Dpo 1 - pakkasta ja rakkautta

Valo taittuu hiuksista ja varjot lakanalla ovat kauneimpia, kuljetan sormiani hivellen pitkin laskoksia ja hengitän unista ilmaa. Se on vielä sakeana yön kuvista, yllä leijaavat toisten todellisuuksien aihiot. Juuri nyt on mahdollista, että minussa uusi elämä sykkii tasaisesti, jakaantuu ja jakaantuu ja jakaantuu ja jakaantuu.

Kaikkeus, ruoki toivoani, ruoki minun verelläni ja voimallasi, koska me olemme yhtä.

Yöllä minä heräsin pakkasen ääniin. Kuu tuijotti sisään ja nousin hiljaa ylös, puin ääneti ylleni monta kerrosta villaa, näppäilin koodin ja menin ulos. Kävelin pienen metsämme rajaan, suljin silmäni ja tunsin puut. Ne valmistautuvat heräämään, ojentelevat verkkaan neulasia, tunnustelevat kevään tuloa. Katselin taivaita ja kipristelin kylmän kuivaa ilmaa, olin siinä ja tässä ja kaikkialla, samana.

Annoin runkojen hohkan tulla minuun, hengitin yötä itseeni kunnes sain kyllikseni. Mies ei ollut herännyt lähtööni ja mietin, noinko helppoa se olisi, häipyä. Loikata salaa omaan elämään, kun kukaan ei pitäisi kiinni tai pistäisi vastaan. Paitsi minä itse, ja se kaunein side välillämme. En edes tahtoisi muuta.

Yössäni oli jotain samaa kuin olleissa retkissäni, niissä katveen ja valon taitteissa jolloin olen palannut luota tai luokse, uuden ihmisen hurmoksessa ja rakastumisen siinä vaiheessa, jolloin toinen tulee vastaan. Hekumassa, innossa, kaipauksessa, halussa valloittaa ja humaltua ja valvoa vaikkei jaksaisi.

Toisinaan minä kaipaan olleita hetkiäni kuullessani nuorempien kikattavan niistä, kertovan vähäisistä unistaan ennen luentoa tai tapaamisia. Muistelen millaista se oli ja tunnen kutinan vatsassani. Ja samalla muistan, kuinka kaipasin turvaa ja pysyvyyttä ja siteitä. Eiväthän ne sulje toisiaan pois, meissä on kaikki. Rakastan enemmän kuin eilen, päivä päivältä. En vain häntä tai itseäni tai muita - kaikkea.

Näinä hetkinä lakkaan tahtomasta ja uppoan elämään. Ymmärrän, että lopulta ei ole olennaista mitä meillä on tai ei ole, mitä olemme tai emme, missä olemme tai mistä olemme pois. Tärkeää on se, että olemme. Miten? Sitä aion miettiä tänään. Mutta en tässä, kauniiden varjojen välissä, missä on nyt.

,