoehtojani sen käynnin jälkeen. En siten, että haluaisin takaisin vaan niin, että olisin toivonut asioista puhuttavan. Olisin tahtonut kuulla, mitä hänen elämäänsä kuuluu, miten hänellä menee ja mitä hän tuntee. En olisi tahtonut erota hänestä noin, yhtäkkiä ja lopullisesti. Nyt lähetteeni on eri hoitoon, kuin siihen, mitä hän tekee. Mutta on mahdollista, että hän vastaa puhelimeen tai huomaa minut ajanvarauskirjasta, bongaa käytävältä odottamasta. Joka tapauksessa astuessani sisään paikan ovesta, on minun kohdattava jotain kohtaamatonta ja keskeneräistä -jotain mennyttä ja jo melkein unohtunutta, osan minua. Ei, en pelkää.

Huominen ei ole tätä päivää pimeämpi

Vuoden pimeimpänä päivänä soisin itseni kylpevän valossa, sytyttelevän kynttilöitä ja pukeutuvani hehkuviin väreihin. Huomenna se taas alkaa, auringon hidas kipuaminen taivaalle yhä pidemmäksi ja pidemmäksi aikaa, kunnes se ei enää painu horisonttiin lain. Tämä päivä on minulle suurempi juhla kuin joulu, auringon syntymä on minulle Jeesuksen kuviteltua syntymäpäivää tärkeämpi. Ja mitä minä teen? Istun kotona mustissani, katselen likaisten astioiden röykkiöityvän pöydännurkille ja astelen tyynen rauhallisesti lattialla makaavien vaatteiden yli. Ensimmäinen joulu kotona, eikä tämän enempää yritystä. No, huomenna vielä ennättää, tänään minulla on hyvä syy kaaoksen sietämiseen - kipeä niska, tai rintaranka, kuten hra tohtori diagnosoi. Laittoi minut silti töihin keskiviikoksi ja kirjoitti 100 kappaletta parasetamolia lääkkeeksi. Katsotaan, josko huomenna pääni alkaisi maagisesti kääntyä ja kädet nousta suotaviin korkeuksiin, mikäli ei, niin tapaamme hra tohtorin kanssa taasen.

Olen miettinyt perjantaista oletettua ovulaatioitani, että noinkohan erehdyin. Tänään kehoni muut ja varmemmat merkit kielivät sen lähestymisestä, kalenterikin näyttäisi tutumpia lukuja. Ja himottaa - unissani seikkailee mieheni milloin komeana lääkärinä, milloin jonain muuna pantavana könsikkäänä. Aamuisin hihittelen itsekseni jopa kliseisille kuvioillemme ja suunnittelen illalla viekottelevani hänet. Onneksi siihen ei paljoa tarvita. Olen miettinyt paljonkin sitä, kuinka lapsi tulee muuttamaan vapauttamme ja elämämme rytmiä. Kaikkialta saa lukea tarinoita, joissa avioliitto lässähti lapsen myötä, seksi katosi ja romatiikka kirmasi ulko-ovesta kakkavaippojen vallatessa arjen. Toki ajatus kauhistuttaa, mutta saman aikaisesti olen valmiimpi kuin vielä koskaan aiemmin olemaan ympärivuorokautinen tarpeiden tyydyttäjä ja vastuun kantaja. Uskomme lapsen tuovan mukanaan paljon onnellisia asioita, sellaisia, joista emme vielä tiedä, mutta jotka tuovat tilalle jotain suurta - uudenlaisen rakkauden.

Jostain lehdestä, muistaakseni Hesarista, olen vuosia sitten lukenut kysymyksen ja vastauksen siitä, miltä tuntuu tuoda vauva laitokselta kotiin. Sen jälkeen olen säännöllisesti miettinyt tilannetta ja voin ainoastaan kuvitella hetken. Kynnyksen yli kannettuna pieni ihminen muuttaa jos ei kaiken, niin suuren osan kaikesta. Vaikkakin vanhemmuus alkaa jo ennen lapsen syntymää, tapauksessamme jo siitä hetkestä lähtien, kun annoimme hänelle luvan tulla, niin tosi taitaa olla kyseessä viimeistään oven kliksahtaessa lukkoon selän takana. Itse odotusajasta en osaaa arvella mitään, vaikka liki seitsemän viikkoa kanssani kulkenut nyytikäinen muutti jotain oleellisesti ja syvästi minusta. Miten, sitä en osaa selittää. Mutta jokainen keskenmenon kokenut voinee sen ymmärtää, sen kuinka yhtäkkiä kantaa varjossaan kuollutta lasta elävän sijaan. Yhä unissani minä liekutan häntä käsivarsillani, hyräilen Loviisan susilaulua kauniimmalla äänellä kuin koskaan. Ja aina toisinaan minä viikkaan uudestaan sievästi pienen potkupuvun villapaitojeni vieressä. Katso, sinulla on jo paikka kanssamme, tule vain, kehoitan.

Vaikka olimme sopineet mieheni kanssa viettävämme lahjatonta joulua, päätti hän silti ostaa minulle jotain. Ja minä hänelle. Jo marraskuussa näin kahvilassa paikallisen kultasepän koruja, joista yksi tarttui mieleeni, ja tänään kävin sen ostamassa. Paksussa nahkaisessa hihnassa on yksinkertainen, hopeinen, kantikas helmi, jossa lukee A I N O A. Mennessämme naimisiin mieheni ei tahtonut sormusta, mutta hyväksyi ajatuksen mahdollisesta rannekorusta. Emme vain ole löytäneet sopivaa, ja ajatus on vähitellen unohtunutkin. Itselleni sormukseni ovat tärkeät ja tahdoin antaa hänelle jotain vastaavaa, muistutuksen minusta ja rakkaudestamme, sitoutumuksestamme.

Toisessa sormuksessani lukee päiväysten sijaan nyt ja toisessa ikuisuus. Pujottaessani ne sormeeni puen ylleni vaimouden ja muistan kuinka häntä rakastan. Nyt kuvastaa sitä, kuinka rakkauteni ei rajoitu eikä ala mistään tietystä hetkestä eikä päivästä, se on läsnä joka hetki. Koen matkanneeni mieheni kanssa monituista elämää. Nyt-hetkeen kiteytyy kaikki ollut ja tuleva, niistä se rakentaa olemassaolonsa, viitaten ajattomaan ja katoamattomaan rakkauteen. Ikuisuus muistuttaa minua siitä, kuinka kaikki jatkuu tämän elämän jälkeen, kuinka rakastan häntä aina - ihan aina, aivan kuten olen rakastanut jo ennen, kuin hänet tässä ajassa tunsinkaan. Toivon mieheni pitävän lahjastaan.

Nyt on kauppahetken aika, laatikot vaativat aineksia ja vatsamme täytettä. Ja mikä ihaninta, huominen ei ole enää tätä päivää pimeämpi.